Nuori Aleksis

By Elsa Soini

Kaikki tuntevat Nummisuutarit ja Seitsemän veljestä, mutta kuka oli mies niiden takana? Elsa Soinin elämäkerrallisessa romaanissa sukelletaan Aleksis Kiven elämän ja kirjailijanuran alkuvaiheisiin. Teos keskittyy Kiven kirjoittamiseen, sen kehittymiseen ja siihen, kuinka hänestä lopulta kasvoi rakastettu kansalliskirjailija. Hienovarainen kuvailu herättää elävästi henkiin 1800-luvun Suomen, sen ihmiset ja luonnon, joiden parissa Kiven kirjailijaidentiteetti kehittyi. Matka ei ollut mutkaton, mutta intohimo kirjoittamiseen säilyi kantavana voimana nuoruuden myllerrysten läpi.Nuori Aleksis on katsaus ensimmäisen suomenkielisen ammattikirjailijan elämään ja kirjailijauran muovautumiseen.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 9, 2023
• ISBN: 9788728566152

Book preview

Nuori Aleksis

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 2023 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728566152

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

O hut poutapilvi hiipi pois auringon edestä, ja vaaleankeltainen virta valui taas matalista ikkunoista sisälle Nurmijärven kirkkoon tanssien kimaltelevin tomutähtösin jykevillä hirsiseinillä, valkoisella alttarilla ja saarnastuolin kaidetta puristavilla suonikkailla käsillä, hypähti hyväilemään raskasta, kolmiosaista rautakruunua ylhäällä ja laskeutui lopuksi hartaan seurakunnan ylle, kutitti miesten puolella etupenkin herrasväkien kaularöyhelöitä ja läikehtiviä vannehameita sekä muhkeiden isäntien pyhätakkeja ja sileäksi suittujen hiusten somasti kaartuvia korvallisia ja päätyi lopuksi naisten puolen mustaan huivimereen, jolla se iloisesti hypähteli välittämättä kyyneleisistä silmäkulmista tai vähäisistä vavahduksista, joilla ahavoituneet, pyhäraukeat kasvot vastaanottivat pastorin tuikeiden sanojen terävimmät iskut.

Joku äitinsä kylkeen uinahtanut lapsi raotti silmiään säteen osuessa häneen, kohotti pienet kätensä tavoitellen valoa, joku tyttö naistenlehterillä hymähti onnellisena, käyden taas vakavaksi pastorin voimakkaasti karjahtaessa, ja joku nuori renkimies päästi polviensa väliin pitkän haukotuksen, joka vierustoverin odottamatta nyhjäistessä päättyi säikähtyneeseen nielaisuun.

Sitten kuului taas vain pastorin aaltoina vyöryvä, kumea ääni, ja seurakunta koetti kiinteästi ajatella kuolemaa ja helvettiä ja unohtaa tuon kimaltelevan juovan, joka kertoi ihanan heinäpoudan jatkuvan tuolla ulkona, missä oli näinä päivinä ja öinä tehty heinää, niin että viikatteet kuumenivat ja haasiat kohosivat tiheämmässä kuin milloinkaan ennen.

Mutta vasemmalla kirkon hämärissä, juuri Maisin emännän leveän selän varjossa, istui Annastiina Stenvall. Auringon tanssi seinällä ei voinut häiritä sitä sydämellistä hartautta, jolla hän seurasi pastorin kipinöivää saarnaa. Pellavahuivi oli valahtanut niskaan, korkea otsa sädehti sileänä, ja hänen suuret, tummat silmänsä seurasivat värähtämättä papin punoittavien kasvojen ilmeilyä. Vain kapeiden huulien ympärillä risteilevä vakoverkko kertoi arkisesta aherruksesta, joka oli painanut leimansa myöskin noihin ruskeihin, toimellisiin sormiin, jotka niin lujasti puristivat lumivalkoiseen nenäliinaan kiedottua virsikirjaa hänen sylissään.

