Luppa ja Tattis

By Juhani Känkänen

Ontuva hyvinvointivalmentaja Luppa ryhtyy kävelyttämään istuvilleen juuttunutta kirjabloggari Tattista kohti uutta terveellisempää elämäntapaa. Alustavan kuntokartoitusjakson aikana Luppa päätyy sauvakävelyn kautta Tattiksen lukupiiriin ja sitä myöden kuskaamaan vastahankaista kirjailija Fasadia vastaanottamaan kirjallisuuspalkintoa Forssaan.

Kulttuurimatka vanhalla amerikanraudalla ei tietenkään suju ongelmitta, joten matkaan lyöttäytyy jotenkin supikoiraa muistuttava mekaanikko, ja vastaan sattuu muutenkin toinen toistaan eläimellisempiä tyyppejä. Sadan kilometrin etappi muuttuu eteläisen Suomen halki kulkevaksi maagiseksi odysseiaksi – tai takaa-ajoksi, sillä Lupan ilkeältä ja pitkähampaiselta kuntoilukarhuajalta Amerikankääpiöltä matkajoukko ei saa sen siunaamaa rauhaa.

Juhani Känkäsen neljäs romaani "Luppa ja Tattis" on vaelluskertomus, kasvukertomus, humoristinen kertomus, eläinkertomus, kirjallinen kertomus ja kertomus. Ainakin näitä. Siinä todellakin on monta karvaista päätä ja häntää.

• Language: Suomi
• Publisher: Kustannusosakeyhtiö Teos
• Release date: May 6, 2015
• ISBN: 9789518516890

Book preview

KIITOS TUESTA:

Taiteen edistämiskeskus

Suomen kulttuurirahasto

Alfred Kordelinin säätiö

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Teoksen ensimmäistä kertaa vuonna 2015 painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

© Juhani Känkänen 2015

ISBN 978-951-851-689-0

Graafinen suunnittelu Mika Tuominen

www.teos.fi

TEKIJÄSTÄ

JUHANI KÄNKÄNEN (s. 1966) on vantaalainen kirjailija. Hänen ensimmäinen romaaninsa Toivon mukaan voitti Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon vuonna 2005. Toisessa romaanissaan Kilttipakko (2007) hän käsitteli modernin työelämän hullunkurisuuksia, ja kolmas romaani Elämäni mustimmat hetket (2011) oli sekin älykkään humoristin taidonnäyte. Vuonna 2012 Känkänen piirsi ja kirjoitti Apo Apposen tarinoiden ensimmäisen osan Hyvää huomenta, Apo Apponen! Sarjan toinen osa, Joulu on jo ovella, Apo Apponen! ilmestyi seuraavana vuonna.

1

Luppa heräsi älypuhelimen ksylofonin pimputukseen. Ääntä olisi muutenkin ollut riittämiin, mutta nyt se sattuneesta syystä oli tuomittu jäämään lieriömuotoon hänen päänsä ympärille ja kiersi ja kimmahteli siinä. Luppa hamusi puhelimen käpäliinsä lattialta sängyn vierestä ja vääntäytyi silmät yhä suljettuina istuvilleen ohuen vaahtomuovipatjansa puuduttamin jäsenin. Raajojen puumaisuus oli kuitenkin pieni harmi verrattuna tuohon muoviseen kaulukseen, joka Lupalla yhä pikku onnettomuuden jäljiltä oli ristinään. Olihan se toki kirkasta ja läpikuultavaa materiaalia, joustavaakin, mutta hankala sen kanssa oli esimerkiksi vastata puhelimeen. Lopulta Luppa sai ujutettua luurin kauluksen ja poskensa väliseen rakoon.

– Pirteää huomenta! Luppa haukahti.

Hän huomasi itsekin, ettei toivotus oikein luontevasti ja reippaasti sittenkään onnistunut. Soittaja vastasi krahisevalla sisäänhengityksellä ja sanoi sitten:

– Tekö tätä saastaa täällä levitätte?

