Ristilukin arvoitus

By Vilho Helanen

Tuomari Kaarlo Rauta joutuu jälleen vauhdikkaaseen ja vaaralliseen seikkailuun!
Bueno Airesista tulleen rahtilaivan perämies on murhattu, ja Rauta ryhtyy oitis tutkimaan tapausta. Hänen on kuitenkin tarkkailtava selustaansa, sillä myös murhaa tutkinut poliisi on pahoinpidelty kuoliaaksi. Piilossa pysyäkseen Rauta päättääkin soluttautua laivan miehistöön. Merillä seilatessaan hän pääsee pahamaineisen Ristilukin ja tämän johtaman rikollisliigan jäljille. Rauta laatii suunnitelman Ristilukin nitistämiseksi, mutta on itse vaarassa langeta lukin petolliseen verkkoon.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 20, 2024
• ISBN: 9788728534991

Book preview

Ristilukin arvoitus

Cover image: Shutterstock & Unsplash

Copyright © 2024 SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728534991

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ensimmäinen luku .

YLIPOLIISIPÄÄLLIKKÖ ON HUOLESTUNUT.

Nuori herra Martti Rauta nojaili oven pieleen tarkaten korkean seinäpeilin ääressä pukeutumistaan viimeistelevää hentoa naista. Pitkä, siniharmaa puku teki täyttä oikeutta kauniille vartalolle. Kattokruunusta lankeava valo sai vaaleat hiukset sädehtimään kultana.

— Äiti, sinä olet tyylikäs.

Inkeri-rouva käännähti hymyillen poikaansa.

— Seisotko sinä arvostelemassa äitiäsi?

Totisina pojan harmaat silmät kohtasivat sinisilmien lämpimän katseen. Hänestä äidillä ei ollut oikeutta lyödä kaikkea aina leikiksi. Puoliääneen hän mutisi:

— Pyydän anteeksi.

Inkeri tuli hänen luokseen ja hipaisi hellästi hänen vaaleita hiuksiaan. Miten iso hän jo onkaan ja leveäharteinen, ilmetty isänsä! välähti äidin mielessä.

— Kohteliaisuuden lausumista ei tarvitse pyytää anteeksi, poikaseni. Kukaan nainen ei loukkaannu sellaisesta. Ei, vaikka kohteliaisuus tulisi seitsenvuotiaan herrasmiehen huulilta. Juokse nyt kutsumaan Mari-täti tänne.

Pojan kasvot olivat kirkastuneet. Hän lähti vitkastelematta. Äiti jäi hieman huolestuneena katsomaan hänen jälkeensä.

Tuomari Kaarlo Rauta tuli kylpyhuoneen puolelta. Lujapiirteisten kasvojen poskipäät kiilsivät parranajon jäljiltä.

— Mikä hätänä?

— Martti …

— Tuottaako Pikku Jättiläinen sinulle huolta?

Inkeri silmäsi pitkään, ryhdikkääseen mieheensä ja huoahti:

— En tiedä, onko hän enää kovinkaan pieni. Hän ilmestyi huomaamattani tähän ja säpsähdytti minut sanomalla, että minä olen tyylikäs.

Rauta nauroi.

— Ja punastutti sinut. Niinkö? Poika oli aivan oikeassa Nuoresta tytöstä sinä vielä kävisit.

— Enpäs! Juuri äsken, tuossa peilin ääressä, minä huomasin … Tytin syntymän jälkeen minä olen …

— Loruja!

Inkeri hymyili.

— Olkoon sitten. Mutta pidä nyt kiirettä. Muuten miesten ikuinen nurku naisten viivyttelystä, kun on jonnekin lähdettävä, joutuu taas häpeään. Tuleeko ylipoliisipäällikön illallisille kiintoisia vieraita?

Mies irvisti.

— Kaikkea muuta!

Hän oli saanut solmukkeen sidotuksi ja oli juuri vetämässä smokkia ylleen, kun Mari purjehti esiin.

