Keltainen noutaja

By Lasse Lehtinen

Kaikki alkaa, kun teini-ikäinen poika kulkee Espoon Tapiolassa syrjäiseen paikkaan. Hän ottaa esiin piipun ja keltaista jauhetta. Seuraavana päivänä poika löytyy kuolleena lumesta. Mitä oikein on tapahtunut? Kuinka ollakaan, poika ei ole kuka tahansa teini – hän on yksityisetsivä Robert G. Muurisen kummipoika. Asia ei tietystikään jää sikseen, vaan Muurinen päättää työparinsa Oiva Hillon kanssa selvittää, mistä uudessa huumeessa on oikein kyse. "Keltainen noutaja" on "Hyvät herrat"-televisiosarjan käsikirjoittajana tunnetun Lasse Lehtisen huumorilla höystetty rikosromaani vuodelta 1994.Robert G. Muurinen ja Oiva Hillo ovat yksityisetsiviä ja toistensa vastakohtia. Siinä missä Muurinen on sotilashenkinen urheilija, Hillo käyttää aikansa syömiseen ja tietokonenörtteilyyn. Yhdessä Muurinen ja Hillo muodostavat lyömättömän parivaljakon – tältä tiimiltä rikokset eivät jää selvittämättä!

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 7, 2021
• ISBN: 9788726823615

Book preview

www.egmont.com

Keltainen noutaja

Aurinkoisen kevättalven iltapäivä oli nopeasti tummumassa jäansiniseksi heteeksi. Ensimmäiset katuvalot syttyivät Tapiolan pääväylillä.

Töistä palaavat ihmiset tungeksivat kauppojen ovilla kantamuksineen. Jehovan todistaja tyrkytti tavaratalon ovella käteen pelastussanomaa niille, joilla oli yksikin käsi vapaana. Pakkaslumi muuttui nopeasti sohjoksi tuhansien espoolaisten tallonnassa.

Iltapaivälehden lööppi kirjakaupan ovessa julisti: »POLIISI AHDISTELI ASIAKKAITAAN». Humalainen nainen laski kolikoitaan Heikintorin Alkon edessä. Uusi hampurilaisravintola Burgerqueen pullisteli väkeä. Tungosta oli riittanyt aina puolelta päivin, jolloin paikka avattiin yleisölle.

Nuori mies, jolla oli epätasainen, alkava parrankasvu, äkkiä venähtäneen murrosikäisen luiseva vartalo, huojahteleva kävelytyyli ja pitkä, latvoista kihara tukka, työntyi vastavirtaan hampurilaisravintolan jonon ohi ulkoilmaan ja ryhtyi lampsimaan Pohjois-Tapiolan suuntaan. Sennäköisiä nuoria miehiä Helsingin seudun lähiöt ovat mustanaan. Kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota. Kädessä pojalla oli Burgerqueenin annospussi.

Satunnainen tarkkailija olisi saattanut korkeintaan ihmetellä kulkijan reitinvalintaa. Sen ikäiset nuoret eivät juuri turhia askeleita ota, paitsi urheilukentillä. Pohjois-Tapiolaan tultuaan poika kaarsi vasemmalle Mankkaan suuntaan. Vasta urheilupuiston pallokentän pukusuojien takana hän pysähtyi. Poika oli kulkenut melkein täyden puoliympyrän, mutta, kuten sanottu, kukaan ei ollut ihmettelemässä yksinäisen nuoren vaellusta.

Ilta oli nopeasti tummunut. Kirkkaat valopylväät olivat nyt syttyneet valaisemaan lumen peittämää jalkapallokenttää, josta vain alan harrastajat tiesivät, että alla oli muovista keinonurmikkoa. Pukusuojan itäinen pääty oli täysin pimennossa. Sen turvin, hyvin varoen, kulkija raotti pussia ja otti esiin palasen kellertävää ainetta. Puseron taskusta hän kaivoi esineen, joka oli jotakin piipun ja pajupillin väliltä. Hän asetti palan piipun koppaan, otti sytyttimen taskustaan, sytytti tulen, vei liekin kiinni keltaiseen aineeseen, ja ryhtyi imemään kiihkeästi.

Pieni kellertävänsininen liekki söi kituen keltaista massaa, joka nyt näytti sulavalta saippualta tai vanhalta vahakynttilältä.