– Anteeksi tuota, Luppa sanoi. – Kärsiikö kysyä, kuka soittaa?

– Ette saa. Minun mittani on täynnä teidän skientologien häiriköintiä.

– Jaa.

– Minun rahani ja sieluni eivät ole nähkääs kaupan.

– En minä.

– Onko selvä?

– On tuota.

Soittaja katkaisi puhelun. Lupan äkkiherätyksen sähköistämä ryhti lysähti ja hän jäi siihen sängyn reunalle istumaan. Illalla otettu särkylääke oli tehnyt tehtävänsä ja pitänyt häntä läpi yön syvässä tajuttomuuden tilassa.

Luppa haukotteli ankarasti ja katsahti ympärilleen. Rikkinäisen kaihtimen säleitä ei ollut enää aikoihin saanut käännettyä pimennysasentoon, joten tähän aikaan kesäaamusta maailma näytti aivan liian kirkkaalta. Eipä siis ihme, että olisi tehnyt mieli kiskoa peitto takaisin korville ja jättää kansakunnan hyvinvointi siltä päivältä muiden huoleksi.

Asunto ei näyttänyt hyvältä sekään. Tyhjää pöytäpinta-alaa ei juuri ollut, vaan sen anastivat yhtä monilukuinen kuin epämääräinenkin kokoelma tiskaamattomia astioita, ilmaisjakelulehtiä, sähkölaitteiden latureita sotkeentuneine johtoineen, mytättyjä paperinenäliinoja, särkylääkepurkkeja, laastareita, puhdistusaineita ja sideharsoa. Pinnatuolillekin oli pinottu liki selkänojan korkuinen torni, joka koostui muun muassa lasertulostimesta, kannettavasta tietokoneesta, tietokonesalkusta ja pinkasta kuntoarviolomakkeita. Selkänoja itsessään toimi vaihtovaatteiden ripustimena. Firman violetin sävyttämiä mainoslehtisiäkin oli valahtanut jostain lattialle. Luppa oli ne itse painattanut omilla yhteystiedoillaan. Hän poimi jalkojensa juuresta yhden. Siinä luki tutulla groteskilla:

HYVINVOINTIA KAIKILLE!

Niitä flyereita oli tullut aivan liian paljon, koska digipainokoneen hajottua oli kustannuksien kannalta kuulemma ihan sama, oliko painos sata vaiko viisituhatta. Kaikkiaan viisi keskikokoista pahvilaatikollista riittäisi seuraaviksi sadaksi vuodeksi ainakin. Luppa käytti yhtä lootista istuimena ja muut avaamattomat olivat pinottuna eteisen nurkkaan.

Mainostekstin sisältö lipareessa oli sentään aika lailla kohdallaan.

TUNTUUKO SINUSTA AAMULLA, ETTET MILLÄÄN JAKSAISI NOUSTA? ONKO AAMIAISESI KUPPI KAHVIA JA PUOLIKAS VIINERI? HENGÄSTYTKÖ KÄVELYMATKALLA AUTOLLESI? SAAKO AAMURUUHKA PULSSISI KOHOAMAAN? ONKO ILO KADONNUT ELÄMÄSTÄ?

EI SYYTÄ HUOLEEN, ME LIFE AID -KONSERNISSA OLEMME SINUA VARTEN, OLITPA SITTEN KIIREISESSÄ TYÖELÄMÄSSÄ TAI HYVIN ANSAITTUJA ELÄKEPÄIVIÄ VIETTÄMÄSSÄ! ENERGISET HYVINVOINTIVALMENTAJAMME AUTTAVAT, NEUVOVAT, VALMENTAVAT, OHJAAVAT JA OPASTAVAT SINUT TULOKSIIN JOITA ET VOINUT KUVITELLAKAAN.

HYVINVOINTI EI OLE PELKKÄ LUKEMA VERENPAINEMITTARISSA, VAAN KOKONAISVALTAISTA ELÄMÄNHALLINTAA. OTA SIIS ROHKEASTI YHTEYTTÄ PAIKALLISEEN LIFE AID -HYVINVOINTIVALMENTAJAASI NYT KUN VIELÄ ELÄT!

