Mikko Mustapää

By Viljo Kojo

Kaunis kuvaus menneisyyden Karjalasta ja evakkojen matkasta.
Mikko Mustapää on perheensä ja tilansa pää, rehti talonpoika. Hän on omin voimin ja käsin rakentanut itselleen ja läheisilleen hyvän elämän. Perhe asuu syrjäisessä karjalaiskylässä, ja ikääntynyt Mikko ajattelee täyttäneensä elämäntehtävänsä onnistuneesti.
Talvisodan syttyessä koko kyläyhteisö kuitenkin joutuu lähtemään pitkälle ja raskaalle evakkomatkalle. Kaikki entinen jää, mutta muistot sentään pysyvät, ja niitä Mikkokin ehtii matkalla punnita. Viljo Kojon riipaiseva ja haikea kuvaus evakkomatkasta ja vanhenevan karjalaismiehen mielenmaisemasta koskettaa syvästi.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 16, 2023
• ISBN: 9788728573907

Book preview

Mikko Mustapää

Omslagsfoto: Shutterstock & Unsplash

Copyright ©1956, 2023 Viljo Kojo and SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728573907

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

1.

— Se lentää rahnusti tuolta kaakon ilmalta, Laatokan päältä tulla kahnutti —

Marilan suuressa tuvassa, Mikon talossa, istuskeli talvisodan ensimmäisen sunnuntain illansuussa muutamia naapureita, joille Leena, Mikon emäntä, keitteli kahvia ja joille lähes yhdeksänkymmenen ikäinen mummo, emännän äiti, sänkynsä reunalla istuen yritti kertoa ihmeellistä untaan, jonka oli jo kevätkesällä nähnyt.

— Se lentää rahnusti —

Uni saattoi olla ihmeellinen, mutta kun oli ylen paljon muuta ja vakavampaa haastamisen aihetta, niin kyllähän sai ämmi monta kertaa aloitella ennenkuin kuunnella maltettiin.

Vaan kahvipöytään siirryttäessä kun kuuntelemisen juoneen päästiin, niin pianpa huomattiin että olikin siinä erikoista ja ihmeellistä tuossa unessa. Ja sehän siinä vasta oikein merkilliseltä kuulosti, että unen erikoisuus tuntui olevan kuin jossain yhteydessä sen kanssa, mikä parhaillaan varjosi läheisen tulevaisuuden pahoilla aavisteluilla, huolestuttavan sekavilla ja peloittavilla.

Monet viikot ja erittäin viime päivät oli eletty ikäänkuin pahan unen tunnelmassa, joka oli koko syksyn leijaillut päällä kuin näkymätön harmaa lintu, käsittämättömän suuri, siivet ilmanrantoja kahnutellen lonkkumassa onnettomuutta, koikkumassa kuolemaa ja hävitystä.

— Se lentää rahnusti — mummo jälleen alusta alkaen lähti tarinoimaan — Laatokan päältä tulla kahnutti paksujen pilvenlonkien alitse. Suuret siivet laiskasti kahisten se ihan kohti likeni ja sillä niinkuin muka minulle olisi ollut jotain ilmoittamista. Vaan minä kun en sen sanomasta selvää saanut, niin tiuskasin vihaisesti, että mitä lonkut! ja sormea tällä tavalla heristin, vaikka kylmät väreet selkäpiissä vierivät, kun sen outohinen näkö kaamoitti ihan. Mutta se kun ihan päälle oli tulossa, niin heristin sormella menemään matkoihinsa ja äkäilin rietalle. Mikä turmio nyt on koikuttavana, sanoin. Silloin se taas minulle ääntelemään. Varo, varo! se raakkui ja kääntyi noinikään loivasti pois. (Laihalla kuhmusormikädellään mummo linnun kääntymiskaarteen kuvaili, ja sitten jatkoi:) Mutta ennenkuin se peittyi pilveen, sellaiseen synkiään, punaisen tulen ympäröimään pilveen, se siipipankansa ylitse vielä katsoi minua verensäihtävällä silmällään (mummo koetti vääntää kaulaansa ja kääntää tulehtuneet silmänsä olkapäänsä suuntaan) ja sen silmässä, mummo sanoi, siinä kävi väläys kuin ukkostulen läväys, ja siitä minä ikäänkuin lukea osasin, että se tahtoi sanoa: Kun toisen kerran tulen, niin surmana ja loppuna ja hävityksen kauhistuksena yli kyläsi lennän! Mutta ei se tätä suullaan sanonut, silmänväläyksellä sanoi. Sitten se vasta avasi nokkansa, suuren ja kiperän kuin sirpin, ja sen kitaan katosi se pilvenlonka, ja itse lintukin siinä hävisi.

