Musta lumi

By Jorma Kurvinen

Luokkakaverusten harras toive on toteutumassa. Tiedossa on nimittäin jännittävä moottorikelkkaretki Lapin autiotuville. Retken alettua käy ilmi, että seikkailusta on muodostumassa vähän turhankin jännittävä. Kaveruksilla on epämääräinen tunne, että kaikki ei ole hyvin. Myös paikalliset varoittelevat, että kymmenen vuoden välein alueella on tapahtunut selittämättömiä katoamistapauksia. Nytkin merkit ovat ilmassa. Ei aikaakaan, kun retkeläisille alkaa tapahtua kummia. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 4, 2020
• ISBN: 9788726425239

Book preview

olemassa.

H e näkivät Uuksun pariskunnan samalla hetkellä, kaikki neljä. Lehtorit Riitta ja Juri Uuksu kääntelivät nahkapuseroita tavaratalon näytetelineissä. Oli se aika kevättä.

– Ei olla huomaavinammekaan, Karita Linden ehdotti.

Karita ei ollut vieläkään antanut anteeksi heidän pettymystään vuosia sitten ylä-asteen viimeisellä luokalla.

– Mennään vaan jututtamaan niitä, Mikko Tervo yllytti.

– Niin, mennään, Eija Nevala tuki sulhastaan. – Vai mitä, Peerit?

Peerit Särkämö ei vastannut heti. Hänen katseensa tarkasteli heidän kerrallista luokanvalvojaansa ja tämän vaimoa viileästi, kuin arvioiden nämä vielä kerran uudestaan.

Juri Uuksu sattui katsahtamaan tähän suuntaan. Lämmin hymy kohosi entisen koulun hurmurin kasvoille.

Eija muisti miten rakastunut hän oli ollut tuohon hymyyn. Hänkin. Pikkutytön sydämessä se oli herättänyt kaihoisan toivon vielä toisesta hymystä, vain hänelle tarkoitetusta. Tosin Eija jo silloin tiesi, että Juri hymyili tuolla tavalla kaikille. Eikä se silloinkaan tarkoittanut mitään muuta kuin suorituksen pusertamista oppilasrievusta. Pikkuisen parempaa historian tuntia kuin eilen. Parempaa luokalle ja ennen kaikkea parempaa Juri Uuksulle itselleen.

Eija häpesi ajatustaan. Tottakai luokanvalvoja pyrkii parhaaseen mahdolliseen tulokseen. Ja käytti siinä kaikkia hallussaan olevia keinoja, viehätysvoimastaan lähtien. Mikään oppilaitten nuolija Juri ei ollut. Hänestä vain säteili kaikkea sitä, joka vaikutti naiseen tämän iästä riippumatta: varmuutta, lämpöä ja – siihen kevääseen saakka – luotettavuutta.

Nytkin Eijalle tuli tunne, että hänen kohtaamisensa oli Jurille tällä hetkellä tärkeintä maailmassa. Halatessaan heitä tyttöjä ja puristaessaan Mikon kättä entinen luokanvalvoja valloitti heidät uudestaan samalla tavalla kuin vuosia sitten.

Riitta Uuksu, englanninmaikka, oli pidättyvämpi, mutta Eija oli vaistoavinaan hänestäkin aidon tapaamisen ilon.

Joskus ennen heillä oli ollut paljon tiiviimpi suhde kuin kenellä tahansa opettajilla ja oppilailla. Se oli johtunut luokkaretkiprojektista. Sitä varten oli kolmen talven ajan hankittu varoja erilaisilla tempauksilla ja ne olivat yhdistäneet varsinkin heitä neljää mielipidejohtajaa ja Uuksun pariskuntaa.

– Hienoa tavata teidät! Mitä teille kuuluu?

– Mitäs meille, Mikko toimi puhetorvena. – Peerit on jumpalla, Karita oikeustieteellisessä ja me Eijan kanssa pakerramme lääkiksellä.

– Hienoa! Juri hehkutti. – Kohta valmista väkeä?

Eija nauroi ääneen.

– Ei kyllä hetikään. Mutta joskus …

Juri Uuksu katseli ympärilleen. Löysi kahvion.

– Saammeko me Riitan kanssa tarjota teille kahvit? Entisaikojen muistoksi.

Ei ollut mahdollisuutta kieltäytyä. Oli sentään juotu eräätkin talkookahvit Uuksuilla, silloin aikoinaan.