Luppa viikkasi lappusesta lentsikan. Hän sinkosi sen sängynlaidalta nousematta huoneen poikki ja katsoi kuinka se teki varsin tyylikkään silmukan, kaartoi päin astiakaapin ovea ja putosi keula ruttaantuneena kattilaan.

2

Osapuilleen samaan aikaan toisaalla, erään punamultaisen ja hieman ravistuneenkin puutalon etuovesta työntyi turpean kostea kärsä nuuhkimaan aamuilmaa. Raitis tuulenhenki teki hyvää sieraimille, olihan niiden haltijan yö sujunut taas enemmän ja vähemmän tunkkaisesti, aikaa tappaen, ikkunoista ulos vilkuillen, lueskellen ja katkonaisesti torkahdellen.

Vähä vähältä hivuttautui oven raosta ulkoilmaan kokonainen muhkea karju ja asettui hyvinkin pontevan oloisena joskin kaiteesta varmuudeksi tukea ottaen portaiden ylimmälle tasanteelle tiirailemaan valtakuntansa vehreyttä.

Nuuskuteltuaan aikansa ihania kesäaamun tuoksuja tuo suurikokoinen, kaikkiaan varsin vaikuttavan näköinen hahmo laskeutui kaiteesta kiinni pitäen alas ja tonki hetken maata sorkallaan kuin jotain etsien. Mitään löytämättä se sitten lähti matalin askelin kohti kiviseen tolppaan kiinnitettyä punaista postilaatikkoa. Se ei ollut mitään varsinaisen sujuvaa kulkua, vaan tönköhköä töpöttelyä aivan kuin astelija ei olisi oikein kunnolla tottunut siinä asennossa kulkemaan.

Päästyään viimein postilaatikolle tuo jättikärsämöinen seisahtui ja tukeutui pylvääseen kiskoen hetken ahnaasti henkeä. Laatikon kansi ei ollut painunut enää kiinni, vaan osa sisällöstä pursui yli laitojen. Viestejänsä tyrkyttivät siinä nyt monenkirjavat ilmaisjakelulehdet ja mainokset, joukossa jokin valitettavan virallisen näköinen kirjekuorikin. Karju lajitteli postit saman tien kahteen nippuun. Toinen oli tiukasti puristettunakin liki viisitoistasenttiä paksu kirjava nivaska, toiseen valikoitui vain kaksi ohkaista kirjettä, toinen verotoimistosta ja toinen Kelasta.

Matka jatkui sitten kohti varastorakennusta pihan toisessa laidassa, ja vasta siinä vaiheessa kulkija itsekin taisi tulla ajatelleeksi, että liikkui yöpuvussa. Karjumme puki sen ylleen käytännössä joka ilta, vaikkei tie sitten sänkyyn vienytkään vaan nojatuoliin jotain mielenkiintoista kirjaa lukemaan.

Varaston päädyssä oli suuren mustan jäteastian vieressä toinen samankaltainen kantikas vihreä palju kierrätyspaperia varten. Oli kai aika harvinaista tavata sellainen yksityiskäytössä, mutta hän katsoi sen velvollisuudekseen ainakin niin kauan kun ei saanut aikaiseksi liimata postilaatikkoon ilmaisjakelun kieltävää tarraa.

Hän kippasi lehdet ja lipareet kainalostaan laatikkoon entisten jatkeeksi. Ollessaan jo sulkemaisillaan kannen hänen silmiinsä sattui äkkiä hieman postikorttia suurempi yksinäinen lappunen ja hänen oli pakko kurottaa se takaisin sorkkiinsa. Huomion kiinnitti mainoksen erikoisen kohtalokas sävy, joka kaiken lisäksi osui häntä perin arkaan kohtaan. Vannoutuneena kaunokirjallisuuden ystävänä hänen tuli luettua kaikenlaista muutakin kiinnostavaa ja niin hän kahlasi nytkin alkuun päästyään läpi koko painotuoteen aina kuulakärkikynän autenttisuutta jäljittelevään allekirjoitukseen saakka.