Vanha palvelijatar hengitti raskaasti. Ilmeisesti hän oli ollut alakerrassa. Portaiden nousu ei ollut ikäihmiselle leikintekoa yleensäkään, saati sitten niin lihavalle kuin hän. Kiukkuisesti hän tuhahti kynnykseltä:

— Vai niin! Tietysti taas ulos. Se on sitten jo kolmas kerta tällä viikolla.

Rauta piti parhaana jättää naiset keskenään selvittelemään asioitaan. Ohi mennessään hän taputti Marin paksua poskea ja hymähti:

— Mari kiltti, nyt onkin jo keskiviikko.

Iäkäs palvelijatar sinkosi isäntänsä perään:

— Jos tuo oli olevinaan vitsi, niin sen minä tuomarille sanon, että se oli kehno!

Laskeuduttuaan talonsa alakertaan Rauta totesi, että hänen työhuoneessaan valot paloivat. Martti istui pöydän ääressä tutkien tietosanakirjaa.

— Isä, miksei meillä ole koiraa?

— Onhan meillä. Aivan verraton bulldoggi.

Poika silmäsi kysyvästi isäänsä.

— Et kai tarkoita Mari-tätiä?

Moite soi äänessä.

— Olisiko kovin paha, jos tarkoittaisin juuri häntä?

— Olisi, isä. Mari-täti rakastaa meitä kaikkia. Äitiä hän on hoitanut ihan pienestä pitäen. Ja nyt …

Rauta naurahti.

— Ja nyt hän hemmottelee sinua sen kuin kerkiää.

Martti punastui. Hän sulki kirjan. Huolestuneena hän tarkkasi isäänsä.

— Etkö sinä pidä Mari-tädistä?

— Tietysti pidän, poikaseni. Ehkä juuri siksi, että hän on kuin bulldoggi. Sekin irvistää, mutta vain pelkästä rakkaudesta … Nyt minun on mentävä ajamaan auto tallista esiin. Näkemiin, poikaseni!

— Näkemiin, isä! Toivottavasti äidillä ja sinulla on hauska ilta.

Autossa Inkeri kysyi:

— Keitä tapaamme Matikaisten luona?

He kääntyivät juuri hiljaiselta Stenbäckinkadulta vilkasliikenteiselle Topeliuksenkadulle kohti keskikaupunkia. Rauta joutui väistämään kahta keskenään kilpaa ajavaa vuokra-autoa. Vasta selviydyttyään niistä hän vastasi:

— Vain eräitä poliisimiehiä rouvineen.

— Haluavatko he jotakin sinulta?

— Kuka tietää? Esittäessään kutsunsa Matikainen vaikutti puhelimessa aika huolestuneelta.

— Mitä meillä rouvilla siellä sitten tehdään? Minä ainakaan en osaa lievittää ylipoliisipäällikön huolestuneisuutta.

— Luullakseni Matikainen järjesti perhekutsut, koska minua on vaikea saada yksin liikkeelle.

Inkeri hymähti:

— Todellako? Minulla puolestani on sellainen käsitys, että kuulun laiminlyötyjen vaimojen murheelliseen laumaan.

Rauta vaihtoi puheen aihetta:

— Pikku Jättiläinen hämmästytti minuakin tänä iltana.

— Niinkö? Toivottavasti hän ei sentään sanonut, että olet muhkea ja koristeellinen näky.

— Ei. Hän on kyllin tervevaistoinen säästääkseen kohteliaisuutensa yksinomaan naisille. Minulle hän hienovaraisesti yritti opettaa vanhojen ihmisten kunnioittamisen ja säädyllisen puhetavan hyveitä.

— Voi, tiedätkö, Kaarlo? Esikoisemme on hurmaava ja niin — tarpeellinen! Meille molemmille olisi varmaan ollut parempi jäädä kotiin kuin juosta tällaisilla ikävillä kutsuilla.

Sinä iltana Inkeri kuitenkin koki yllätyksen. Hänellä ei ollut lainkaan ikävä.

