Luostarin aarre

By E. Marlitt

1800-luvun Arnstadt on armoton paikka italialaisen isän ja saksalaisen äidin orpotyttärelle. Magdalenaa kiusataan ja hyljeksitään tummien piirteiden takia, mutta kokenut, vanha taiteilija tunnistaa hänen lahjakkuutensa. Entisessä nunnaluostarissa asuva mies opettaa tytön piirtämään, ja samalla Magdalena saa myös tilaisuuden lukea kirjoja. Vuosikymmenen kuluessa Magdalenasta tulee runoilija. Italiassa opiskellut Egon Werner palaa kotiseudulleen Saksaan, koska hän on kuullut, että luostarin alueelle on kätketty aarre. Mutta millainen aarre, sen Egon saa tietää vasta tutustuttuaan uudelleen ihastuttavaan Magdalenaan.Romanttinen sukusaaga kuvaa orpotytön kohtaloa ja vanhan luostarin arvoitusta niin mukaansatempaavasti, että kustantaja tilasi kirjailijalta heti julkaisun jälkeen uuden jatkokertomuksen.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 25, 2022
• ISBN: 9788728250921

Book preview

Luostarin aarre

Translated by Antti Rytkönen

Original title: Die zwölf Apostel

Original language: German

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1916, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728250921

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I.

Mustalainen

Pienen keskisaksalaisen kaupungin äärimäisessä laidassa, missä kaukaisimmat kadut jyrkkinä nousivat vuorta pitkin, oli suuri nunnaluostari. Se oli synkkä rakennus syvine ikkunakomeroineen, vinkuvine tuuliviireineen ja risteilevine naakkaparvineen. Paksua ruohoa kasvoi muurien liitoksissa, ja kaareutuvan portin päällä rikkinäisten kivikoristeiden raoissa huojui kokonainen viidakkometsä. Raihnaisten, toisiaan tukevain ystävysten tavoin nojautuivat jyhkeä rakennus ja osa ikivanhaa kaupunginmuuria toisiinsa, hyödyksi luostarille, sillä muuri oli hyvin paksu. Sen leveälle harjalle oli levitetty multaa, ja nyt kukat rehoittivat siellä niin runsaina, että tuskin olisi saattanut kuvitellakaan mielessään niiden kasvavan muurilla. Tosin kaikki oli vain yhtä kukkaissarkaa, jonka jakoi kahtia tuskin jalan levyinen polku, mutta se oli hieno ja upea kuin kaikkein kaunein puutarha.

Polun varrella kasvoi valkoisia neilikoita, sisäpuolella liljoja ja illakoita, ja tulipunaiset hammaslehtiset mansikat sekaantuivat ajuruohoon, joka kiemurteli muuria alas ja varovasti pisti hienot rönsynsä kivien saumoihin.

Muurin takana oli vanha luostari-puutarha, joka nyt oli villinä niittynä, mistä luostarinasukkaiden vuohet hakivat niukan elatuksensa. Mutta itse luostarin seinustalla kasvoi runsaasti sireenija pähkinäpensaita läpitunkemattomana vihreänä aidakkeena. Keväisin sireenien siniset ja valkoiset kukkatertut kattoivat pienen tilkun ainoan puupenkin, ja vanha kastanja levitti lehvänsä yli muurin, varjostaen pikku katua, jonka köyhä rakennusrivi päättyi tähän; viimeisestä hökkelistä näkyi ainoastaan ikkunaton takaosa.