– Kappas! hän ilahtui. – Sattuipa somasti.

Paluumatkalla kohti sisäänkäyntiä hänen askeleissaan olikin sitten jo selvästi enemmän menoa ja meininkiä. Pienen aamukankeuden jälkeen alkoi näin vaikuttaa jo hyvinkin siltä, että asiat saisivat uutta vauhtia.

3

Luppa nousi jalkeille tunnustellen varovasti savijalkojensa kantavuutta, varsinkin vasemman takajalan, jonka hän oli taannoin loukannut. Ainakaan siteen läpi ei enää tihkunut verta. Luppa venytti ruotonsa niin pitkäksi kuin suinkin, pyöristi sitten selkänsä, kuunteli sen naksahduksia, oikaisi taas ja ravisteli lopuksi itseään keyesti koko kroppansa matkalta. Kuononpää tuntui kuivalta. Toisin kuin jalassa, naamataulussa ei vaikuttanut olevan tuntoa.

Luppa petasi vuoteensa kuten joka aamu, jotta edes jokin järjestys pysyisi. Samalla hän oikaisi hopeisiin kehyksiin asetellun Hyvinvointivalmentaja-sertifikaattinsa, jonka oli ripustanut sängyn yläpuolelle. Hän vilkaisi sitä aamuin illoin muistuttaakseen itselleen että huonomminkin olisi voinut olla. Luppa oli työskennellyt siellä ja täällä, nähnyt paljon huonoa johtamista, hyeenamaista omistajaohjausta, yyteitä, leikkauksia ja saneerauksia. Lopulta hän oli saanut tarpeekseen kaikesta siitä, toisin sanoen kokenut burnoutin, pohjaanpalamisen. Sen pakottamassa vuodelevossa, kaiken epävarmuuden ja näköalattomuuden keskellä, kehnossa kunnossa niin fyysisesti kuin henkisestikin, oli viimein ollut hetki aikaa ajatella. Silloin Luppa oli ajautunut tutkimaan kovassa nosteessa olleiden henkilökohtaisten kuntovalmentajien ja personal trainereiden verkkosivustoja, aluksi lähinnä löytääkseen itselleen sopivan kuntoilumuodon. Sitten hän törmäsi Life Aid -nimiseen organisaatioon, joka ei ainoastaan tarjonnut vinkkejä kunnon kohottamiseksi vaan etsi uusia tyyppejä koulutettavaksi hyvinvointivalmentajiksi. Hakuilmoituksen teksti teki Luppaan suuren vaikutuksen ja painui mieleen:

ETSITÄÄN KOULUTETTAVIKSI HENKILÖKOHTAISIA HYVINVOINTIVALMENTAJIA STRESSAANTUNEIDEN JA HUONOKUNTOISTEN KANSALAISTEN OPASTAJIKSI, YSTÄVIKSI JA KANSSAKULKIJOIKSI. LÄHDE MUKAAN MUUTTAMAAN MAAILMAA!

Ketäpä maailman muuttaminen ei olisi kiinnostanut. Luettuaan vielä verkosta lataamansa pdf-muotoisen Aloittelevan kuntoilijan oppaan Luppa oli päättänyt iskeä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Hän pyrki ja pääsikin opiskelemaan hyvinvointivalmentajaksi tuon itseään uudenaikaiseksi mainostaneen kattojärjestön sertifioiduilla opeilla. Koulutuksessa korostettiin monipuolista ja kokonaisvaltaista elämänhallintaa, eikä pelkkää fyysisen kunnon kohotusta ja ruokavalion tarkkailua. Lupan korvissa se kuulosti hyvältä, ja varmasti ohjelmassa sinänsä hyvät puolensa olikin. Teoriaopintoja seuranneen harjoittelujakson jälkeen hän oli paitsi hyväkuntoisempi myös valmis rekisteröimään oman yhden hengen franchising-yrityksensä. Luppa ajatteli, että erikoistuminen on valttia, ja mietti, mikä olisi hänelle sopiva hyvinvointivalmennuksen alalaji. Ei mennyt kauankaan, kun hän sen keksi.

