Punainen vuorineuvos

By Lasse Lehtinen

Vuorineuvos Arvo Uskola on mies, joka ei kaihda keinoja voittoja saadakseen. Vaimolle, tyttärelle ja vävypojalleen hän on ollut enimmäkseen tympeä – sen hän myöntää itsekin. Tarvittaessa Uskola on valmis saneeraamaan ulos vaikka kaksisataa työntekijää silmänräpäyksessä, jos se parantaa tehtaan tuottavuutta. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista, ei edes tuottava idänkauppa – ja sen Uskola saa huomata kulkiessaan pitkin Moskovan katuja. Vaan olisiko kovalla vuorineuvoksellakin jokin heikko kohta, johon voi rakkaudella iskeä?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 23, 2021
• ISBN: 9788726823530

Book preview

www.egmont.com

Lasse Lehtinen syntyi Kotkassa 21.3.1947. Pääosan lapsuus-ja nuoruusvuosistaan hän asui kuitenkin Kuopiossa, Savon sydämessä. Ylioppilaaksi päästyään Lasse Lehtinen työskenteli toimittajana Seurassa 1966–69 ja TV-uutisissa 1969–72. Sen jälkeen hän tempautui politiikan kuvioihin: istui Eduskunnassa 1972–83 ja Kuopion kaupunginvaltuustossa 12 vuotta. Vuonna 1979 hän toteutti suuren haaveensa ja kirjoitti ensimmäisen kirjansa Kekkosen lastenlapset. Seuraavina ilmestyivät kolme Tasavalta-sarjaan kuuluvaa teosta: Virolainen — tasavallan isäntärenki, 80, Fagerholm — Kekkosen tasavallan kakkonen, 81 ja Työläjärvi — tasavallan tahtonainen, 82. Kaunokirjailijaksi ja humoristiksi Lasse Lehtinen siirtyi 1983 kirjoittamalla romaaninsa Uskottu mies, tuttu myös tv-sarjana. Seuraavaksi ilmestyi poliittisen historian valottama veijariromaani Tuntematon kersantti, 84. Lehtisen vuosi ja kirja -vauhti jatkui tasaisesti uusilla menestysromaaneilla: Satumainen onni, 85, Valkoinen ihmissyöjä, 86, Punainen vuorineuvos, 87.

Lasse lehtinen iskee idänkauppaan

Lasse Lehtinen viettää neljättä vuottaan Suomen suurlähetystön lehdistöneuvoksena Lontoossa. Kosmopoliitin silmin hän katsoo Suomen suuntaan ja maalaa uusimmassa romaanissaan Punainen vuorineuvos satiirishumoristista kuvaa maamme idänkaupasta.

— Minusta rupesi tuntumaan siltä että idänkaupasta ei ole kirjoitettu yhtään romaania vaikka idänkauppaa on käyty jo neljäkymmentäviisi vuotta. — Siinä oli tyhjiö. Nyt kun öljyn hinta tipahti ja vaikeudet alkoivat tuntui että siinä oli niin selvä aihe että se piti kirjoittaa pois.

— Pari kolme vuotta keräsin materiaalia ja haudoin aihetta. Kauppa sellaisenaan on aika tylsä aihe; niinpä sitä piti tarkastella ikään kuin yksilön läpi.

— Suomalaista porvaria ei ole nykykirjallisuudessa juurikaan kuvattu, tuollaista hieman öykkärimäistä kapitalistia, joka tekee rankkoja tekoja, mutta jolla kuitenkin on sydän paikallaan.

— Olen kahdenkymmenen vuoden ajan seurannut läheltä kotipuolen idänkauppiaita, kuopiolaisia tekstiili-ihmisiä. Siksi halusin valita ihan muun kaupankäynnin alan ja päädyin kenkäteollisuuteen, jonka piiristä en ehdottomasti tunne ketään.

— Suomalainen kapitalisti on itse asiassa hyvin mielenkiintoinen ilmiö; sympatiat kääntyivät kirjassani lopulta päähenkilön puolelle.

