Elämä on taistelua

By Viljo Kojo

Huumoria, rakkautta ja maalaisseikkailuja
Matti Lallukka pitää Harakk'hovin tilaa. Matti nautiskelee pitkien torkkujen ottamisesta ja pohdiskelusta, laatiipa hän silloin tällöin runojakin. Matin Leena-vaimo on touhukas ja aikaansaava ja on perustanut tilalle menestyvän kahvilankin. Parin poika Nikodemus on älykäs, ja Matin mielestä pojan pitää päästä kunnon kouluun. Leena puolestaan ei näe järkeä talonpojan opiskelemaan lähettämisestä - mitä hyötyä siitä olisi?
Niinpä Matti päättää palkata nuoren maisterin opettamaan Nikodemusta kotona. Tästä alkaa vaiherikas koulutarvikkeidenhakumatka, jonka aikana Matti ja maisteri kokevat yhden jos toisenkin seikkailun ja kohtaavat maisterin kauan kadoksissa olleen ensirakkauden, neiti Lempi Regina Fingerroosin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 16, 2023
• ISBN: 9788728573969

Book preview

Elämä on taistelua

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1922, 2023 Viljo Kojo and SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728573969

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ENSIMMÄINEN LUKU

Harakk’hovi on hiukan erillään kirkonkylän toisista taloista; vähän korkeammalla kennäälläkin se on, jyrkän kalliorinteen juurella, suojassa pohjoistuulen puhalluksilta.

Tämä talo on saanut nimensä siitä, että sen ympärillä aivan kuhisee alituisesti räkättäviä harakoita, jotka syystä tai toisesta, ehkä monestakin syystä, näkyvät pitävän tätä lämpöiseen kallion kainaloon rakennettua taloa ja sen ympäristöä mitä ihanteellisimpana olinpaikkana.

Alakerta on muurattu erikokoisista kivenmukuloista valkoisella, iankaikkisesti kestävällä kalkkilaastilla, johon ennen kuivumista on upotettu punaisia tiilikiven sirpaleita. Yläkerta on rakennettu paksuista, tummanruskeista tervashongista, jollaisia ei enää näe kenenkään metsässä seisovan. Ikkunoita — vanhaa kuusiruutuista talonpoikaismallia — näkyy maantielle molemmista kerroksista yhteensä täysi tusina. Ja pielilaudat ovat aikoinaan olleet vaaleansiniset.

Kahden sylen päässä asuinrakennuksen itäisestä päädystä alkaa ulkohuoneitten mahtava rivi. Lähinnä neljä aittaa, joiden kanssa suorassa kulmassa mäkeen päin karjakartano: talli ja navetta avaroine heinäluhteineen. Tässä, muilta puolilta korkean lankkuaidan rajoittamassa väljässä neliössä, on tasainen nurmikkopiha, jonka eroittaa karjapihasta nelipuinen riukuaita. Itäpäädyn ja aittojen välissä oleva jyhkeä portti — ainoa aukko suljetulle pihalle — on selkiseljällään kaiket päivät, mutta yöksi jysäytetään se kiinni ja teljetään lujalla puomilla.

Toiseen kerrokseen noustaan, paitsi sisäpuolitse, myöskin läntisessä päädyssä olevia, kymmenaskelmaisia, hirsistä rakennettuja, käsipuilla varustettuja portaita. Ne johtavat tukevina ja hiukan liian jyrkkinä sisäänpäin aukenevalle ovelle, jonka yläpeilissä nähdään kömpelösti maalattu kahvikuppi, alla tyylittömästi kyhätty kiehkura, ja sen sisällä vaatimaton ilmoitus, alkaen pienellä k:lla: kahvia y. m.

Rappujen alle on muodostunut sovelias asunto talon vahdille, mustalle, matalalle, pitkävillaiselle koiralle, joka silloin tällöin — nähtyään epäilyttävän kulkijan tai liian vinhaa vauhtia ajavan matkalaisen — ampaisee ulos ympyriäisestä aukosta, vierii kummallisena, jalattomana kuontalona maantielle ja nostaa sellaisen äläkän, että outo luulisi hengenmenon olevan kysymyksessä. Tämän eläimen nimi on Sipi, mutta sen syntymävuotta eivät muista omat eläjät paremmin kuin naapuritkaan. Runsaasti sillä on jo harmaita karvoja etenkin naamassa ja päälaella; oikeanpuolisen silmän on ilkeä kaihi vähitellen peittänyt arvatenkin muisto jonkun pikku vintiön kumipyssyllä ampumasta kivestä tai herneestä — mutta nuoruuden tarmo ei ole vielä jättänyt sitä; vaikka reumatismi onkin aikoja sitten jäykistänyt vasemman takajalan, saattaa tämä ruumiin ja sielun puolesta yhä virkeä vanhus siirtyä kopistaan maantielle — ihan ilman liioittelua sanoen — hitaanlaisen ajatuksen nopeudella.

