Elomulta ja asfaltti

By Viljo Kojo

Eletään aikaa, jolloin kaupungit suurine lupauksineen ja jopa Amerikan ihmemaa houkuttelevat maaseudun asukkaita uuteen elämään. Asiaa eivät auta metsäyhtiöiden ketkut kauppamiehet, joiden tavoitteena on ostaa vauhtiin päässeen metsäteollisuuden tarpeisiin mahdollisimman paljon metsää mahdollisimman halvalla, mielellään kokonaisia tiloja. Moni jää synnyinsijoilleen elämään vaatimattomasti mutta onnellisesti, mutta moni lähtee myös kokeilemaan onneaan. Elämä kaupungissa voi kuitenkin tuntua juurettomalta ja sieluttomalta, eikä se ole ollenkaan sellainen kultakaivos kuin on lupailtu.
Kahden talonpoikaistalon, Rantalan ja Haavistalon jäsenten vaihden kautta suomalaisen maaseudun ihmisten tulkitsijana tunnettu Viljo Kojo kertoo Suomen kaupungistumisen tarinan.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 16, 2023
• ISBN: 9788728573976

Book preview

Elomulta ja asfaltti

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1953, 2023 Viljo Kojo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728573976

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

1.

K aupunki nielee pellot. Ja pelloilta jotka ovat liian kaukana sen nieltäväksi, se viettelee ihmiset.

Tälläkin paikalla, joka nyt on tihenemässä jonkinlaiseksi esikaupungin alkuaiheeksi, vielä muutamia vuosikymmeniä sitten kaksi tavallista talonpoikaistaloa, Haavistalo ja Rantala, eli voimakasta maanläheistä elämää, ja rauhaa ja siunausta huokuivat tienoot.

Neljä vuosikymmentä sitten Haavistalo jäi nuoren isännän, ainoan perijän huostaan, ja siitä alkoi sen talon häviö.

Talon osti suuren puutavarayhtiön työnjohtaja, tuonnoisvuosien suurissa metsäkaupoissa yhtiölleen arvokkaita palveluksia tehnyt ja omankin pussinsa siinä sivussa paikannut Rosfelt, jota kansa leikkisästi nimitti Roksveltiksi.

Roksveltin aikomuksenakaan ei ollut maanviljelyksen jatkaminen. Jutellessaan Haavistalon nuorelle isännälle maanviljelyksen kannattamattomuudesta hän oli puhunut rehellisesti oman uskonsa mukaan. Tahallista pimitystä oli ollut vain se, että hän samalla moitiskeli talon metsän melkein mitättömäksi.

— Ennen sinun syntymääsi metsää, varsinkin näin heikkopohjaista, olisi pitänyt ruveta huolellisesti ja järkiperäisesti hoitamaan, hän sanoi. — Nyt siinä on suurin osa yli-ikäistä, lahon- tai lylynvikaista tai sitten kitukasvuista, tiheydessä ja pimeydessä surkastunutta pinotavaraa.

Haavistalon poika oli saanut Amerikan kuumeen, sinne piti päästä ja pian, mutta rahaa ei ollut. Roksveltti, vanha kettu, oli tekeytynyt alussa hyvin haluttomaksi metsäkauppoihin.

— Siinä olet kyllä oikeassa, oli sanonut, — että Amerikkaan menet. Siellä on nuorelle miehelle mahdollisuuksia rajattomasti. Mutta se on kallis matka. Ei sinulle tuosta metsästä hullukaan niin paljon maksa, että matkarahat saisit. Ja maihinnousurahat. Ja pitäisi sinulla olla vähän ylimääräistäkin alkuun päästäksesi. Ei siellä kuitenkaan ole hyväpalkkainen laiskanvirka sinua vartomassa. (On muistettava, että niinä aikoina talonpojat eivät ymmärtäneet paljonkaan metsien arvoista ja että satamarkkanenkin oli iso raha, tuhansista ensinkään puhumattakaan.)

Oman yhtiönsä herroja Roksveltti oli muka koettanut parhaansa mukaan taivutella, mutta eivät olleet sillä kertaa ostoaikeissa yleensäkään ja kierroksissa oli yllin kyllin parempia metsiä, edullisempia kauppoja. Ei tainnut tulla mitään. Voinhan tiedustella jonkin toisen yhtiön tarjouksia, mutta Roksveltti ei uskonut niiden pystyvän ylittämään suurimman yhtiön tarjousta.