— Pilven söi, itsensä söi! lopetti mummo.

Mummon unista ei yleensä paljon piitattu, se kun aina niitä näki ja aina kertoi. Mutta tämä nyt oli erikoinen uninäky, ihan kuin mikä Ilmestyskirjan tahi Sibyllan näky. Tämän unen arveltiin kyllä näitä nykyisiä maailman asioita kuvastelevan. Tosinhan useimmat mummoa nuoremmat ihmiset olivat jo kaiken yliluonnollisen suhteen päässeet toisiin uskomuksiin, joshan ei monikaan ihan kielteiselle, niin kuitenkin epäilevälle kannalle, mutta kukaan ei kuitenkaan olisi vakavissaan väittänyt, että minkäänlaiset unet eivät mitään merkitsisi. Paljon oli kuultu tosia kertomuksia unista, joiden ennustamat tapahtumat olivat tarkalleen toteutuneet. Kaikkien unien merkitsevyyttä ei siis uskallettu tyystin torjua — ennusunet oli vain osattava erottaa muista, joutavanpäiväisistä suottaunista. Harvoin niitä tosin oli osattu ennakolta oikein selittää. Mutta samahan on, tai melkein sama, vaikka myöhemminkin, kun unen ennustamat tapaukset ovat jo toteutuneet, opitaan ymmärtämään ennusunen ja sen ennustamien asioiden keskinäinen suhde ja niiden yhteyttä tarkoittavain vertauskuvien merkitys. Siten saattaa ihminen, joka ei ole välinpitämätön, oppia ymmärtämään uniensa tarkoitukset ja vastaisuudessa ainakin osapuilleen aavistella, millaisia kohtalon käänteitä on mahdollisesti tulossa, vieläpä kenties pitämään varansa ja onnettomuutensa torjumaankin. Ainakaan ei pahinkaan pääse häntä ihan tuhoisasti yllättämään, kun tietää jotain vaikkapa epämääräistäkin ennakolta aavistella, ja sekinhän voi koitua jonkinlaiseksi voitoksi ihmiselle.

Tuonsuuntaisia aatelmia siinä nyt naapurusten mielessä häivähteli, vaikka niitä ei osattu eikä ehkä haluttukaan sanoiksi asti päästää. Varsinkaan sellaisista suurmaailman politiikoista, jollaisiin tämä uni tuntui jollakin omituisella tavalla viittaavan, ei kukaan antautunut loppulausuntojaan laukomaan. Todettiin vain mikä jo oli todettavissa ja mikä omia kohtia ja olemisia selvästi koskien oli paraikaa kipeästi jomottamassa.

Jesaja, Vanhanpaikan ukkoisäntä, oli kovasti harmissaan ja huolissaan siitä, saisiko enää takaisin talon nuoret miehet, poikansa Antin ja Antin pojan, vastikään täysi-ikäiseksi päässeen Simon. Syystyöt jääneet pahimmilleen, kun kesken kaiken tuli käsky sotaharjoituksiin. No, harjoitukset harjoituksina, aikanaan niistä olisi taas selvinnyt, mutta sota —

— Ainoat miehet talosta. Molemmat! pahoitteli Jesa. — Eihän keisarin aikanakaan viety taloa miehettömäksi.