— Paras kiitos lukijoiden taholta on kun monet sen lukeneet miehet ovat sanoneet että se vaikutti aidolta. Ei nimittäin ole kauhean helppoa asettua tuollaisen kuusikymppisen, aivan eri ikäkautta edustavan henkilöhahmon nahkaan, mutta ilmeisesti se kuitenkin onnistui.

— Tavallaan kirjani on kuvaus myös vallan vaihtumisesta — sekä vuorineuvoksen yhtiössä että laajemmassa mielessä Kekkoselta Koivistolle ja Neuvostoliitossa uuden talousajattelun toteuttajille. Vuorineuvoksen on tätä vaikea ymmärtää — Neuvostoliiton murroskausi pani hänet ymmälleen.

— Voisi ehkä myös sanoa että kirjani on samalla oppikirja idänkaupan olemukseen. Tässä mielessä minulla on taustalla vankka aineisto. Olen tietoisesti kerännyt materiaalia, haastatellut ihmisiä, ollut mukana kuvioissa Ulkoministeriön puolesta ja kuunnellut näillä matkoillani kauppiaitten puheita.

— Tämä aihe on Suomessa ollut tabu — kenties ihmiset juuri siksi haluavat lukea siitä, kokevat aiheen kiehtovaksi.

Lasse Lehtistä haastatteli Maria Ahlstedt

Kaapunnin pojille

»Eräät lukijat pitävät kenties tätä kaikkea perättömänä. Tekijäkin olisi altis sanomaan heidän mielihyvikseen tätä perättömäksi, mutta kuin kiusaksi on kaikki tapahtunut juuri niin kuin olen kertonut.»

(Nikolai Gogol: Kuolleet sielut)

1

Heräsin ahdistuneena niinkuin levottomasti nukutun yön jälkeen herätään, olin vesiselvä ja nälkäinen. Olin yksin. Tiesin missä olin. Huoneessa satayksi. Tiedän yleensäkin heräämisen hetkellä missä olen. Räpyttelin hetken, suljin ja auoin silmiä. Toivoin että olisin ollut jossakin muualla tai ainakin herännyt jonkun viereltä. Mutta olin edelleen yksin, pimeä ei muuttunut valoisammaksi eikä huonon olon tunne hellittänyt.

Olin taas kertaalleen katsellut uneni. Sitä on näytetty tiheämmin viime aikoina. Takavuosina oli pitkiä aikoja ettei tarvinnut katsella. Ja viinasta on ollut apua. Siunattu aine. Olisi ehkä pitänyt eilenkin ottaa kunnolla. Kun olen illalla ottanut sillä lailla että herätessä ole» vielä päissäni niin uni ei ehdi tulla. Paitsi jos lipittää konjakkia. Konjakki on petollinen juoma. Illalla se panee riitelemään ja aamuyöstä näyttää melko varmasti unia.

Ihminen kuulemma uneksii vain aamuyöstä. Olen joskus herännyt kesken unen kun olen jotenkin tajunnut että tämä ei taidakaan olla totta. Semmoista on sattunut entistä useammin viime vuosina. Se kohta jossa rupean ymmärtämään että se onkin taas minun uneni on koko ajan aikaistunut.

Huusinkohan minä viime yönä? Jos huusinkin niin eipä ollut kukaan kuulemassa.

Täysinäinen rakko ilmoittaa olemassaolostaan vaikka olen tyhjentänyt sen aamuneljältä. Muistan kellojen lyönnit. Päätän maata tovin selälläni. Näitä aamunhetkiä ei monia ole jäljellä, ei ainakaan tässä huoneessa. Tämä on viimeistä edellinen. Sitä sietää juhlistaa ottamalla minuutit rauhallisesti.

Elämä kaikkineen tulisi ottaa rauhallisesti, sen verran kun sitä riittää. Olen riuhtonut vuosikymmeniä. Olen repinyt itseni, ylpeyteni ja kunnianhimoni takia. Olen rynnännyt rahan, maineen ja pillun perässä. Ne ovat muuten saman asian eri osasia niinkuin leivässä vesi, jauhot ja suola. Jos suola puuttuu, leipä jää mauttomaksi.

