Pitkin varsitietä

By Heikki Lounaja

Eräänä aamuna Iikka lähtee kodistaan ennen kuin vaimo on herännyt. On vain luonto ja Iikka, kun hän kävelee kohti kirkonkylää. Tällaiset yksin kävellyt taipaleet ovat hänelle tärkeitä – ne ovat itsetutkistelun ja järkeilyn hetkiä. Ja nyt Iikalla onkin mietittävää ja pohdittavaa – on saatava rahaa uutta lehmää varten, sillä vanha paljastui mahoksi. Lisäksi on saatava kätilö vaimolle, joka synnyttää piakkoin. Niin kuin Iikalla ei olisi jo tarpeeksi suita ruokittavanaan..."Pitkin varsitietä" on Heikki Lounajan Kainuuseen sijoittuva romaani, jossa kuvataan suomalaisten kovaa elämää 1930-luvulla. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 21, 2021
• ISBN: 9788726694215

Book preview

www.egmont.com

Tämä Heikki Lounajan

»PITKIN VARSITIETÄ»

romaanin

kansanpainos sisältää koko teoksen

lyhentämättömänä ja muuttamattomana

Toinen pianos

Ensimmäinen painos ilmestynyt

vuonna 1950

Ensimmäinen luku

1.

Moilas-Iikka nostelee pitkin varsitietä …

On marraskuu ja aamuaikainen vielä. Vasta hetki tuonnempana on idän rantaan revennyt harmaa kajastus, ja tuohon haljuun aamukähmään on Iikka pudonnut kotivaaransa korkeuksista kuin jokin linnunruippa taivailta. Totisesti: kurki se onkin tuo tuolla hämärillä jängillä, kurki siellä koikkelehtii eikä Iikka!

Iikka nostelee menemään, siirtää tosissaan töppöstä toisen eteen. Kiire on, kirkonkyliin on peninkulmien taival.

Aamun harmaa kajo punertuu, levenee ja ylenee, ja metsän rannassa roihuaa äkkiä kuin suuri metsäpalo. Ja siinä samassa selkonenkin herää: kelojen latvat ja aavan takaa siintävän Hirvivaaran laki ovat yhtenä loimuna — se on kuin verta Iikan mielestä —, ja hetkessä hyrähtävät selkosen urutkin soimaan.

Tsuua, tsuua … ku, ku, ku … tsuua, tsiuh …

Iikan yksipohjaiset ikäänkuin jäätyvät jänkään, ja hän pälyy varovasti ympärilleen: täälläkö nuo teeren juuttaat nyt pelleilevät? — vielä eilisessähän ne pörhistelivät Hönkälän jängillä ja härnäilivät Vekkua, koiraa … Iikka etenee äänettömin askelin, kurkkii kaula pitkänä jokaisesta tien mutkasta. Mutta mitään ei näy, ei vieläkään, — kuuluu vain, naukuu ja suihkaa, yhtä ku-ku-kutusta on selkonen äärestä ääreen.

Tsuua …

Tuossa: koivun latvassa, kankaan reunassa — musta mytty! Näetkö, Iisakki?

Iikka köntsähtää polvilleen ja ryömii pitkin suota, puu puulta, pensas pensaalta, yhä lähemmäksi … Tuolla: läjäyttää haarapyrstöään, leväyttää siipiään, kurkkii ja keikistelee, kuhahtelee ja naukaisee, taas kuhahtaa. Tuonnempana naukaisee toinen vastaan, — ei, siellähän on useampia, useita kymmeniä mustia pisteitä monessa puussa! Samassa Iikka sävähtää: jumal’avita, nehän ovat Hirvivaaran koivussa — hänen kuvakoivussaan — nuo juuttaat! Ja kotus paistaa suoraan niiden alla … Voi Tanelin Tiinan pässin kopekset …! Miksi et ottanut vintofkaa mukaasi ja juossut jo yöllä vahtiin tuohon kotukseen …? Siinä nyt olisi paisteja tyhjään reppuusi … siinä puuyhtiön inspehtorille, tuossa Honkahallituksen hosmestarille ja tuolla vaikka vallesmannille … voi voi helekutin helekutti!