Isäntä, tanakka, lyhyenläntä tuomari Matikainen, joka saattoi Inkerin pöytään, osoittautui omalla jäyhällä tavallaan erinomaiseksi seuramieheksi. Hänen tummat, ikään kuin kirveellä veistetyt kasvonsa säteilivät hyväntuulisuutta, kun hän tasapuolisesti jakoi huomiotaan pöytänaapurinsa ja toisella puolellaan istuvan kookkaan, mustatukkaisen rouva Puron kesken.

Inkeri pani ihaillen merkille, miten vaivattomasti emäntä hoiteli keskustelun lankoja soikeassa pöydässä samalla kuin valvoi tarjoilua. Rouva Matikaisen pyöreähkössä, vaaleassa olemuksessa oli valloittavaa naisellista viehkeyttä ja tartuttavaa iloisuutta. Poliisikomentaja Purokin — pienikokoinen, pyöreäkasvoinen koleerikko — vaikutti lämmenneeltä. Tämän tästä hän kumartui säteilevän pöytädaaminsa puoleen ylen huomaavaisena, piittaamatta vaimonsa nuhtelevista katseista. Näiden kahden naisen välissä istuen Rauta tyytyi viileän huomioitsijan osaan.

Illan epäsuhtaisin pari oli sijoitettu poliisikomentajan ja Inkerin väliin. Runoilijatar Irja Laantila, emännän serkku, oli pitkä, hauskan näköinen tyttö, jolla oli kuparinväriset kiharat ja ilkkuvat, ruskeat silmät. Kiusoitellen hän yritti kerran toisensa jälkeen vetää keskusteluun mukaan umpimielisen, kömpelön kavaljeerinsa. Tuomari Koltta oli murheellisen pieni ja väritön ja näytti itsekin olevan tuskallisen tietoinen siitä. Kun tyttö puhutteli häntä, hän punastui ja puraisi huultaan. Haaleat silmät räpyttelivät lasien takana pelästyneinä ja epäluuloisina hänen yrittäessään muovata jonkinlaista vastausta.

Keskustelu hyppelehti huolettoman pinnallisena aiheesta toiseen. Puheltiin alkutalven konserteista, ensi-illoista ja taidenäyttelyistä. Miehet väittelivät hetken maan taloudellisesta tilanteesta. Mutta pian emäntä palautti keskustelun taiteeseen. Joulukirjallisuuden yleistaso antoi pitkäksi aikaa aihetta mielipiteiden vaihtoon. Seuraavan kesän olympialaisiakin kosketeltiin. Ei mikään ilmaissut, että seurueen kaikki herrat olivat poliisimiehiä — paitsi ehkä se, että tarkoin varottiin puuttumasta politiikkaan.

Jälkiruoan aikana keskustelu hajaantui pöytänaapurusten väliseksi. Tuomari Koltta totesi sen hätääntyen. Hän silmäsi avuttomasti neiti Laantilaan. Tämä hymyili hänelle kiusoittelevasti. Yrittäköön mies kerrankin keksiä jotakin sanottavaa!

— Hm … Olen jossakin yhteydessä nähnyt teidän nimenne … Hm … En vain muista nyt, missä … Hm …

Tyttö purskahti nauruun, joka sai muut tarkkaamaan heitä.

— Tuo ei ollut kovinkaan kohteliasta! »Jossakin yhteydessä.» Minähän olen runoilija!

Koltta pudisti neuvottomana päätään.

— Minä … hm … en lue runoja. Hm … Mutta nimenne olen nähnyt … hm …

Irja Laantila sutkautti:

— Huh, te saatte minut vallan värisemään, tuomari. En toki liene Valpon suuressa valvottavien kortistossa! Sen talon herrojahan te olette. Minun muistini on, nähkääs, parempi kuin teidän. Muistan sellaistakin; millä ei ole mitään tekemistä yleissivistyksen kanssa!

Tuomari Koltta sai kakun palan vääräänkurkkuun ja oli tukehtua.

Emäntä antoi merkin nousta pöydästä.

