Pekka Niemisen kesä

By Mirja Kuivaniemi

Pekka Nieminen on nuori, ujo mies, jonka elämä on kääntynyt päälaelleen. Sillä aikaa kun Pekka kävi armeijaa, molemmat hänen vanhempansa kuolivat. Nyt Pekka on palannut kotitilalleen Etelä-Pohjanmaalle. Mutta miten Pekalta mahtaa onnistua maatalon elämä ilman vanhempia? Entä mistä löytää vaimo taloon, kun kaikki alueen nuoret naiset ovat karanneet kaupunkeihin?Pekalla on monta ongelmaa ratkaistavanaan, mutta niin vain kesä kasvattaa häntä enemmän kuin entinen elämä yhteensä."Pekka Niemisen kesä" on Mirja Kuivaniemen huumorilla höystetty kasvuromaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun Pohjanmaalle.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 21, 2021
• ISBN: 9788726845976

Book preview

www.egmont.com

Kottaraiset lentelivät kuin sukkulat kujan koivuissa, kirkuivat ja kähisivät. Pekka huomasi, että vanha linnunpönttö retkotti koivun kylkeä vasten. Kiinnityslanka oli katkennut.

Hän meni pihan poikki aitalle ja otti seinustalta tikapuut. Pelloilta nousi möyhennetyn mullan tuoksu. Järvi läikehti rantapajukon takana.

Pekka työnsi tikapuut oksiston lomitse runkoa vasten, kiipesi puuhun ja istuutui kahareisin tukevalle oksalle lähelle pönttöä. Huimasi.

— Onko silläki hutera pää, mummo oli kerran sanonut ja katsonut äitiä. — Heikkouret peritähän, mikähän siinäki on.

Pekka muisti äidin surullisen ilmeen. Juuri sen ilmeen hän muisti äidistä parhaiten.

Hän suoristi pöntön ja kiinnitti sen rautalangalla runkoon. Kottaraiset seurasivat etäältä.

Tieltä kuului mopon ääni. Hautalan Arvo pysähtyi postilaatikoitten luona, näytti ottavan lehdet molemmista laatikoista. Kaasutteli sitten verkkaisesti kujaa ylös.

Pekka alkoi laskeutua varovasti alaspäin. Lähellä maata rungossa oli rosoreunainen haavauma, josta juoksi mahla. Pekka sipaisi sitä sormeensa ja maistoi. Imelää.

— Ooksä ny vasta ruvennu harijoottelehen puis kiipeelemistä? Arvo huusi rätinän yli jo ennen kuin mopedi pysähtyi.

— Kottaraasenpönttö oli irronnu.

Arvo pani kypärän mopedin sarveen, katseli pää kenossa koivuun. Ostoslaukku röikötti jopparilla. Sininen verryttelypuku paikattu takamuksesta. Kypärä oli litistänyt hiukset ja hiostanut pään. Oli lämmin. Valeskesä, niin kuin Siiri sanoi. Nyt se näkyi seisovan pihassaan kuin Lootin vaimo Sodoman tiellä. Odotti Arvoa. Kumma, ettei jo huudellut.

— Se on vanheet kun sinä, tuo kottaraasenpönttö, Arvo sanoi ja kääntyi katsomaan Pekkaa.

— Pianko sitä mua vanhempi on, Pekka naurahti.

Arvo näytti muistavan postin, reväytti sanomalehden auki ja lykkäsi Pekan eteen.

— Ne on taas vihiitty.

Etusivulla olivat vierekkäin Johannes Virolainen ja Kyllikki Stenros.

— Kuinka niin taas?

— Niin no, toisen kerran kumpiki. Eikä oo Johanneksenkaa naama ny yhtää muikiana.

Pekka ei niiden asioista paljon tietänyt.

— Ensimmäänen oli musta kun koran noki ja tämä on ny tämmöönen liinoo, Arvo selosti.

