Yökausien kartta

By Hannu Simpura

Vangitseva tarinakokoelma Hannu Simpuralta. Kun mies päätyy yövartijaksi satama-alueelle, työstä tulee kiehtovampi – ja kummallisempi – kuin hän kuvitteli. Yövartija tarvitsee yön aikana yhteensä kolmeakymmentäkahdeksaa avainta, jotta hän pääsee jokaiseen laivaan ja soppeen. Avaimet pitää löytää yksitellen jokaisen kaksituntisen kierroksen aikana. Miten uusi vartija onnistuu tehtävässään? Ja miksei hänelle anneta avaimia etukäteen?Yökausien kartta on kiehtova novellikokoelma täynnä omaperäisiä yksityiskohtia ja hahmoja – eläintentäyttäjiä, kääpiöitä ja satama-alueen yövartijoita. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 28, 2022
• ISBN: 9788728405468

Book preview

Yökausien kartta

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1990, 2022 Hannu Simpura and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728405468

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Pöllön silmien saalistuksesta

1.

Sinisen vaunujonon saavuttua aikataulustaan myöhässä Karjaan asemalle luiskahti tumman kiiltävähiuksen Jaakko Alamikkolan käsistä lasisilmä istuinten väliin, josta sen ojensi takaisin pudottajaa muistuttava, mutta kyynisyydessään väsyneempi nuorimies. Lyhyen sananvaihdon aikana kävi ilmi, että Arvo Kinnunen ja hänen kumppaninsa Ilmari Kunnas olivat hekin häpeäänsä paossa.

Rakeitten sitten sulaessa Helsingin rautatieaseman lämpöiseen asfalttiin tapasivat tulijat samassa junassa yhtä surkein syin saapuneet ja saman pikimustan sateenvarjon suojissa seisovat Turun yliopiston kasvatit: pyöreäkasvoisen, kaljun nykerönenän Marko Hemmilän, jonka ilme lepotilassa asettui lähinnä hävyttömäksi, ja minut — minuun Jaakko tuskin vilkaisi.

2.

Monesti vetelehdimme kaupungin keskustaa Jaakon sivellessä korjauksenalaisen lintunsa sulin huuliaan ja katsellessa tummin silmin. Marko pyrki hanakasti hallitsemaan keskustelua keskeyttäen röyhkeästi puheet, jopa Jaakonkin, ja miten väittely oli puhjennutkin, hän osasi luoda vaikutelman, että loistavimmat ajatukset olivat hänestä alkuisin. Ja hontelo Ilmari, mies harppoi iänikuista ylämäkeään, nytkäytteli olkaansa ja oli joka tovi sanomaisillaan sellaista, mihin ei kyennyt: siksi Arvo ja minä vaikutimmekin hänen läheisyydessään syvällisiltä ollessamme puolella hengellämme kirkkaammissa ajatusmaailmoissa.

Oli miten oli — me siirsimme kuin epähuomiossa henkikirjamme Helsinkiin odottaaksemme toiveikkaina, mitä tuleman piti, vaikka turha yrityksemme linnunsilmien taitavammaksi konservoinniksi loikin aukkoja sinne, mistä tahdoimme ottaa päämääriimme tukea. Aurinko vain vaipui Jaakonkin elämässä liian kiireisesti, ja nykyhetki tuntui kouraan talletetulta vedeltä aina siihen saakka, kunnes hän syksyn jo syntyillessä tapasi Markon tavaratalon alakerran tungoksessa.

Oletko kuullut Ingridistä? Marko kysyi tervehtimättä ja levottomuuttaan salaamatta.

Ingrid … Miten niin — missä hän on?

Täällä, sairaalassa. Kehnossa kunnossa kuulemma. Marko liikautti viiltävää kättä kaulansa katki ja käveli pois.

Odota, jutellaan! Jaakko huusi, juoksi ihmisiä tönien Markon kiinni, valehteli kaivanneensa, tarjosi yläkerrassa kahvit ja ehdotti jo ensimmäistä kupillista juotaessa pehmeästi: Kirjoitetaan Ingridin puolustukseksi artikkeli. Hän kyllä palkitsee meidät.

