Turbokesä

By Jorma Kurvinen

Edessä on unohtumaton kesä – vai onko sittenkään? Sepen vanhemmat lähtevät kesäksi mökille, ja Sepen on tarkoitus olla töissä kaupungin puistonhoitajana. Sepe saa kuitenkin yllättäen potkut. Apuun rientää Sepen kaveri Paukku, jonka kautta Sepe saa uuden työpaikan roska-auton apumiehenä. Työpaikan lisäksi Sepe kaipaisi kesäänsä myös säpinää, mutta uskaltaako Sepe edetä ihastuksensa Annan suhteen?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 13, 2020
• ISBN: 9788726425277

Book preview

www.egmont.com

Sepe kyllä näki vihreän Ladan, kun se kääntyi kadulta puistokäytävälle, mutta ei nostanut takamustaan kannon päältä. Aamupäivä oli painettu kuin tulipalossa ja hän oli saanut juuri äsken ruohonleikkuun loppuun. Ruokatuntiin oli aikaa kymmenen minuuttia.

Lada kääntyi toiseen suuntaan, kohti puistikon ojanpuoleista reunaa.

Sepe näki miten haravat siellä saivat vauhtia. Niin kuin likat eivät muutenkin pitäisi tarpeeksi kiirettä. Tuntitöissä. Kaupungin huonoimmalla palkalla.

Lada ei pysähtynyt edes käytävien risteykseen. Kaikuvuori oli niin laiska mies, ettei kävellyt viimeistä kymmentäkään metriä tyttöjen luo. Sillä oli keltainen lamppu Ladan katolla ja se pisti sen mielellään päälle.

Kaikuvuori – Meluvaaraksi sitä varikon sakki kutsui – oli leuhka jätkä. Nytkin se nousi kolhoosifarmarista kuin linnanherra vaunuistaan.

Sepe muutti asentoa. Niin ettei tarvinnut katsoa puskadirikan suuntaan. Iljetti ajatuskin likoista makeilemassa sille. Että sais puistoduunin seuraavanakin kesänä. Viime viikolla kesätyöntekijöitä oli haastateltu lehtiin. Outin ja Annan mielestä tämä oli »ihanaa», kun sai olla raikkaassa ulkoilmassa ja tehdä jotakin käsillään. Niistä ei ollut sanomaan, että tämä oli paskaduuni, jota teetettiin orjapalkalla, kun tulijoita oli miten paljon tahansa. Kukaan tytöistä ei ollut puhunut edes sääskistä, joita todennäköisesti oli koottu koko maakunnasta tänne heidän kiusakseen.

Saa tehdä jotakin käsillään!

Sai todellakin. Kesäkaarti pistettiin keljuimpiin ryseikköihin. Mimmit, joilla ei edes ollut kunnon työkamppeita, tulivat t-paidoissa, sortseissa ja lenkkareissa ja repivät kinttunsa risukossa näyttäessään työintoaan.

Tai jospa ne halusivat näyttää tälle ruohorokkarille muutakin kuin työintoa. T-paidan alta pönöttivät nänninpäät rinnoista, että ois näkynyt tänne asti, jos olisi viitsinyt katsoa. Anna oli ripsonut farkkusortsiensa lahkeet niin että ainakin takaapäin paistoi puoli kankkua, kun se kumartui kokoamaan risuja maasta.

Ei ollut epäilystäkään, etteikö Meluvaara ollut huomannut.

Sepe tiesi, että Eriksson olisi nauranut hänen ajatuksilleen, jos olisi päässyt lukemaan ne. Eriksson oli luokkakaveri ja vain viisi kuukautta häntä vanhempi, mutta tiesi kaiken naisista. Niin kuin luultavasti joka ainut jätkä luokalla, häntä lukuunottamatta. Hän ei ollut saanut vielä keltään, eikä kai koskaan saisikaan. Eriksson istui koulussa hänen takanaan ja selosti voittonsa aina valloitustensa jälkeisenä aamuna. Sepen oli vaikea kuunnella niitä juttuja, kateudeltaan.

Hän vilkaisi toisten suuntaan.

Meluvaara oli asettunut niin, että näki samalla kertaa tänne kun herkutteli tytöillä.

Sen kun katsoo vaan. Viisi kuusi minuuttia ruokatuntiin enää. Ei tästä lähtisi aamupäivän urakan jälkeen kukaan toinenkaan repimään ruohonleikkuria polkupyörän perässä seuraavaan puistoon.

Mällistele niin pitkään kuin tykkäät.

Hän ei ollut täällä varmistelemassa seuraavan kesän paikkaa. Ei olisi tullut nytkään, jos ei olisi ollut niitä interrail-suunnitelmia. Kaksi kuukautta tätä apilanmärehtimistä ja kaksi viikkoa vauhti päällä pitkin Eurooppaa. Sepe oli sopinut matkasta serkkupoikansa kanssa. Arto oli kotipuolessaan jollakin grillillä jatkuvassa yötyössä ja veti kovat valuutat heidän matkakassaansa.