Iikka kiroilee aikansa ja sihtailee sitten käsivarttansa pitkin kutakin noista lähinnä kuhahtelevista, mutta siitä ne viisvälittävät, kuhahtelevat vain, tsuhahtelevat, tsihahtelevat ja naukuvat, nauravat oikeata röhönaurua tuolle tyhjällä sihtaavalle. Mutta kun Iikka nousee ja kävelee kohti, ne ottavat ja heittäytyvät vinkuville siivilleen. Kauaksi ne eivät lennä, sen Iikka näkee. Hetkessä ovat aavan vastarannalla olevat koivut mustaa pilkkua täynnä, ja sieltä käsin ne suhahtelevat tuhatta hullummin.

Iikka jatkaa keskeytynyttä matkaansa ja unohtaa jo tienreiän seuraavassa mutkassa linnut. Hänellä on nyt paljon muuta ajatuksen puntarissa.

Otollinen nyt aika onkin selkosperäläiselle taittaa tällaisia peninkulmaisia kurjentaipaleita, kun jängät, nuo lemmon rimmit, ovat viimeinkin jäässä. Jo pariöinen pakkanen on niillä metakoinut, puristellut jääkourissaan jängän rahkakutveikkoa ja huokunut hyistä henkeään rimmin mustavetiseen pintaan, — ja niinpä se jo näin aamutuimaan kestää yli käpytellä miehisenkin miehen. Oikein Iikka hörähtelee hyvästä mielestä muutamankin, muita pettävämmän rimmin yli pyihältäessään. Oliko tästä kesän aikana yli yrittämistä! Ei ajattelemistakaan — sivakoilla korkeintaan. Mutta nyt kesti, — sai mennä kusta halusi ja kunne mieli, luotisuoraan, pohjattomienkin rimpikirnujen yli, teistä piittaamatta — aina kesti!

Juuri näillä paikkeilla tapasikin rimpiaava olla kaikkein pirullisin, — kertoivatkin siihen joskus ennen vanhaan kokonaisen karjan juuttuneen ja — sinne painuneen päineen, sorkkineen. Siinä samassa paikassa pitää Iikan ihan pysähtyä ja hypätä tasajalkaa, varsin koiruuksissaan. Kestää, hypi mitä hypit! Ei se halkeile, ei mulkoile mustaa mutasilmäänsä eikä ime nyt kinttuperistä niin kuin suvella, se on vankoissa kapaloissa ensi kevääseen. Sitten se imee taas … Hypi siis nyt, kun on tilaisuus! Ei sitä sellaista joka päivä olekaan. Nyt, kairan mies, et olekaan kairan vanki!

Iikka hyppii ja hihkuu.

Aurinko kutoo loimumattoaan. Teeret pulittavat …

Jo edellisenä aamuna, kun hän oli tuvan yölösystä nurkkajuurelle pistäytynyt ja todennut ensimmäisen pakkasen kairalle pierreen, oli hän tiennyt kirkonkyläreissun olevan pikapuoliin edessä. Tästä arvelustaan hän oli akallekin päivän mittaan jotain virkkanut ja hamunnut samalla ehyempää nuttua näköaloille. Mutta eipä hän kuitenkaan näin nättiin ollut aavistanut matkoille tointuvansa! Vasta aamulla — aamuyöstä —, kun hän oli herännyt ja kävellyt rapuille, hän oli tiennyt, että nyt miestä vietiin … Ja sen pitemmittä aikailuitta oli hän vedellyt päällensä vaatekulujaan, kopannut ovisuunaulasta reppunsa ja työntynyt aamukovasen raikkauteen. Vasta jängille laskeuduttuaan hän oli kuin unenpöpperöistään lopullisesti havahtunut ja tuumaillut, että olisi se sittenkin ollut somempaa herättää akka, keitättää tällä kahvit ja puhua muutenkin menostaan … Vaikka — ajatteli hän toisekseen — mitä tuosta puhumaan, näkeehän se puhumattakin, että Iikka on karannut, kun makuupaikka kuhjottaa tyhjänä.