— Ei viety ei viety! kiiruhti Nestori varmentamaan. — Mutta sinut, hän lisäsi, sinut ovat tietenkin vielä täydeksi mieheksi katsoneet, ja mikseivät olisi, lujaa miestähän sinä olet vielä joka paikasta, tiivistä kuin tervaskanto.

— No ukkojen lujat ja tiiviit! jurnutti Jesa alkaen haroa harmaantunutta leuanaluspartaansa, mikä harominen oli vuosien mittaan tullut tavaksi ja merkiksi siitä, että ei ollut Jesa toisen kanssa samaa mieltä, vaan aikoi esittää omat ellennyksensä, niinkuin nyt Nestorin turhista kehusanoista. — Missä vanha mies, hän sanoi, käkeilee ja kääntyilee, siinä nuorempi arveluitta repäisee ja rutmaisee ja joutuu toiseen ja kolmanteen kohtaan ennenkuin ukko on saanut valmiiksi tietämisensä ja sen jälkeen päätöksensä, miten ja mihin särmään kouransakin asettelee.

Jesan esimerkki huvitti Nestoria, mutta hän ei malttanut pitää asiaa loppuun käsiteltynä, sillä hänellä oli aina haastamisen hinku jo pelkän haastamisen vuoksi, ja hänen kevytliikkeinen ajatuksensa oli tottunut keksimään aina ja kaikkeen jatkamisen aiheen.

Nytkin, ennenkuin Jesa oli likelläkään loppusanojaan, Nestorilla oli jo valmiina vanha hokema kahdesti katsomisesta ja kerran tekemisestä, ja sen tarjoamia aineksia käännellen olisi saanut syntymään juttua vaikka tuomiopäivän iltapuoleen asti. Mutta Jesa, turhaa höpötystä aina välttelevänä, keskeytti tympeästi:

— No ne on eri asioita.

Mutta ensinkään erikoisemmin häkeltymättä ja miettimisaikaa tarvitsematta Nestori heti oivalsi, mikä saattoi Jesaankin tehota, mikä ei ehkä Jesankaan mielestä ollut eri asioita.

— Sehän on selvä, että syystyöt jäivät kerrassa rempalleen. Meiltähän niinikään, hän sanoi, poika vietiin ja vävy vietiin. Minä meidänkin taloon jäin ainoaksi mieheksi. Eikä ole entinen veto enää minussakaan. Olet yhä vielä miestä ollaksesi, yrittelet selvitä töistä yksinäsi — ja pakkohan on selvitä, jotenkuten — mutta jos jalka johonkin vähän toksahtaa, jo olet nokallesi suistua. Ja mihinkäs on voimasikin valunut? (Hymähtiköhän joku? Kaikkihan näet hyvin tiesivät, millainen voimamies Nestori oli parhaillaankaan ollut: kaiken ikänsä vähäväkinen ja sairaalloinenkin. Vaikka mitäpä siitä. Tärkeintähän onkin, että uskoo ja vaatimattomista puheistansa huolimatta yhä omasta mielestään pätee täytenä miehenä. Silloin on varaa naapuriakin lohdutella tuollaisella ystävällisellä myöntämisellä, että omatkaan voimiset eivät ole entisellään:)

— Ei tempaise käsi entisellä äksyllä, ei enää selkä tarpeen tullen remelinä taivu.

— No se vielä puuttuisi, jotta remelinä tässä.

Jesan mielestä Nestori on jälleen liian monisanaiseksi intoutunut, ja hän tuolla välihuomautuksellaan koettaa toista vähän taltutella. Mutta ei Nestori nyt mitenkään saata olla yhä jatkamatta: — Piikkiharakin, hän todistelee, — mokoma kapine, eihän tämä paljon paina — piikkiharakin, joutava, joka on katoksessa sattunut jäämään pahasti kulkutielle ja jota aiot ohimennen nyhjäistä syrjemmälle, — noin vain kevyesti kengänkärkesi syrjällä työnnältäen, koska se piikit ylöspäin siinä selkäpuillaan ollen näyttää olevan helposti tyrkättävänä — mutta mitäpäs tämä rymähinen, sehän onkin tullut niin paljon entistään painavammaksi, että taiten täytyy pysähtyä, vääntää jäykkää selkäänsä ja valmistautua kaksin käsin kohottelemaan. Ja sellaista se on kaiken muunkin kanssa. Tällaisten miesten huostassa nyt tekemiset kaikki kautta maan! hän lopuksi napisee kuvitellen sen olevan Jesankin mieleen.