Hänen toisella puolellaan istui jäykkänä kireäpalmikkoinen, hento tyttönen vastasilitetyssä pumpulimekossaan, koettaen silmiään räpytellen pysyä valveilla, vaikka maantiehellettä seurannut suloinen viileys pahasti koettelikin hänen vienoa hartauttaan.

Annastiinan toisella puolella oli tyhjä paikka muuten täpötäydessä penkissä.

Pastorin saarna päättyi ankaraan karjaisuun, joka vielä viimeisen kerran tärähdytti seurakuntaa, joka sitten uneliaimpienkin havahtuessa kumartui hiljaa hymisevään rukoukseen. Kanttori nousi narahtavasta penkistään, asetti lasit nenälleen, rykäisi tarkoittavasti kerran, toisenkin ja aloitti mahtavasti mölähtäen virren.

— Äiti, katso Aleksia, sopotti tyttönen.

Silloin vasta Annastiina huomasi, mitä oli tekeillä.

Poika, joka vasta kahdennellatoista olevana vielä vietiin naisten puolelle ja istutettiin äidin viereen, oli salaa pudottautunut penkiltä lattialle ja siellä vetänyt toisen lyhytvartisen saappaan jalastaan ja aherteli parhaillaan toisen kimpussa. Hän oli jo saamaisillaan tuon hirveän kidutusvehkeen irti ja käpristeli ja ojenteli kiitollisia varpaitaan, kun tunsi niskahiuksissaan tutun, lujan otteen ja sen tukemana kohosi penkin tasalle.

Muuta ei tarvittu. Poika seisoi jo tummanpunaisena huohottaen muiden joukossa ja haparoi äidin virsikirjan reunaa. Mutta äitipä tempaisi sen nopeasti pois ja pyyhki penkin varjossa saappaista lähteneen tomun hikisistä sormista harmaajuovaisen hameensa leveään helmaan, mutisten muutaman paheksuvan sanan suupielissään.

Ja kirkkaana kohosi naistenpuolelta veisuu ylös paksuja kattoparruja ja vanhaa kynttiläkruunua kohti kanttorin rämeän basson kannattamana, ja yhtyipä siihen hetken kuluttua ja kanttorin tuimasti muljautettua ja lopuksi nyrkillään penkinreunaan kopautettua miestenkin penkeistä matala humina.

Hetken kuluttua huomasi Annastiina, että Aleksin sormet irtaantuivat virsikirjasta, mutta hän ei siitä ollut millänsäkään, koska tiesi hyväpäisen poikansa osaavan ulkoa kaikki tutut virret. Mutta kun heleä äänikin hänen vierellään vaikeni, hän katsahti taas ankarasti sivulleen.

Silloin hänen äkeytensä suli.

Ei pojalla ole mitkään kepposet mielessä tällä hetkellä. Hänen säännölliset kasvonsa, joiden korkeassa otsassa ja voimakkaissa kulmissa äiti tuntee oman sukunsa piirteet, ovat valahtaneet vakaviksi, ja katse on tiukasti kiinnitetty alttarin yläpuolella riippuvaan tauluun, jonka tummasta taustasta aurinko parhaillaan loihtii esille Vapahtajan ylevää hahmoa. Nyt poika kääntää vähän päätään, ja hänen silmissään väikkyy haltioitunut ihastus. Äiti katsoo myöskin samaan suuntaan ja sivuuttaen lehterin seinäpeilissä riippuvat Luukkaan ja Johanneksen kuvat pysähtyy Madonnaan, joka siinä lempeästi painaa pientä lasta rinnalleen, valkoisen huivin hulmutessa taustan sineä vasten.

Annastiina laskee kovan kouransa poikansa kädelle. Poika säpsähtää, mutta katsoo sitten äitiinsä, ja hänen kasvoillaan väreilee yhä äskeinen hurmio.

— Äiti, katsokaa, hän hymyilee minulle — Jumalan Äiti.

Annastiina nyökkää. Hetkiseksi sulavat heidän tummat, kosteat silmänsä kyynelhellästi toisiinsa. Sitten äiti irroittaa kätensä, osoittaa sormellaan veisattavaa virrenvärssyä, ja poika rupeaa taas laulamaan, joskin vähän arastellen äänensä kirkasta kaikua.