Jätettyään kotinurkkiensa aaparimmiköt selkänsä taakse ja tultuaan muutamasta jänkäsalmesta harvaa räkämäntyä ottaneelle jänkäsuolle, jossa varsitie repeää kahtia — toisen vetäessä Raatevaaraan ja toisen jatkuessa kaukaista kirkonkylää kohti —, harventaa Iikka tahallaan askelsäkätystään. Lemmon täytiseenkö tässä oli tällainen hoppu …? Kerkesi ne Hönkälän asiat vähemmälläkin tohinalla, eikä se kirkkokylä siltä vanhalta paikaltaan karkaa — tai jos karkaa, karatkoon …

Iikka panee piippuunsa, töpeksii niillä jalansijoillaan aikansa ja työntyy sitten tasaantuneemmalla tahdilla toiselle tienreiälle, — kummalleko, sitä hän ei mietteissään tule katsoneeksi.

Iikka miettii …

Nämä tämänsuuntaiset aamuvarhaisilla potalletut taipaleet ovatkin hänelle olleet muutamanlaisia itsetutkiskelun ja järkeilyn hetkiä. Tästä tämänkertaisestakin näyttää koituvan sellainen, sen on Iikka aavistanut lähtiessään ja jo eilenkin, kun tätä matkaansa tuumaili. Sitä kun pitkällä polulla on aikaa yhteen ja toiseen … Onpa sattunut sellaistakin, että on täytynyt joskus ihan vasiten ja tyhjän asialla järjestää itselleen tällainen pitkä kävely, että on saanut oikein olan takaa miettiä. Ja aina se on auttanutkin, tuo tuollainen peninkulmien juoksu. Siellä hiljaisella salotiellä on lopultakin kirkastunut, mikä miestä ajaa takaa, mikä lempo niin taakkana painaa, että yrittää turvalleen tuuskata … Järki on kävellyt taas, ja pää selvennyt kuin viikkojen kivistyksestä. Sellaisen päivän kävelyn jälkeen on luonto palaillut takaisin nöyränä ja häpeissään kuin tuhlaripoika ja sisukin on kuohahtellut, on ollut taitoa ja on löytynyt taas uskallustakin, uuteen, vihaiseen hyppyyn elämässä.

Mutta tällä kertaa tuntuu Iikalla olevan sellainen vyyhti selvitettävänään, ettei siitä päätä näy … Yhä pitää hidastaa vauhtiaan ja imaista tukkeutunutta piippua. Pärkkuleko se tuon piipunkin yhtenään tukkii …? Hän kopauttaa sitä kannon nokkaan, pistää taskuunsa ja vilkaisee ympärilleen. Ja siinähän se sitten oli, se lankavyyhden pää: heinäsuova jängän kainalossa.

Iikka on saanut vyyhden päästä kiinni, ja lanka alkaa juosta kerälle: kaksi on asiaa, jotka ovat hänet työntäneet juoksunjalkaan tänä aamuvarhaisena, kaksi asiaa … Mutta kun hän oikein ajatustaan pinnistää, tuntuukin hänestä, että yhtä ja samaa köyttä vetävätkin nuo asiantapaiset. Heinäsuova, kasa mustunutta nevasaraa jängän kainalossa, — Iikan silmiin näyttää, kuin seisoisi siellä joku musta akanlehmä, joka näyttää kieltään ja viittoo perään: juokse mitä juokset, hönkäläinen, ei se siitään parane — ei mikään parane — sellainen on elämisen totuus — sinunkin kohdallasi ..! Eikä Iikka uskalla enää vilkaista taakseen, vaan kirii tietämättään vauhtiaan.