Pukusuojan valaistulta sivulta ryntäsi parikymmentä keskenkasvuista pelaajaa meluten lumiselle kentälle. Silloin polttelija erkaantui seinän varjosta ja lähti kävelemään lumen poikki kohti metsän reunaa. Kukaan kentällä pelanneista ei jälkeenpäin muistanut nähneensä ketään, joka edes etäisesti olisi muistuttanut kulkijaamme. Joka itse on valossa, ei näe pimeään.

Kulku oli vaivalloista, koska polkua ei ollut. Umpihangessa, sata metriä ennen metsän reunaa, muutaman alastoman pajupensaan muodostamassa ryteikössä, poika horjahti, vajosi kainaloitaan myöten lumeen ja jäi omituiseen taaksepäin nojaavaan asentoon. Hän ei tehnyt elettäkään noustakseen tai yrittääkseen ylös.

Sen sijaan hän poltti piipullisen loppuun ja jäi lepäämään hangen varaan. Jos joku olisi nähnyt hänet sillä hetkellä, tämä olisi hyvällä syyllä voinut väittää, että poika hymyili.

Hieman ennen puolta yötä alkoi sataa ankarasti lunta, uutta pehmeää pakkaslunta.

Keltainen lehdistö

Päätoimittaja palasi lounaalta hyväntuulisesti myhäillen. Vastikään käydyistä presidentinvaaleista pidettiin ankaraa jälkipuintia. Koko edellisen vuoden toimittajat olivat sopulilauman tavoin säntäilleet sinne tänne kulloisenkin mielipidemittauksen säikäyttäminä. Tässä lehdessä oli oltu varhain liikkeellä ja veikattu oikeaa hevosta.

Päätoimittaja oli nauttinut maittavan lounaan ravintola Palacen ikkunapöydässä. Koska maailmassa ei ole ilmaisia lounaita, päätoimittaja oli joutunut kuuntelemaan vihaisen teollisuusmiehen syytöksiä lehdistön puolueellisuudesta ja mediapelistä. Hävinnyttä ehdokasta oli sorrettu, vaikka tämä oli kielitaitoinen, edustava nainen, jollaisesta Suomi olisi maailmalla saanut olla ylpeä. Sen sijaan lehdistö oli tuupannut vauhtia voittajalle, joka oli väärää sukupuolta, väärästä puolueesta ja väärän kokoinen. Kansalaisten enemmistö oli yksinkertaisuuttaan valinnut Suomen presidentiksi miehen, joka saattoi ottaa suihkun ilman että varpaat kastuivat. Miehellä oli poliittista kokemusta saman verran kuin kirjastolautakunnan varajäsenellä eikä paikallistuntemusta Suomessa. Hän eksyi mikäli lähti Töölöä kauemmas.

Päätoimittaja oli kärsivällisesti kuunnellut, sillä ravintola tarjosi grillattua, tuoretta tonnikalaa. Valkoviini oli kuivahkoa elsassilaista. Hyvän ruoan eteen kannattaa kärsiä vähän paskapuhetta, päätoimittaja mietti itsekseen.

Hän oli selittänyt teollisuusmiehelle, miten lehdistön tehtävänä ei ole miettiä, mikä on oikein tai väärin tai edes hyödyllistä isänmaalle. Vapaan lehdistön tehtävä on kuunnella lukevan yleisön ääntä. Enemmistö on aina oikeassa, vaikka se tekisi tyhmyyksiä. Enemmistö näet muodostaa lukijakunnan enemmistön, tekee pienilevikkisestä isolevikkisen, maksimoi voiton. Vapaan lehdistön arvokkain tehtävä on myötäillä enemmistön mielialoja. Siitä hyötyvät kaikki, varsinkin omistajat.

Tuskin päätoimittaja oli päässyt takaisin työpöytänsä taakse ja avannut näyttöruutunsa, kun toimituspäällikkö tuli paikalle lööppiehdotusten kanssa.

»Tarvitaan kovaa kamaa», päätoimittaja sanoi. »Alkuviikon lööpit ovat olleet liian pliisuja.»

»Miten olisi tämä?»

Toimituspäällikkö roikotti tekstiä, jossa luki: »PRINSESSA STEPHANIELLE KAKSOSET?»

»Miksi siinä on kysymysmerkki?» päätoimittaja kysyi.

»Se on pelkkä huhu.»