Kirkonmenot ovat päättyneet. Kanttori virittää lähtövirren. Seurakunta nousee, ja herrasväen kahistua ohitse värikkäänä ja tuoksuvana rykelmänä rupeavat muutkin penkit purkautumaan.

Annastiina lapsineen on jäänyt viimeiseksi, vaikka Aleksis onkin yrittänyt vetää häntä ovea kohden nähdessään muiden poikien jo sen eteen kokoontuneen.

Domanderin lesken Kustaakin oli riistäytynyt irti äitinsä kädestä, mutta nyt hän puikkelehti tungoksessa takaisin Aleksin luo.

— Ne on siellä vielä, hän kuiskasi. — Joosekin.

Pojat hiipivät Annastiinan huomaamatta takateitse ulos penkistä ja ovat jo kirkon porstuassa ja siellä makaavan jalkapuun edessä, jonka ohitse kirkkokansa nenäänsä ylpeästi kohottaen tai vahingoniloisesti virnistellen virtaa.

Siellä istua kyyköttää kolme olentoa. Kaksi heistä tuijottaa röyhkeästi ohikulkijoihin, mutta kolmas, roteva, harjastukkainen nuori mies, on koettanut vapaan jalkansa varassa kääntyä seinään päin eikä ole huomaavinaan ihmisiä, ennenkuin pojat ovat hänen vierellään.

Aleksis nyhjäisee häntä:

— Älä välitä, Joose. Pian sinä ne puustavit opit.

Mies pudistaa päätään:

— Se on niin mahrottoman vaikeeta.

— Kyllä minä… Tavataan illalla Kaanaassa, tohahtaa Aleksis kiireesti, sillä siinä on jo äiti, joka kiivaasti tempaisee poikaa käsipuolesta ja luomatta silmäystäkään jalkapuulaisiin kuljettaa hänet ulos ovesta.

He seisovat nyt kirkon portailla hehkuvassa päivänpaisteessa. Keskikesän makeat tuoksut, angervoiden ja kaukaisten kaislojen lemut lehahtavat heitä vastaan, puut törröttävät hiljaa helteessä, ja niiden takana keinuttelee matala järvi ruohoisia saadaan autereisessa sylissään.

Maantiellä näyttää jo mahtava tomupilvi, minne Raalan kartanon upeat vaunut ovat karauttaneet, ja tuossa taluttelevat isännät sunnuntaisuittuja hevosiaan esille pienestä näreiköstä, minne ne oli päivän paahdetta pakoon sidottu kirkonmenojen ajaksi. Hevoset vikuroivat, jouset vingahtelevat ja helat kimmeltävät emäntien vääntäessä muhkeita muotojaan korkeille ja kapeille istuimille.

Maisin emäntä kääntää itkettyneet kasvonsa Annastiinan puoleen tämän kulkiessa ohitse.

— Muistaahan Annastiina sitten, että perjantaina meillä on ne syntymäpäivät. Tarvittis tulla jo tuorstaina leipoon.

— Kyllä muistan.

— Herran haltuun. Noh, anna mennä. Mitä siinä keekoilet?

Vähänläntä Maisin isäntä tempaisi säikähtyneenä suitsista, ja komeasti heilahtivat emännän lanteet ja liinan raskaat ripsut rattaiden laskeutuessa jyrkkää kirkkorinnettä alas.

— Näkyy se pyhähumööri jo olevan karisemassa Hentriikalta. Ennen ehtoota jo tanssii korento niin Kaalepin kuin piikojenkin selässä, sano minun sanoneeni, vikisi Domanderska.

Annastiina lähti selkä suorana kävelemään porttia kohti, taluttaen yhä Aleksia lujalla kädellä. Hän keikautti ylpeästi päätään.

— Minunpa selässäni se ei tanssi.

— Ei uskalla, ei uskalla. Mistä Hentriikka sitten saisi niin riuskan apuihmisen. Ja taitavan. Sen minä aina sanon, ettei ole toista sellaista keittäjää Nurmijärvellä. Eikä vallan Tuusulassakaan.