Teeskentelivätkö Uuksut unohtaneensa miten siinä oli käynyt? Eivät teeskennelleet. He olivat tuskin istahtaneet pöydän ääreen, kun Juri sanoi:

– Te vihasitte minua silloin?

Luokanvalvoja katsoi Peeritiin.

– Vihata on ehkä liian voimakas sana, Peerit pehmensi. – Minä olin pettynyt. Sekä retken peruuntumiseen että sinuun.

– Minä vihasin, Eija tunnusti. – Yritä arvata miten kävi rahoille, jotka sinä jaoit minulle!

Jos Juri tunsi jotakin kipua, hän piti sen maailmanmiehen olemuksensa alla piilossa. Ilme kertoi vain kohteliaasta kiinnostuksesta.

– Miten?

Toisetkin odottivat.

– Minä kävelin rantakadulle ja revin setelit pieneksi silpuksi tuuleen.

– Hullu! Mikko henkäisi.

Hän oli halunnutkin olla hullu. Ja yksin. Kun kaikki se yhdessäkokemisentunne ja yhteiseen päämäärään pyrkimisen ilo oli sammunut pettymiseen, se oli vaikuttanut monella tavalla heihin jokaiseen. Hän oli silloin halunnut eroon kaikista. Mikostakin.

Se oli ollut lapsekasta itsesääliä ja uhmaa, tyyliin ’mitä kannatti uskoa kehenkään, kun tuloksena oli vain pettymys!’ Parasta kun jokainen huolehti vain itsestään ja omista unelmistaan!

Rahojen kohtaloa hän ei ollut kertonut silloin kenellekään.

– Ja tekisin saman vieläkin, Eija piti pintansa.

Nyt kipu näkyi Jurin kuoren alta.

– Entä te toiset?

Eija tuli uteliaaksi. Tästä ei oltu puhuttu keskenäänkään.

– En tiedä kaikista, Mikko laski. – Me jätkien kanssa pistettiin rahat yhteen ja ostettiin viinaa. Junnun broidi järkkäsi sen. Ne Lapin lumot oksenneltiin yhtenä perjantai-iltana Kerästen mökillä.

– Minä ostin koko rahalla levyjä, Karita muisti. – Soitin niitä himassa yksikseni ja vollotin jokaisen biisin välillä.

Katseet kääntyivät Peeritiin. Hänen ideansahan Lapinmatka alunperin oli.

Peerit naurahti.

– Minä pistin joka ainoan pennin säästöön. Ja olen kartuttanut niitä aina kun se on ollut mahdollista. Aerobic-muoti pelasti aikataulun. Minä olen vetänyt kursseja hulluna aamua iltaa.

Eija näki Riitta Uuksun rypistävän otsaansa.

– Aikataulun? englanninmaikka tarkisti.

Mikko oli hämmästyvinään.

– Eikö me ole sanottukaan? Me aiomme toteuttaa sen retken nyt pääsiäisenä. Patroliin mahtuu, lähdettekö mukaan!

Tuo piirre Mikossa oli se, josta voisi vielä joskus tulla riitaa. Mikko ei kysynyt toisilta tehdessään ehdotuksen, joka koski kaikkia. He joutuisivat keskustelemaan tästä vakavasti. Eijan ratkaisuja ei sanelisi aviomies. Mutta tällä kertaa hän hyväksyi Mikon nopeuden.

Ja ilmeisesti toisetkin.

– Unelmat on toteutettava joskus, Peerit vetosi.

– Ja nyt kaikki riippuu meistä itsestämme, Karita muistutti.

Eija yritti analysoida tyttöjen ääntä. Ja Mikonkin. Oliko tarjous vilpitön? Vai oliko Mikon heitto haaste? Katkeruutta jostakin menneestä.

Peerit ajatteli samaa. Toisesta kulmasta.

– Tai – sehän saattoi ollakin vain meidän unelmamme. Jota te tunnollisina opettajina yrititte auttaa toteutumaan.

Riitta Uuksu liikautti päätään.

– Ei, kyllä se oli meidänkin unelmamme.

– Oli? Mikko tarkisti.

– Niin, Juri Uuksu myönsi. – Emme me ole vuosiin muistaneetkaan sitä.

Tuo nyt ainakin oli rehellistä.

Uuksut katsoivat toisiinsa.

Innostuksen syttymisen saattoi nähdä heidän entisen luokanvalvojansa kasvoilta.

Tuo oli sitä, jota he kaikki olivat Jurissa rakastaneet. Hän pystyi syttymään ja innostumaan jostakin. Hän oli sisintään myöten mukana siinä mihin rupesi. Tunnit olivat usein todellisia löytöretkiä.