Olen tehnyt niinkuin jokainen mies tekee — tai haluaisi tehdä. Joka löytää muuta tarkoitusta miehen elämälle valehtelee.

Inkeri olisi kai sanonut että hänen miehensä on elänyt vain itselleen. Ja firmalle. Minun tapauksessani ne ovat yhtä. Vaimolle ja tyttärelle olen enimmäkseen ollut itsekeskeinen ja tympeä ihminen. Se on minulle sanottu selän takana ja päin naamaakin. En ole siitä osannut miksikään ojentua.

En olisi osannut elämääni muutenkaan elää, enkä pyydä keneltäkään anteeksi. On lukemattomia ihmisiä joita olen joskus loukannut tai sortanut. Anteeksi en kuitenkaan pyydä. Ehkä pitäisi, minun luonnollani vain ei pyydetä.

Mutta rauhallisesti aion tästedes ottaa, sen olen luvannut itselleni ja dosentti Bergiukselle.

Pitäisikö sytyttää valot? Voisin jatkaa eilisiltaisen kirjan lukemista. Käännän päätä ja katson herätyskelloa yöpöydällä. Mainio japanilainen keksintö. Se loistaa pimeässä kuin kotitalon ikkuna syysyönä tuhlaajapojalle.

Kello on vartin yli kahdeksan. Kohta minulle soitetaan Helsingistä. Niin on aina soitettu ja soitetaan nytkin, minun määräyksestäni. Haluan tietää missä ollaan menossa, minkä takia ja kenen ehdoilla. Liike-elämä on sellaista, alituista vahtimista ja kyttäämistä. Hitaat tulevat syödyiksi ja yksinkertaiset petetyiksi. Minä en ole suostunut liittymään kumpaankaan lajiin.

Käännyn toiselle kyljelleni ja näen että taaimmaisen ikkunan verhot ovat jääneet vetämättä eteen. Ulkona on vielä hämärää. Näyttää satavan. Pidän sateesta. Parasta on lauhan talvipäivän räntäsade joka tiputtaa suuria, raskaita hiutaleita jotka samantien sulavat kasvoihin.

Silmät rupeavat tottumaan hämärään. Käännyn takaisin selälleni ja tuijotan vaihteeksi kattoon. Olen tuijotellut tämän huoneen kattoon lukemattomat kerrat. Osaan ulkoa sen läikät ja halkeamat. Voisin milloin vain kuvailla nurkkia kiertävän ornamentin. Muistan unissanikin missä kohtaa chandelieria on rikkonainen lamppu. Ne ovat vaihtaneet messinkisten verhotankojen tilalle kiskot. Vanhoista tangoista näkyy vain jälki seinässä. Yhdessä verhotangossa ei ole ollut toista nuppia vuosiin.

»Siellä on mikrofoni», kaverit viisastelivat.

Monet puheet oli pidetty siihen mikrofoniin tässä huoneessa. Väliin oli meluttu pöydillä seisten, otettu uskaliaasti maljoja itsenäiselle kapitalistiselle Suomelle ja haistatettu tämän maan järjestelmälle. Oli nauratettu makealle tuoksuvia neitejä ja laulettu mieskuorona »Silmien välliin…»

Ei haittaa vaikka huoneessa on pimeää. Makaan täysin valveilla ja katselen katon ja seinien yksityiskohtia joista en kohta tiedä näenkö ne vai kuvittelenko vain. En tiedä ovatko silmäni kiinni vai avoinna, minun on tarkistettava ikkunasta. Mahanalustaa jomottaa. Päätän mennä vessaan. Kekkonen neuvoi että miehen pitää kusta aina kun siihen on mahdollisuus. Se oli ukon viisaimpia lausahduksia.