Pekka taittoi lehden ja työnsi kainaloonsa. Hän tiesi, että kohta Arvo pääsee lempiaiheeseensa: puhumaan hänen akanotostaan. Siitä se oli puhunut koko kevään, siitä asti, kun hän oli palannut armeijasta.

— Eikö vain olsi mukavaa, jos sullaki olis tuollaanen hörhötanttuunen vierelläs?

Hän ei vastaisi. Suututti. Olisihan se mukavaa, mutta ei tyttöjä ollut jonossa otettaviksi, kun kylässä oli melkein vain vanhoja ja keski-ikäisiä ihmisiä.

— Joko sinoot kaikki kylyvöt teheny? Arvo vaihtoi puheenaihetta.

— Melekeen, Pekka sanoi ja kampesi tikapuut olalleen.

Hän arvasi Arvon kysyvän siksi, että tarvitsisi apua.

Arvo ja Siiri yrittivät viljellä tilaansa kahdestaan, vaikka olivat jo lähellä seitsemääkymmentä ja Arvolla oli kova verenpaine.

— Kyllä mä muutaman päivän perästä kerkiän teille kylyvähän, Pekka sanoi.

— Se olis erinomaanen asia, Arvo sanoi, ja sen naamalle levisi hymy, joka rypytti poskinahat.

Siiri heilutteli käsiään kuin merihätään joutunut.

— Siiri taitaa orottaa, Pekka sanoi ja kääntyi nousemaan kujaa tuvalle päin.

— Aina se orottaa. Minä en mihinää niin äkkiä käy, ettei se jo orottaasi, Arvo tuhahti ja polkaisi mopedin käyntiin.

Pakoputkesta tupsahti sinertävä savu. Renkaat raapaisivat hiekkaa ja pyörä pomppi epätasaisella kujatiellä. Siiri käveli hitaasti pihamaansa poikki.

Kukkakauppa oli kirkkoa ja hautausmaata vastapäätä tien toisella puolella. Pekka oli hyvillään, että pihassa seisoi vain kauppiaan pakettiauto. Kirkon luonakaan ei näkynyt ketään.

Outi oli soittanut ja käskenyt ostaa kukantaimia ja istuttaa haudoille. Pekka kieltäytyi ensin, hän väitti, että hautausmaalla on aina akkoja pällistelemässä. Outi suuttui.

— Pitääkö minun ottaa töistä vapaata ja lähteä Tampereelta asti ajamaan, se huusi. — Ei sinun maineesi miehenä siitä pilaannu, jos vanhempiesi haudalle kukkia istutat.

Pekka oli päättänyt lähteä aamulla. Naiset eivät siihen aikaan vielä ehtisi. Iltapäivisin niitä näki hautausmaalla tonkimassa.

Hän pysäytti auton lähelle kaupan portaita, otti tavaratilasta kaksi pahvilaatikkoa ja meni sisään. Pieni vaalea nainen tuli takahuoneesta.

— Jaaha, mitä sais olla?

— Kukantaimia.

Pekka ojensi laatikoita.

— Ja mitä lajia pannaan?

— Orvokkia… hauralle…

Kauppias otti laatikot ja katsoi odottavasti. Mitä se vielä haluaa? Pekka ajatteli.

— Outi sanoo, että äiti tykkäs orvokiista, onko teillä orvokintaimia?

Hiki tuntui nousevan nenän päälle.

— On meillä… mutta et sinä millään kahta laatikollista teidän haudoille saa mahtumaan.

— Ei kun toisehen jotaki muuta… minä vien kotia… jotaki mitä äiti tapas ottaa, kyllämar sä muistat?

Kauppias pudisteli päätään, meni takahuoneeseen ja palasi kohta takaisin.

— Minkä värisiä ja montako niitä orvokkia?

— Sinisiä ja valakoosia, kolome molempia, Pekka sanoi.

Outi oli niin käskenyt, neuvonut vielä, miten pitäisi istuttaa.

Takahuoneesta kuului kolinaa. Kaupassa tuoksui niin, että pahaa teki. Huone oli täynnä kukkia. Niitä oli hyllyillä ja ikkunalaudoilla ja riippui katosta. Pekka ei tiennyt yhdenkään nimeä.