3.

Aloitimme aherruksemme keräten tietoja entisiltä kurssitovereiltamme, joihin saimme yhteyden. Jaakko, joka piti itseään joukkomme johtajana, matkusti Turkuun tutkiakseen yliopiston kirjastoa, mutta ei löytänyt Ingridiä koskevaa aineistoa. Hän oli lähettänyt edellään Ingridin vanhemmille kirjeen kysyen kohteliaasti, saattaisiko haastatella heitä tuona Turkuun tulonsa päivänä, ja vastauksettomuudesta välittämättä hän etsiytyi heidän asunnolleen. Ingridin isä istui kulmaikkunan ääressä, puoliksi ikkunaan, puoliksi huoneeseen kääntyneenä, ja hänen laihat jalkansa olivat sinisissä huovissa, joissa oli sama haukanjalkakuviointi kuin eteisen seinävaatteessakin.

Vai Alamikkola! Tehän olittekin koko piru vainoojaksi, mies sanoi keskeyttäen Jaakon kysymykset takanreunan täytetyistä linnuista, puhkesi kiivastuksissaan yskään ja kutistui entisestään.

Arvaan, että olette saanut minusta vääriä tietoja, ja voin selittää. Minä nimittäin sairastuin vakavasti ja jouduin maalle lepäämään yli kuukaudeksi juuri silloin, kun pahin sattui. Olin itselleni raivoissani, mutta liian heikko puolustamaan tytärtänne.

Ingridin isä kohotti suun eteen paksua karvaa kasvavan ranteensa, ja yskäisy vavahdutti hänen hentoja kasvolihaksiaan ilmeikkäästi.

Osuvasti sanottu, heikkohan te tosiaan olitte, olen minä ottanut teistä enemmänkin selkoa. Mutta, hän jatkoi niistäen voimakkaasti ja katsoen epäillen nenäliinaansa, emme me syytäkään teitä sairaudestanne, vaan teoistanne ja tekemättä jättämisistänne, kun tyttäremme taitoja väitettiin huijaukseksi.

Olin kyllä mielessäni heidän menettelyään vastaan …

Paha vain, ettei kukaan osannut kurkistaa mieleenne! Mitään tekemättä te annoitte vastenmielisten henkien riehua. Ja kirjeessä kerroitte helsinkiläisten kumppaneittenne, jotka myös seurasivat Ingridin konservointikursseja, olleen teidän laillanne tapahtunutta vastaan, ja vieläpä aivan ehdottomasti. Sanokaapa ystävienne nimet, minä oikein kirjoitan ne muistiin oppiakseni tuntemaan hiljaisuuden sankareita!

Mies puhkesi yskäiseen nauruun, hänen harvojen hiustensa juuriin pursui hikeä auringon siirryttyä paistamaan verhon ohitse hänen päähänsä.

Ei kai ihmistä voi asettaa vastuuseen siitä, mitä hän ei itse tee. Olihan minulla oikeuteni opiskella rauhassa.

Jos joku antaa teille oikeuden opiskella rauhassa, kuten te niin juhlavasti sanotte, niin kaipa tuo samainen taho on voinut antaa teille velvollisuuksiakin!

Velvollisuudet ovat niillä, jotka pahaa saavat aikaan, ei niillä, joita käytetään hyväksi heidän tahtomattaan.

Mies iski nyrkillään vihaisesti tuolin käsinojaan, huoneeseen tullut vaimo äännähti vahingoniloisesti.

Me kutsumme tässä talossa hyväksi ihmistä, joka tekee hyviä tekoja emmekä sellaista roistoa, joka osaa kovin tarkkaan rajata velvollisuutensa. Ettekö te muka olisi voinut ottaa velvollisuudeksenne Ingridin vainoajien vastustamista? Samanlainen vapaus teillä oli tekoihinne kuin muillakin.