»Siis emme tiedä, saako nainen kaksoset vai ei. Ja ketä se kiinnostaa? Seuraava…»

Toimituspäällikkö näytti seuraavan: »VILJELIJÄT VAATIVAT LISÄÄ TUKEA.»

Päätoimittajan hyvä tuuli alkoi haihtua.

»Viljelijät vaativat aina lisää tukea. Onko se nyt joku uutinen?»

»Entäs tämä?»

Toimituspäällikkö nosti esiin tekstin: »VIRON MAFIA KIRISTÄÄ LIIKEMIEHIÄ».

Päätoimittaja rummutti sormillaan pöydän pintaa.

»Missä on uutinen? Viron mafia ei olisi mafia ellei se kiristäisi liikemiehiä. Nimiä, hyvä mies, nimiä! Jos Viron mafia kiristää jotakuta tunnettua suomalaista, siitä tulee lööppi. Parempi jos ensin kiristää ja sitten tappaa. Seuraava!»

Toimituspäällikön liikkeet olivat käyneet epävarmemmiksi. »HALLITUKSEN SUOSIO ENNÄTYKSELLISEN HUONO».

Päätoimittajan koko olemuksesta paistoi halveksunta kollegan huonoa ymmärrystä kohtaan.

»Siinä on kaksi positiivista sanaa. Suosio on myönteinen sana ja ennätys on myönteinen sana. Olisit nyt ainakin sanonut, että HALLITUKSEN EPÄSUOSIO ON LÄPIMÄTÄ! Eikä tässä ole uutista. Mistä sinulle oikein maksetaan? Onko uudesta presidentistä mitään.»

Toimituspäällikkö tekstasi vapisevin käsin paperille ehdotelmansa. »TULEVA PRESIDENTTI LUOPUU LENKKIMAKKARASTA.»

Päätoimittaja murahteli eikä vieläkään näyttänyt tyytyväiseltä.

»Kuinka monta kertaa minun täytyy opettaa teille lööpin tekoa. Siinä pitää olla munaa! Valta, seksi, raha, politiikka, viina ja uskonto, niistä aineksista syntyy lööppejä. Mieluummin kaikki yhdessä. »PIISPA KÄRYSI RATISTA» on lööppi. »TV-TÄHTI VAATI SUUSEKSIÄ» on lööppi. »MAKSETTU RAKKAUS TUHOSI MINISTERIN» on lööppi. Mene takaisin siihen mainostoimistoon, josta olet tullutkin, jos et osaa tehdä parempaa jälkeä!»

Toimituspäällikkö keräsi paperinsa ja lähti. Päätoimittaja otti korkillisen vatsalääkettä ja tilasi sihteeriltä kahvia. Journalistin elämässä ei ollut muuta vikaa kuin että lehti ilmestyi joka arkipäivä. Onneksi oli kuitenkin viimeinen sana. Puolustusvoimain komentaja, piispat, pääjohtajat, pörssihait, pankinjohtajat ja presidentti, pääministeristä puhumattakaan, jäävät aina suunsoitossa toiseksi. Se joka illalla heittää toimittajaa hansikkaalla, on jo miekan lävistämä seuraavana aamuna.

»Lähetä Tappo tänne», päätoimittaja pyysi sihteeriltä.

Tapio »Tappo» Tuomainen oli lehden rikosreportteri. Joka kerta, kun Tuomainen astui huoneeseen, päätoimittaja huomasi ihmettelevänsä samaa asiaa. Mies oli iso, epäsiisti, viinaan taipuvainen, alituisessa rahapulassa ja silti kaikki pitivät hänestä, etenkin naiset. Ehkä juuri siksi.

»Onko rikosrintamalta mitään?»

»Sitä samaa puppua. Arska tappaa Kaisaniemen puistossa toisen Arskan. Avovaimo puukottaa miehen hengiltä. Isäntä sekaantuu lehmään, poika sisareensa, pappi rippikoululaisiin ja vääpeli alokkaaseen. Mutta kun…»

»…kukaan niistä ei ole tunnettu. Aivan, sehän tässä on pirullista,» päätoimittaja täydensi Tuomaisen lauseen. »Miten sinä saat aikasi kulumaan?»