Seuraavana kesänä he kumpikin aikoivat päästä johonkin mistä olisi hyötyä ammatin ja tulevaisuuden kannalta. Isä oli ollut järjestämässä häntä jo täksikin kesäksi duuniin johonkin arkkitehtitoimistoon, mutta antanut lopulta periksi vaikkei pitänyt sen enempää puistohommista kuin interrailistakaan.

Se oli heidän isännälle eräänlainen linjakysymys.

»Suomessa tajuavat tulevaisuuden vain musiikkimiehet», äijä oli paasannut. »Yksikään musiikinopettaja ei lakkaa muistuttamasta, että opiskelu pitää aloittaa kaksi-kolmivuotiaana, jos aikoo yltää mihinkään. Mutta muu Suomi pallottelee nuorisoa ihan konjunktuurien mukaan ja hukkaa teiltä ne vuodet, kun te voisitte edes pikkuisen tavoittaa muuta sivistysmaailmaa…»

Iiskä saattoi olla oikeassakin. Ainakin tässä tuli välillä mieleen, että suomalaisten tulevaisuudesta ei ollut vastuussa kukaan. Ei pressa eikä arkkipiispa sen kummemmin kuin puolustusvoimien komentajakaan.

»Meillä on asiat saatu niin hyvälle mallille, että niitä voi mielensä mukaan sotkea kuka tahansa», äijä mesoi, kun pääsi alkuun. »Se tiedetään jo historiasta, että nuori kansa ei ole koskaan kestänyt menestystä.»

Sepe ei nyt ollut niin vuorenvarma niistä menestyksistäkään. Henkilökohtaisesti ainakaan ei ollut mitenkään hurraamista.

Kai sitä oli itsessäkin vikaa. Pitäisi ruveta lukemaan jossakin vaiheessa ihan tosissaan. Ehkä heti syksystä. Muutamat likat heidän luokaltaan kulkivat nyt lomallakin kesäyliopistossa. Ne jaksoivat pingottaa. Koskinen oli huutanut viime talvena, että tämän vuosisadan lopulla on mies yliopistossa yhtä harvinainen kuin nainen oli edellisellä vuosisadalla. Se oli pistänyt hänet pihalle, kun Eriksson oli möläyttänyt hänen takaansa, että akat joutavatkin lukemaan ja tekemään työt, kun miehet istuvat kaljoilla päättämässä asioista.

Erikssonilla itsellään ei ollut mitään hätää. Sen passasi huudella. Se oli ollut kaksi kesää sukulaistensa luona Amerikassa ja puhui englantia vaikka unissaan. Luultavasti Eriksson lukikin, salaa. Se veti huolettoman hölön roolia, mutta oli piilopinko. Sepe oli nähnyt sen todistuksen. Hän hakkasi Erikssonin vain matikassa ja piirustuksessa. Ja englanti oli ihan surkea.

»Mikset mee kesällä Jenkkeihin!» Eriksson oli vouhottanut.

Heillä ei ollut siellä sukulaisia. Eikä kahden luokanopettajan jälkikasvu suihkinut ees ja taas Atlantin päällä. Ne eivät olleet koskaan päässeet Amerikkaan ittekään. Isä olisi tietenkin ruvennut järjestelemään asiaa, jos siltä ois suoraan pyytänyt. Mutta hyvä kun äijä selviytyi autoveloistaan. Sitäpaitsi se oli luvannut kustantaa autokoulun hänelle ensi keväänä, jos kirjoitukset menisivät lävitte. Erikssonilla loppuisi siihen aikaan jo kahdeksankympin lätkän vuosi. Ja se saisi kuulemma auton. »Semmoisen, jossa selkänoja kaatuu sopivasti».

Ladan ääni Sepen selän takana kertoi Meluvaaran lepuuttaneen silmiään tarpeekseen. Se tuli pakilla käytävien risteykseen ja siitä keula edellä tähän suuntaan.

Sepe ei ollut huomaavinaankaan pomon virka-autoa, mutta se pysähtyi hänen kohdalleen.

Ja isoisäkin kuoli hukkumalla, vai?

Meluvaara nojasi toista kyynärpäätään avonaisen ikkunan laitaan. Sen naamalla oli virnistys, jossa oli sekaisin tekorempseyttä ja pirullisuutta.

Sepe olisi halunnut olla hiljaa. Vastaamatta mitään. Mutta ihminen on kummallisesti tilanteen vanki. Tässä kohden kuului sanoa jotakin ja Sepe sortui siihen.

Miten niin hukkumalla?

Tyytyväisyys levisi pehtoorin kasvoille. Se oli hiton hyvillään päästessään sanomaan:

No kun pojanpojalla ei ole perintökelloa.

Se nauroi hänelle. Vähemmän makeasti kuin likoille tuolla, mutta samalla tavalla ylhäältäkäsin. Sillä oli vakituinen työ. Se osallistui joka kevät ihmisten valitsemiseen kuin jumalat Olympoksella. Ota tai hylkää. Anna kesätyö tai jätä antamatta. Miten naama miellyttää. Pikkupomonperkele kuvitteli itsestään ties mitä. Kukaan ei koskaan uskaltaisi sanoa sille mitä ajatteli miehestä.