Jesa kuitenkin on kääntynyt katselemaan ikkunasta ilmanrantoja. Mokoma puheenloru häntä kyllästyttää kuin liiallinen sateen lätinä elonkorjuuseen pyrkivää, eikä Nestorin haasti voimiensa vähenemisestä liikuta Jesaa vähääkään, koska eri luokkaa ovat eri miehet ukkoinakin.

Nestori, toisen ajatusten suunnat vaistoillen huomaa olevansa väärillä latusilla. Hänen luontoonsahan ei toki muutenkaan ottanut oikein kuuluakseen tällainen itsensä väheksyminen. Johan voivat naapurit saada hänestä peräti heikon käsityksen. Saattavat ruveta häntä ihan mitättömänä miehenä pitämään, ja äkisti hän terhentyy kertomaan äskeistä kokemaansa.

— Vaan on sitä sentään yhä entistäkin terää meissä vanhoissakin. Naisille meidän minä olenkin sanonut, että huolettomasti yönsä nukkukoot. Vihollisen sotajoukko tänne ei sanomitta syöksy, ja muilta tavoittelijoilta kyllä kynnet tasataan, jos heitä mitä sattuisi, varastelijoita tai muita rökäleitä. Ja ainahan niitä sattuu. Meillekin siihen yhtenä iltana hämärissä sellaisen nuoren miehen viskasi — yösijan tarpeessa muka. Naiset, tietäähän, toisiinsa vilkuilevat, minuun katsahtelevat ja yhteen ääneen säkättämään, että ei ole, ei ole muka yösijaa. Olkaapas, naiset! minä sanoin ja kysyin, jotta eikös vieraan pitäisi olla siellä missä muutkin nuoret miehet ovat? No se siinä selitteli pahasti vammainen olevansa. Mihinkä sinä menossa olet? minä utelin. Waldhofin tehtaalle, sanoo. Joku tuttava muka toimitellut hänelle sellaista työmaata, johon hän vammaisenakin pystyy. Saattoi tottakin olla, ehkä hyvinkin oli vain viaton kulkija. Mutta roteva nuori mies, tuntematon juippi — hitto näistä tietäköön, mitä ovat. Yö edessä, pimeä syksyinen yö, minä talossa ainoana miehenä. Vaan täytyyhän ihmisen ihmisyyttäkin ajatella. Kylmät, tuuliset yöt — mihin hänet ajat, mihin miehen panet? Niin minä sitten sanoin, että kyllä meillä kulkija aina yösijan saa. Tuohon ovensuupenkille naiset laittavat makuuvaatteita, sillä aikaa käyt ulkona asioillasi, sanoin, ja sen jälkeen pysyt paikoillasi. Yöllä älä lähde kahajamaan! Tuossa on, sanoin, minun sänkyni kohdalla kaksipiippuinen pyssy, siinä on kaksi latinkia sisällä, se jos laukiaa, niin niinä aikoina miestä koskee.

Nestorin saakkunoimista toisinaan mielikseenkin kuunneltiin, mutta nyt ei kukaan jaksanut seurata kyllin tarkkaavaisesti eikä kukaan ollut kyllin utelias kysyäkseen, oliko kulkumies totellut ja liikahtamatta penkkivuoteellaan aamuun asti pysynyt.

Juuso, Mikon vävy, oli huomannut oudon miehen olevan tulossa ja — Nestorin tarinan ilman muuta katkaisten — ehätti ihmettelemään:

— Kukahan tämä on?

Jokainen, ikivanhaa mummoa lukuunottamatta, koetti päästä toteamaan, tuntisiko ehkä tulijan, ja ken näkemään ennätti, ilmaisi oman arvelunsa.