Niin, tuo heinäsuova … Iikka kiroaa puoliääneen. Siinä ällistelee heinäsuova, kasa mustaa kontua rimmin jänteellä. Kuinka saatanan sadasti olikaan kesäkuumilla juostu tuohon nevalle, lyöty nokat tohisten poikki saravillaa, kuivateltu rimpien jänteillä ja kaulat pitkinä kanneltu takkoja tuon hyllyvän helvetin keskellä …! Pitihän Maitikille olla purtavaa, sontakintulle … Ja illat oli leikelty äpärettä — pitkät illat, haudottu lehtikerppuja ja tehty jos mitä taikoja. Maitikki, Maitikki, Maitikki … Maitikki oli kaikki, muu ei ollut mitään. Ei muusta puhuttukaan kuin Maitikista. Maitikki tekisi joulun alla vasikan.

Niin kipeästi kuin se muuten pistikin, ei Iikka saattanut olla tuntematta salaista mielihyvää siitä, että Maitikille kuitenkin lopulta kävi niin kuin kävi: se jäi mahoksi, paskakinttu! Eikä ollut auttanut, vaikka sitä toistamiseen käytettiin Koiravaarassa sonnipojan luona. Se oli ja pysyi mahona, maitokone. Se oli tehnyt lakon kertakaikkiaan. Se oli ollut outo uutinen hönkäläläisille, olletikin akka oli ollut kuin tyrmätty.

Ja tästä kiertyy Iikan lanka edelleen: eipäs akka itse ollut jäänyt mahoksi, se uhkaili poikia taas tuossa paikassa … Jumal’avita, akka se olisikin joutanut jäädä mahoksi eikä Maitikki!

Tuossa ne sitten olivatkin ne asiankuvat, jotka olivat Iikan matkoille panneet tänä aamuvarhaisena. Piti noitua jostakin rahaa, rahaa vaikka kiven sisästä, — uusi ammukki oli saatava ammumaan, uusi maitokone pyörimään haaverin tehneen tilalle. Ja paluumatkalla oli poikettava Niskaan, josta Riikka oli vedettävä vaikka naruissa muutamiksi päiviksi Hönkälään, missä piakkoin tapahtuisi uusin luomisen ihme.

Iikka viuhtoo jäätyneellä varsitiellä, viuhtoo ja miettii. Pusakan helma lepattaa, teeret kukertavat, ja selkonen palaa hänen takanaan.

2.

Iikka huomaa kääntyneensä tietämättään pienemmälle, Raatevaaraan vetävälle tielle. Mielessään hän oli päättänyt oikoilla naapurinsa ohi, kun ne välit taas nykyisellään eivät kovin hääppöset olleet, mutta myöhäistä oli kääntyä enää, kun jo oltiin rannin ikkunan näköpiirissä.

Hän nousee vastahakoisesti loivaa törmää pihaan ja ajattelee kateensekaisesti, että tällä nyppylällä se asustaa ihminen, jota eivät ainakaan tämäntapaiset kiireet yön selkään ajele. Siinä se on muuan Kusti, joka on arvannut asiansa aikanaan oikealle hollille ohjata … Mutta mikäpäs miehen on ollut tällä törmällään napostellessa, kun on saanut elävän kruununtorpan melkein ilmaiseksi. Toista se on ollut tällä Kustilla aloitellessa kuin hänellä, asutustilallisella, jolle vähän päästä käydään peukaloimassa, että kuoki, tai jos et kuoki — ota kuokkasi ja kävele! Pärkkule, sellaiset kivirinteet kuin ovat Hönkälässä ja sellaiset hyllyvät rimmit …! Saisivat ne konsulentit tulla itse sinne kyntämään.