»Norkoilen raastuvassa, käyn poliisilaitoksella jututtamassa kavereita, käyn muutamassa baarissa puhumassa alamaailman miesten kanssa ja otan vastaan puhelinvihjeitä. Vihjeitä tulee niin helvetistä, mutta tätä samaa tasoa. Nyt yritän tehdä juttua turvabisneksestä. Sinä voisitkin auttaa minua.»

»Sitä varten päätoimittaja on olemassa, että hän auttaa toimittajaa.»

»Kysymys on etsivätoimistosta nimeltään Muurinen & Hillo.»

»Missä olen kuullut nimen aikaisemmin?»

»Viime kesänä Suomessa katosi muuan professori Holm. Huhuttiin että hänen tyttärensä kidnapattiin jonkin lääkereseptin vuoksi. Nämä kaverit, Muurinen ja Hillo, lähetettiin Suomen valtion toimesta Holmin perään. Juttu jotenkin raukesi kummasti, vaikka ulkomailla tuli ruumiitakin. Yksi Supon miehistä tapettiin Afrikassa. Koko totuus jutusta ei ole vieläkään paljastunut.»

»Mihin sinä apua tarvitset?»

»Toimisto ei halua julkisuutta. Oiva Hillo on jonkinlainen tietokonenero, iso läski kundi, joka puhuu kieliä ja tekee ihmeitä. Robert G. Muurinen on armeijasta lopputilin saanut everstiluutnantti. Iso kuin kaakeliuuni, mutta huipputrimmissä. Toimii ensin, ajattelee sitten.»

»Ja nämä kaverit eivät myönnä haastatteluja? Ehkä se kuuluu homman luonteeseen.»

»Meidän homman luonteeseen kuuluu kaivaa salaisuudet selville. Näiden kavereiden sihteeri on vuorineuvos Mätön entinen vaimo, Gunvor Mättö, omaa sukuaan Ehnefeldt.»

Päätoimittaja päästi pitkän vihellyksen. Siellä missä Mätön nimi mainittiin, siellä oli läjäpäin painamattomia uutisia. Mättö oli kaikkien lööppien keskusvarasto.

»Mitä vuorineuvoksetar tekee etsivätoimiston sihteerinä?»

»Sen minäkin haluaisin tietää», Tappo Tuomainen sanoi. »Voitko soittaa vuorineuvoksettarelle ja vähän painostaa?»

Päätoimittaja lupasi harkita asiaa.

Näyttöruudulla vilkutti valo. Päätoimittaja luki tuoreimman uutisen.

»Nuori kundi on Tapiolassa paleltunut hankeen. Jos meillä on oikein hyvä tuuri, kaveri on rikkaasta julkkisperheestä.»

Bisnesmiehiä

»Puhutaan ensin bisnekset, sitten voidaan huvitella», muukalainen sanoi.

Hotelli Vaakunan Sky-Barissa oli tungosta. Ovensuusta luotiin haikeita katseita niiden etuoikeutettujen suuntaan, joilla jo oli pöytä. Suomalainen alkoi tuntea samanlaista mielihyvää, jota hän oli joskus kokenut anteliaan naisen käsittelyssä tai vääntäessään vastaan rimpuilevaa pidätettyä maahan. Hän tunsi olevansa oman elämänsä herra, ja vähän muidenkin.

Business, kaunis sana. Ehdottomasti maailman kaunein englanninkielinen sana. Että yhdellä sanalla voikin kuvailla niin suunnattoman määrän asioita. Eikä ainoastaan asioita, vaan myös tunteita. Bisnestä puhutaan suuressa maailmassa vain vakavasti otettavien ihmisten kanssa ja hän, vanhempi konstaapeli Kosti Eronen, tunsi olevansa vakavasti otettava ihminen.

»Onko analyysini Suomen markkinoista sama kuin sinun?» ulkomaalainen kysyi.

»Ehdottomasti», Eronen kiirehti vastaamaan. »En olisi uskonut, että teikäläisillä on niin hyvät tilastot Suomesta.»

Vieras ei pystynyt hillitsemään sarkasmiaan.

»Ihan vain tiedoksi, teidän Tilastokeskuksenne tuottaa kaiken materiaalinsa myös englanniksi.»