Annastiina ei ollut kuulevinaan Domanderskan livertelyä. Kyllä hänet tietää. Tahtoo tietysti taas lainaksi jotakin, prännäriä kai. Tai norkoilee kahvia. On kai haistanut käryä, siinä naapurissa kun asuu. Hän asettui rauhallisesti muiden naisten joukkoon kirkkomaan aidan varjoon ja rupesi päästämään kenkänsä pauloja.

Aleksis jäi seisomaan hänen viereensä, vaikka Kustaa sieltä äitinsä selän takaa viittoili ja suutaan muikisteli. Hän näki äidin leuasta, ettei vielä sopinut lähteä. Mutta kun Annastiina ei mitään sanonut, veti vain kengän jalastaan ja tarttui toiseen, niin hänkin istahti pientareelle ja saapasta kiskoessaan virkkoi:

— Ne puristaa niin katalasti nämä saappaat. Varpaat on ihka lutussa. Minä en näitä enää jalkaani laita.

— Meiltä ei Herran sanaa kuulemaan paljain jaloin mennä, niin kauan kuin on kenkiä talossa.

— Ei kai sitä sanaa jaloilla kuunnella.

— Jestas, sitä poikaa, huokasi Domanderska.

— Kuunnellaan millä kuunnellaan, mutta me ei mitään mustilaisia tai Rajamäen rykmenttiä olla. Ensi kerralla saat Alpertin saappaat. Mutta etkös sinä, Aleksis, tiedä, ettei sovi puhella sellaisten rosvojen ja pahantekijäin kanssa, jotka jalkapuussa istuu kirkon porstuassa?

Tätä oli Aleksis juuri odottanut. Hän punastui korkeata otsaa myöten, ja silmät iskivät tulta.

— Ei se mikään pahantekijä ollut, vaikka ne toiset olisivatkin. Se oli Joose, ja minusta on väärin, että Joose laitetaan jalkapuuhun. Hän on suuri metsämies. Minkä hän sille mahtaa, että hänellä on niin kova pää.

— Kova sydän hänellä on, vallan paatunut. Kyllä lukemisen oppii, kun ei alituiseen metsällä juokse, vaan hartaasti ahertaa ja Herraa avukseen huutaa. Hyvin se lukee se Stenvallikin, vaikka hän kraatari onkin.

— Isä on käynyt kaupungin koulua.

— Kaksi vuotta. Mutta käy se lukeminen minultakin, yksinkertaiselta vaimoihmiseltä. Ja nyt on täällä koulujakin tarpeeksi asti.

— Jaa, jaa, on niitä pyhäkouluja, on joka kylässä, vaikka taitaa niihin opettajaksi kelvata äijä kuin äijä, selitti Domanderska.

— Hyvää jälkeä ne Berghin koulut vaan tekevät, mutta vielä parempaa tämä koulumestari kiertokouluillaan. Niin että vakavaa tahtoa siltä Jooselta kyllä puuttuu, ei muuta. Jalkapuu sille juuri tismalleen passaa.

— Ei passaa, äiti. Se suuttuu siitä. Ei siinä opi mitään, kun häpee vaan. Lempeydellä pitää opettaa, lempeydellä. Kuuletteko, äiti?

Aleksis tarttui äitinsä käsivarteen, niin että kenkä, jota tämä juuri oli nyyttiin käärimässä, vierähti hänen kädestään rinnettä alas nokkosten joukkoon. Poika pinkaisi perässä, pujautti kätensä kirpeiden lehtien väliin, mutta jatkoi heti kengän löydettyään melkein huutaen:

— Ei saa, ei saa…

— Mitä ei saa?

Varjo lankesi ruskettuneelle nurmelle, ja siinä seisoivat juuri äskenmainittu koulumestari Malakias Costiander pienine, kipinöivine silmineen, runneltuneine nenineen ja kuluneine nahkasalkkuineen sekä pitäjän mahtava, korkeahattuinen, harmaapartainen kanttori hänen edessään.

Mutta Aleksis ei pelästynyt. Hänen silmissään leimusi vihainen uhma.