Tuskinpa vieraan jalka olisi koskaan astunut tähän kaukaiseen eikä juuri miellyttävään kaupunginosaan, jollei vanhalla luostarilla olisi ollut jalokivensä, kallisarvoinen muisto ammoin menneistä ajoista, ja se oli Pyhän Neitsyen kirkko, jonka kahden solakan tornin ympärillä viehättävä satumaailma henki ja eli. Kirkko oli nyt suljettu, ja nunnain viimeisestä misererestä saakka ei pyhien sävelten sointu ollut enää kajahdellut valtavissa holveissa. Ikuinen lamppu ei enää palanut, urut olivat pirstoina lattialla, hyljätty pääalttari oli pääskysten ja yölepakkojen tyyssijana, ja paksu pöly peitti hävinneiden sukupolvien upeat hautapatsaat. Ainoastaan kellot kaikuivat joka pyhäpäivä autioissa saleissa; niiden ihmeellinen sopusointuinen laulu oli saavultanut koko paikkakunnan maineen, mutta surumieliset sävelet eivät kuitenkaąn kyenneet vetämään uskovaisia puoleensa.

Vanha, rappeutuva luostari oli jätetty paikoilleen tämän graniittimuurisen ja -pylväisen loistorakennuksen viereen. Sen pohjimaisena syynä oli kaupungin hallitusmiesten viisas taloudenhoito. Luostari oli aikoja sitten jättänyt alkuperäisen tehtävänsä. Lutherin voimalliset sanat olivat täälläkin avanneet portit. Kaupunki kääntyi uuteen oppiin, mutta Jumalalle vihkiytyneitä neitsyitä suvaittiin kuitenkin, kunnes viimeisenkin kasvot kelmenivät kuolemaan. Silloin luostari joutui kaupunginhallitukselle, joka muutti sen köyhäinhoitolaksi.

Siitä päivästä alkaen näki ristikkoikkunain takaa kelmeiden nunnakasvojen asemesta parrakkaita päitä tahi uutterasti työskentelevän emännän. Talon pestyt kivilaa’at, joita hurskaiden sisarten kevyet askeleet ennen olivat kosketelleet tahi luostaripuvun laahukset hivelleet, olivat nyt muuttuneet vallattomain, repaleisten lasten temmellyspaikaksi.

Paitsi muurin kukoistavaa pikku maatilkkua oli vanhassa rakennuksessa toinenkin miellyttävä sivu, missä silmä saattoi levähtää, nähtyään ensiksi kaiken sinne kasaantuneen inhimillisen kurjuuden. Kaupunginmuuria tukevassa nurkkauksessa oli neljä puhtaaksipestyä valkoverhoista ikkunaa. Ne olivat kaikki puutarhan puolella, ja viimeinen oli rakennettu siten, että sitä mukavasti saattoi käyttää ovena, jollaisena sitä määrättyinä viikonpäivinä käytettiinkin, ja silloin se oli avattu seposeljälleen. Siitä oli vaatenuora pingoitettu kastanjaan. Nuorassa riippui pesuvaatteita, joita muuan vanha nainen, ylöskääritty esiliina täynnä hakasia, oli siihen ripustellut. Hän oli vanha neitsyt Hartmann, jonka varsinainen nimi oli Suschen, mutta koko kaupunki nimitti häntä Merenneidoksi, — olivatpa monet unohtaneetkin hänen oikean nimensä.

Häntä ei nimitetty siksi minkään ulkonaisen omituisuutensa vuoksi, ei myöskään minkään hetkellisen sulon taikka kauneuden johdosta — sellainen enimmäkseen katoaa, kun on päässyt kuusikymmenluvulle. Se aiheutui ennen kaikkea siitä kummallisesta, kiiruhtavasta, arasta käynnistä, joka tälle naiselle oli ominaista hänen rientäessään katujen poikki. Muutoin hän parhaiten muistutti yölepakkoa. Hänellä oli pitkä, kaareva, läpikuultavan laiha nenä, tuhkanharmaa hipiä, suuret, elottomat silmät, jotka enimmäkseen olivat ohuiden silmäluomien peitossa. Tätä vaikutelmaa täydensi musta päähine, joka oli niin kiinteästi otsan ympärillä, ettei tukkaa ollenkaan näkynyt, kun sen molempia sivuja vielä somisti pitsireunus.

Merenneidon isä oli köyhä suutari,