Verestä kudottu verkko

By Mirja Kuivaniemi

Yksi suku, kolme tarinaa, monta aikakautta halki 1900-luvun.Kun Noora syntyy vuonna 1944, hänen äitinsä Maili yrittää selvitä yksin kotona synnytyspolttojen kanssa – mies Ensio kun on rintamalla. Ension palattua sodasta nuori pariskunta pääsee vihdoin rakentamaan omaa elämää.1980-luvulla Noora kokee monimutkaisia tunteita meren äärellä sijaitsevaa syntymäpaikkakuntaansa kohtaan. Miesystävä Jorma ei tahdo millään uskoa, että Noora on todellakin näin köyhistä oloista kotoisin. "Minähän olen sanonut... Kalastajan tytär", Noora yrittää selittää. Nooran on aika käydä läpi historiaansa. Kuka hän oikein on? Mitä suvun perintö merkitsee hänelle?Nooran, Mailin ja Ension tarinoiden kautta rakentuu kiinnostava ja koskettava tarina yhdestä suomalaisesta perheestä – ja siitä kuinka Noorasta tuli Noora.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 20, 2021
• ISBN: 9788726845969

Book preview

Noora

syksy 1987

Oli perjantai ja olimme päättäneet viipyä maanantaihin.

Jorma ajoi autonsa lapsuudenkotini pihaan, jossa kasvoi korkeaa heinää. Se taittui rahisten auton pyörien alla. Myrsky oli tiputtanut katolta tiilien väliin kasvaneita sammaltuppoja portaille ja polulle.

Rakennukset ränsistyivät. Lampola nurkka luhistuneena, lato, ja kaksi vierekkäin seisovaa harmaata aittaa kuin vanha aviopari, toisiinsa kiinnikasvaneina. Kuusikon laidassa kaivo ja sen takana sauna. Vähäiset pellot myyty Sundin Johanille ja Yvonnelle lammastarhaksi.

Jorma avasi turvavyön ja nousi autosta, katseli epäuskoisen näköisenä ympärilleen.

— Oletko sinä tosiaan syntynyt täällä?

Alunalkaen Jorma oli muodostanut minusta herraskaisen kuvan ja nauranut, kun yritin muuttaa sitä.

— Uskomatonta, hän sanoi seisoessaan portailla takanani, kun avasin ulko-ovea.

— Minähän olen sanonut … kalastajan tytär. Paremmin minä vasemmistolaiseksi sopisin kuin sinä. Sinulta se taitaa olla pelkkä protesti.

Hän ei vastannut. Kuulin hänen askeleensa perässäni, kun kävelin risahtelevan eteisen lattian poikki.

Jorma oli 60-luvun opiskeluvuosinaan heittäytynyt politiikkaan, ja hän piti minun sitoutumattomuuttani petturuutena.

Vedin tuvan oven auki ja näin Jorman silmin: äidin seinille ripustamat kehystämättömät taidejäljennökset, pysähtyneen käkikellojäljitelmän ja uunin päällä isän ruudulliset puhkikuluneet tohvelit.

— Uskomatonta, hän toisti niin, että melkein loukkaannuin.

— Tässä on minun kamarini, sanoin ja työnsin päätyhuoneen oven auki. — Neitsytkammio.

Ovi kolahti seinään. Ikkunasta näkyi suoraan merelle.

— Täälläkö me nukumme? Jorma sanoi ja istahti päästävedettävään sähkömittarin alle.

— Emme, vaan paapan puolella.

Niin olin päättänyt jo suunnitellessani tänne tuloamme. Paapan puolella olivat ainoat huoneet, joissa en ollut koskaan täällä käydessäni maannut kenenkään miehen kanssa. Ajattelin aina, että yhteen huoneeseen mahtuu vain yksi mies. Niin suuria miehet ovat … lähdettyäänkin; täyttävät tilan, jossa kerran olivat.

Jorma nyhti halon kyljestä tuohen suikaleita, tuikkasi niihin tulen. Tuohi parkui ja kääriytyi rullalle, käpristyi kuin tuskassa. Hella savutti ensin, mutta kun poltin hormissa muutaman sanomalehden sivun, veto alkoi humisten niellä liekkejä.