Piikki ei osunut. Edellisenä iltana, matkalla lentokentältä kaupunkiin, vieras oli luetellut ison joukon tunnuslukuja, tosiasioita ja laskelmia Suomen nousevan nuorison käytettävissä olevista käteisvaroista, keskiverto suomalaisperheen kulutustottumuksista, viinan ja tupakan menekistä, jopa television katselusta. Suomessa asuu väkilukuun nähden kulutuskykyinen keskiluokka. Etenkin sen nuoriso nauttii sekä yhteiskunnan että vanhempien järjestämää tukea siinä määrin, että suurkaupunkien slummien pojat ja tytöt kadehtisivat, jos tietäisivät. Keskiluokan jälkikasvu asuu usein taajamissa ja on siten helposti saavutettavissa. Vieras oli arvellut, että koko Suomen nuorison yhteenlaskettu ostovoima vastaa hyvinkin berliiniläisnuorten ostovoimaa.

»Jos Berliinissä on hyvät markkinat, niin en näe yhtään syytä, mikseivät markkinat kehittyisi täälläkin», Eronen sanoi.

Muukalainen hymyili niukasti. Vasta nyt Eronen huomasi miehen vasemmassa korvassa pienen kultaisen renkaan. Miehen ulkoasu oli viimeiseen asti huoliteltu. Siniharmaa kaksirivinen puku, sininen raitapaita, jossa valkoiset kaulukset, keltainen pilkullinen solmio, tummansininen taskuliina, jossa keltaisia pilkkuja ja ranteessa kalliin näköinen kello. Erosella olisi vielä matkaa tuohon tyyliin ja tasoon.

Mies piteli vesilasista huolitellulla otteella, aivan kuin olisi haistellut viiniä. Kynnet olivat hyvin hoidetut ja kiiltävät, luultavasti lakatut. Onkohan se hintti? Eronen katui heti ajatustaan. Vain korvarengas viittasi siihen suuntaan, muutoin tuo miehekäs mies olisi voinut kävellä suoraan Hugo Bossin mainokseen. Eronen ei tiennyt, että miesmannekiinit pitävät keskuuteensa eksynyttä heteroa luonnonoikkuna.

Vieras oli kieltäytynyt alkudrinkistä ja viineistä. Eronen tunsi olonsa epämääräisen vaivautuneeksi ihmisten seurassa, jotka eivät ryyppää. Sellaiset ihmiset salaavat jotakin tai ainakin katsovat olevansa muita parempia. Silti hän ei voinut olla ihailematta miehen huolellista ammattilaisuutta, joka huokui joka sanasta, kaikista eleistä.

»Teidän ei silti pidä kuvitella, että tällainen Euroopan umpisuoli kiinnostaisi meitä Suomen itsensä takia. Olette kiinnostavia vain Pietarin läheisyyden vuoksi. Helsinki on Pietarin esikaupunki, on aina ollut ja tulee aina pysymään sellaisena. Venäjän markkinoita varten tarvitsemme tukikohdan lännessä, Pietarin lähellä. Ei ole hyväksi, jos Suomessa on aivan erilaiset säännöt ja tavat kuin Venäjällä tai etelämpänä Euroopassa. En ole tekemässä ainoastaan markkinatutkimusta, vaan harrastan myös asennemuokkausta ja kuluttajavalistusta.»

Mies sipaisi solmiotaan. Tarjoilija kävi kysymässä Eroselta, voisiko heidän neljän hengen pöytäänsä istuttaa yhden pariskunnan. Eronen oli vähällä myöntyä, mutta vilkaistuaan vieraansa hailakkaisiin silmiin hän kielsi tarjoilijaa jyrkästi. Miehen silmät olivat täsmälleen saman väriset kuin Erosen lasissa oleva juoma, gin long drink, vanha kunnon lonkero.

»Miten ensimmäinen jakelu onnistui», mies kysyi.

»Tein ohjeiden mukaan. Opetin parille pikkukundille, kuinka piippu tehdään ja annoin muutaman palasen kamaa maistiaisiksi.»

»Toivottavasti he olivat alaikäisiä.»

»Tietysti.»

»Kannattaa värvätä lapsia, sillä alaikäisiä ei voi tuomita. Sitä paitsi nuorisossa on tulevaisuus.»

Vieras hymyili keljusti. Lonkero alkoi nousta Erosen päähän. Häntä olisi myös naurattanut, mutta muukalaisen ilme oli taas ennallaan. Eronenkin päätti hillitä itsensä.

»Toinen kavereista haki eilen kahdeksan annosta lisää»,