— Ei saa laittaa Joosea jalkapuuhun. Se on väärin.

— Poika, poika, rupeetko sinä viranomaisia opettamaan? Etkö kuullut, mitä pastori Tolpo äsken kirkossa sanoi niistä, jotka pimeydessä ja tietämättömyydessä vaeltavat?

— En kuullut. En pidä hänestä. Hän lyö poikia patukalla rippikoulussa ja jylisee kuin ukkonen lukusilla. Eikö niin, Kustaa?

Kustaa seisoi hänen takanaan koettaen piilotella kasvojaan lakkinsa rikkinäiseen vuoriin, hieroi jalkaterällä toista säärtä eikä vastannut mitään.

— Itsehän inisit, että kun pastori sinuun kerran muljautti, niin pokstavit karisivat päästäsi kuin lehdet syystuulessa ja kieli seisoi kuin tukki. Eikö niin?

— Kyllä se on niinkuin Aleksis sanoo, kuiskasi ujo poika lakkinsa takaa.

Kanttori oli sanatonna kuunnellut tätä röyhkeyttä. Nyt hän kääntyi koulumestarin puoleen, joka oli kohottanut suuren, ruskean nenäliinansa kasvoilleen, niin että vain silmien tuike kavalsi hänen huvittuneen kiinnostuksensa.

— Kuuliko mestari? Tämä nulkki ei pidä pastorista.

— En pidä hänen saarnoistaan. Ne on sellaisia perkelesaarnoja. Kirkkoherra puhuu lempeästi. Ja kirkkoherra hymyilee. Minä pidän kirkkoherrasta.

— Pidän, pidän! Sinä pidät suusi ja paikalla, taikka…

Aleksis ei perääntynyt askeltakaan. Värit vaihtuivat vain ahavan alla, kun hän pää pystyssä odotti iskua kanttorin ryhmysauvasta.

Mutta samassapa oli jo Annastiina heidän välissään. Pieni kulmien rypistys ja nopea katse, ja Aleksin jännitys laukesi. Hän kävi kovasti hämilleen, ja polvet notkahtivat.

— Äiti, kuulkaa, en minä…

Mutta äiti tuuppasi vain äkeästi pojan syrjään, eikä Aleksis uskaltanut enää mitään virkkaa, peräytyi vain rasahtelevaan vatukkoon, jossa Kustaa jo Agnes-siskon kanssa herkutteli, ja rupesi siinä itsekin reunimmaisia marjoja nyppimään, seuraten samalla korvat hörössä vanhempien keskustelua.

— Kanttori suo anteeksi. Ei kanttori suutu pojalle, kun se ei siellä syrjäkylässä oikein ihmistapoja ole oppinut.

Kanttori huohotti vielä vanhanmiehen kiivautta, mutta kun hän katsoi Annastiinan kasvoihin, katsoi hänen siistiin, ankaraan pukuunsa, jonka röijyn halkeama, selvä körtti, muistutti kanttoria siitä, että tämä vaatimaton, mutta samalla niin ylväs nainen kuului pitäjän hartaimpiin uskovaisiin, lauhtui hänen vihansa.

— On sillä sisua, on sisua tuolla pojalla. Lempeydellä! — Hän tuhahti halveksivasti. — Rosvot ja ryövärit täällä Nurmijärvellä elämöivät vielä vuosikymmen takaperin, eikä niitä lempeydellä lannistettu. Kasakoita piti joka kylään lähettää ja kaakinpuuta ja raippoja käytellä, ennenkuin niistä selvittiin. Kuri pitää olla. Kyllä Annastiina tietää. Nuorena on vitsa väännettävä ja Herran nuhteella lapsia ojennettava. Ei teidän pidä päästää tuota Aleksia liiaksi kylälle rehvastelemaan.

— Aleksis on hyvä poika, kanttori uskoo. Ja lukea jo osaa kuin vettä.