Valitettavasti te ette tiedä, mitä se olisi tullut meille maksamaan. Eivät he olleet mitättömiä.

Mies nojautui selkänojaan suoremmin ja henkäisi pilkallisena:

Kertokaapa, mitä se olisi tullut maksamaan, se olisikin minulle mielenkiintoinen tieto!

Ei se ole tässä oleellista, enkä minä halua kehua itseäni.

Sillä lailla! Ja kaikki menikin sitten ylemmistä prinsiipeistänne katsottuna parhaimmin päin.

En minä sitä väitä. Olisimme ehkä voineet toimia viisaamminkin, mutta silloin sitä oli vaikea nähdä. Me teimme, minkä käsitimme mahdolliseksi.

Helsinkiin palattuaan ei Jaakko kertonut meille epäonnistuneesta käynnistään Ingridin vanhempien luona. Nähdessään meidän laiskottelevan hän raivostui uskoessaan meidän tahallamme vaikeuttavan yhteistä työtä — mutta kun ponnistelimme häntäkin lujemmin, hän näytti tuntevan epäluuloa, enkä saattanut olla havaitsematta, millaisin mielin hän minua katseli tuskaillessani oman huuhkajani lasisilmien parissa ja manatessani mennyttä minääni, joka oli typeryydessään jättänyt täysin selvittämättä, miten olisi mahdollista konservoida Ingridin tapaan linnun silmät alkuperäisistä ja niin, että niihin jäi kaikki kiilto ja elävyys.

4.

Jaakko oli hankkinut Ingridille lahjan tehdäkseen meistä sairaan silmissä apulaisiaan, mutta me olimme ajatelleet hänen laillansa ja ostaneet kukin oman tuomisemme.

Nainen riemuitsee laajan ihailijajoukon ympäröimänä ja käy oudoillekin ehdotuksille alttiiksi, nainen on semmoinen, Marko sanoi iskien hävyttömin ilmein silmää.

Nuori Ingrid makasi yksin kirkkaasti valaistussa huoneessa, paksu tumma tukka vihervää pielusta vasten. Leveä, miesmäinen suu viivytti hymyä, tulvillaan meille tuttua selkeää iloa, jota hänen kiivautensakaan ei ollut koskaan tuhonnut.

Muistanhan minä teidät, en ole unohtanut oppilaitani, en hyviä enkä heikompia. Kasvot kertovat kyllä sielujen väristä, hän sanoi käheänhykertävin äänin ja kertoi meistä muistikuviaan asetellessamme viivytellen tuoleja vuoteen ympärille. Ingrid ei moittinut suurinta syyllistä, Jaakkoa, vaan vaikeni hyväntahtoisesti häntä koskevista mustimmista muistoistaan, ja Jaakko käyttikin tilaisuutta hyväkseen sanoen, ettei Ingridin ainakaan meidän tähtemme tarvinnut teeskennellä iloisuutta, jos se oli hänen todellista tunnettaan vastaan. Ingrid vain naurahti näyttäen silloin ikäistään vanhemmalta ja hymyssäänkin, jota sävytti toisen suupielen vinous, uupuneelta.

Toki voitte kysyä minulta mitä ikinä mielittekin, en osaa salata asioitani, Ingrid lupasi, ja varovaisten kysymystemme jälkeen hän otti itse puheeksi Jaakon käynnin Turussa pahoitellen vanhempiensa käytöstä. Jaakko punastui, kun katsoimme häneen hämmästyneinä.

Oli epäkohteliasta mennä pyytämättä, Jaakko sanoi vähätellen. En ajatellut, että heillä saattoi olla tärkeämpää puuhaa — minä vain sain yhtäkkiä päähäni poiketa heitä tapaamaan, kun ne lintusikin kiinnostivat minua.

Ingrid katsoi häntä uteliaasti vielä vierastunnin päätyttyäkin, emmekä olleet rohjenneet kysyä Ingridin kohua herättäneen täytetyn pöllön kohtalosta. Mutta hän soi meille mahdollisuuden saapua uudestaan, kunhan ensin ehtisimme järjestää ajatuksemme ja hankkimamme tiedot sekä keksiä uutta kysyttävää.

