Kaunis valhe: agronomi Eerik Suojärven muistiinpanot

By Viljo Kojo

Ilmestymisaikanaan arvostelijoita kohauttanut kielletyn rakkauden kuvaus.Kaunis valhe on kertomus kielletystä rakkaudesta nuoren Eerik Suojärven ja kihloissa olevan Sylvian välillä. Eerik vetelehtii Helsingin kahviloissa ja kapakoissa ja tuhlaa rahaa, vaikka pitäisi opiskella, ja haaveilee Sylviasta, vaikka pitäisi keskittyä aivan muuhun.Päiväkirjamuotoinen teos on suomalaisen impressionismin edelläkävijöitä, ja se myös herätti ilmestyessään kritiikkiä ja paheksuntaa luvattoman rakkauden kuvauksellaan. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 1, 2023
• ISBN: 9788728573945

Book preview

Kaunis valhe

Omslagsfoto: Shutterstock & Unsplash

Copyright ©1920, 2023 Viljo Kojo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728573945

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

» — — Se mik’ on kerran ollut,

ei palaa uudelleen — —»

Agronomi Eerik Suojärvi lienee tosin aikonut hävittää vanhojen aikakauslehtien alle piilottamansa ja unohtamansa paperit, joiden joukossa oli, paitsi hajanaisia, enimmäkseen irtolehdille tehtyjä muistiinpanoja, myöskin muutamia kirjeitä. Mutta en usko kuitenkaan tehneeni väärin kootessani niistä kirjan, joka puutteellisuuksistaan huolimatta antaa tästä miehestä todemman ja oikeudenmukaisemman kuvan kuin ne monenlaiset kulkupuheet, joita olen kuullut. Sillä minähän tunsin hänet hyvin ja tiesin, että hän oli henkevä, hyväsydäminen ja ennen kaikkea rehellinen.

Vihdoinkin olen saanut vuokratuksi asunnon juostuani koko pitkän päivän rappuja ylös ja alas, ylös ja alas. — Syrjässähän tämä on eikä tämä ole mukava. Kaukana siitä.

Tämä asunto ei todellakaan ole erittäin viehättävä. Mutta enpä oikeastaan joutaisi ympärilleni katselemaankaan. Pitäisihän ne vihdoin saada opintonsakin päätökseen. — Miten sitä saakin jälkeenpäin katua keskeytyksiä ja laiminlyöntejä. — Vaikka onpa se niinkin, että köyhänä saa oppia kärsimään tappioita.

On paha merkki, että ensimmäiset päivät menevät mietiskellessä. Muistan liiankin hyvin, miten vaarallista on ajatella: huomenna alotan. Nyt olen jo neljänä huomenena päättänyt alottaa, mutta olen aina luisunut muistojen ja kuvitelmien virtaan, joka päilyilee vilvoitusta lupaavana suvantona, mutta kätkee pintansa alle kavalat, vastustamattomat pyörteet. Olen heittäytynyt sen vietäväksi vastoin parempaa tietoani, mutta en ehdoin tahdoin. En voi sille mitään, että olen heikko aina, milloin vaara on viehättävä.

Sen sijaan, että istun tässä, istuisin parast’aikaa jonkun pitäjän syyskäräjiä, jos rikas ja ystävällinen serkkuni olisi auttanut minua pari vuotta sitten. Mutta hän sanoi, että olen höperö.

— Sinähän olet agronomi, hän sanoi. — Tuomariksi! Se on vielä pitkä juttu ja kallis juttu.

No niin. Nyt olen vihdoin omin avuin päässyt koettamaan, tuleeko minusta jotain vai täytyykö minun jäädä serkun tai jonkun hänen laisensa suurtilallisen rengiksi. Kaksi vuotta olen ollut orjana ja säästänyt jokikisen pennin. (En vieläkään käsitä, miksi minulle maksettiin Löfin kartanossa parempaa palkkaa kuin on tavallista.) Vapaat hetkeni vietin kirjojen ääressä. Tuskin minulla oli aikaa huomata, mitä ympärilläni tapahtui, millaisia ihmisiä siellä liikkui ja mitä he minusta ajattelivat.

Niin, minä elin omaa elämääni, muistojen ja kuvitelmien maailmassa kuten nytkin. Mutta silloin oli unielämä avuksi minulle — —

Voinkohan todellakin elää äärimmäisessä vaatimattomuudessa ja kuitenkin tehdä — kuten täytyisi — työtä enemmän kuin ennen. Kun isäukko vielä eli, tarvitsi vain kirjoittaa, minkä verran milloinkin halusi saada. Eikä tarvinnut koskaan kuulla niitä tavallisia vanhempien ohjeita: käytä rahat niin ja niin ja ole säästäväinen. Yhden ainoan kerran muistan saaneeni rahalähetyksen mukana ohjeet. Se oli eräänä vappuna. Ukko oli silloin lähettänyt tapansa mukaan lisämenoihin ilman pyyntöä pari sataa ja liittänyt kirjeeseensä eräitä neuvoja, joista yksi oli: »Punssia ainoastaan kaksi puolikasta.» — — Niinpä olikin kotitalo myytävä velkojen maksuksi heti isäukon kuoltua. — — Onneksi minun ei tarvitse kenestäkään murehtia. Olen yksin ja voin aina joten kuten pitää huolen itsestäni.