Kävely. Se oli hänen lajinsa, hänelle itselleen luonteva tapa liikkua ja jotenkin kohtuullista kaikin tavoin.

Luppa tarjosi lyhyen ja keskipitkänmatkan kävely- ja lenkkeilyseuran lisäksi myös kokonaisvaltaisempia hyvinvointiohjelmia ja -kartoituksia. Kävelypaketteihin kuului sekä kiertokävelyä kaupunkiolosuhteissa että patikointia puistomaisissa lähimaastoissa. Mihinkään extremeen hän ei ryhtynyt, vaan kaikki tapahtui kaava-alueella.

Homma lähti mukavasti käyntiin, mutta sittemmin ajat olivat koventuneet. Asiakkaita ei niin kapean liikuntasektorin edustajalle tahtonut oikein löytyä, kun kaikki halusivat kokeilla vaikka mitä eksoottisempia lajeja vesijumpasta vapaaotteluun. Yleisen taloustilanteen heikkeneminen vaikutti hyvinvointivalmennuksen kysyntään ja aiheutti hintapaineita kuukausihintoihin. Tulovirtojaan ylläpitääkseen emoyhtiö puolestaan korotti omia maksujaan, mikä tarkoitti, että yhä paksumpi siivu Lupankin tuotosta katosi isompien pamppujen pusseihin.

Luppa oli taistellut. Hän yritti laajentaa tarjontaansa ja opetteli kuntosalivalmennuksen hienouksia ja ravintoterapiaa – venyttelyä unohtamatta. Hän luuli jo selvinneensäkin siitä kuolemanlaaksoksikin kutsutusta alkuvaiheesta, kohdasta jossa innostus vaihtuu realiteeteiksi ja siitä sitten joko aseman vakiintumiseksi tai tuhoksi. Mutta sitten hän kaatui pyöräillessään.

Onnettomuus tapahtui loivassa, palauttavaksi tarkoitetussa fiktiivisessä alamäessä, jossa Luppa voimainsa tunnossa innostui sotkemaan ylikierroksilla. Kukaan ei ollut ikinä kuullutkaan että kuntopyörällä voi kaatua. Luppa kaatui ja katkaisi jalkansa.

Valmentaja-yrittäjälle se ei ollut hyvä juttu. Kinttu pantiin kipsiin, mikä aiheutti juuri huonolla hetkellä viikon sänkyloman. Kipsin alta kutitti koko ajan ihan armottomasti, kuten asiaan kuului. Luppa huokaisi helpotuksesta, kun kipsi lopulta otettiin pois ja vaihdettiin siteeseen.

Side siinä oli yhä, mutta jalka tuntui jo melko hyvältä. Vaikka luut olivat parantuneet, jalkaan haverissa tullut haava oli ollut itsepintaista laatua. Sitä oli pitänyt aivan viime aikoihin saakka lääkitä voitein ja vesisuihkuin.

Luppa ei olisi etukäteen osannut kuvitellakaan, millaisia ongelmia yksi paketoitu koipi voi aiheuttaa. Osa asiakkaista irtisanoi kannustussuhteen saman tien. Uusia potentiaalisia kontakteja oli liki mahdoton luoda, koska vaivaisia arvelutti ontuva kuntovalmentaja.