— Luullakseni päästämme herrat jo grogilasiensa ääreen. Ne odottavat mieheni työhuoneessa. Meillä naisilla ei kuitenkaan ole mitään sitä vastaan, jos joku herroista välillä pistäytyy meidän luonamme kahvipöydässä.

Seurue hajaantui.

Naisten puolella rouva Matikainen nuhteli lempeästi serkkuaan:

— Olisit voinut jättää Valpon kortiston mainitsematta.

Irja Laantila kohautti huolettomasti olkapäitään.

— Hän olisi voinut jättää sanomatta, että hm … hän on jossakin yhteydessä nähnyt minun nimeni … — hm … Ja sinä, rakas ystävä, olisit saattanut etukäteen ilmoittaa, että saisin tuon rotan pöytänaapurikseni. Silloin en olisi lainkaan tullut.

— »Rotan»! emäntä kauhistui. — Millaisia sanoja sinä käytät!

— Oh, serkku hymähti, voisin käyttää vielä voimakkaampia. Minä, näetkös, tunnen Koltan tragedian. Toveriensa narraamasta koulupojasta tohvelisankariin asti.

— Sinä olet tänä iltana aivan mahdoton, rouva Matikainen hätäili. — Pidä toki hiukan kurissa kieltäsi.

— Miksi? runoilijatar kysäisi. — Minä en ole korkean virkamiehen vaimo. Olen vapaa kuin taivaan lintu. Vapaa myös sanomaan asioita niiden oikeilla nimillä.

Emäntä kääntyi rouva Raudan puoleen:

— Onko teidän miehellänne nykyisin suuria juttuja esillä?

Inkeri pudisti päätään. Hän ei ehtinyt vastata, kun Irja Laantila jo huudahti välittömästi:

— Siinä onkin sitten tämän illan toinen äärimmäisyys! Voimakas, upea ja lahjakas. Ainakin häntä väitetään myös lahjakkaaksi.

Rouva Puro puuskahti melkein kiukkuisesti:

— Ja kaiken lisäksi rikas. Se on suorastaan liikaa — yhdelle!

— Sinäkin, Elli, rouva Matikainen valitti. — Olettepa te kaksi nyt sotaisella tuulella.

— Minä yhdyn rouva Puroon, Irja Laantila ilmoitti. — Se on liikaa hyvää yhdelle. Sellainen täydellisyys ei ole enää hauskaakaan. Pikemminkin yksitoikkoista ja ikävää. Tunnustakaa pois, rouva Rauta.

Inkeri naurahti:

— Minä en ole ehtinyt ikävystyä. Meidän elämässämme on ainakin näihin asti ollut yllin kyllin jännittävyyttä.

— Naistenko vuoksi? runoilijatar uteli.

— Ei, vaan rikollisten.

— Huh! Naiset olisivat paljon kiintoisampia vihollisia.

— Ainakin vaarattomampia.

— Älkää sanoko niin, rouva Rauta, Irja Laantila varoitti. — Jos minulla olisi rakkaan serkkuni kyky loistaa naisellisella viehkeydellä, niin tekisin rynnäkön. En hellittäisi, ennen kuin saisin ryöstetyksi miehenne vuorokaudeksi.

– So, so, rouva Puro paheksui. — Vuorokaudessa on yökin. Taidatte unohtaa sen, neiti.

— En toki! tyttö torjui ilkamoiden. — Kuvitteletteko te, että vasta vihkisormus antaa naiselle rohkeutta ajatella miestä ja yötä samassa yhteydessä?

Inkeri tarkkasi häntä sivusta. Tytössä oli jotakin ylipingoittunutta. Mutta virkistävä hän oli ja tavallaan viehättäväkin.

Emäntä virkahti hieman avuttomasti:

— Niin, sinähän olet runoilijatar.

Irja Laantila nauroi.

— Vieläpä sangen moderni runoilija! Mikset kerro arvoisille rouville saman tien, että äitini itki, kun kokoelmani ilmestyi? »Että minun pikku Irjani on kirjoittanut nämä!» hän vaikeroi. Jo runojeni vapaamittaisuus kauhisti häntä. Sisällöstä puhumattakaan!