Kun huoneet tuntuivat lämpimiltä, lähdimme laskemaan verkkoa. Veli oli jo vetänyt veneen talviteloille. Käänsimme veneen ja hinasimme sen laiturin viereen veteen. Haalistuneeseen kaislikkoon revähti jakaus.

Jorma souti ja minä pidin perää. Vene oli kookas ja raskasliikkeinen. Tuuli toi kalanhajua makasiinin suunnasta.

— Eiköhän tästä jo muutama siika saada, Jorma sanoi ja lakkasi soutamasta.

Hän päästeli verkon mereen, käänsi sivutuulessa keikkuvan veneen ja lähti soutamaan takaisin. Kalamakasiinin ja rantakallioitten takaa näkyi erivärisiä tupia. Katselin kotia: keltainen, pitkänomainen talo kuusikon vyöttämänä. Vähän matkan päässä Sundien savusauna ja aittarykelmä, viimeisenä punainen tupa. Kauempana kalliot vaihtuivat alavaksi rantamaaksi ja talot suurenivat. Siellä oli aurinkoinen lehtimetsämaailma. Kun olin lapsi, kuvittelin, että siinä maailmassa tapahtuivat onnelliset sadut. Minun kotiini, menninkäisten ja peikkojen kuusikkoon, ulottui vain muutama kitsas auringonsäde. Tiheä kuusikko oli kummajainen, kuin jostain sisämaasta irrotettu ja heitetty matalien käkkyräoksaisten mäntyjen väliin. Paappa oli kertonut, että Fannimummo istutti kuuset samana vuonna, jolloin muutti viljavasta Hämeestä tänne karulle rannikolle kalastajan vaimoksi.

— Kyllämar se ne ittellensä juurtumisen malliksi istutti, paappa oli sanonut. — Mutta kuuset on kuoleman puita, vaikkei Fanni sitä uskonu. Oman kuolemansa se istutti, kun kuuset istutti.

Isän äiti oli ollut kuollessaan vähän yli viidenkymmenen. Pian sen jälkeen äiti täytti kahdeksantoista ja alkoi odottaa minua. Minä synnyin vuonna neljäkymmentäneljä, räntäsateisena kevättalven aamuna. Kun äiti kieri synnytyspoltoissaan, isä seisoi vartiossa itärintamalla, ja samalla hetkellä, kun minä vedin ensimmäisen kerran ilmaa keuhkoihini, isä käänsi aseensa piipun kohti nuoren venäläissotilaan rintaa. Niin isä ainakin itse uskoi. Humalapäissään hän sitä tarinaa monet kerrat kertoi Sundin Johanille.

— Ollaan maissa, Jorma sanoi ja nosti airot hankaimista, pani ne veneen pohjalle.

Ranta-aitta näytti olevan polvillaan meressä. Suolainen vesi oli raaputtanut punaisen seinän hilseileväksi. Makasiinin takaa ampaisi vene moottori jurnuttaen ulapalle päin.

Ensio

1944

Mailin ääni! Kuulin sen selvästi. Ei epäilystäkään, vaikka sadat kilometrit erottivat meidät. Terävä kirkaisu, joka viilsi ilmaa kuin veitsi lihaa. Käteni puristivat kivääriä. Jalat kylmästä kankeat. Aamutaivaalla muutama kalpea tähti, niiden takana tummia pilvenriekaleita. Pian alkaisi sataa lunta tai räntää.

Mieleni lepatti rauhatonna, vähän niin kuin korsun hirren rakoon pistetty palava päre. Mietin äsken kuulemaani. Synnyttikö Maili juuri, huusiko hän minua? Olin saanut päivällä hänen kirjeensä ja siinä hän kertoi selkäkivuistaan, epäili lapsen syntyvän ennen aikojaan.

Painoin käteni rintaa vasten. Manttelin taskussa taitettu kirje … kova, niin kuin kylmä olisi senkin kangistanut. Kävelin muutamia askelia edestakaisin. Jäätynyt sohjo rusahteli saappaan anturoissa. Hiljaisuutta pelkäsi enemmän kuin vinkuvaa luotisadetta. Sen keskellä tiesi, missä oli, mutta hiljaisuus oli arvaamaton.

