Kerjäläisprinsessa

By Magdalena Hai

Sukella fantastiseen seikkailuun, jossa koneet kohisevat ja ihmissudet ulvovat – ja ainoastaan rohkeimmat voivat selviytyä!
Gigi on Umbrovian kuninkaan tytär, joka on paennut vallankumousta kaukaiseen Keloburgin satamakaupunkiin. Keloburgissa kuningasperhe elää piilossa katseilta, mutta vallankaappaajat ovat päässeet heidän jäljilleen. He hyökkäävät perheen kotiin ja vievät mukanaan Gigin äidin ja sisaret. Nuorella Gigillä ei ole vaihtoehtoja. Hän lähtee vaaralliselle pelastusretkelle mukanaan nokkela katupoika Henry. Yhdessä Gigi ja Henry yrittävät kääntää kohtalon kurssin ihmissusia, merirosvoja ja mitä kummallisimpia koneita vilisevässä maailmassaan.
Kerjäläisprinsessa aloittaa jännittävän steampunk-henkisen Gigi ja Henry -sarjan, joka sopii niin Harry Potterin kuin Narnian tarinoidenkin faneille.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 25, 2024
• ISBN: 9788727137186

Book preview

Kerjäläisprinsessa

Copyright ©2012, 2023 Magdalena Hai and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727137186

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Omistettu niille, jotka eivät sovi lokeroihin.

ENSIMMÄINEN LUKU :

Olipa kerran…

Hirviö

P eto astui kirveltävän savun keskeltä vaivattomin, kevyin askelin. Sen pitkät, keltaiset kynnet rapisivat linnan kivistä lattiaa vasten. Nostivat ilmaan hopeanhohtoisia pyörteitä siinä, missä sen jalkaterät lävistivät jälleen usvan. Tummanharmaan turkin alla sen lihakset liikkuivat kuin elohopea.

Onko tuo…

Kun Henry astui kauhuissaan taaksepäin, hän irrotti otteensa minun vyötäisiltäni ja minä kaaduin polvilleni kylmyyttä hohkaaville kivilaatoille. Vapisin kuin horkassa. Tunsin kuivuvan veren muodostavan rakeisia mosaiikkikuvioita poskeni iholle ja lattian tasalla viipyilevä savu kuristi kurkussani kuin nyrkki.

Ihmissuden hirvittävä naama aukesi irvistykseen, joka paljasti sen suusta rivin punatahraisia hampaita.

Rrruoka-aika, se sanoi.

Gigi

M inun nimeni on Gregorovia Anastassija Ludovica Konstantinina. Minä olen prinsessa. Tarkemmin sanoen minun piti olla prinsessa. Minä synnyin Umbrovian kuninkaallisen perheen nuorimmaksi tyttäreksi neljästä, aikana, jolloin koko maailma oli vaarallisten aatteiden vallassa. Ihmiset olivat sitä mieltä, ettei heillä ollut enää tarvetta kuninkaalle. Eräs tällainen mies, nimeltään Andros Epirikos – Andros Luopio – mursi tiensä meidän linnaamme ja lähetti meidät pakomatkalle halki talvisen Euroopan. Isäni menetti sinä yönä kruununsa, omaisuutensa ja valtansa, ja läheltä piti, ettei hän menettänyt myös päätään. Useita kuukausia myöhemmin me saavuimme kaukaiseen Keloburgin kaupunkiin rahattomina ja maattomina. Prinsessa Gregorovia Anasstassija Ludovica Konstantininasta tuli pelkkä Gigi, Kelpepperinkadun lihakauppiaan yläkerrassa asuvan siirtolaisperheen nuorin tytär.

Minä muistan enää vain vähän asioita lähtömme ajalta. Muistan, miten me pakenimme entisestä kodistamme. Äitini tiukkaan puristetut huulet ja hänen silmänsä, jotka olivat sinä yönä tavattoman tummat, kuin kaksi reikää pimeyteen. Kamarineitojen hameiden kahinan, kun he juoksivat pois meidän luotamme.

Muistan savun katkun ja talven. Hevosten höyryävät kupeet ja heinästä huokuvan lämmön. Heinän alla vankkureissa oli piilossa koko maallinen omaisuutemme kahdessa suuressa matka-arkussa. Isosiskoni Katerina piti minua sylissään ja lauloi minulle hiljaisella äänellä. Hänen leukansa kärjestä putoavat suuret kyyneleet jäätyivät hohtaviksi helmiksi minun hiuksiini. Kyynelten mukana hiipui hänen äänensä, eikä hän laulanut enää. Muistan tähdet, jotka tuikkivat taivaalla koko tuon pitkän matkan ja minun nenääni kipristäneen pakkasen. Muistan, kuinka jokin alkoi kaivertaa minun mahaani sisältäpäin. Minä kysyin Katerinalta, mitä se tarkoitti. En ollut koskaan aiemmin tuntenut nälkää.