Niinpä sitten oli näyttänyt loppuun käsitellyltä koko metsäkauppa. Roksveltti oli haukotellut ja lähtenyt. Mutta seuraavana päivänä hän oli ollut hoksaavinaan erään mahdollisuuden.

— Miksi et myy koko taloa, hän sanoi, — jos kerran Amerikkaan aiot?

Sepä olikin kysymys, joka herätti Haavistalon pojassa uusia toiveita. Joku aina varovainen sukulaismies oli vain kovasti kiellellyt maapohjaa myymästä. Siksi hän ei tullut sitä ollenkaan ajatelleeksi. Nyt kun hänet oli nykäisty sitä ajattelemaan, hän oitis ymmärsi, vaistosi, että talon myyminen vasta hänet siitä lopullisesti vapauttaisi. Silloin vasta hän pääsisi irti siitä ahdistavasta epävarmuudesta, joka häntä kalvoi. Mutta toisaalta tuo sukulaisen varoitus. Eihän osannut etukäteen tietää, niin oli sukulainen sanonut, vaikka sen vielä joskus tarvitsisit.

Roksveltti oli nauranut:

— Sillä meiningillä jos Amerikkaan lähdet, niin pian sieltä palaat entistä köyhempänä ja sitten et kyllä enää vaostasi nouse. Jos menet, niin mene kuin aikoisit iäksesi jäädä, muuten tulee hinku takaisin kotiin heti ensimmäisessä vastamäessä.

Poika vannoskeli, että ei hänen ja että vaikka joskus palaisikin, niin pellot ja pellon ojat saisivat hänen puolestaan olla.

Roksveltti itsekseen ajatteli: tyhmä sinä olet kuin variksenpoikanen. Mutta ääneensä hän sanoi:

— Se on miehen puhetta. Tekisipä mieleni auttaa sinua. Kuinka paljon tahdot koko roskasta mainensa metsinensä?

Pitkien tingiskelyjen jälkeen päästiinkin vihdoin kauppakirjain tekoon. Roksveltti antoi pojalle matkarahat ja vähän päällekin. Tekeytyi ihan jalomieliseksi: vastuksen muka lykkäsi hänelle vanhoiksi päiviksi, mutta jos eivät metsien hinnat yllätyksellisesti romahtaisi — sekinhän saattoi muka mahdollista olla — niin ehkäpä hän jollakin otollisella hetkellä kerii omansa takaisin, kun näitä asioita vähän paremmin ymmärtääkin.

Unitta äänittä hän muutti vähät tavaransa Haavistaloon ja alkoi elellä yksinään suuren talon keittiössä, leskimies kun oli.

Yksinään? Mutta kuului hänellä poika olleen.

Poika asui kaupungissa hänkin yksinään, poikamies, herrasmies, jonkin vakuutusyhtiön kamreeri kuului olevan.

Ja Haavistalon entinen isäntä meni Amerikkaan. Käveli tovin mielestään rikkaana miehenä, lunasti laivalipun valmiiksi, rälläsi hiukan lähtiäisiksi ja sinne katosi mies. Ei ole kukaan sen koommin kuullut.

Mutta Roksveltti, joka todella »ymmärsi vähän paremmin» näitä asioita, suoritti metsässä rohkean harvennushakkuun. Se toi hänelle talon hinnan takaisin. Ilmaiseksi jäivät siis hänelle maat ja metsät, ja surematta hyviä peltoja hän alkoi niitä palstoitella, ja niin oli Haavistalon tarina lopullisesti päättynyt.

2.

Rantala piteli toistaiseksi puoliaan, sillä emäntä ei tahtonut edes keskustella maan myymisestä, vaikka hyödyttömistä, kelvottomista syrjämaistakin tehtiin houkuttelevia tarjouksia.

Isäntä olisi kyllä ollut valmis kauppoihin, mutta emäntä sanoi:

— Joka maitansa kauppaa, se maantielle käkee.

Metsää oli Rantalassakin myyty kahteen otteeseen, mutta rahat olivat taas vähissä. Viimeisen metsäkaupan saaliithan hupenivat melkein kokonaan kahden hyvän hevosen ostoon. (Hevosten hinnat olivat niinä aikoina lujasti nousseet.)