Juri Uuksu yritti jarrutella itseään. Hän nosti sormea kohti Mikkoa.

– Kuule, miettikääpä keskenänne tätä tarjousta. Onko tämä aivan vakavasti ja harkiten tehty. Me keskustelemme omasta puolestamme Riitan kanssa siitä, sopiiko tämä meidän pääsiäiseemme. Jos te soitatte meille illalla mihin tulokseen olette tulleet, niin me annamme oman vastauksemme.

– Sopii!

Miehet puristivat asian päälle kättä. Niin oli tehty silloin ennenkin eikä reissusta ollut kuitenkaan tullut totta, Eija muistutti itseään. Mutta nythän se nähtäisiin, oliko se ollut silloin yhteinen unelma. Ja jos oli, niin miten voimakas …

K aikesta näki, että oli kiirastorstai Lapissa. Länsirajan tie oli ollut Torniosta saakka lähes katkeamatonta autojonoa. Vastaantulijoitakin yllättävän paljon: niitä, joitten majoitus oli loppunut pyhien sesongin vuoksi, niitä, jotka menivät kyläilemään etelään ja osa Ruotsin puolelta vierailevia.

Mutta valtavirta kulki ylöspäin, autoilla suksiboxit tai täyteen ahdetut telineet katollaan. Kaikilla jokin päämäärä, johon pyrittiin iltaan mennessä. Ylläkselle. Olokselle. Pallakselle. Hettaan …

Heidän seurueensa pysähtyi Kolarissa tankkaamaan. Eija muisti paikan lapsuudestaan. Kelohotellin pihassa oli siihen aikaan ollut pieni karhu aitauksessa ja heidän perheessään paikkaa nimitettiin karhubaariksi. Sen vieressä oli Esson huoltoasema, jolta Mikko ja Juri olivat nyt menneet jonottamaan polttoainetta.

»Voi mennä vähän aikaa, niin kuin näette!» Mikko oli vedonnut.

»On tuolla ryysis sisälläkin». Eija oli muistuttanut. »Mitä teille otetaan?»

Miehet olivat harkinneet hetken.

»Iso kahvi ja sämpylä!» Juri oli tilannut.

»Sama minulle!»

Heillä oli nyt miesten sämpylät pöydässään. Ja kahvit maksettuina, ei tarvinnut jonotella, kun otti vaan. Peerit ja Karita tulivat tarjottimet käsissään pujotellen läpi tungoksen.

– En nyt tiedä onko tämäkään mitään juhlaa, Karita purnasi laskiessaan tarjottimen pöydälle. – Tai luonnon suurta rauhaa …

– Nämä fiilikset on otettava tämmöisinä, Riitta tasoitteli nauraen. – Eräille näyttää vetävän juhlimapuolelle!

Englanninmaikan pää liikahti tuskin huomattavasti lähipöydän suuntaan, jossa kolme poromiestä ja pari turistia joivat rommitoteja. Eivätkä ensimmäisiä tälle päivälle.

– Voitaisiin ottaa kaljat itsekin, Riitta laski. – Mutta ollaan nyt henkisenä tukena kuskeille vielä toistaiseksi. Ajatelkaa, täällä me nyt ollaan!

Se oli Eijastakin asiallinen muistutus.

– Unelma kuuden vuoden takaa!

– Niin, tai miten sen laskee, Peerit tarkensi. – Yhdeksänkin minun mielestäni.

– Silloinhan se aloitettiin, Karita todisti. – Valtavalla innolla!

He jokainen muistivat sen. Siihen aikaan oli muotia käydä luokkaretkellä. Useimmat proosallisesti Helsingissä. Tai jossakin muussa kaupunkikohteessa. Mutta heillä oli kokonaan erilainen suunnitelma: jokilaakso ylhäällä Lapissa. Ei mikään laskettelukeskus sielläkään, vaan kelkkasafari autiotuville suureen luontoon. Tiettömiin seutuihin, joista Peerit lapsena oli kuullut vaariltaan.

Ilman Riitta ja Juri Uuksua retkestä ei olisi kannattanut haaveillakaan. Kaikilla ei ollut varoja siihen. Ne oli hankittava luokan yhteisillä tempauksilla. Kerättiin paperia ja jaettiin lehtiä. Julkaistiin omaakin. Ja Juri valmisteli retkeä muutoinkin. Oli puhelinyhteydessä ja