Niin. Ainoastaan itsestäni.

Mutta siinä on pahakin puolensa. Ei ole mitään, minkä tähden ahertaa. Itsensä tähden? Miksikäs ei. Tietysti sitä pitäisi yhtä hyvin jaksaa itsensä tähden, mutta se ei ole läheskään yhtä helppoa. Tuskinpa olisin jaksanut kieltäytyä kaikesta näinä kahtena vuotena, jos en olisi uskonut, että erään vaaleakiharaisen tytön heleä nauru ja kirkas katse tulevat kuulumaan elämääni yhtä varmasti ja välttämättömästi kuin konsanaan jokapäiväinen leipä.

Mutta kaksi vuotta sitten uskoin niin; vielä kaksi kuukautta sitten uskoin.

Tein työtä kuin kone. Valvoin yöt lamppuni ääressä. Sillä tahdoin todellakin ansaita hänet, jonka tähden vaivat tuntuivat viehättäviltä ja kieltäymykset nautinnoilta.

Nyt istun asunnossa, joka on kuin mikäkin pieni rihkamapuoti; istun ja mietiskelen, miten taisteluni on palkittu. Taskussa kahden vuoden vaivaiset säästöt ja pieni kirjekuori, joka sisältää unelmieni kuolemantuomion: kaksi nimikorttia.

Sylvia Rinne.

Uuno Viherkoski.

No niin. Eihän se minua liikuta. Enää. En vain pääse ajattelemasta sitä.

Tuomari Viherkoski. — —

Viherkoski — — Siinä nimessä on jotain valheellista, teennäistä, epärehellistä — —

Ilta on tullut. Leuto syyskesän ilta, tyyni ja hiljainen; ainakin täällä syrjässä on hiljaista.

Äsken olin ulkona. Siellä nostetaan perunoita pienistä puutarhatilkuista. Miehet — mitä kaikkia, ajureita, puuseppiä, suutareita, — paitahihasillaan. Ja koko maailma punertaa ja merenlahti läikkyy peilinä ihan; ylt’ympäri rauhaa ja hiljaisuutta vain; ja tiellä joku yksinäinen pari kävelee hitaasti, luullakseni omissa ajatuksissaan, sanaakaan sanomatta. — — Miksi minun tuli ikävä? — Minne? — En tiedä. — Ketä? — Ei ketään; ei suinkaan ketään eikä minnekään. Joskus voi tulla ikävä siitä, että on olemassa ja että kaikkialla, minne katsot, on niin kaunista, aivan liian kaunista. — Ja niin tulin takaisin tähän sopukkaani. Tulin maailman kauneutta, syyskesän päilyvää kirkkautta pakoon tänne, jossa on ainainen hämärä. Pihan toiselta puolen joku avattu ikkuna heijastaa sentään ilottomalle seinäpaperille pienen valopilkun, joka värisee kuin pesästään pudonnut linnunpoika.

Alkaa hämärtyä, ja tämä kammio näyttää entistään kolkommalta.

Tavallinen, vieläpä huononpuoleinen matkailijakodin kalusto, jonka joukkoon on eksynyt pari topattua nojatuolia. Eikä tässä ole oikeata ikkunaakaan koko huoneessa. Sen virkaa tekee pienelle ulkoparvekkeelle johtava lasiovi, jonka eteen on ripustettu ikkunaverhot.

Tämäpäs vasta asunto.

Nurkassa ikkunan vasemmalla puolella tusinanikkarin sorvailema ruokasalin kaappi, jonka hyllyille on ahdettu lasiastioita, hedelmämaljoja, viini- ja erilaisia kahvikalustoja, kannuja, karahveja, juoma- ja erilaisia ryyppylaseja, yleensä kaikkinaista huutokaupparoinaa.

Huonekaluja aivan liian paljon. Inhottavia öljypainotauluja, kipsireliefejä ja raamatunlauseita seinät täynnä.

Ilmankos tässä on ahdasta. Eihän tässä sovi kunnolla kääntymään. Tämähän on kuin museo. Tai mikäkin sekalaisten tavarain kauppa. Tässähän on mahdoton olla, jos ei mitään saa poistetuksi. Eihän köyhäkään ihminen ole mikään hiiri, että se voisi piilotteleida tällaisessa romuläjässä. Tässähän tukehtuu. — — Lähden kaupungille. Jossain elävissä kuvissa voisi ehkä rauhoittua.