— Ei tämä tuttuja ole — outo rökäle mikä lie.

— Reppu selässä. Ja hatuttako se?

Oli alkanut hämärtyäkin, tulijan piirteitä ei voitu tarkasti nähdä, mutta kyllähän noin ylimalkaisittain osattiin kuitenkin arvioida ja päätellä, että outo mies.

Tarkoituksettomasti ja tarkoituksellisestikin leviteltyjen, toinen toistaan hurjempien sotahuhujen sekamelska leijui joulukuisen illan hämärässä kuin myrkyllinen usva tihentyen pimeyden kanssa samassa suhteessa yhä salamyhkäisemmäksi tunnelmaksi, mitä tahansa odottamatonta ennakoivaksi ounasteluksi.

Epämääräisen jännityksen vallassa seurattiin miehen tuloa pihaportilta ovelle. Suuri reppu sillä oli selässä, mutta ei hattua päässään. Pitkä parta ja pitkä tukka lumikypeniä viskovan tuulen kynsissä liehumassa.

Liirin Nestorikin oli tunkenut itsensä ikkunan ääreen, nähnyt vilauksen miehestä, joka nyt oli jo sulkemassa pihaporttia, ja heti hänellä oma otaksumansa:

— Vaikka mikä tesantti olisi!

Kukaan ei pane vastaan, mutta kiihkeästi kuin itsensä kanssa kiistellen Nestori alkaa selitellä:

— Miksei voisi olla tesantti — on niitä voitu tännekin tiputella, ja niiden kanssa ei ole leikkimistä. Onko sinulla Mikko pyssy ladattuna? (Joku naurahtaa, Nestori katsahtaa ympärilleen, mutta jatkaa:) — Ei ei! Mene vain, Mikko, pyssyn tienoille, ole kaiken varalta pyssyn takana, ja jos sillä näyttäisi olevan jonkinlaisia rosvon aikeita, niin minä sanon kovat sanat, ja silloin sinä anna tärähtää! Ei siinä mitä nauramista ole, vara ei venettä kaada.

Mikko ei välittänyt virkkaa mitään, istui liikahtamatta paikallaan ja hymyili. Mutta Jesa ei malttanut olla urahtamatta Nestorille, joka kääntelehti vilkkaasti kuin kärppä rauniossa:

— Älä nyt lentoon hypi, vanha mies!

Outo vieras tuli tupaan. Tervehtimisessä kuulosti ikäänkuin jotain tutunomaista, muttä jo hämärtyneessä tuvassa ei vain tuntenut miestä kukaan muu kuin Mikko eikä hänkään näkemällä — kaihi oli alkanut hiipiä hänen silmiinsä — vaan äänestä tunsi.

— Kas vain! hän ihmetteli. Mistäs päin tämä Eskil on tulossa?

Eskil ripusti reppunsa ovensuussa olevaan naulaan, ja siinä samalla, selin kuuntelijoihin, sanoi:

— Linnoitustöistä. Vaikka on aivan liian komeata puhua linnoitustöistä, silloin kun koko homma on ollut jonkinlaista ojantonkimista, juurakoitten vääntämistä ja muutamain hatarain hirsikömminöiden kokoon ropistelua.

Emäntä pani pöytään lisäkupin Eskiliä varten naureskellen, että tässä jo tesantiksi luultiin.

— Vai desantiksi! ihmetteli Eskil. — Desanttien terveisiä minulla tuolla repussani onkin. On niitä pahuksia liikkeellä.

— Sehän on selvä! innostui Nestori, joka oli jo alkanut tuntea itsensä noloksi ja pelännyt jo pahemmankin pilkan kohteeksi joutumista, mutta nyt saikin uutta vettä tarinamyllyynsä. — Kyllä niitä! Eikä ole kovin kauas metsämaille aseettomana lähdettävä. Minkäslaiset ne heidän terveisensä ovat?

— Kaivele tuolla naulassa olevan repun vasenta taskua. Siellä on pari roskapaperille painettua julistusta. Mutta varovaisesti, ne ovat hyvin haperoa paperia.