— Osaa, osaa. Mutta ohjakset kireälle vaan, kun varsa on raisu. Eikös Annastiina muista, että Aleksin oma isosetä, se Matti, rosvojoukkoon kuului, eikä ollut setä Kalle Kustaakaan niitä parhaita lampaita meidän Herramme haassa. Ja veti se vaari-Antinkin veri seikkailuihin, vaikka sitten merten myrskyistä tänne Nurmijärven satamaan vanhoilla päivillään purjehtikin, vaan vielä on juttuja ja juonia täynnä. Niin että ohjakset kireälle vaan. Laiskuus on kaiken pahan alku ja juuri. On kai siinä kraatari Stenvallin pöydän kulmalla tilaa vielä kolmannellekin pojalle.

Annastiinan veri läikähti kummasti ja ääni värähti vähän, kun hän maahan katsoen virkkoi:

— Mutta kun hänellä ei ole halua, tahtoisi vain lukea.

Silloin koulumestari Malakiaskin puuttui keskusteluun:

— Aleksin pitäisi päästä kouluun, kouluun pitäisi päästä tuon teidän pojan.

Annastiina säpsähti. Hän kääntyi vatukkoon päin, jonne lapset jo olivat näkymättömiin painuneet, ja huusi terävästi:

— Aleksis! Aleksis menee edeltä ja ottaa Heikkilästä sen jauhopussin. Ja Agnes mukaan.

— Ei me likkoja huolita, sopotti Kustaa.

Mutta Aleksis ei sanonut mitään, kaatoi vain kourastaan marjat avoimeen suuhunsa, iski tytön käteen, komensi katseellaan Kustaan tarttumaan toiseen, ja kohta olivat lapset alhaalla maantiellä, ja tomu pöllysi kolmen ruskean jalkaparin sitä viskellessä vinhassa juoksussa.

Rauhoittuneena kääntyi Annastiina taas arvoisiin miehiin. Ei ollut poika sentään mitään kuullutkaan. Hän ei tiennyt, kuinka hervottomaksi Aleksis äsken oli valahtanut ja kuinka hänen aivonsa nyt kipinöivät ja kalkuttivat ja mieli riemuvirsiä veisasi.

Annastiina niiasi syvään.

— Kiitoksia paljon, mestari Malakias, mutta kuinkas me häntä kouluun, köyhän kraatarin poikaa?

— Kraatarin poika se Lönnrotkin on ja kuitenkin Kalevalan ulosantoi ja on peräti tohtoriksi lukenut.

Annastiina melkein pahastui tuollaisesta leikkipuheesta, ja tuimasti karahti kanttorinkin ääni, kun hän lausui:

— On niissä eroa kraatareissa, ja on niissä eroa kraatarin pojissakin. Kai Annastiinakin sen ymmärtää.

Vallan hyvästi Annastiina sen ymmärsi, mutta kummasti sentään sydäntä lämmitti, kun koulumestari veti salkustaan esille vihkon ja ojensi sen hänelle.

— Kaunista kirjoitusta Aleksin sulasta joka tapauksessa lähtee, kohta melkein yhtä koreaa kuin omastani. Tässä on se viimeinen, ja sanokaa, että tuo uuden ensi viikolla. Ja pankaapas korvan taakse, mitä koulusta mainitsin. Herran haltuun.

— Jumala palkitkoon mestaria kaikesta opista, mitä pojalleni olette antanut, ja kanttoria kaikista neuvoista ja ohjauksista. Ja tervetuloa taloon, jos matka Palojoelle käy.

Annastiina niiasi vielä kaksi kertaa ja kääntyi sitten mäkeä alas seuraamaan Domanderskaa, joka oli syrjemmällä portin kivipylvään takana odottanut uumoilemansa myrskyn ohimenoa. Ja perätysten he lähtivät kävelemään tuota lukemattomien paljaiden jalkojen sileäksi hiomaa polkua, joka maantien vieressä pitkänä, vaaleana nauhana kierteli suuria kiviä ja laihoja ja pölyisiä vatturyteikköjä. He olivat viimeiset ja jäivät aivan yksin, kun mäellä telminyt nuorukaisjoukkokin oli meluavana laumana kiipaissut heidän ohitseen ja kadonnut tien mutkan taakse.