Hän katsoi ikkunasta. Siitä näki hautausmaan aidan yli. Kolme naista haravoi käytäviä. Olisihan se pitänyt arvata. Pitikö niiden nyt siihen osua…

— Nämä on aika pieniä eikä kukatkaan ole auennu vielä.

Kauppias toi laatikkoa, painoi sitä syliään vasten.

— Onko ne hyvää laatua… että kukkivat koko kesän?

— On ne, kauppias naurahti.

Pekka otti laatikon, työnsi kyljellään oven auki.

— Maksan sitte, kun haen ne toiset, hän sanoi ja oli jo portailla.

Hän käveli tien yli ja hautausmaan portista sisään. Naiset pysähtyivät hetkeksi, katsoivat pitkään. Tuntui kuin olisi luvattomassa puuhassa. Pekka harppoi ohi vilkaisemattakaan.

Äidin ja isän hauta oli lähellä kiviaitaa. Haravoitten rapina ja vaimeaääninen puhe kuului takaa. Reunakivien sisällä paistoi tyhjä muhkurainen maa. Kivi oli pystytetty syksyllä ennen maan routaantumista. Hyvin se oli pysynyt.

Pekka muokkasi mullan, ripotti sekaan lannoitepussista rakeita. Samoja hän oli kylvänyt nurmikolle. Kai ne sopivat kukillekin.

— Nuon se käyy mieheltäki, sanoi yksi naisista mennessään harava kädessä ohi.

Puhuu niin kuin pikkulapselle, Pekka ajatteli ja käänsi päänsä, ettei nainen näkisi, miten hän punastui. Vasta kun askelten äänet lakkasivat kuulumasta, Pekka jatkoi työtään. Hän istutti vuoroin sinisen, vuoroin valkoisen taimen. Nuput olivat sen verran auki, että värin näki. Kaksi kukkaa Outilta, kaksi Maurilta ja kaksi häneltä itseltään.

Harmaassa hautakivessä oli nimien lisäksi tähdenlento maiseman yllä ja alhaalla pienen pieni kullanvärinen risti. Ihmisen elämä ja määränpää, Pekka ajatteli, vaikka ei tiennyt, miten kiven sanomaa olisi pitänyt tulkita. Kivi oli Outin valitsema. Surunväristys kulki rinnan alla. Hyvä, että äiti ja isä saavat olla haudassa vierekkäin, hän ajatteli ja lähti hakemaan taimille pumpusta vettä.

Mummon ja vaarin hauta oli kauempana, hautausmaan vanhassa osassa. Haudalla kasvoi kaksi särkynyttäsydäntä, toinen iso ja toinen pienempi. Mummo oli istuttanut isomman vaarin kuoltua ja määrännyt äidin istuttamaan toisen sitten, kun mummo kuolisi. Äiti oli totellut niin kuin aina.

Vaarin kuoleman jälkeisenä kesänä Pekka oli kerran ollut mummon kanssa kirkossa, ja kun jumalanpalvelus oli päättynyt, mummo oli sanonut käyvänsä vaarin haudalla ja käskenyt hänen mennä odottamaan portille. Mummo oli viipynyt kauan ja ollut palatessaan itkeneen näköinen. Muulloin se ei koskaan ollut itkenyt, ei ainakaan hänen nähtensä.

— Musta ei ollu sen elämäs pitäjäksi, mutta jos se olis ollu paha mies, se elääs vieläki, pahoja ei elämä tapa, mummo oli sanonut.

Kaupan portailla oli toinen taimilaatikko valmiiksi pakattuna. Pekka meni maksamaan.

— Osaaksä istuttaa ne niin, ettei ne sitten kuole? kauppias sanoi.

— Saarisen Arja lupas istuttaa, Pekka sanoi ja veti lompakon vetoketjun kiinni.

— Onko se sulla vakituisena taloudenhoitajana nyt kun…

— Ei kun joskus vain.