Nestori kaiveli, muisti välillä kysäistä, ettei repussa vain mitään räjähtävää ollut, ja sai esille kaksi rähjäistä paperipalaa sekä alkoi lukea kaikkien kuultavaksi:

»SUOMEN SOTILAAT!

Sodan Neuvostoliittoa vastaan on sytyttänyt Suomen kansan pyövelien ja petturien hallitus.

Te että sotaa tarvitse. Sodan lopettamiseksi on karkoitettava Suomesta kaikki Suomen kansan pyövelit!

Tämän tehtävän suorittaa Suomen Kansanvaltaisen Tasavallan Kansanhallitus.

Liittykää niihin sotilaisiin, jotka ovat siirtyneet Kansanhallituksen puolelle.

Karkoittakaa hiiteen upseerit ja siirtykää Suomen Kansanarmeijan riveihin!»

— Sehän on selvä! huudahti Nestori. — Siinä se nyt kuultiin, millaisessa kelkassa istutaan. Ja miten viekkaasti nuo penteleen pyövelit ovat meitä vieneet. Tuskin teistäkään kukaan on tähän asti hoksannut, että tässä ollaan mestauspölkylle menossa. Katsotaanpas, mitä tässä toisessa lapussa luvataan. Tämä on osoitettu Suomen kansalle. Sotilaat nääs ovat erikseen.

»SUOMEN KANSALLE!

Me emme tule teidän luoksenne valloittajina, vaan Suomen kansan vapauttajina kapitalistien ja tilanherrojen sorrosta. Älkäämme siis ampuko toisiamme, lopettakaamme sota ja kääntäkäämme aseemme teidän sekä meidän vihollisiamme vastaan, Cajanderin, Erkon, Tannerin, Mannerheimin ynnä muiden hallitusta vastaan.»

— Vot perkele! (Nestorin kirous oli aina leikkisän kevyttä, hänen laihat kasvonsa olivat täynnä iloisia nauruviiruja, kun hän läpsäytti papereita oikean kätensä sormenselkämillä:) — Selvät on tässä sanat sekä sävelet!

Jos ei emäntä nyt olisi muistuttanut kahvin jäähtymisestä ja iloisella puolivängällä työntänyt Nestoria pöydän ääreen, tämä olisi voinut lörpötellä loppumattomiin noiden paperilappusten tökeröistä houkutusvalheista, joille naurahtelivat leppoisasti kaikki muut, mutta ei Niemen Reino. Hän ärähti ihan tosissaan:

— Vapauttakoot, paskiaiset, itsensä sortajistaan ja pettureistaan! Luulevat varmaan, että täälläkin on vallassa samanlaiset pyövelit kuin siellä.

Reinon ärtyisyys oli outoa. Hänethän tunnettiin tasaisena, melko hiljaisena miehenä — itsepintaisena kyllä, ylpeänä ja kovaluontoisena, mutta ei häntä kukaan olisi näin äksypäiseksi uskonut.

Eskil ei erikoisemmin pitänyt Reinosta, joka nöyrästä renkipojasta rikkaaksi isännäksi ylettyään esiintyi aina turhamaisen pöyhkeästi, mikä hänen mielestään ei voinut johtua muusta kuin tyhmyydestä, ja ylpeilevää tyhmyriä oli vaikea olla härnäämättä.

— Se koira älähtää, johon kalikka kolahtaa, hän hammasteli. — Kapitalisti ja tilanherra ei tunnu hyväksyvän kansan vapauttajia.

Reino oli liian tuohtunut keksiäkseen nopeasti tuohon sopivan vastauksen, ja sitten Mikon kuivasti leikkisä huomautus tuntui löysäävän hänen kireyttään.

— Reinohan tässä jää yksin kapitalistiksi, mutta jonkinlaisia tilanherroja on useampiakin. Minäkin huomaan itseni sellaiseksi herraksi, jonka sorrosta Suomen kansa vapautetaan, ja Suomen kansa tässä minun kohdassani tarkoittaa tietenkin mummoa ja tuota Leenaa ja Siiriä ja — ehkä ennen muita tuota Juusoa, joka tässä nykyään raskaimmat työt tekee. Näitähän minä olen tässä sortanut ja näiden verta imeskellyt.