— Nuoren tytön kirjoittamiksi ne olivatkin kummallisia, emäntä huomautti. — Oudon alastomia runoja.

Serkku taputti ihastuneena käsiään.

— Nyt minun runoilijan itserakkauteni on saanut täyden hyvityksen pikku Koltan tietämättömyyden antamasta kolhaisusta, hän säteili. — Puhutaan jo muusta. Olivatko rouvat talven ensimmäisessä muotinäyttelyssä? Minä olin. Se oli elämys!

Sitä tietä keskustelu siirtyi pukuihin.

Herrojen puolella tunnelma oli aivan toisenlainen.

Rauta ja Puro olivat isännän kera asettuneet tupakkapöydän ympärillä oleviin syviin nojatuoleihin. Koltta oli valinnut itselleen kovan istuimen. Kaiketi siksi, Rauta päätteli, ettei vaikuttaisi kovin pieneltä Sitä paitsi hän oli vetäytynyt hieman syrjään toisista. Ikään kuin valvomaan, mitä tapahtui ja mistä puhuttiin.

Jo isännän ensimmäisistä sanoista Rauta oli päässyt selville illan suunnitelmasta. Tarkoituksena oli ilmeisesti kysyä hänen neuvoaan johonkin probleemiin nähden. Matikainen vaikutti innokkaalta pääsemään asiaan käsiksi. Puro sen sijaan hangotteli vastaan puhuen itsepäisesti Lontoosta, johon hän toivoi kesällä pääsevänsä.

Rauta hymyili. Hän tunsi poliisikomentajan. Varmasti tämä oli viimeiseen asti vastustanut Raudan puoleen kääntymistä, nyt niin kuin aina ennenkin. Hänen mielestään neuvon pyytäminen sivulta oli vakinaiselle poliisille alentavaa ja samalla tarpeetonta. Ihastuttavan emännän vieressä istuessaan hän oli unohtanut, että esimies oli määrännyt hänet nielemään tuon karvaan kalkin. Mutta nyt hän muisti sen sitä selvemmin ja pyristeli epätoivoisesti vastaan.

Ylipoliisipäällikkö rykäisi merkitsevästi.

— Kuulehan, veli Puro. Meitä ei suuresti kiinnosta kysymys, miten kesäisen Lontoon matkasi käy. Voimme ottaa maljan sen unelmasi täyttymiseksi, että Elli-rouva päästää sinut matkustamaan olympialaisiin yksin. Mutta sitten siirrymme tähdellisempiin asioihin.

Herrat maistoivat laseistaan. Poliisikomentaja murahti, mutta ei uskaltanut harata enää vastaan. Hän sytytti sikarin ja vetäytyi savupilvien taa.

Matikainen kääntyi Raudan puoleen.

— Helsinkiin saapuvat ulkomaalaiset laivat antavat aihetta huoleen.

Äänenpaino ilmaisi enemmän kuin sanat. Rauta totesi, että ylipoliisipäällikkö oli hermostunut.

Kun toinen ei sanonut mitään, Matikainen jatkoi:

— Vaarallisia voimia on noiden laivojen ympärillä liikkeellä. Niin pahoja, että Helsinki on saamaisillaan kansainvälistä mainetta uutena »vaarojen satamana». On viittailtu jo siihen, että erinäiset teollisuudellemme ja kansanhuollolle välttämättömät lastit saattavat jäädä vieraisiin satamiin, ellemme pysty paremmin suojaamaan ulkolaisia merimiehiä täällä.

Rauta huomautti:

— Tuosta kaikesta ei sanomalehdissä ole mainittu mitään;

Puro puuskahti myrkyllisesti:

— Niin hiton typeriä eivät sentään, lehtimiehetkään …

Käskevällä kädenliikkeellä ylipoliisipäällikkö katkaisi alaisensa purkauksen.