— Niissä on raha varmassa tallessa oli isäntä kehaissut.

Mutta emäntä:

— Tallessa on eikä takaisin tule.

Emäntä oli syntynyt ja kasvanut sellaisessa talossa, missä oli jäykästi seurattu vanhoja talonpoikais-perinteitä. Pelto oli siellä ollut suuremmassa kunniassa kuin mikään muu. Peltoa rakastettiin yli kaiken, Jumala joutui monessa kiireessä vasta toiselle sijalle.

Rantalassa sensijaan oli jo ainakin kahden sukupolven hallitessa oltu hevoshulluja. Hevosten kasvatusta ja kauppaa harjoitettu ihan ammattina. Työhevosten lisäksi aina useampia joutilaina hirnui tallissa tai laitumilla. Markkinat ja kilpa-ajot olivat vieneet isäntien ajan, eikä heidän askeleensa enää höystänyt pellon multaa.

Nykyinen isäntä, viimeinen jonka aikana Rantalaa vielä täytenä ja kokonaisena talonpoikaistalona elettiin, ei enää välittänyt maanviljelyksestä vähääkään.

Hänen mielestään raha maailmassa tärkeintä oli, ja koska se ei tullut tarjolle kotinurkissa kyyhöttävälle, sitä oli liikuttava etsimässä.

Ja miten paljon iloisempaa, vaihtelevampaa, viehättävämpää oli elämä markkinapaikoissa ja kaupungeissa. (Tämä toteamus ilmeni kahtena vastakkaisena mielikuvana. Toinen: kuhisevaa kansaa torit kirjavana — itse mukana iloisessa riennossa — sirkusmusiikin helskyvä soitto — rahaa tuli ja meni, ja iloinen varmuus nostatti mieltä. Toinen: Harmaata peltoa kyntää harmaa mies — masentavaa aherrusta aamuvarhaisesta iltamyöhään — pienet tulot ja ahdistavana pakkona vielä pienemmät menot.)

Tuollaisista mielenläikkymistä ei tosin sopinut jutella emännälle. Olisi vain turhaa kiistelyä syntynyt, eikä isäntä sellaiseen erehtynyt. Hän oli iloluontoinen mies, kotioloissakin aina sopuisuuteen pyrkivä. Sopuisuus oli halpaa mukavuutta. Järkimies osasi ohjailla asiat oikeisiin uomiinsa riitelemättäkin, kaikessa hiljaisuudessa.

Kun ensimmäinen poika oli syntynyt, oli isäntä naureskellut: — Kyllä tässä talossa hevosmiehiä tarvitaan.

Nimeksikin oli määrännyt pojalle isoisän, suuren hevosmiehen nimen: Kaapo.

Emäntä oli talonpidosta tarkkaan toista mieltä kuin isäntä, jonka yliolkainen suhtautuminen oikeaan talonpoikaiseen elämään oli heti avioliiton alkuaikoina yllättänyt hänet tyrmistyttävänä pettymyksenä.

Olihan hän ennen naimisiin menoaan tietänyt, että Rantalassa hevoshulluja oltiin, mutta ei sitä, että hevosten hoitaminen on tärkeämpi kuin maan.

Maa merkitsi tälle kevytmieliselle, mustatukkaiselle miehelle vain sitä, että se kasvatti heinät ja kaurat hevoslaumalle. Jos jonakin heikkona heinävuotena oli harkittava eläinten vähentämistä, niin sitä harkittiin vain hevosten takia.

Isäntä oli sitä mieltä, että muutamia lehmiä jouduttaisiin hävittämään. Mutta kun emäntä keltaisen tukkansa martoa myöten punaiseksi lehahtaen kireästi tiedusteli, eikö olisi talon etua katsoen viisaampaa hävittää mieluummin muutamia joutilaita hevosia, niin ei isäntä kiistelemään ruvennut.

Hän levitti rennot käsivartensa, ojensi ne kuin toisen päätä pitkäsormisten käsiensä väliin pyytäen, työnsi verevät huulensa eteenpäin ja hymyili sovittelevasti. Ja toinen sai sen käsityksen, että hän oli myöntyväinen.