Huomenta, Pallero. Katerina kattoi aamiaispöytää huolellisin, hitain liikkein. Kun hän hymyili minulle, ikkunasta suodattuva keltainen valo sai hänen silmänsä loistamaan. Kaikki siskoni sanoivat minua Palleroksi. He sanoivat, että olin ollut pienenä lihava lapsi, kuin voipallero.

Huomenta, Kati, mutisin ja pyyhin viimeisiä unenrippeitä silmäkulmastani.

Paahdetun leivän kutsu leijui lattianrajaan, pakotti avaamaan silmät ja heräämään. Nousin istumaan ja venyttelin kylkiäni kuin kissa. Kuulin äidin harjaavan hiuksiaan pesunurkkauksemme haalistuneen sermin takana.

Huomenta, äiti, huikkasin sermin taakse.

Hyvää huomenta, Gigi.

Äidin hiukset olivat mustat ja kiiltävät ja ne tuoksuivat aina hieman kanelille. Joka aamu hän harjasi ne huolellisesti ja kiinnitti ne kymmenillä pienillä metallipinneillä löysäksi nutturaksi päänsä päälle. Pienempänä minä rakastin painaa kasvoni äidin niskaan, sukeltaa nenälläni pehmeään hiusmassaan ja haistella niiden tuoksua. Vielä nykyäänkin saatoin nojata joskus äidin selkään ja uppoutua muistoihin kotimaasta, joita hänen ruumiinsa tuntui yhä kantavan mukanaan.

Lilibeta ja Ellina nukkuivat yhä kapealla patjalla, melkein toistensa sylissä, Lilibetan kasvot hautautuneena Ellinan kypsän vehnän värisiin hiuksiin. Keskimmäiset siskoni olivat niin läheisiä, elivät niin tiiviisti toistensa sivussa, että he saivat väistämättä muut tuntemaan olonsa ulkopuolisiksi. Ellinan sormenpäät punoittivat hänen yöpaitansa valkoista puuvillaa vasten ja loppuunpalaneen lampunsydämen käry häivähti tuolinselkämyksellä roikkuvista mekoista. Lilibeta ja Ellina olivat ommelleet pitsejä myöhään yöhön öljylampun valossa.

Katerina ojensi kätensä pienen aamiaispöytämme yli ja avasi ikkunan salvat. Lasi nytkähti hänen sormiensa alla, päästi sisään Kelpepperinkadun aamuiset äänet. Vihanneskauppiaiden vaunut olivat jo saapuneet. Niiden multainen, elävä haju tunki katukivistä hohkaavan koleuden mukana ikkunasta sisään, sekoittui paahtoleivän ja haudutettujen teelehtien tuoksuun. Kiertävät kauppiaat olivat lähiseutujen köyhempää väkeä. Pikkutilallisia, joilla oli tarpeeksi nauriita kustantamaan muuli ja tarpeeksi lapsia, jotka he voisivat jättää huolehtimaan maatilasta toripäivän ajaksi, kun he itse seurasivat nousevaa aurinkoa Keloburgin kaduille. Kuormasta purettavien laatikoiden tömähdykset sekoittuivat manufaktuureihin suuntaavien työläisten tervehdyksiin ja lasten kiljuntaan.

Olin vasta pikkulapsi, kun jätimme Umbrovian taaksemme. Suurimman osan elämästäni olen elänyt täällä Alhaistossa. Tällä Keloburgin laajalla korttelialueella on varmasti joskus ollut toinenkin nimi, mutta nykyisin kaikki kutsuvat sitä Alhaistoksi, sillä täällä asuu vain alhaista väkeä. Siirtolaisia, karkulaisia, katunaisia, varkaita, roistoja ja hulluja. Jokaisella Alhaistossa on menneisyys, mutta tulevaisuus on meille onnen kauppaa. Täällä ei ole omaisuutta, ei kouluja, ei näköalaa vastapäistä tiiliseinää pidemmälle.