Lupan vatsa kurnahteli kuin siellä olisi majaillut suuri sammakko, mutta näköpiirissä oli vain kaksi puoliksi järsittyä omenaa, joiden hedelmäliha oli hapettunut ruskeaksi. Tiskipöydällä oli alustassaan kiinni tiskaamaton tehosekoittimen lasikannu. Luppa rapsutteli paistinlastalla irti sen reunoille kittaantuneen epämääräisesti oranssihtavan porkkana–jotakin-smoothien ja huuhtoi sen. Sitten hän potkaisi violetin jumppapallonsa vierimään tieltään eteiseen ja kaivoi jääkaapin vihanneslokerosta loput nahistuneet porkkanat. Pilkottuaan ne tehosekoittimeen hän lisäsi sokeroimatonta tuoremehua ja päiväykseltään toissapäiväistä maitoa sekä oikeastaan kaiken mitä kaapista löytyi sinappituubin jämää myöten. Sitten hän hurruutteli ainekset iloisesti sekaisin. Vaahto pärskähteli yhä kun Luppa kaatoi paksun ja sattumaisen sörsselin korkeaan lasiin. Se näytti yhtä epämääräiseltä kuin aina. Myrkynoranssin värin vielä kesti, mutta haju suorastaan äklötti.

Luppa istuutui keittiönpöydän ääreen hörppimään juomaansa. Hän oli sinä aamuna erityisen kyllästynyt koko hommaan. Rahaa pitäisi jostain saada, sillä taloudelliset vaikeudet painoivat päälle ja jääkaapin viimeinenkin sisältö oli muussattuna lasissa. Siinä valossa tuntui oikeastaan oudolta, että hän asui omistusasunnossa, mutta hän oli saanut tämän pikkuruisen yksiön perintönä tädiltään. Sekin oli tietty aiheuttanut ongelmia, sillä kaikki siihenastiset säästöt olivat menneet perintöveroon.

Puhelin alkoi uudestaan liukua jurnuttaa yöpöydällä. Ensireaktio oli, että vihaiselta tyypiltä oli jäänyt vielä jokin herjaus käyttämättä, mutta sitten Luppa hoksasi tällä kertaa näyttöön ilmestyneiden värikkäiden luurinkuvien lisäksi myös numeron.

– Pirteää huomenta, Luppa lausahti kännykkään, tällä kertaa jo paljon reippaammin.

– Halloota?

Yhteys yskähteli, joten Luppa päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja kakoi luurin itsekin kuulumattomissa karstaa kurkustaan. Asunnon huono ilmanvaihto sitä aiheutti.

– Kuinka voin auttaa? Luppa kysyi saatuaan hengitystiensä selviksi.

– Jaa, en minä vaan tiedä, soittaja sanoi. – Minun postilaatikossani oli tällainen esite ja ajattelin soittaa ja kysyä, että mitäs peliä tämä tämmöinen on.

– Juuri sitä varten ne esitteet on jaettukin, Luppa sanoi. – Hyvinvointivalmentajan palveluja siinä tarjoan. Kiinnostaisiko teitä? Millainen on vointi?

Kun soittaja kysyi, paraneeko sika hieromalla, Lupan pään päälle syttyi lamppu.

– Tattis!

– Minähän se, et tainnut tunnistaa äänestä.

– Oli siinä jotain tuttua. Mutta onko sinulla nuha?

– Kesäflunssaa tämä taitaa olla, heinänuhaa.

– Niin, niin. Vai että Tattis, siitä onkin aikaa.

– Onhan siitä. Minä olen nykyään iso ja lihava.

– Ethän sinä mikään aurausmerkki koskaan ollutkaan.

– No en.

– Ihanko sinä tosissasi hierontaa olet vailla? Kyllä sitäkin nimittäin tarvittaessa järjestyy, mutta minä olen erikoistunut kävelyyn.

– Jotain minun pitäisi tehdä, kun minä olen jotenkin jäykistynyt ihan kauttaaltaan, Tattis sanoi. – Liikkuminen on hankalaa ja joka paikkaa kolottaa. Tuli vaan mieleen, että jos jotain apua saisi, niin voisi kukaties särkylääkkeiden syöntiä ainakin vähentää.

– Olemme kaikki psykofyysisiä olentoja, ja monilla fyysisillä vaivoilla on psyykkinen tausta.

– Mutta mikä se semmoinen hyvinvointivalmentaja edes on?