Miten ihminen onkaan voimaton muistojensa edessä. Ne tulevat kysymättä lupaa; ne sulkevat äkkiä piiriinsä ikäänkuin osoittaakseen, ettei niitä voi unohtaa, ei edes himmentää.

Kesä hymyili alakuloisesti viimeisiä kertojaan kävellessäni pitkin Esplanadia. Melkein tietämättäni nousin Kappelin rappuja ylös ja iloisten ihmisten ja täysien pöytien lomitse jouduin merenpuoleisen lasiseinän viereen. Istuttuani hetkisen kahvini ääressä tuli äkkiä mieleeni pari iltaa saman seinän vieressä. Pari iltaa noin kaksi vuotta sitten.

Satamaan tulevan laivan huuto, joku pieni vivahdus ympärillä kuuluvassa puheensorinassa, valon kimmellys jonkun lasin syrjässä, tuollainen pieninkin seikka saattoi elvyttää kokonaisia maailmoita.

Tuijottelin mustaan lehmuksen runkoon, joka kasvaa aivan seinän vieressä. — — Eräänä keväänä istuimme katsellen samaa runkoa. Minä ja Sylvia. Silloin siinä oli heleitä silmuja, jotka olivat ponnistautuneet kuoren läpi nähdäkseen auringon.

Läheiseen pöytään istuutui kaksi lääketieteen kandidaattia, vanhoja osakuntatovereita. Toivoen, ettei minua huomattaisi, käännyin jälleen ikkunaan päin. Aioin pian lähteä. Olin liian väsynyt tahtoakseni tavata ketään. — Mutta kun minun piti hetken perästä saada maksaa, huudettiin minulle:

»Hei! Katsoppas, Suojärvi. Hei hei!»

Eikä minun sopinut enää olla menemättä toisten pöytään.

Väinö Hietanen muhoili entiseen tapaansa, antamatta kenenkään tietää, mitä hän oikein ajatteli. Mutta Ruismäki, Antti, jonka kanssa olin joskus asunut pari lukukautta, riemastui avomielisesti ihmettelemään, että olin sentään elossa vielä. Hän ilahdutti minua silläkin tiedolla, että olin pirusti vanhentunut. Hän käytti todellakin sanaa: ilahduttaa. — Sillä vanhetessa kuuluu viisastuvan, hän lisäsi. Lähtiessäni hän kysyi asuntoani. Kirjoitin hänen tupakka-askinsa kanteen osoitteeni ja huomautin, että asunnossani ei ole ikkunaakaan puhumattakaan muista nykyajan mukavuuksista, joista oli kyllä ilmoituksessa mainittu.

— Sinä jäät tietysti Helsinkiin, jatkamaan — —, kysyi Hietanen.

Vastasin merkillisen epävarmasti:

— En tiedä. Eiköhän. Kyllä kai.

Ja sitten:

— Hyvää yötä.

Olenkohan todellakin niin paljon muuttunut, että sen saattaa huomata. Totta kai. Voin olla hyvilläni vain siitä, ettei kukaan tiedä minun vanhentuneen kahdessa kuukaudessa.

Näinikään minä olen jälleen miettimässä asioita, jotka ovat muka yhdentekeviä minulle. Nehän eivät ollenkaan liikuta minua! Ja kuitenkin kävelen katuja kuin unessa, tulen kammiooni ja kaivaudun yhä syvemmälle muistoihini. — — Tulee mieleen hetkiä, jotka ovat olleet rikkaimpia elämässäni; tapahtumia, jotka ovat jääneet kuin rajapyykeiksi pienille tieteiden maailmassa lunastamilleni alueille; toiveita ja kuvitelmia, jotka ovat kerran viheriöineet tuoreina ja huumaavina. Kaikki ne tuhannet seikat, jotka tuntemattomia lakeja seuraten olivat kiertyneet kahden ihmiskohtalon lankoihin, ovat uurtautuneet syvälle mieleeni, jääneet lähtemättömiksi kuviksi, ja pysyvät yksinäisten hetkien eroamattomina seuralaisina.

Tänä aamuna heräsin kummalliseen kitinään. Sänkyni on niitä patentin saaneita, teräslangasta punotulla pohjalla varustettuja hienotunteisia laitteita, jotka suonenkin sykähtäessä päästävät hiljaisen valituksen.

Mutta minäpä olen vain iloinen tästä huomiostani: hermoni ovat siis hyvässä kunnossa, koska olen voinut illalla nukkua tuosta alituisesta naukumisesta tuskaantumatta.

Kello on vasta viisi.

Olen siis herännyt samaan aikaan kuin miltei jokaisena arkiaamuna viimeisten kahden vuoden aikana.

Siellä on nyt minun paikallani vanha Mårtensson.

Siellä on suuri herraskartano kauniina syksyisen