Puhelin pirahtaa kun olen päässyt takaisin sänkyyn. Se soi rumasti ja räikeällä äänellä, siihen ei totu koskaan. Venäjällä kai puhelinkin on pelotus- ja kidutusväline.

»Haloo?» sanon puhelimeen.

Vieraalla maalla en turhaan lausu omaa nimeäni. Sellainen luottavaisuus tuntuu avuttomalta, kuin itsensä riisumiselta oudossa seurassa.

Puhelu tulee Helsingistä, vävypojaltani Johanilta. En ole oppinut pitämään miehestä vaikka minun ehkä olisi pitänyt. Olisi kai appiukkojen velvollisuus luopua tyttärestä ja saada poika tilalle. Mutta näin onnellisesti ei meille ole käynyt, ainakaan vielä. Saattaa olla että ei käykään.

»Arvo?» hän kysyy.

»Kukas muu sitten?» minä vastaan.

Minua ärsyttää hänen tuttavallinen, vähän rivo tapansa sinutella. Tottakai hän saa minua sinutella, olemme oikein virallisesti tehneet sinunkaupat. Nykyään on tapana sinutella apen ja vävyn kesken. Etenkin jos ollaan saman firman palveluksessa. Minä en sinutellut appiukkoani, mutta ajat olivat toiset.

Minua siis ärsyttää tämä poika, Johan. Etenkin tapa jolla hän kiekaisee, paitsi oman nimensä, myös minun nimeni. Sen hän tekee niin että o-kirjain (joka ei ole edes o-kirjain vaan jostakin oon ja uun välimailta) jää falsetissa väräjämään ilmaan. Tiedän varsin hyvin että se johtuu Johanin hurritaustasta, mutta sittenkin.

Luultavasti minua ärsyttää hänen tyyppinsä muuten vain. Mieluinen vävypoika saisi lausua nimeni vaikka laulaen. »Onksua ammuttu kalashnikovilla perseeseen?» Johan kysyy.

En ole kuulevinani.

»Onko uutisia?» minä kysyn.

»Vastaus on luvattu telexillä iltapäivällä tai viimeistään huomenaamulla. Millon sä tuut?»

»Vastahan minä tulin tänne.»

»Saitsä tapaamiset järjestymään?»

»Minut otetaan tässä maassa aina vastaan.»

»Me ajateltiin antaa irtisanomisvarotus tänään.»

Hapuilen tuolin alleni sillä nyt minua huimaa. Toivon että olisin kuullut väärin.

»Haloo? Ootsä siellä?»

»Olen.»

»Pankin mielestä nää ratkasut pitää tehdä nopeesti.»

»Älä sotke pankkia tähän.»

»On vähän pakko. Pankki omistaa aika ison siivun sun firmastas.»

»Älä tee mitään ennenkuin minä olen siellä.»

»Millon sä tuut?»

»Iltakoneella jos asiat saadaan tänään puhuttua valmiiksi. Tai sitten lähden huomenillalla junalla.»

Tulin lentämällä mutta olen varannut paikan junaan. Vanhemmiten olen ruvennut pelkäämään lentämistä. Ajattelin myös mennä illalla Bašmakovin kanssa ravintolaan ja viettää muistoillan.

»Miten me osataan tulla vastaan?» Johan kysyy.

»Ketkä me?»

»No joku firmasta. Mä en ehdi.»

Sepä hyvä, minä ajattelen.

»Mä meen tänään edestakas käymään siellä…sä tiedät missä.»

»Se ei auta meidän asiaamme Suomessa, vai auttaako?» minä kysyn.

»Lähetänksmä Laukkasen vastaan?» Johan kysyy.

»Laukkanen riittää. Lähetä Laukkanen.»

»Koneelle vai junalle?»

»Junalle.»

»Siis ylihuomiselle junalle?»

»Ylihuomiselle junalle.»

»Nytkö sä sen päätit?»

»Minkä?»

»Että sä jäät vielä yhdeks päiväks.»

»Kyllä. Se on kai minun päätettävissäni, toistaiseksi. Vai tekisikö mielesi komentaa minut kotiin?»