– Meitä on moneen junaan, Luppa selitti, – mutta minun tapauksessani se tarkoittaa kokonaisvaltaista hyvinvoinnin palautusta. Tämä on vähän samaa kuin resetointi tietokoneelle.

– Kuulostaa pahalta, Tattis sanoi. – Pyyhkiytyykö siinä kaikki vanha muistista?

– Päinvastoin, sinusta tulee nuori taas ja muistat, millaista oli kun olit hyvinvoiva.

– Nuoriko?

– No ei tietysti ikävuosilta, mutta on tieteellisesti todistettu, että tämäntapainen satsaus omaan elämään nuorentaa usealla vuodella. Sen saavuttamiseksi sinä tavallaan vain ulkoistat vastuun liikkumisestasi.

– Eikö tarvitse tehdä mitään itse?

– No itse liikkuminen tietenkin. On monenlaisia konsteja hyvinvoinnin parantamiseksi. Kun yhteiskunnan rakenteet koko ajan löystyvät, on pakko yrittää itse pitää ruotonsa kasassa.

– Et kai sinä mikään kommunisti nykyään ole?

– Olen hyvinvoinnin asialla puhtaasti luonnonmukaisin keinoin.

– Tässä esitteessähän sinä tosiaan väität olevasi alan parhaita ellet paras.

– No sehän se sanamuoto siinä on, Luppa sanoi. – Puheet ovat puheita ja on tässä kuultu haukkujakin, mutta olen työlleni omistautunut ja saanut kieltämättä joitain tuloksiakin aikaiseksi.

– Niin, niin, Tattis sanoi.

– Elämänlaadun kohentaminen kannattaa aina, Luppa sanoi. – Luitko siitä ne testimonial-osiot?

– Ai nämä pikkujutut?

– Niin, ne asiakkaiden kertomukset.

– Juu. Saiko tämä nimimerkki Entinen sirkushevonen siis todellakin suitsittua huonot elämäntapansa?

– Kyllä vain. Joskin se on etninen jos tarkkoja ollaan.

– No niinpäs onkin. Ja tämä nimimerkki Piikein puolustautunut heräsi ikuiseksi luulemastaan horroksesta?

– No se nyt on sellaista mainoskieltä tietysti, mutta niin siinä suunnilleen kävi.

– No, ehkä sitä voisi kokeilla, Tattis sanoi.

– Tämä ei ole mitään noituutta, vaan perustuu tieteellisiin tutkimuksiin ja tarkkoihin mittauksiin, Luppa selitti.

Hän huomasi vaistomaisesti ryhtyvänsä markkinoimaan, vaikka puhelimessa oli hänen tuttunsa vuosien takaa. Toisaalta, Tattis oli myös ainut tämänkään vertaa tolkullinen kontakti, joka esitteistä oli poikinut. Asian voisi kirjata seurantalomakkeisiin ja päämajan porukka näkisi, ettei hän toimettomana ollut maannut jalasta huolimatta. Eivät ne siellä tienneet, että kyseessä oli hänen vanha ystävänsä.

– No mutta, anteeksi tämä puheliaisuuteni, väsymys tekee minusta tällaisen, Tattis sanoi. – Vähän niin kuin olisin hiprakassa, virkeänä olen hiljaisempi.

– Yhtiömme nimi on siis Life Aid, Luppa sanoi, – mutta me hyvinvointivalmentajat olemme kaikki itsenäisiä yrittäjiä. Yritykseni on omissa nimissäni.

– Tule kylään, Tattis sanoi sitten. – Olisi hauska nähdä pitkästä aikaa.

– Ilman muuta, Luppa sanoi.

– Ja voimmehan me kokeilla sitä valmennustakin, Tattis sanoi. – Ei kai se ota jos ei annakaan.

– Ensimmäinen tapaaminen on maksuton, Luppa sanoi. – No, siis näin ystävien kesken joka tapauksessa, mutta muutenkin varsinaisesta valmennuksesta, jos sellaiseen ryhdymme, voimme neuvotella pienen tutustumisalennuksenkin.

– Tällä puheella, Tattis sanoi.