Mutta hätäkös tällä Raatevaaran miehellä. Jo kolme vuosikymmentä on paikkaa asunut. Lihavamultaiset lehtomaat kuin tarjottimella ja angervoa työntäviä puronvarsiniittyjä vaikka muille antaa. Ja keskellä valtion sydänsaloja, jossa ei ainakaan metsänviljasta eikä puusta puutetta.

Ja lievää kateutta tuntien ajattelee Iikka edelleen: Viisas mies se Kusti on ollut siinäkin, ettei niitä perillisiäkään ole ottanut kuin kolme painosta, tyttären ja pari poikaa, joista jo vanhimmat omien kattojensa alla maailmalla. Niin sitä piti taaplata, niin hänenkin olisi pitänyt … Hätäkös Kustilla, kun jo nuorin pojistakin halttasi savotoilla täydestä miehen reiästä.

Mutta hiljaistapa nyt rannin pihassa. Nousee sentään piipusta savuhuttunen, ylhäällä siellä ollaan. Porstuan ovi on auki, ja navetasta kantautuu lehmän ammahduksia. Iikka seisoskelee aikansa piharantteella ja kolistelee viimein tupaan.

Ei ihmistä tuvassa. Liedessä hehkuu hiillos, ja penkillä torkkuu tuttu kattimirri. Iikka tuntee sen, se on Hönkälän poikueesta, viime keväänä sieltä kannettu. Eikös hän itse tuonutkin sen kontissaan, kun ujusi tästä kautta Rönnyn purolle uittoon. Niinpä taisi olla … Kupit ovat pöydällä, kahdet kupit, poika Ville on tietenkin jo painellut talvisavotoihin. Katri navetoilla ja Kusti jossakin lähikuuluvissa, tuskin se on vielä etemmäksi ehtinyt potaltaa.

Iikka istuutuu penkille, katselee ympärilleen ja pientä vahingoniloa tuntien toteaa, että eipäs rannikaan näytä saaneen tupaansa kengitetyksi, vaikka oli kesällä uhannut. Mutta taisipa lopultakin syy siihen piilläkin akassa, joka säästi pienimmänkin pennin ja ajoi miehet savotoille lyhyemmäksikin luppoajaksi. Siinä se Kustilla olikin akka, oikea hirmu! Ja tuosta Iikka muistaakin, että tämä viimeinenkin välien rikkoutuminen heidän hönkäläisten ja näitten raatevaaralaisten välillä johtuikin vain tästä Kustin akan ahneudesta eikä mistään muusta … Siellä jängillä kun kesällä ollaan hillassa, tulee tämä ämmä, kuulema, tulee kuin tuuliaispää Hönkälän tuhoisten päälle ja käy vannomaan, että nyt ovat pikkuihmiset eksyneet luvattomille hillahalmeille. Oliko noin outoa ennen kultu …? Hehän, Hönkälän kansa, olivat niiltä nevoilta konnunkin jo vuosikymmenen niittäneet! Mutta olivatpa ne sikiötkin osanneet vastata, oikein räkyttämään käyneet. Vaikka parempi olisi ollut, kun eivät olisi olleet tietääkseenkään. Mutta mitäs ne sikiöt. Kaikkea sitä sattuu …

Iikka havahtuu mietteistään, kun tuvan ovi narahtaa ja Katri kimuaa kiuluineen kynnyksen yli.

— Huomenia, tervehtii Iikka tuohon leikkisän tuttavalliseen tapaan, jolla iätkaiket on opittu tervehtimään rannin väkeä.

— Huomenia, huomenia! laulaa Katri tuossa samassa äänilajissa, ja siitä Iikka heti tuntee, ettei niitä kesällisiä hillasotia enää tälläkään taholla muistella.

Katri asettaa kiulun penkille, pyyhkii kätensä aluhameeseen ja käy sitten Iikalle kättä antamaan.