— Sanomalehdet ovat saaneet ohjeensa, hän selitti. — Syksyllä oli kyllä pari pientä uutista ulkolaisiin merimiehiin kohdistuneista ryöstöistä. Ne tapahtuivat kuitenkin viikkojen väliajoin. Eikä miehille sattunut sen kummempaa kuin mikä on mahdollista missä tahansa satamakaupungissa. Nyt sen sijaan …

Kun hän keskeytti, Rauta kysyi:

— Nyt sen sijaan …?

— Toissa viikolla kolkattiin kaksi ja viime viikolla jälleen kaksi, Matikainen kertoi. — Heidät löydettiin aamuyön tunneilla eri puolilta kaupunkia. Ja heitä oli lyöty lujasti. Kaikki neljä ovat vielä sairaalassa. Ainoankaan kertomuksista ei ole saatu mitään johtolankaa tihutyön tekijäin jäljille pääsemiseksi. Se oli alku.

— Entä millainen loppu on?

— Lopusta emme tiedä vielä, ylipoliisipäällikkö virkahti raskaasti. — Jo nytkin on jouduttu hirvittävän pitkälle. Viime sunnuntai-aamuna löydettiin erään amerikkalaisen laivan neljäs perämies — nuorukainen vielä — Sörnäisten rannasta. Häntä oli ammuttu läpi sydämen.

Äänettömyys laskeutui huoneeseen. Rauta rikkoi sen viimein:

— Eikö tässäkään tapauksessa saatu mitään johtolankoja?

— Ei. Emme tiedä edes, missä kaupungin osassa murha on suoritettu. Sattui näet niin, että vartiokonstaapeli oli kulkenut ruumiin löytöpaikan sivu vain tuntia aikaisemmin eikä siinä silloin ollut mitään. Lääkärit taas totesivat nuorukaisen olleen löydettäessä kuolleena ainakin kuusi tuntia. Poikaparka oli ammuttu jossakin muualla ja sitten kuljetettu Sörnäisten rantaan.

— Entä jäljet?

— Niitä ei ollut. Murhaajat olivat olleet viekkaita. Sitä paitsi heillä oli onnea. Aamuyöstä alkoi sellainen lumentulo, että se olisi lakaissut lyhyessä ajassa umpeen kuorma-autonkin jäljet.

— Mitä nuorukaisen lauantai-iltaisista puuhista tiedetään?

— Vähän, kovin vähän, Matikainen huokasi. — Hän oli lähtenyt kello 15:n maissa Jätkäsaaren laiturissa olevalta laivaltaan. Toinen perämies oli kiusoitellen huomauttanut, että matka tytön luo taitaa olla edessä, koska poika on laittautunut koreaksi. Hän oli tarjoutunut toverinsa oppaaksi, tämä kun lähti ensimmäistä kertaa täällä maihin eikä ollut ennen käynyt Helsingissä. Nuorukainen oli kuitenkin jyrkästi torjunut ja lähtenyt yksin. Hänen senjälkeisistä puuhistaan ei tiedetä mitään, ennen kuin hänen ruumiinsa löytyi. Murha olisi joka tapauksessa herättänyt hälyä. Kaiken onnettomuutemme kukkuraksi hän oli erään vaikutusvaltaisen newyorkilaisen perheen nuorin poika. Ulkoasiainministeri on hermostunut. Ja sisäasiainministeri vaatii, että juttu on selvitettävä kiireimmiten.

Oli ilmeistä, että herrojen ministerien hermostuneisuus oli tarttunut ylipoliisipäällikköön. Hän tuhahti:

— »Selvitettävä kiireellisesti.» Helppo sanoa!

Samassa hän muisti valtiollisen poliisin edustajan läsnä olon ja vilkaisi Kolttaan. Lievä puna kohosi otsalle, kun hän huomasi tämän rypistävän kulmiaan. Hän yritti parantaa:

— Tietysti me teemme parhaamme. Mutta taivaan nimessä — mitä?

Toinen luku .