Kivestä muurattu alakerta oli ennen muinoin ollut nahkurin verstaana, mutta siitä on jo toistakymmentä vuotta, ja aika on kalunnut portin päällä olleet kirjaimet niin harmaiksi ja hajallisiksi, että vain suurella vaivalla saattaa arvata siinä olleen sanan: nahkuri.

Nykyinen isäntä, Matti Lallukka, on tavallisissa oloissa mietiskelyyn taipuvainen, lihava mies, joka enimmät aikansa lepäilee ja kokoilee voimia tärkeihin ponnistuksiin, kuten hän itse sanoo. Joskus hän kuitenkin, tosin vain erikoistapauksessa ja hyvin harvoin, saattaa innostua niin äkkiä ja niin perinpohjin, että aivan säikyttää omaiset sekä vieraat. Huomattavimmasta ominaisuudestaan, levollisuudesta, huolimatta, täytyy häntä siis pitää epätasaisena luonteena. Hänen kasvojansa kaunistaa nyt vanhemmalla iällä punertava nenä ja surumielinen ilme. Hän ei kotioloissa puhele paljon, mutta vieraitten kanssa hän vilkastuu, saattaa aivan lavertelijaksi muuttua. Hänen syvämietteisyytensä ja osaksi hänen epätasaisen luonteensa ansioksi on luettava, ettei hänestä tullut nahkurimestaria isänsä jälkeen. Hän oli kyllä nuorukaisena yritellyt kisälliksi isänsä tehtaassa, mutta koska hän nahkoja käsitellessään koko ajan mietiskeli muita asioita, saattoi hän laittaa nahan niin täyteen veistelmyksiä, että se oli kuin kärpäsläppä, tai tehdä jotakin muuta yhtä hullusti. Viimeiseksi näytteeksi oli hän tärvellyt suuren lehmännahan aivan hauraaksi, harkitessaan kysymystä: onko ihmisellä oikeus nylkeä ja parkita toisen elävän olennon nahka sekä laittaa karvoista peitteitä ja karvaköysiä. Silloin sai hän ukolta luvan mennä hiiteen ja jätti haikein mielin lapsuutensa kodin, koetellakseen avarassa maailmassa muita ammatteja, joiden harjoittajana hän ei osannut toivoa sen parempaa menestystä.

Eipä hän kauas kodista uskaltanut. Hän palkkautui rengiksi kylän rikkaimpaan taloon, josta ukko viikkokauden kuluttua kävi noutamassa hänet kotiin. Tällä lyhyellä ajalla oli kuitenkin ratkaiseva merkitys hänen elämänsä kulkuun: talon tyttärestä tuli hänen aviopuolisonsa, jonka myötäjäisinä nahkurin pieneen palstaan liitettiin viidenkymmenen hehtaarin tila maineen metsineen. Silloin Matti Lallukka huomasi taipumustensa viittaavan maanviljelijän rauhalliseen puuhailuun.

Hänen nuori vaimonsa oli tarmokas ihminen eikä tyytynyt istumaan kädet ristissä, vaan kutsui taloon ensin puusepän tekemään kahdeksan pientä pöytää ja kolmisenkymmentä tuolia, ja sitten maalarin, joka sai maalata pöydät ja tuolit sekä yksinkertaisen kahvilakilven oven yläpeiliin.

Aluksi oli Matti Lallukka vähän nyreissään kahvilahommasta, joka teki elämän rauhattomaksi, mutta koska hän ei mielellään riidellyt turhista asioista, sai emäntä pitää päänsä, ja niin alkoi kahvilan kassaan, tyhjään sikarilaatikkoon, kertyä rahaa melkein ilmaiseksi ja itsestään, niinkuin isännästä näytti. Sekään ei häntä oikein miellyttänyt, sellainen rahansaalis. Se oli hänestä tavallaan ikäänkuin pientä petkutusta, ja melkein kokonainen vuosi kului, ennenkuin hän näyttäytyi vieraiden aikana kahvilassa. Mutta ihminen tottuu kaikkeen, niinpä Mattikin tähän välttämättömään häpeään, ja niin vaihtuivat vuodet tasaisessa tahdissa, kunnes vihdoinkin syntyi odotettu esikoinen, Nikodemus, jonka nimen isä valitsi siinä uskossa, ettei poika tahdo olla koko ikäänsä Lallukka, vaan ottaa isän häntä varten valitseman kauniin nimen: Lahdelma. Sillä Nikodemuksesta saattoi toivoa paljon: hän oli heti synnyttyään viisain lapsi, minkä hänen vanhempansa koskaan olivat nähneet.