He sopivat tapaamisajankohdan seuraavalle päivälle. Sitten Luppa sulki puhelimen ja kulautti väkisin nahkean terveysjuoman kurkkuunsa. Tämä yllättävä tapahtuma ilahdutti häntä. Hän raahautui eteisen peilikaapin eteen ja otti asennon. Ennen varsinaista aamujumppaa Luppa väänteli kaulaansa. Päätä kääntäessä kuului monenlaista naksahtelua ja kaularanka rahisi kuin nivelten väleissä olisi ollut hiekkaa. Sitten hän veti sen minkä kipeältä koiveltaan kykeni hoo hoo jiin eli Hyvän Huomenen Jumpan. Hänen oma kuntonsa oli jalkaa potiessa päässyt rapistumaan pahanpäiväisesti.

4

Sovittuna ajankohtana Luppa saapui Tattiksen asuinsijoille. Tienoo ei ollut hänelle entuudestaan tuttu, sillä jalkakipujen tähden hän oli vähistä varoistaan palkannut alakerran nuoren haituvaviiksisen kollin mainoksiaan jakamaan. Luppa nousi bussista pääväylällä ja jatkoi kävellen sivuteiden mutkittelevaa ja monin tavoin haarautuvaa verkostoa Tattiksen ohjeiden mukaisesti. Jalka pelasi ihan mukavasti, asvaltti hehkui anturoiden alla kuumana. Olkalaukussaan hänellä oli alkukartoituslomakkeet, sykemittari ja asiakaslahjoiksi tarkoitettuja violetteja Life Aid -hikinauhoja. Maantieteellisessä katsannossa oltiin eteläsuomalaisella lentomelualueella, tienoolla josta kännykän paikannusjärjestelmä käytti nimitystä lähellä paikkaa Vantaa. Tämä oli viimeisten kymmenen vuoden aikana voimakkaasti kasvanutta pientaloaluetta, yksi sen monista toistensa kaltaisista kaduista. Hiljaisena hetkenä olisi hyvinkin voinut kuvitella olevansa maaseudun rauhassa, mutta seuraavassa hetkessä matalalta yli lentävän matkustajakoneen jyly ja tuulen tuoma pistävä kerosiinin löyhkä muistuttivat, että metropolin liepeillä tässä oltiin.

Kohta Luppa jo näkikin niin osoitetta kuin Tattiksen kuvaustakin vastaavan kulmatontin. Taloa ei sieltä päin kunnolla erottanut korkean kasvuston takaa, mutta punainen puuverhous sentään pilkotti. Pihapiiriä rajaava sireeniaita oli hyvinkin kolmisen metriä korkea ja tuuheakin vielä. Aidan lisäksi tonttia reunustivat useat suuret vaahterat, joiden lehvästöt muodostivat niin tiiviin seinämän ja katoksen, ettei talosta näkynyt tielle kuin pieniä vilauksia, eikä paljon taivastakaan sen puoleen. Eli ei se kaitale oikeastaan mikään aita ollut, vaan pikemminkin kokonainen lehtipuuvyöhyke.

Sisäänkäynnin kohdalla ei ollut porttia, pelkästään vanhaa kilometripylvästä muistuttava kantikas kivinen tolppa punamuovisine postilaatikkoineen. Pihalle astuessa tuntui kuin olisi astunut jonkinlaiseen taikapiiriin, vanhojen talojen ja korkean kasvuston syliin.

Maaperä oli ruohikkoinen ja monin paikoin sammaloitunut. Vasemmalle jäi matala rakennus, jonkinlainen saunamökki joka jatkui hieman korkeampana varastona. Molempien katto oli osin mustaa huopaa, osin kirjavaksi läikittynyttä aaltopeltiä, ja pieniruutuinen valkopuitteinen ikkunakin siinä oli. Peremmällä pilkotti muitakin rakennuksia, rakennusten välillä risteili hiekkapolkuja.

Punaiseksi maalattu asuinrakennus oli silmin nähden vanha.