»Sua on tosiaan ammuttu kalashnikovilla perseeseen. Oliksulla muuta?»

»Ei nyt muistu mieleen.»

»Puhutaan ylihuomenna lisää. Moi do, lycka till», Johan sanoo. Hän sulkee puhelimen Helsingissä.

Olisi pitänyt ehtiä sulkea ensin.

2

Ovelle koputetaan. Jätän veden vuotamaan ja menen avaamaan. Kerrospalvelija tuo aamuteen. Minulla on tapana juoda heti herättyäni pari kupillista teetä. Pelkkää teetä, ei syömistä sen kanssa. Sen jälkeen otan kylvyn, pukeudun ilman kiirettä ja menen aamiaiselle.

Venakko on kovin puhelias, selittää hyväntuulisesti jotain josta en saa selvää. Hän kattaa teen marmoripöydälle joka on yhtä keisarillisen korea kuin muutkin huonekalut tässä huoneistossa. Pyydän mammaa tuomaan pullon mineraalivettä. Olin pyytänyt sitä jo illalla kun tilasin teen mutta täällä kahdesta toivomuksesta toteutuu kerralla korkeintaan yksi.

Sillä aikaa kun venakko hakee porevettä käyn sulkemassa hanan. Ammeessa pitää olla vettä sillä lailla sopivasti että on lämmin mennä sekaan lojumaan ja laskea sitten lisää tarpeen mukaan. Vesi on tänään haaleanpuoleista mutta on se joskus ollut kylmempääkin.

Sitä olen aina ihmetellyt että kansakunta joka lähettää ukkoja avaruuteen ei saa perusasioita pelaamaan. Riitta selitti kommunistivuosinaan että siitä se juuri johtuu. Voimavarat menevät kilpavarusteluun avaruudessa ja maan päällä. Pitää varustautua ilkeitä kapitalistimaita vastaan. Nykyään Riitta on aivan toista mieltä.

Olen säästänyt eilisen Uuden Suomen aamuteelle. Venakko tuo mineraaliveden, hankkii kaapista puhtaan kristallilasin pullon seuraksi, pälättää aikansa ja touhuaa huoneesta ulos.

Uudessa Suomessa on samat uutiset hivenen lyhyemmin ja paksummalla präntillä kuin Helsingin Sanomissa jonka luin koneessa. Venäläiset ovat tehneet lännelle uuden rauhantarjouksen joka on sama jonka länsi teki kolme vuotta sitten mutta jonka venäläiset silloin hylkäsivät. Nyt se ei taas enää olekaan Lännen mieleen.

Idänkaupan kiintiöiden leikkaaminen uhkaa eniten kulutustavarasektoria, ulkomaankauppaministeri sanoo. Hallitus aikoo tehdä kaikkensa jottei kiintiöitä tarvitsisi leikata. Neuvostoliitolla on kuitenkin ministerin mukaan oikeus asettaa omat preferenssinsä. Keski-Suomessa humalainen isä on päästänyt äidin ja kolme lastaan päiviltä haulikolla.

Suomen jääkiekkojoukkue on voittanut ruotsalaiset. Olihan joukossa yksi iloinenkin uutinen.

Käyn avaamassa parvekkeen ovet ja päästän kylmää aamuilmaa huoneisiin. Pöytään näkyy Kremlin läntinen muuri ja kaistale Punaista toria, laitimmaiset kaksi sipulikirkon tornia ja Leninin mausoleumin sivuprofiili. Joku väitti tietävänsä että Otto-Wille Kuusisen työhuoneen ikkunat olisivat katselleet minun parvekkeeni suuntaan.

Autot päästelevät surutta Maneesin aukion laitoja molempiin suuntiin niinkuin ovat aina tehneet minun muistiini. Yöllinen sade on kastellut asvaltin kiiltäväksi, taivas on tasaisen siniharmaa kuin miliisin sinelli.

Yksi tämän huoneiston hyviä puolia on suuri kylpyamme.