TOINEN LUKU

Nikodemuksen syntymästä on nyt kulunut kuusitoista vuotta ja kahdeksan kuukautta. Hän on kaksi vuotta sitten päässyt kansakoulusta ja odottelee nyt parran kasvua ja sitä päivää, jolloin hänet lähetetään korkeampiin kouluihin. Mutta isä ei ole saanut tähän asti päätöstänsä valmiiksi, sillä naapurit sanovat, että hulluutta on ruveta talonpoikaisista ihmisistä herroja tekemään, ja Nikodemuksen äiti on samaa mieltä. Isä on hyväntahtoinen ja rauhallinen mies, joka — vaikka ei olekaan jättänyt pojan kouluttamisajatusta — ei ole saanut tähän asti kootuksi voimia lopullisen päätöksen tekemiseen; ei tahtoisi riitaa, ja sitäpaitsi pojan lähettäminen pois kotoa tuntuu sekin ikävältä — siinä on monta seikkaa, monta mutkaa, ja sitten hän ajattelee niinkin, että paremminhan vanhempana tajuaa, paremmin ehtivät aivot järjestäytyä, niinkuin hän sanoo.

Viime aikoina on ollut kotona muutoksia. Vanha nahkurimestari on kuollut. Alakerta on nyt palvelusväen asuntona ja yläkerta on voitu järjestää kokonaan uuteen uskoon, herraskaisemmaksi. Siellä on nyt tapetit ja korkkimatot, on pitsiverhot ikkunoissa, topatut sohvat on ja tuolit ja nojatuolit ja koreat pöytäliinat.

Matti Lallukka, kuten tunnettua on, viihtyy nykyään parhaiten hämärässä makuukamarissa, missä on aviovuode, niin leveä, että siihen sopisi kahdeksan makaajaa rinnatusten.

On tyyni kirkas aamu elokuun lopulla. Karja on päätetty viedä niitylle, äpärikköön, ja pihalla on nyt hälinää niinkuin markkinoilla, sillä nuoret hiehot ja vasikat tahdotaan eroittaa lypsävistä ja työntää vähän myöhemmin ulkometsälle. Piikatytöt huutelevat ja tiuskivat, emäntä itsekin on apuna — kahvilaa ei näin varhain ole avattu — ja harmaapäinen Sipi ärhentelee urhokkaana, saaden yhä suuremman hämmingin aikaan.

Rengit varustautuvat lopettelemaan rukiinleikkuuta, koko talo on liikkeellä. Isäntä yksin makaa leveässä aviovuoteessaan, makaa niin tosissaan, että hikipisaroita on pusertunut otsalle ja paksun, tohisevan nenän selälle. Hän makaa aina aamulla hyvin myöhään, murkinoihin asti, väliin sivu siitäkin.

No mitäs hänellä muutakaan tekemistä olisi. Ja vaikka joskus olisikin, niin onhan siellä tekijöitäkin. Hän maksaa rengeille palkan ja piioille palkan. Ja miksi maksaa? Siksi maksaa, että saa itse olla rauhassa, levätä, vanha mies. (Hän on jo monta vuotta sanonut itsestään puhuessaan: vanha mies.) Onhan niitä tosin töitä ja touhuja sellaisiakin, joihin eivät pysty palkolliset, on sellaisiakin, joita ne eivät ehdi tekemään, mutta isäntä ajattelee, että eihän työ kuitenkaan tehden lopu ja miksi siitä loppua pyytäisikään. Hän on jo ammoin valinnut kaikkien asioittensa ja ajatustensa, sanalla sanoen koko elämänsä perusohjeeksi viisaan tyyneyden ja harkintaan vetoavan varovaisuuden. Onhan sitä nähty, miten äkkipäätöksillä ja alituisella kiireellä voidaan pilata kaikki. Mitä se nyt on sellainen, että ihminen niinkuin ruuti suhahtelee. Eiväthän asiat mihin karkaa, vaikka sitä vähän arveleekin; ja jos on mikä niin mitätön asia, että se nyt jo huomiseen asti happanee, niin sellaista ei maksa tänäänkään edes sen pitemmälle ajatella. Ja sillä hyvä. Ei ole terveellistä ihmisen hätäillä ja rimpuilla; sillä rimpuilulla kun ei pääse sen pitemmälle kuin minkä muutenkin pääsee.

Miks’ei hän siis nytkin, toisten touhutessa ja hätäillessä, nukkuisi, kun kerran nukuttaa. — Emäntä, joka on liiankin terhakka ihminen, on jo kahdesti käynyt pauhaamassa tuosta iankaikkisesta makaamisesta ja ilmoittanut itse jo monta tuntia läähättäneensä kuin koira kieli pitkällä eikä siitä siihen selvinneensä. Mutta mitäs, tietäähän isäntä, ettei sillä ole aikaa kauan saarnata, se vain, hakiessaan keittiöstä jotakin, ei malta olla tarinoimatta; niinkuin pikajuna ohi porhaltaa ja siinä mennessään meluaa, ajattelee hän. Sitten jälleen rauha maassa. Ja sehän se sitten suloinen rauha onkin, kun nukkuu makeasti, mutta on jo sen verran hereillä, että tietää nukkuvansa ja tuntee nautiskelevansa siitä.

Nämä aamutunnit ne ovat tosiaankin ihanoita hetkiä. Kuinka monasti onkaan hän, näin puolinukuksissa viruen, muistanut sananlaskun: »Aamuhetki kullan kallis.» Ne ovat melkein ainoat hetket, jolloin hän tuntee