Kirjeessään Maili kertoi lähettäneensä paketin; sukkia, vanhasta huovasta tehtyjä jalkarättejä ja sokerikakun. Siitä tuli vihertävä, kun laitoin soodaa, että paremmin kohoaisi, mutta jälkeenpäin Sundin Alma neuvoi, ettei kananmuniin saa panna soodaa, Maili kirjoitti. Posti kulki miten kulki. Kakku olisi perille tullessaan homeesta entistäkin vihreämpi. Mutta jos se ei muille kelpaisi niin ainakin vangeille, kehuisivat vielä hyväksikin. Ilmeillään ne kertoivat senkin, mikä puheenmokelluksesta ei selvinnyt.

Oli vaikea uskoa, että kohta olisin isä. Aviomieskin olin ehtinyt olla vasta muutaman kuukauden. Meidät vihittiin marraskuussa kirkon sakastissa. Oli hyytävän kylmä. Paluumatkalla reessä Maili itki ääneen. Kaulassa roikkuvan punaketun karvat kastuivat ja takkuuntuivat suortuviksi. Olisin tahtonut heittää koko nahan uuniin, mutta Maili varjeli sitä kuin aarretta. Oli kuulemma saanut sen isältään … Sitä Maili kertoi itkeneensä, että huntuhääunelma jäi toteutumatta. Syyllinen olin minä, ja se nimetön, joka kasvoi Mailin vatsassa. Minä olin vain ylpeä siitä osumasta, tarkasti tähdätystä luodista, joka ei tuhonnut vaan synnytti uuden elämän kuin uhmaksi sille kuolemalle, joka rintamalla kasvatti ruumiskasoja … Kotona sieppasin Mailin syliini ja kannoin sänkyyn nihkeän olkipatjan päälle. Hänen rintansa olivat turvoksissa ja ihon alla risteili ohuita verisuonia kuin pikilangan ompeleita pieksun kyljessä. Hetken aikaa Maili makasi allani liikkumatta kuin miettien, sitten hän kiersi pehmeät säärensä selässäni ristiin, heittyi kaarelle kuin hevosen luokka ja huusi: Syvemmälle syvemmälle, paina kurkkuun asti. Panin käden hänen suulleen. Pelkäsin, että isä kuulisi seinän taakse, omalle puolelleen. Laukesin liian aikaisin ja kirosin itsekseni. Olisin sopinut melkein Mailin isäksi, ja minulla oli ollut naisia jo ennen häntä, mutta ei ketään hänen veroistaan. Mailin kiihko teki minut toisinaan melkein kyvyttömäksi. Se taas herätti Mailissa epäilyn:

Rakas Ensio, hän kirjoitti, olen valvonut ja miettinyt. Lomalla käydessäsi aivan kuin vierastit minua, niin kuin et olisi tosissasi tahtonut olla, vaikka emme olleet tavanneet kuukausiin ja minä olin kipeä halusta. Tätä muodotonta vatsaaniko sinä pelkäät, vai onko sinulla siellä joku nainen, joku niistä lotista? Minun pitää saada tietää totuus. En jaksa tällaista piinaa, enkä suostu kilpailemaan sinusta kenenkään kanssa. Jos petät minua, olen sen jälkeen ennemmin hevosen kuin sinun kanssasi. Sahlgrenin Valle oli isälles kertonut, että porukalla te niitä naitte, että sellaiset naiset sinne tälläytyvätkin. Minä näännyn tähän valvomiseen. Lapsi kasvaa niin, ettei kohta sisääni mahdu. Se potkii minut hajalle, ja jäät merellä huutavat tunnista tuntiin kuin elävät olennot …

Tuuli viskoi lumitolloja männynoksilta naamalle. Sylkäisin sohjoon ja kirosin Sahlgrenin Vallen alimpaan helvettiin. Perkeleen vanhapoikarumilus! Puhuisi vain itsestään: aina julpin napit auki, kun nainen lähistölle sattui.

Mailin kirkaisu korvissani loitontui välillä ja särähti taas rumpukalvoa vasten. Sanotaan, että jotkut naiset muuttuvat raskauden aikana mustasukkaisiksi, mutta Mailissa olin huomannut niitä oireita melkein heti.