Mikko oli kahvipöydässä joutunut Eskilin viereen ja vasta siinä hän puolikaihisilla silmillään koetti tavoitella tämän entisiä piirteitä.

— No eipä näy paljon entistä Eskiliä tuon karvakuontalon sisältä, hän kummasteli. — Niinhän sinä olet kuin ryssän pappi. Mitäs varten sinä olet alkanut tuolla tavalla kummitella?

Eskil Ambrosin haroi harmahtavaa tukkaansa, joka ylti takin kauluksen yli, ja partaansa, joka oli niin pitkä, että kun hän sen kokosi avaraan kouraansa, melkein toinen puoli jäi ulkopuolelle.

— Ennen linnoitustimperiksi menoani olin töissä Mustanojan Rohveetan hedelmätarhalla, hän selitti, — sen, tiedättehän, joka kesät asuu puussa ja syö vain lehtiä ja kukkasia, ja arvaattehan sen: millainen isäntä, sellainen renki. Ja tällaiseenkin pääkuoreen kun tottuu, niin — uskokaa tai älkää — hävettää ajatellakin, että molemmat päät olisivat yhtä paljaat. Vaikka kyllä minä nyt olen päättänyt, että Mikko saa tukan keritä niinkuin on kerinnyt kymmenet kerrat ennenkin. Mikko osaa, Mikosta olisi tullut parturi yhtä hyvä kuin nikkarikin. Mutta partaa ei panna kokonaan pois — ei toistaiseksi, kun ennustavat kylmää talvea — parta vain poikkaistaan tuosta noin, vähän leuan alapuolelta, sellaiseksi neliskanttiseksi.

Aina ne olivat Eskilillä omat selityksensä ja puheensa, ja aina hän osasi herätellä hyvää tuulta sielläkin, missä oltiin muuten vakavissa jopa synkissäkin ajatuksissa. Tältä maailmalla liikkuvalta mieheltä olisi nyt haluttu kysellä, mitä tuolla muualla arveltiin tästä nykyisestä surkeudesta, ehkä saataisiin kuulla jotain sellaistakin, minkä mukaan osattaisiin päätellä, onko pakko lähteä sotaa pakoon ja jos on niin milloin on. Mutta nyt hypähtivätkin jokaisen ajatukset ensiksi tuohon Rohveettaan, josta oli kuultu ja jonka yksi ja toinen oli sattunut näkemäänkin.

Yleisesti otaksuttiin, että sellaisen miehen päässä oli varmaan jotain vikaa. Eihän toki järkimies nykyisen maailman aikana enää metsäläiseksi heittäydy eikä ryömiskele syömässä härkäin tavoin ruohoa kuin mikäkin Nepukatneessari. Eskililtä nyt, koska hän oli kesäkauden miehen metkuja seuraillut, haluttiin kuulla tarkemmin, mitä lajia hullu tuo Rohveetta oli.

Mutta ei saatu Eskililtä vahvistusta koko sellaiselle otaksumalle, että Rohveetta olisi heikkopäinen. Hän sanoi:

— Kyllä minäkin aikaisemmin ajattelin tuolla tavalla. Väliin arvailin, että ehkä on jonkinlainen huiputtaja, vaikken ymmärtänyt, mikä hyöty sellaisestakaan olisi ollut. Ja niin minä sitten päätin ottaa asiasta selvän. Minun kun on kaikki katseltava ja kokeiltava, sekin, voiko mies elää silläkin tavalla.

— No voipiko?

— Kyllä vain. Hyvinhän selvisin minäkin. Aluksi pelkäsin jänikseksi muuttuvani, mutta kun totuin, niin hyvin tulin toimeen. Näettehän: olisiko minun ikäiseni mies tämän pulskempi, vaikka olisi ollut lihapatojen ääressä?

Usealtakin puolelta