5.

Pöllöstä on kysyttävä kiertelemättä, muuten se karkaa käsistämme! Ei maailmassa ole toista niin eläväsilmäistä, Ilmari sanoi kävellessämme viikon päästä yhdessä kohden sairaalaa.

Ingrid ei ole ymmärtänyt meidän haluavan sitä, Marko sanoi tyytymättömänä, ryki kurkkuaan ja aivasti. Inhottavan ilman on pirukin meille antanut, hän rankaisee meitä jahkailusta!

Kuljimme ääneti, tuuli vinkui räystäskouruissa ja ahtaissa porttiholveissa, ja olimme jo miltei perillä, kun Arvo katkaisi vaitonaisuutemme:

Kenties me emme olekaan sen oikeita omistajia?

Jos me emme huolehdi siitä, se joutuu typerysten käsiin! Tiedä miten arvokkaaksi se lopulta paljastuukaan.

Arvo pyöritti vaieten päätään.

Luulen, että on viisainta kysyä vasta sitten, kun meillä on esittää hänelle valmiita tuloksia. Ne saisivat hänet tajuamaan, miten tosissamme olemme, sanoin.

Miten tosissamme me sitten olemme? Arvo kysyi kuin itsekseen.

Hyvin tosissamme! huudahti Marko ja puhkesi uudestaan aivastettuaan nauruun. Hän läimäytti Arvoa kehottavasti selkään säpsähdyttäen sillä Jaakon hereille haaveistaan — ja Jaakko vilkaisi minua pistävästi puristaen hampaansa yhteen.

Riitelimme sairaalan pihalla ja sen seurauksena päätimme siitä pitäen luopua tuomisista. Marko oli poikkeuksellisen pureva ja oli yhäkin kiihdyksissään, kun astuimme sairashuoneeseen. Jaakko luki Ingridille lyhennelmän aikaansaannoksestamme, kuunnellessaan sairas näytti muuttuvan yhä heikommaksi, ja Jaakko kysyikin:

Jaksatko seurata loppuun, tätä ei ole enää pitkälti?

Ingrid ponnisteli löytääkseen oikeat sanat, kunnes hymyili äkkiä valoisasti:

Voin mainiosti, jatka vain, hän sanoi, ja näimme hänen kiitollisuutensa Jaakon kysymyksestä. Arvo kiiruhti täyttämään kukkamaljakon, minäkin nousin nopeasti ja suljin ikkunan, josta virtasi huoneeseen koleaa ilmaa, mutta ilmeisestä halustaan huolimatta Marko ei keksinyt, miten olisi voinut auttaa potilasta; hän katsoi ivallisesti tummien kulmiensa alta ja kosketti viiksiään kuin vähättelevän hymyn kätkeäkseen. Ilmari vaihtoi kiivaasti asentoaan mukavammaksi ja piti näytelmää joutavana, heilautti hieman päätään puolelta toiselle, hengitti äänekkäästi nenän kautta ja puri alahuultaan. Marko vaihtoi nopean katseen hänen kanssaan.

Kesän koitossa kylmän kukka kuihtuu, Marko oli pilaillut saatuamme pitkän urkintamme palkaksi tiedon Ingridin kuolemisesta ennen kesää. Toisillemme tunnustamatta aloimme kilpailla kirjoitustyössä, sillä aivojamme poltti vaiettu tieto, että Ingrid saattaisi antaa mestarillisen pöllönsä vain yhdelle meistä. Jaakko näki silmiemme viekkauden ja silloinkin, kun lavertelimme hukanneemme laiskotteluun aikaamme, hän arvasi väsyneestä ulkomuodostamme, että olimme ahertaneet salassa varmistaaksemme jäämistön saamisen. Ilmarikin tuntui vihdoin päässeen elementtiinsä, hyötyä vaanimaan,