Ohjasivatpa koulumestari ja kanttorikin jo kulkunsa kanttorin puustellia kohden, joka punaisena loisti kirkonkylän harmaiden töllien ja vehreiden koivujen keskellä. Mestari Malakias asteli mietteissään riiputtaen salkkuaan selän taakse ristittyjen käsiensä varassa, ja ääneti oli kanttorikin, vaikka päätään keikutteli ja kepillään vattuja ja kukkivia angervoita pieksi, kurittaen mielessään tuota pojanvenkaletta, joka aika kanalja oli, vaikka äiti oli noin vakava ihminen, ja jota mestari Malakias nyt kouluun änkkäsi, syntinen, ajattelematon mestari Malakias, joka itsekin oli tänne Nurmijärvelle vain armosta otettu, kun ei papiksi tuon nenänsä takia kelvannut, vaikka oli ylioppilas ja oppinut mies, runojakin kirjoitteli ja sen seitsemät kirjat tunsi.

Päivä paahtoi kuumasti, sirkat sirisivät, ja hiki helmeili vaimojen otsalla, kun he siinä hiljakseen astelivat. Suonet Annastiinan ohimoilla tikuttivat vielä ja nyyttiä kantavat kädet vapisivat, mutta huulet olivat lujasti supussa, eikä Domanderskakaan siinä hänen takanaan köpittäessään uskaltanut mitään virkkaa, huokaili vain silloin tällöin.

Vasta Härkähaan pitkän mäen päälle päästyään Annastiina pysähtyi ja siirtyi hetkeksi lepäämään naavapeitteisen hongan alla piilevälle sammalkivelle. Sieltä puiden lomitse levisi koko kirkonkylä kuin matto heidän eteensä. Aleksis oli kerran pikkupoikana siellä pysähtynyt äidin viereen tyhjä marjatuokkonen kädessään ja pyytänyt äitiä viipymään täällä koko päivän, vuoden, sata vuotta, kun täällä oli niin kaunista.

— Soma on tuo Nurmijärvi, kun näin tyynenä päilyy, virkkoi Annastiinakin katkaistakseen pitkän hiljaisuuden ja osoittaakseen, ettei enää ajatellut äskeistä keskustelua. — Ja kaunis rakennus on tuo kirkkokin, eritoten tapuli.

Mutta Domanderska, joka epäili, että Annastiina taas yritti vetää puheeseensa esi-isänsä, nuo kirkonrakentajat, joilla hän joskus kehuskeli, vaikka hänen isänsä oli ollut vain tavallinen seppä, kiiruhti huomauttamaan:

— Ja kanttorin puustelli on saanut uuden katon. Jaa jaa, piiskaa se Aleksis sietäisi, kun sillä tavalla kanttorille haastaa.

— Itse minä lapseni piiskaan. Eikä Aleksis piiskaa kaipaa. Kovin on lempeä luonnoltaan, vallan toista maata kuin Janne ja Manu, lempeä ja taipuisa, vaikka joskus tulistuukin, olletikin kun ystäviä ahdistetaan, tuota Jooseakin. Mutta aina se silmänluonnista talttuu.

— Hyvä kuri kuitenkin parasta teettää. Kyllä se vain tässäkin pitäjässä nähdään. Ei enää yhtäpäätä kyläraitilla tapella, ja uskaltavat ne meidän kylän pojat nyt Pukkilan ohitse kulkea ja häihin ja hautajaisiin mennä, ilman että seipäät heiluu ja hiustukot lentää niinkuin minun lasna ollessani. Sydän kylmänä vaan sinullakin olisi ollut, kun näin pyhänä Manu ja Alpertti olisivat tuolla tavalla poikajoukossa maantiellä huhkineet. Veripahkoja ja mustia silmiä olisit sinäkin silloin saanut pyhäehtoisin saunassa hautoa. Tai ruumiita pestä. Niin että neula käteen vaan sille Aleksillekin hyvän sään aikana. Jo se meidän Kustaakin yhtä ja toista näpertelee.