Emäntä oli valmistautunut puolustamaan karjaansa, joka oli suurella huolella puhdasrotuiseksi ja hyvä-tuottoiseksi valikoitua ja kasvatettua. Hän oli päättänyt kerrankin pitää päänsä, todistella kantansa oikeaksi, vaikka riitelemällä. Mutta mies oli sanonut ihan lempeästi:

— Hyvä on, hyvä on. Miksikäs ei hevosia. Totta kai — älähän hermostu, kultaseni. Samahan se on, kunhan vain selvitään. Eikä tässä kiirehtiä tarvitse. Pidin vain velvollisuutenani keskustella kanssasi.

Tuollaista iloisesti päästeltyä puutaheinää loppumattomasti ja päätteeksi, että ehkäpä selvittiin säästäväisemmällä menolla ilman muuta.

Sitten pidettiin kaiken talvea erossa hevosille kuuluvat ja muulle karjalle syötettävät heinät, jotta muka voitaisiin paremmin tarkkailla ja toteuttaa säännöstely.

Ja aivan oikein: ei tarvinnut vähentää lehmiä eikä hevosia. Omituista vain, että hevoset pitivät hyvin pintansa talven yli, mutta muut eläimet laihtuivat ihan surkeasti.

Tuskastuttavinta olikin, että mies oli aina myöntyvinään, mutta emäntä jäi aina tappiolle.

Syntyi sitten toinen poika, ja isäntä ilmaisi ilonsa sattumalta samoilla sanoilla kuin ensimmäisenkin syntyessä:

— Kyllä tässä talossa hevosmiehiä tarvitaan.

Nyt kuitenkin emäntä kaikessa hiljaisuudessa vannoi valan toisensa jälkeen, että tästä pojasta oli tuleva peltomies. Poika ristittiinkin emännän isän mukaan Aaretiksi, sillä salaisen taikauskoisesti emäntä toivoi, että hänen isänsä rakkaus maahan siirtyisi nimen mukana tähän poikaan.

Muutamia vuosia myöhemmin emäntä sai omiensa lisäksi huollettavakseen kaksi lasta jotka olivat jääneet orvoiksi ja joiden joutumisesta hän varsinkin vanhemmilla päivillään kertoi sellaiseen sävyyn kuin olisi ollut kysymyksessä jotakin enteellistä.

Oli ollut sellainen maaliskuun aurinkoinen iltapäivä, mutta äkkiä oli alkanut hämärtyä. Hämärän tulo oli niin nopea, että talitintti syönnöslaudallaan keskeytti ateriansa, hypähti lähimmän koivun oksalle, kuunteli siinä hetken, kääntelehti ja pyrähti pois.

Vanha koira, puolikuuro Piku, oli jo aikaisemmin ulvahdellut ja nyt se jäsenet jäykkinä tuli olkiladosta, missä muuten viihtyi päivänsä ja yönsä niin hyvin, että tuskin syömisiään muisti. Häntä koipien välissä se nyt kiiruhti pihan poikki porstuaan ja tuvan ovelle alkaen hätäisesti raapia vuorilautaa: avatkaa! ja tupaan päästyään suoraan arvelematta samaa jäykkää juoksuaan sängyn alle.

Kissakaan ei pysynyt uunin pangolla, illansuisella mielipaikallaan, vaan oudosti naukaisten hypähti uuninpäällyksen kautta tarvepuilla lastattujen orsien syvimpään pimeikköön. Sieltä vain silmät ovea kohti kiiluivat.

Ovi avautui hitaasti, hämärä niinkuin olisi siirrähtänyt hiukan, mutta asettui samassa entiselleen, kun ovi jälleen sulkeutui ja tulija jäi sisäpuolelle.

Kummaa oli sekin, ettei kuultu askeleita, ei edes porstuasta. Ovi kuin itsekseen oli auennut ja taas sulkeutunut. Tuntuman verran kevätraikasta ulkoilmaa tuvassa, ja ovensuussa joku seisomassa.

Pieni poikanen siinä oli aikamiehen takissa. (Sittemmin kuultiin, että isävainajansa vanhassa takissa.)

Oli alettu ihmetellä ja kysellä, mutta vaikea oli ollut lapsen saada ymmärrettävää sanaa suustaan, pelästyneen poloisen, melkein jäätyneen.

Mistä sinä tulet? Metsästä. (Vaan eihän se — niin huomautti emäntä tällä kohdalla — eihän se miten omin neuvoin sellaista matkaa metsästä tuolta pitkien peltojen ja aitojen yli, sellainen lapsi. Saattaja hänellä oli.)