— Sulla on emännänotto…

— Niin on, näkemiin! Pekka sanoi vihaisesti ja jysäytti oven perässään kiinni. Oven päällä oleva kello kilahteli hätäisesti.

Auto ampaisi tielle. Kirkonkylän suunnasta tullut kuorma-auto kaarsi ohi vasenta kaistaa. Ikkunan takana heilahti nyrkki ja räikän ääni soi pitkään.

Pekka painoi kaasun pohjaan. Moottori moukui. Vauhti tuntui vähän liennyttävän harmia. Tie oli kuin kuumuudessa vääntynyt lakritsipatukka. Hän ajoi mutkat suoriksi. Poliisiauto suhahti ohi, Pekka katsoi sivupeilistä, nosti jalkaa kaasupolkimelta. Sininen Saab jäi mutkan taakse näkymättömiin. Kaasupoljin painui taas lattiaa vasten. Ei tällaisella Ladan-kotterolla mihinkään pääse, Pekka ajatteli pitkän suoran jälkeen, hiljensi vauhtia ja kääntyi kaupan kohdasta kylätielle.

Vaajasen Ville näytti juoksevan niiden kujalla tielle päin. Mihinkähän sillä oli kiire? Nyt se heilutti kättään. Pekka pysäytti auton tienhaaraan ja jäi odottamaan. Veivasi ikkunan valmiiksi auki.

— Helevetti, tunkki hajos, Ville sanoi hengästyneenä ehdittyään auton viereen. — Olisko sulla mukana?

— On.

— Kerkiääsiksä orattahan varttitunnin taikka jäitääsit tunkin mulle lainnaksi?

— On mulla aikaa, Pekka sanoi. — Ajan sinne pihahan.

Ville makasi auton alla niin, että jalat vain näkyivät.

— Hiki tulee niin kuin naires, se huuteli. — Oliski nainen päällä mutta kun tälläänen autorämä.

— Eihän se rämä oo, Pekka sanoi. — Melekeen uusi auto.

— Nelijäs vuosi jo menos. Minä oon äijälle yrittäny puhua, että kolomia vuotta vanhemmaksi ei autua kannata pitää, mutta äijä vain hymähtelee ja piiloottelee pankkikirijoja kellokaapis lukun takana.

Ville nousi auton alta naama punaisena. Kantoi tunkin Pekan auton tavaratilaan.

— Mitä sulla tua looras on?

— Kukantaimia vain, Pekka sanoi häkeltyneenä ja avasi autonsa oven.

Ville levitteli silmiään. Läiskäsi tavaratilan kannen kiinni.

— Outi niitä määräs osiahan…

— Ja minä jo kerkisin karehtia sua, Ville sanoi ja käveli autonsa luo. — Luulin, ettei sua enää kukaa määrääle. kun oot yksin ja justihin miestäki ollu ittestäs teetättämäs.

Armeijaakohan se tarkoittaa? Villestä ei koskaan voinut olla oikein varma.

— Opiit ampuhun kumminki?

— Jollaki lailla, Pekka naurahti ja istuutui autoon.

— Ja poijilla oli yhtä kovat puheet kun ennenki?

— Miksikä ne muutamas vuores olis muuttunu, Pekka huusi ja veti auton oven perässään kiinni.

Mitähän Villekin on mahtanut armeijassa jutella, hän ajatteli ajaessaan kujalta tielle. Ei varmaan ole puheissaan jäänyt muista jälkeen eikä istunut tuppisuuna niin kuin minä.

Pekka oli pikkupojasta lähtien ihaillut Villeä, joskus kadehtinutkin hänen sanavalmiuttaan ja rohkeuttaan. Mutta ei Villelläkään tainnut niin helppoa olla kuin olisi luullut, vaikka olikin kylän suurimman talon poika. Isäntä Vaajasessa komennon piti, ja ne olivat parhaassa iässä vielä, niin isäntä kuin emäntäkin. Kauan Ville saisi taloa itselleen odottaa.