— Jo minä tuolta sontaluukusta näjin, kun työnsin laaria tunkioon, että Hönkälän isannuus sieltä kapuaa. Mihin sitä yösyvännä haltataan?

— Kirkonkyliin, Iikka murahtaa ja älyää samassa jatkaa:

— Poikkesin kysymään, kun tuosta alite kulin, että olisiko asiaa kirkolle … tulisi toimitetuksi yksintein.

Katri asettaa puhtaat kupit pöydälle.

— Ainahan sitä asiaa, kun kerran kirkolle asti … Mutta mihin se äijä …? Vastahan se tuossa toimitti niistä asioistaan. Otahan!

— … tässä tarvinnu, Iikka murahtelee. — Pyöräytin siinä lähtiessä kahveet, jatkaa hän sitten silmäänsä räpäyttämättä, mutta vetää kuin vetääkin takapuoltaan penkin nokalle ja käy sitten ryystämään, ensin kuitenkin reuhkan päästään kiskaisten.

— Missäs Kusti? kysäisee hän siinä särpimisensä lomassa.

— Tuossa se äsken rantteella törmäili. Lieneekö menny hongan hakuun, kun on tuollainen hyvä kovanen.

Iikka työntää kupit pöydälle ja alkaa latailla piippuaan.

— Kovanen on … kestää vaikka hevosella noita rimpiä sujautella. Missäs se Ville?

Katri puhaltaa hiillokseen.

— Mitäh …? Poikako, Villekö …? Sinne Navevaaraanhan se mennytviikolla kimposi.

— Vai Navevaaraan, virkkaa Iikka hetken vaitiolon jälkeen. — Mutta eihän siellä ainakaan mun tietämiini ole savottaa vielä aukaistu. Ei oo pohjaa eikä luntakaan …

— Ka mitä lienee, tien pohjuuta ja niitä alakuvalamisteluja … Oli Joona sanan laittanu, ja sinne kai se poika livahti. Otahan!

— Olisi tuo riittäny, yksikin kuppi, murahtelee Iikka, mutta työntyy kuitenkin ottamaan. Katri pistäytyy ämpäreineen ulos, ja Iikka jää yksin tyhjentämään tuplakuppiaan. Hän kaataa kupin sisällyksen kokonaan vadille ja siinä — piripintaisen vadin hienokseltaan läikkyessä viiden tukevan sormen varassa — riipoo niin äänekkäästi, että mirrikin herää ja jää silmärakosillaan tähtäämään tuota rahin nokalla ryystävää mökinmiestä, tuota samaa, joka kantoi häntä haisevassa kontissaan.

Iikka himpoo pöönävelliä puhaltelevin huulin, tukka harallaan ja silmämunat päästä putoamaisillaan. Hyvää onkin tämä kahvi! Kun piti ihan tyhjin suolin sujeltaa taipaleelle … Antoipas kahvit, antoi kun antoikin … eikä se niitä tuhoisten räkyttämisiä näy muistelevan … enkä niitä minäkään muistele. Mutta pikku neuvo sille kuitenkin olisi tarpeen: ei niitä Kruunun hillasoita ole raatevaaralaisille pyykitetty, ei enempää heille kuin muillekaan. Tuo pieni asian valaisu saattaisi sille olla hyvinkin terveellinen.

Iikka työntää tyhjät kupit pöydälle ja alkaa iskostaa piippuaan. Vai Navetvaaraan, muistaa hän samassa. Vai meni Ville-poika Navetvaaraan, jo nyt. Kuuluu Hätis-Joona sanan laittaneen. Lieneeköhän laittanut …? Se oli Katria taas, se. Ei se Joona ainakaan ennen ole tavannut poikasille sanoja lähetellä. Hänelle, Iikalle, se on kyllä joskus sellaisen laittanut.