— Yrittihän Stenvalli Aleksia opastaa, mutta enpä tiedä…

— Kyllä minä kuulin, mitä koulumestari sanoi, kuulinhan minä. Jaa jaa, papinpöntössä kai sinä hänet mieluimmin näkisit.

— Herran kädessä se Aleksin tulevaisuus on.

Mutta lämpimästi loistivat Annastiinan silmät, kun hän nousi ja lähti taas jatkamaan matkaansa pihkaa ja sammalta lemuavassa pylväikössä. Oli ollut ihmeellinen päivä, ja kaikista ihmeellisin oli se koulumestarin puhe, joka yhä hänen sisimmässään särisi.

K uutisen kilometriä kirkolta Tuusulaan päin laskeutuu maantie avaraan laaksoon, jonka heilimöivien peltojen ja odelmaisten niittyjen keskellä Vantaanjoki kapeana käärmeilee välähdellen kuin hopeaketju tumman lehtikatoksen välistä. Hymyilevää aukeaa saartavat joka puolella korkeat, metsäiset vuoret, ja niiden takana, pyörryttävässä etäisyydessä siintävät loppumattomat salot hukkuen harmaaseen auringonsumuun. Sillan vieressä solisee salaperäinen koski vehmaassa viidassa, mutta sitten tie taas vapautuu ryteikön varjosta ja kohoaa vähitellen laakson keskessä sijaitsevalle kuivalle metsikkösaarelle, jolle Palojoen kylä on sikinsokin paiskannut matalat talonsa ja harmaiden mökkien rykelmät, ennenkuin tie taas heittäytyy peltojen laajaan, lainehtivaan mereen, jonka toisella reunalla äkkijyrkkä Haukkaankallio seisoo kumpuilevien harjujen jylhänä etuvartijana.

Eräällä rinteellä, missä sammaltuneet kivet ovat työntäneet puut syrjemmälle, könöttää kalliopaadella tölli, kaikista noista vanhoista, harmaista mökkirähjistä vanhin ja harmain. Sen turvekatto, jossa horsmat punaisina helottavat, on lupsahtanut aivan silmille, ja lahonnut porraspalkki vingahtaa pahasti aina, kun vanhan Stenvallin äijän jäykkä jalka siihen varovasti astuu.

Mutta tällä hetkellä se ei huoleta kynnyksellä kyyröttävää vaaria eikä paljon muulloinkaan. Helteisen päivän vihta hivelee niin suloisesti iän vääntämää, pitkää selkää ja meren syksyisistä viimoista yhä vieläkin särkeviä lonkkia, piipunnysässä savuaa joskaan ei enää kasakka, niin kuitenkin väkevä nurkantakuinen, joka jo tummanviheriänä versoo ja uutta satoa lupailee tuossa seinänvierellä, ja tässä hänen edessään istuu säkillä Aleksis-veitikka, hänen rakas pojanpoikansa, joka mielellään aina tänne kiipaisee vaarin juttuja kuullakseen.

Ja alatihan häneltä juttuja riittää, kuinkas muuten, hän kun on aina Hispanjaa myöten purjehtinut ja monet merkit ja mainingit nähnyt. Mutta eivät monet kuunnella viitsi, ikäviä ovat ja turhamaisia nämä nurmijärveiäiset, maarapuja, mullantonkijoita. Mariakin, se eukko-vainaa, rauha hänen tomulleen, aina vaan naukuili, että: milläs eletään, milläs eletään, virkaheiton merimiehen perhe? Itse oli talon tytär, oikein kirkonkylän Pekkolan tytär, ja tänne se hänen verensä veti tietysti, kun ryssä Helsinkiin tuli ja kanuunankuula läpi katon viuhui siellä Kruunuhaassa, minne perhe oli asettunut. Ei ollut sotilaan juonta hänessä niinkuin miehessään, ei sitten tippaakaan. Mieluummin täällä nummella loisena eleli ja lapsiaan tyyräili. Ja samanlainen pökkelö tämä vanhin poika, tämä Aleksin isä, Eerikkikin oli — kraatari ja huono kraatari täällä kotonurkissa. Ja kovin on