Olin tavannut hänet reilu vuosi sitten lomalla käydessäni. Kuulin, että Kalastaja-Johanssonin tyhjillään olleeseen mökkiin oli muuttanut sairasteleva leskimies tyttärensä kanssa. Tai leskimieheksi sitä luultiin, kun ilman vaimoa muutti … Viimeisenä lomailtana lähdin vartavasten katsastamaan uusia asukkaita. Kun mies parin tunnin jutustelun jälkeen sanoi menevänsä käymään pihan perällä, Maili kiskoi minut perässään kamariin heti, kun ovi miehen jälkeen oli kolahtanut. Ei se sieltä palaa pitkään aikaan, Maili nauroi, kun minä ensin estelin. Noustessani hänen päältään huomasin muurin pellin varrella roikkuvan ketunnahkakauluksen. Mailin jalkoväli melkein saman värinen. Olin mennyttä miestä. Kun äiti kesällä kuoli, Maili muutti meille heti hautajaisten jälkeen. Syksyllä Mailin isä putosi kelkkoineen jäihin, ja Kalastaja-Johanssonin mökki jäi taas kylmilleen.

Sormeni olivat kangistuneet aseen ympärille. Äkkiä vasemmasta sivustasta kuului rahinaa. Pensaikko kahahti niin kuin olisi tuullut, ja hetken kuluttua oksien seasta ryntäsi sotilas. Se höpötti käsittämättömiä ja juoksi suoraan minua kohti. Käänsin aseen häneen päin ja laukaisin. Miehen pyssy lensi maahan, kädet kohosivat ja sitten hän karjaisi. Olin osunut keskelle rintaa. Samassa tajusin, että hän oli heittänyt aseensa yhtäaikaa kuin minä ammuin. Hän aikoi antautua vangiksi. Silmänräpäyksessä minulle selvisi sodan karmeus, se, että yksi luoti saattoi tuhota kaksi elämää. Sillä hetkellä, kun tapoin toisen ihmisen, tapoin jotain itsessäni. Hän ei enää tuntenut kipua, minä vasta aloin aavistaa oman kärsimykseni.

Olin kumartuneena kuolleen puoleen, kun yläpuolellani räsähti. Konekiväärituli pyyhki pensaikkoa. Männystä katkesi latva ja paiskautui päälleni. Kylkeni tuntui repeävän ja putosin mustaan pohjattomuuteen yhä kiihtyvää vauhtia.

Heräsin sairaalassa. Kyljessä repivä kipu. Side verestä punainen. Huone oli pitkä ja kapea, molemmilla seinustoilla rivi vuoteita. Huoneen täytti voihke ja kiroilu, jotkut huusivat Jumalaa, toiset äitiä. Ilma paksuna pistävästä hajusta. Muistin, mitä oli tapahtunut. Toivoin kuolevani. Mailin ääni takoi päässäni kuin nyrkit, pakotti ajattelemaan elämistä. Vajosin takaisin armahtavaan pimeyteen.

Maili

1944

— Rouva katsoo nyt vaan, niin kaunis flikka … kuin porsliininukke, kätilö puheli ja työnsi parkuvaa kääröä kylkeeni.

— Viekää pois, itkin ja pidin silmäni kiinni. — Ensio on kuollut, minä tunnen sen.

— Jos Maili-rouva ei lakata höpöttämästä, minä käsken valjastaa hevoisen ja vedätän rouvan lääkäriin.

Tunsin, miten hän laski lapsen viereeni. Parku lakkasi, lattialaudat kitisivät. Avasin silmäni. Kätilö meni ovelle. Iso nainen, päässä valkoinen huivi. Öljylamppu loisti kelmeästi keskellä pöytää. Päivänvalo jo melkein voitti lampun valon.

— Minä hajen vanhanisännän, kätilö sanoi ovella.

— Eiei, kirkaisin. — Emiliä ei saa päästää tänne.

Kätilö räväytti silmänsä selälleen. Poskilla paloi punaiset läiskät.

— Herregud! Minä en ennen ole nähnyt tämmöistä ihmistä. Kätilö istahti keinutuoliin. — No, syöttä nyt edes sitä lastansa, hän komensi.

Katsoin ryppyistä ja punaista lapsennaamaa. Se oli vieraan näköinen, ei ollenkaan sellainen kuin olin kuvitellut. Värähdin vastenmielisyydestä, kun lapsi hamusi suuhunsa aran rintani. Tuntui kuin