Iikkaa hieman pistelee tuo Katrin tärkeys. Mutta huolimatta siitä: saatetaanhan siellä savottaa valmistella, hakata tien pohjia, lyödä palstoja ja muuta … Mikä se hänetkin oli tänä syksynä niin haksauttanut, ettei ollut vielä painunut sinne hyvätuloisiin päivätöihin? Siellä mökillä oli vain pitänyt kokonainen syyskorva tyhjää kuppaista, akan jaloissa ja haukuttavana.

Samassa Katri kolistelee tupaan ja tirauttaa maitoa mirrin kuppiin. Sitten äkkiä älyää Iikka hänet edessään, kädet lanteilla ja hyvänsuopea pahankurisuus suupieliä näykkien.

— Entäpä Hönkälässä …? Ihan pittää minun nyt vuorostani alakaa kuulustelut.

Kuulustele pois, ajattelee Iikka. Minusta et paljoa kostu, etkä niillä uutisilla pääse kerskumaan.

— Mikäpäs Hönkälässä ollessa, se kun katellaan päivä kerrallaan … maataan yö ja käännetään annakan lehti, jos niiksi sattuu, murisee hän harvakseen ja pälyy edessä virnistelevän pään yli laipioon, — varoo visusti vilkaisemasta tätä kasvoihin, sen tiesi katsomattakin, että sillä oli nyt piru mielessä.

— Ka, kun ei oo tietääkseenkään … hö hööh, tuota pukkia! Katri räkättää. — Johan tuo jo kesällä nähtiin, kun Kustun kanssa haimme vasikkaa — se kun oli höynäytyny niihin Tuhkalan lehmiin — ja siitä teijän alite kulettiin, että Sanni taas kukoisti … Mutta eipähän tuo ensmäinen tauti ole Hönkälässä, se. Sanopas suoraan, Iisakki, joko ruususi on puhennu?

Iikkaa alkaa sapettaa. Katri yhä räkättää ja käy sitten, kouhka, siihen viereen rahin nokalle hohottamaan. Iikka hamuaa reuhkan kouraansa ja sitä takaraivolleen työntäessään puolitosissaan päsähtää:

— Piruko sen olisi puhkaissu! Eikä se siltäkään ennen putoo, kun ehtii.

Hän kimmahtaa ihan tuohtuneena tolpilleen, mutta Katri työntää hänet paikalleen rahille ja jatkaa nauruaan …

— Elähän suutu, elä hyvä mies suutu! Saahan tuota tuon verran olla utelias naapuriin päin … Vaikka, ja jos tässä minä halluisin suuttua, niin suuttuisin Sanni-rievun puolesta ja iskisin haarojesi välliin: ompele jo, hyvä mies, housusi evus kiinni, lopultahi … kyllä siellä Hönkälässä on jo entuuvestaanhi niitä huutajia …

— Tuota …! Iikka on kimmonnut uudestaan jaloilleen ja siinä samassa, kauhtuvan raivon vallassa, hän muistaa sen hillajupakankin. — Tuota, pärkkule, — eihän se asia sinuun kuulu!

— Ei kuulukaan.

— No mitä helevettiä sinä sitten kähäjät …? Ei niitä sun elätiksi ole laitettu, eikä laiteta vastakaan … vai?

— No noo, Iikka! Elähän, elähän …

— Sano, ovatko ne huutajat sun elättinäsi olleet? parkuu Iikka jo suoraa huutoa.

— Ei oo olleet.

— No niin minäe luulen …

Iikalta on päästä ihan itku, niin vihainen hän on. Ja se kesällinen hillasota, muistaa hän taas.

— Sanopas, Raatevaaran akka, ovatko ne Hönkälän puoskat sinun hillojasi syöneet? Sano, onko se Kirnuneva sinua varten pyykitetty …? Onko siellä pyykkejäsi, onko, onko …? Missä ovat pyykit? Sano, sano?

Iikka käy kohti nyrkit ojossa.