Kotona Pekka vaihtoi taimet laatikosta koppaan, vei rantaan ja kasteli hyvin niin kuin Arja oli käskenyt, kun se ei ehtisi niitä tänään tulla istuttamaan.

Vene kellutteli kettingissään laiturin päässä ja tuoksui tervalta. Hän oli tehnyt Mikko-sedän kanssa uuden veneen ja hävittänyt entisen pois herättämästä muistoja, polttanut saunan pesässä ja navettakeittiön padan alla. Pala oli tuntunut kurkussa kun hän työnsi viimeisiä puunsäleitä tulen syötäväksi.

Syksyllä äiti ja isä olivat hukkuneet verkkojennostomatkalla. Pekka oli ollut armeijasta lomalla ja lähtenyt nuorisoseuralle katsomaan näytelmän harjoituksia. Kun hän myöhään illalla palasi, vene kolisi laituria vasten. Toinen airo kellui kaislikossa, toista ei näkynyt.

Ruumiit saatiin nopeasti ylös. Ne olivat toisiinsa ja verkkoon takertuneina.

— Minoon aina tienny, että kolome ihimistä tuo järvi ottaa, Siiri oli itkunsa lomassa sanonut. — Minä näin kerran sellaasen unen, että järven jäällä hiihteli kolome ihimistä, yks erellä ja kaks rinnatusten vähän matkan pääs peräs, ja niillä kaikilla oli vitivalakooset kauhtanat päällänsä, ja yhtäkkiä ne katos niin kun maa olis nielly.

Arvo oli tuhahtanut Siirille ja seisonut kädet syvällä taskuissa, kun poliisit kantoivat ruumiita veneestä rannalle.

Ensiksi Pekka soitti Outille Tampereelle. Outi huusi suoraa huutoa. Se ei kyennyt puhumaan mitään, eikä hän voinut muuta kuin lopulta sulkea puhelimen. Vielä samana iltana hän soitti Maurille.

— Minä tulen heti, Karin ei pääse, kun tytöt ovat koulussa, Mauri oli sanonut.

Pekka oli toivonut, että Outi tulisi ensin. Outi tuntui tutummalta ja läheisemmältä, eikä se johtunut vain siitä, että Outi oli oikea sisar ja Mauri kasvattiveli. Ikänsä puolesta Mauri olisi sopinut hänelle isäksi. Se oli jo opiskelemassa, kun hän syntyi, mutta Outi oli vielä kotona.

Äidin ja isän kuoleman jälkeisen yön Pekka oli valvonut, istunut pöydän ääressä ja kuunnellut seinäkellon pauketta. Seinällä kellon alla oli mummon ja vaarin kuva. Mummo eli yli kahdeksankymmentävuotiaaksi, kuoli joitakin vuosia sitten yöllä kenenkään tietämättä. Sydän pysähtyi. Mummo toivoi sellaista kuolemaa, sanoi usein, ettei halua tulla raihnaiseksi eikä toisien talutettavaksi. Mummolla oli kova elämä ja kovalta mummokin oli tuntunut. Siiri sanoi, että mummolla oli ollut kipeä paikka sydämen kohdalla. Se oli tullut siihen silloin, kun mummon sulhanen oli tapettu vapaussodassa ja mummo oli saanut järkytyksen vuoksi keskenmenon. Myöhemmin mummo otti miehekseen vaarin, nuoren ja heikkohermoisen pojan, niin kuin Siiri sanoi. Vaarista ei koskaan ollut oikeaksi isännäksi. Keväisin, kun olisi eniten pitänyt tehdä töitä, vaari vain istuskeli portailla pää käsien välissä. Joskus se katosi pitkäksi aikaa niin, että luultiin sen tehneen itselleen jotain.

— Oliski menny puun oksahan, mummo oli kerran tokaissut, kun Pekka oli ollut hyvin pieni ja pelännyt vaarin puolesta, ja ollut iloinen, kun vaari vihdoin oli saapastellut metsästä.