POLIISIKOMENTAJA LYÖ PÖYTÄÄN VALTTINSA.

Ylipoliisipäällikkö Matikainen toisti:

— Mitä? Niinpä niin, mitä teemme?

Hän silmäsi vuoronperään kolmea vierastaan. Kun kukaan heistä ei vastannut, hän jatkoi tuskastuneena:

— Tässä murhajutussa ei tunnu olevan päätä eikä häntää, mistä kiinni tarttuisi. Rauta, mistä te aloittaisitte?

Puhuteltu havaitsi ivallisen hymyn nousevan poliisikomentajan ohuille huulille. Ilmeisesti Puro kaikesta huolimatta tuntee olevansa vahvemmalla puolella, Rauta päätteli.

Varovaisesti hän virkahti:

— Ennen muuta kuuntelisin, mitä tuomari Ahvenistolla on kerrottavana. Rikospoliisin päällikkönä hän on varmaan päässyt tutkimuksissa jo joihinkin tuloksiin.

Matikainen meni hämilleen.

— Ahvenisto ei ole mukana tässä. Hänellä on toinen suuri juttu kesken. Kansanhuollossa havaittu kavallus …

Selitys ei tyydyttänyt Rautaa.

— Jos kerran nuoren amerikkalaisen murhan selvittämistä pidetään kiireellisenä, ei ole mitään järkeä siinä, että poliisilaitoksen taitavin rikostutkija jätetään siitä syrjään.

Tuomari Koltan hailakat silmät välähtivät.

— Herra sisäasiainministerillä on … hm … oma käsityksensä tuomari Ahveniston sopivaisuudesta tutkia juttua, johon voi liittyä … hm … arkaluontoisia ulkopoliittisia ongelmia. Siksi hänen esimiehensä ovat saaneet … hm … määräyksen ottaa tutkimusten johdon käsiinsä.

Ylipoliisipäällikkö pani huolestuneena merkille Raudan kasvojen synkkenemisen. Hän kiirehti suostuttelemaan:

— Tiedän, miten suuren arvon te annatte Ahvenistolle ja hänen ammattitaidolleen. Mutta olipa hän mukana tai ei, sen ei pitäisi vaikuttaa keskustelumme jatkumiseen. Kysymyksessä on salaperäinen murha, toistaiseksi ratkaisemattomalta näyttävä ongelma. Sellainen kiinnostanee toki teitä.

Rauta hymähti. Matikainen osasi kieltämättä vetää oikeasta langasta.

— No hyvä, mutta silloin herrojen pitäisi selittää hieman satamissamme vallitsevaa tilannetta, josta en tiedä mitään.

Matikainen huoahti helpotuksesta.

— Sehän on selvää. Puro tuntee ne asiat.

Poliisikomentaja murisi tyytymättömänä:

— Minä? Sain äsken sen käsityksen, ettei minulla ole sananvaltaa tässä keskustelussa.

— Tyhmyyksiä! ylipoliisipäällikkö tuimeni. — Tämä on yhteinen neuvonpito. Ja juttu koskee sinua lähemmin kuin ketään muuta meistä.

— Miksi et sitten jätä sitä minun hoidettavakseni? Puro kiukutteli. — Sinä et välittänyt edes kuulla, mitä olemme asiassa tehneet. Niin kiire sinulla oli tämän »neuvottelun» järjestämiseen. Minä luulin tapaavani täällä sellaisen ihmemiehen, joka loihtii tyhjästä esiin ratkaisun kuin taikuri kyyhkysiä hatustaan.

Matikainen katsahti huolestuneena Rautaan. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt olevan milläänkään häneen kohdistetusta piikistä. Hän hymyili vain huvittuneena.

Poliisikomentaja vaistosi, että tässä vaiheessa ei ollut hyvä mennä pitemmälle. Siksi hän taipui:

— Mutta jos minun tietojani tarvitaan, niin olkoon menneeksi. Kysykää vain.

Rauta aloitti:

— Vielä ainakin vuosi sitten satama-alueet olivat sivullisilta