Alhaisto rajautuu etelässä satamaan ja mereen ja pohjoisessa masuuni- ja manufaktuurialueeseen, jossa monet Alhaiston miehistä käyvät töissä. Silloin kun mereltä tuulee, masuunien piipuista kohoava kitkerä savu ei kutita silmiä liikaa, mutta kaikki Alhaistossa haisee sille yhtä kaikki. Tehdasalueen usvansekainen savu on imeytynyt meidän seiniimme ja kattoihimme, hevosten turkkiin ja ihmisten vaatteisiin. Kukkuloista ja Rahastosta meidät erottaa leveä, ruskeavetinen joki, jonka ikivanhat puusillat maatuvat käytön puutteesta. Rahaston ihmiset unohtaisivat mielellään meidän olemassaolomme. Kukkuloiden väki on tehnyt sen jo.

Katerina kaatoi kuumaa vettä reunoista halkeilleen kuppini pohjalle. Hänen huono kätensä tärisi pannun painosta. Anna minä autan sinua, Katerina.

Puraisin huultani. Katerina ei pitänyt siitä, että häntä kohdeltiin eri tavalla kuin muita. Se muistutti Katerinaa liikaa niistä päivistä, joina hänen vammansa olivat saaneet alkunsa.

Minä laitoin sinulle aamiaista jo silloin, Katerina sanoi, eikä nostanut katsettaan pannusta, kun olit tuskin käsityynyn kokoinen. Minä laitan sen sinulle myös nyt.

Totta puhuen minä en oikeastaan enää edes muistanut, millainen Katerina oli ennen vallankaappausta, ja siksi minä joskus unohdin varoa. Katerina laski pannun varovasti hellalle ja ojensi paahdetun leipäni. Hän oli sivellyt sen pintaan kerroksen kiiltävää, makeaa persikkamarmelaadia. Kerros oli niin ohut, että sitä tuskin näki, mutta sen maku levisi kielelleni kuin kukkien tuoksu. Eikä Katerina antanut sitä kenellekään muulle.

Se on minulle tärkeää, Gigi. Vaikka sinä oletkin jo iso tyttö.

Gii-gii!

Huuto kuului ulkoa kadulta. Se oli Henry Delafordie, minun paras ystäväni. Hän on katupoika. Se tarkoittaa sitä, ettei hänellä ole vanhempia eikä kotia, vaan hän asuu missä milloinkin. Kysyin Henryltä kerran, missä hänen äitinsä ja isänsä ovat, mutta Henry katsoi minua niin rujosti, että päätin olla kysymättä toista kertaa. Minun isäni antaa Henryn nukkua meidän vinttikamarissamme, milloin poika niin tahtoo, ja äitini kutsuu hänet syömään aina, kun ruokaa riittää yli perheen tarpeen. Sitä ei tapahdu kovin usein ja joskus silloinkin Henry kieltäytyy. Henry sanoo, että hänen täytyy ansaita itse ruokansa eikä elää muiden armopaloilla. Äidin mielestä Henry on liian ylpeä omaksi hyväkseen.

Henry elättää itsensä tekemällä juoksupojan hommia Alhaiston kauppiaille ja yhdessä me käymme keräämässä roskia. Ihmiset heittävät kaikenlaista käyttökelpoista pois. Usein me löydämme Henryn kanssa talojen takapihoilta pitkiä rihmoja silkkilankaa ja toisinaan jopa kaistaleen parempaa pellavaa tai pitsiä. Kun niitä kerää tarpeeksi suuren kasan ja pesee hyvin, äiti ja siskot pystyvät ompelemaan niistä vaikka mitä. Henryllä on tapana kerätä talteen kaikki löytämämme paperinpalat, sillä kun hän kasvaa aikuiseksi, hän aikoo perustaa tarinakaupan. Minä ihmettelin kerran, miten Henry voi myydä tarinoita, kun ei hän osaa lukea. Henry sanoi, että hän tunnistaa hyvän tarinan vaikka silmät kiinni.

Katerina katsoi minua kulmat kurtussa.

Gigi, sinä lupasit, että autat minua tänään pyykinpesussa, etkä lähde Henryn kanssa etsimään vaikeuksia.

Emme me etsi vaikeuksia!

Sinä ja Henry ette muuta teekään. Katerina laittoi kädet puuhkaan eteensä.

Gii-giiii!

Ryntäsin ikkunaan ja vilkutin Henrylle. Henry seisoi kadulla ainakin kaksi numeroa liian suurissa saappaissaan ja mustassa takissa. Sen hän oli oman kertomansa mukaan voittanut arpapelissä joltain merimieheltä. En tiedä, uskoinko häntä ihan tosissani, sillä se,