Kenen sinä olet poika? Äidin poika. Mikä sinun nimesi on? Anttoni. Missä äiti on? Metsässä vaavaa löytämässä.

Silloin alettiin aavistaa, miten siellä metsässä asiat olivat. Hevonen äkisti valjaisiin, ja monen hengen voimalla etsimään. Lapsen itku viimein jäljille johti ja kohti ohjasi. Äiti synnyttänyt tyttölapsen, mutta lapsi yksin elossa enää.

Sillä tavalla Anttoni ja hänen pikku sisarensa, jonka nimeksi tuli Kerttu, olivat joutuneet Rantalaan, sen verran sukulaisiin, että heidän äitinsä oli ollut Rantalan emännän sisaren tytär.

Tuo emännän sisar oli aikoinaan joutunut naimisiin Maantie-Laurilaan, syrjäisen seurakunnan heikkokuntoiseen taloon hölmönpuoleisen vätyksen kanssa, mutta säätyynsä kuitenkin. (Siihen aikaan tuo sääty-ylpeily oli yleistä. Muistetaanhan vieläkin sanonta: Asia on siitä laadusta ja poika siitä säädystä, että se ei piikaa nai.) Tuollainen johti varsin usein onnellisiinkin ja hyvin menestyviin, ehkä yhtä usein vähemmän onnellisiin ja joskus sellaisiin hiukan naurettaviin liittoihin kuin tässä Rantalan emännän sisaren tapauksessa, jossa emäntä oli saanut parhaansa mukaan hoidella isännänkin tehtäviä.

Vaikka Rantalan emännän uskoma korkeampi sallimus olisikin kaikki järjestellyt, niin jonkinlaisesta alusta alkaaksemme voisimme sanoa, että kaiken aiheena olivat Maantie-Laurilan ikkunapuitteet, josta kevätsiivouksen aikana piikako vai joku talon tyttäristä oli sanonut niin lahoiksi, jotta ne vain lasien turvin koossa pysyivät.

Taikka — välttääksemme pelkkiä otaksumia — sanokaamme kaiken alkaneen siitä, että puitteita uusimaan sattui Höylä-Anttoni eikä hänen isänsä tai joku muu vanha mies.

Höylä-Anttoni ei ollut saanut lisänimeään höyläämisestä, vaan siitä, että pystyi nostamaan yhdellä kädellä kaksi pitkäähöylää, joiden päät asetettiin vastatusten.

Siinä olikin voimannäytöstä kerrakseen. Sai yrittää ken tahtoi. Moni yrittikin, mutta ei ollut parhaittenkaan kourassa ja kyynärvarressa niin hirmuista puristusvoimaa.

Niillä main ei nyt voimamiehiä ollutkaan, ei likitienoillakaan. Oli vain ihan tavallisia miehiä, useimmat kyllä omissa töissään jämeriä, mutta kenenkään mieleen ei olisi edes juolahtanut kokeillä voimien määrää ja riittoa muuhun kuin kulloinkin tehtävänä oleviin tekemisiin. Niissä saikin sitäpaitsi tarpeekseen, jos ei peräti laiska ollut. Niinpä siis tavallisen talonpojan järkikin jo sanoi joutilaiden vouhkeeksi kaikenlaisia voimankoitoksia ja muita aiheettomia pullisteluja.

Tuohon malliin varsinkin ukot, ikämiehet. Eikä ollut nuorisossakaan sellaisia, jotka olisivat kukkoilleet väkevyytensä varassa. Jotain loikkimista ja rautapallin paiskomista kepin viskomista — sellaista vain poikasten lorvailua joutohetkinä. Ja olikos joutohetkiä muulloin kuin sunnuntaina iltapäivällä.

Ihme olisi kuitenkin ollut, jos eivät pojat nikkarin höylätemppua olisi kokeilleet. Tietenkin kokeilivat.

Vastatusten pantuihin höylien periin sijoiteltiin monissa maatyön tiukoissa lujiksi kovettuneita kouria, puserreltiin kokeillen milloin enempi sormenpäillä, milloin kämmensyrjän ja peukalon tyven lihaskumpua jännittäen, mutta siihen se päättyi. Ei nostamisesta kenenkään mitään syntynyt. Kunnes