Nyt on mennyt sinun ruokatunnistasi jo ainakin kolme minuuttia, työnjohtaja ilmoitti naurunsa keskeltä.

Sepe kyllä ymmärsi. Hän kuuli jurahduksen, kun Meluvaara työnsi pykälän päälle, mutta ehti Ladan kupeelle ennen kuin auto liikkui.

Mikset sano suoraan, että minä olen istunut tuossa kymmenen kaupungille kuuluvaa minuuttia.

Naurunvirne katosi miehen kasvoilta. Hän vaihtoi takaisin vapaalle ja työnsi kasvonsa ikkuna-aukkoon.

Kuulinkohan minä oikein?

Kuulit kyllä, Sepe pysyi sanoissaan. – Ja sitä sinä tarkoitit.

Kympin silmät menivät viiruiksi.

Kuulehan. Sinä olisit voinut siirtää ruohonleikkurin Koskipuistoon oikein hyvin vielä ennen ruokatuntia. Eikö niin?

– Voisitko sanoa mitä reittiä pitkin.

Työnjohtaja veti päänsä ikkuna-aukosta, työnsi oven auki ja nousi autosta.

– Mitä hittoa sinä meinaat? Etkö sinä tunne tätä kaupunkia?

– Varmasti yhtä hyvin kuin sinäkin. Montako kertaa sinä olet pyörän perässä kulettanut tuon myllyn täältä Koskipuistoon? Puistokatua ylös ja Kauppakatua alas? Vai pääsetkö nää mäen yli tuolla hispaanollakaan?

Iva paistoi Meluvaaran kasvoista.

– Pyydetäänkö jotakin noista tytöistä tekemään se? Ne ovat nakanneet ruohonleikkurin puistosta toiseen joka kesä eikä kukaan oo koskaan puhunut mitään.

Sen Sepe kyllä uskoi. Outi ja Anna kiskoisivat vielä Meluvaarankin leikkurin kyydissä Koskipuistoon, jos kuvitelivat saavansa siitä muutaman lisäpinnan. Joku oli kertonut, että niillä soi kouluaikana herätyskello puoli viideltä aamulla. Lukemalla kaksi ja puoli tuntia enemmän kuin toiset saattoi kuulema omaksua kolmekymmentäyksi ja puoli prosenttia enemmän tietoa.

– Niin mitenkä tehdään? Meluvaara tiukkasi.

Siellä olivat tytöt vielä paikoillaan, vaikka ruokatunti oli jo alkanut. Ne eivät uskaltaneet lähteä työnsä äärestä niin kauan kuin pomo oli näkyvissä.

– Sen kun esität niille vaan, Sepe ratkaisi. – Minä en lähde missään tapauksessa luistelemaan tuon kanssa pyörällä alas Kauppakatua kaikkein vilkkaimman liikenteen aikaan.

– Voihan sen taluttaa siellä jalkaisin… Menepä ruokatunnin jälkeen katsomaan miten Outi tekee sen.

Sepe kuvitteli kyllä tietävänsä katsomattakin. Mutta ei sitä Outikaan tehnyt muutamassa minuutissa ennen ruokatunnin alkamista. Siitä kai tässä oli ollut kysymys, alunperin.

– Se saa minun puolestani viedä sen sinne vaikka lentämällä. Minä aion maata iltapäivän rannalla ja ottaa aurinkoa.

Meluvaara hymyili.

– Ei taida onnistua. Meillä joko ollaan töissä säännöllisesti tai ei ollenkaan. Mitä sinä luulet tulevan tuntikirjanpidosta, jos täällä käydään hommissa silloin kun sattuu huvittamaan?

– En tiedä. Se on ihan sinun huolias. Minä en aio rasittaa sinun kirjanpitoasi tästä eteenpäin.

Työnjohtajan kasvoille kohosi puna.

– Minä voin pitää tuota irtisanoutumisena.

Semmoiseksi se on tarkoitettukin.

Tyrmistys ja epäusko paistoi Meluvaaran kasvoilta.

– Jos minä vedän viivan tuntikirjassa jonkun nimen ylitse, niin minä en rupea kirjoittamaan sitä enää uudestaan seuraavana aamuna. Vaikka sitten soittelis minkälaiset pamput perään.

Se oli tottunut siihen, että työn vuoksi makeiltiin ja rukoiltiin.

– Sinä voit huoleti vaikka repiä sen sivun irti kirjastasi. Minä en tule tyrkyttäytymään aamulla.

Hortessori hymyili vinosti.

Saadaanpas nähdä.

Vielä autosta, kun jo moottori kävi, Meluvaara muistutti kuolevaisuudesta:

– Sano sedälles terveisiä, kun satutte näkemään.

Se oli ollut isän nuorempi veli, joka oli järkännyt Sepelle tämän duunin jo joskus maaliskuussa.

Se horttokaali oli ollut oikeassa aamun suhteen. Eilinen keljutti nyt. Sepe olisi voinut vaikka kokeilla muina miehinä duuniinmenoa, jos Meluvaara ei olisi asiasta tehen vinoillut siitä jo