— Tuollaanen mies, jokei elämäsänsä oo muuta saanu aikahan kun yhyren flikanrääpälehen, helepommalla minä pääsisin iliman sua! mummo oli pauhannut vaarille.

Flikanrääpäle oli äiti. Isä oli ollut mummolle mieluinen vävy, vailla näkyviä heikkouksia. Sydänvian ja sokeritaudinkaan isä ei antanut itseään nujertaa. Pisteli vain insuliinipiikkejä reisiinsä, ja kun ne kovettuivat, rupesi pistelemään vatsannahkaansa. Samoihin aikoihin isä muutti äidin vierestä toiseen sänkyyn. Silloin mummo sanoi äidille vahingoniloisen näköisenä, että ny sait sen mitä oot aina pyytäny. Kerran isä meni sokeritautinsa vuoksi tajuttomaksi mutta selvisi siitäkin, ja mummo sanoi, että siinä on mies, jota ei pienet tuulet kaada.

Pekka ei muistanut isää koskaan joutilaana. Ellei se tehnyt talon töitä, se meni tai tuli salkku mukanaan tai istui tuvan pöydän ääressä edessään pino kunnan tai seurakunnan papereita. Silloin isää ei saanut häiritä.

Ehkä mummo kuoli onnellisena, Pekka ajatteli. Uskoi, että talolla olisi hyvä tulevaisuus. Ja suvulla. Monisatavuotinen perinne ei katkeaisi. Hän oli syntynyt kuin taivaan lahjana. Niin mummo oli sanonut. Ja kun hän vuosi vuodelta oli ulkoisesti muuttunut yhä enemmän isänsä kuvaksi, mummo oli selvästi osoittanut olevansa siitä hyvillään.

Pekka katseli järven yli Santalaan. Se näytti hylätyltä. Autiotalot herättivät syyllisyydentunteita. Aivan kuin menneet sukupolvet katselisivat jostain ja kiukuttelisivat työnsä valumista tyhjiin. Santalastakin olivat lähteneet. Viimeksi oli jäänyt Timo, mutta sekin piti taloa vain vähän aikaa äitinsä kuoleman jälkeen, myi sitten melkein kaikki maat Vaajaseen ja muutti Helsinkiin. Pekka ei ollut nähnyt Timoa vuosiin. Viime kesänä se oli vuokrannut talonsa kesäasunnoksi Raisalle ja Marialle. Pekka naurahti: Maria oli ollut kuin vastasyntynyt vasikka, pitkäsäärinen ja hontelo. Äitinsä mittainen ja kova kinaamaan. Muutaman kerran hän oli ne tavannut käydessään lomilla armeijasta. Pian ne varmaan taas tulisivat.

Takaa mäeltä kuului lintujen kirskuntaa ja luritusta. Linnut eivät olleet yksin.

Pekka saapasteli polkua ylös. Navetasta kaikui lehmien ammunta. Ne tulivat keväisin rauhattomiksi, tahtoivat ulos.

Koira makasi pihassa, rötkötti multikkoon kellistyneenä. Valkoinen turkki likaisen harmaana.

— Mitä Mooses, Pekka sanoi ja kyykistyi rapsuttamaan korvantaustaa. — Pääset ehtoolla saunahan.

Koira kavahti jaloilleen, ravisteli niin, että multa ja karvat lentelivät.

— Pakko mikä pakko, Pekka sanoi nauraen.

Tuvassa vanha seinäkello oli pysähtynyt. Veto oli loppunut. Mummo ja vaari katselivat kehyksistään. Mummolla tukka tiukasti taakse vedettynä. Vaarilla tumma laine korvallisella. Pekka oli ollut vähän toisella kymmenellä, kun vaari oli taas eräänä yönä kadonnut ja löydettiin vasta monen päivän kuluttua. Järvestä ymmärrettiin etsiä viimeksi, kun venekin oli paikallaan. Vesi oli ollut kirpeän kylmää. Jäät hiljattain lähteneet. Vaarin ruumis oli lähellä rantaa. Siinä kohdassa vesi ulottui vain miehen kaulaan