Satumainen onni

By Lasse Lehtinen

Onni Armas Lempinen pitää naisista. Itse asiassa hän on aina tullut hyvin toimeen naisten kanssa. Kun Onni ymmärtää, että kyvystä voi olla rahallista hyötyä, mikään ei enää pidättele häntä. Hyvästi elämä pienituloisena kosmeettisten aineiden kauppaedustajana! Tervetuloa elämä Auervaarana – miehenä, joka iskee silmänsä kovatuloisiin naisiin. Mutta miten Auervaaran elämäntyyli sopii Onnille? Onko ahneella aina ahneen loppu?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 23, 2021
• ISBN: 9788726823547

Book preview

käskyistä.

1

Joku voisi arvella, että mieluiten olisin muistelematta elämäni viime vaiheita. En minä niitä häpeä. Minut voi tuomita tekojen perusteella, sillä yhteiskunta on sovinnainen ja ihmiset ajattelevat ahtaasti — en kuitenkaan pidä itseäni huonona ihmisenä, saati rikollisena. Jokaisella meistä on heikkoutensa, vietit ja vaistot kuljettavat meitä, tarpeet ohjaavat käyttäytymistämme. Olen saanut elämältä paljon, mutta paljon olen myös jakanut itsestäni muille, etenkin naisille.

Pidän naisista. Itse asiassa olen aina tullut hyvin toimeen naisten kanssa. Naisten kanssa voi keskustella asioista syvästi ja luottamuksellisesti. Fyysinen kosketus lisää luottamusta kahden ihmisen välillä, sanat saavat enemmän merkitystä kun ne varmennetaan eleillä. Miesten kesken koskettelu saatetaan ymmärtää väärin. Minulla on siitä hämmentävä kokemus nuorilta vuosiltani. Mutta kun pidän naisen kättä omassani ei kukaan ihmettele. Naisen käsi kertoo monenlaista. Siitä voi lukea iän, pelot ja sairaudet. Ahkerinkaan vartalon kiinteyttäjä ei mahda mitään käsien vanhenemiselle. Luulen että naiset ennenvanhaan juuri siksi käyttivät pitkävartisia käsineitä: kasvot ovat kosmetiikalla kunnostettavissa mutta eivät kädet. Suonikas, maksaläiskiä kukkiva vanhan naisen käsi voi olla kuiva ja lämmin, se kertoo viisaasti eletystä elämästä, sydämen rauhasta. Aivan nuorella naisella saattaa olla kiinteä liha ja virheetön iho, mutta jos käsi on kalvakka ja kädenpuristus kylmän hikinen, eivät asiat ole kohdallaan.

Hertan tapasin parisen vuotta sitten lentokoneessa matkalla Helsingistä Ouluun.

— Onko tämä paikka vapaa? kysyin muodon vuoksi niinkuin herrasmies kysyy naiselta yleisissä kulkuvälineissä.

— Kyllä se on vapaa. Ei kai näin kotimaan lennoilla ole varattuja paikkoja.

Hän oli jotenkin kiltin tuntuinen ihminen, sen huomasin heti. Laskostin päällysvaatteeni siististi lentokoneen hattuhyllylle. Muistan selkeästi, että pidin muassani siniharmaata välikausiulsteria. Oli myöhäiskevättalvi, aurinko saattoi paistaa koko päivän, vesi juosta liritti ojissa, puroissa ja kaupunkitalojen vesiränneissä, silti oli kylmänkoleata varsinkin iltaisin. Herrasmiehellä pitää olla välikausiulsteri, minä olen sitä mieltä. Ja huomatkaa, varallisuuteni oli noihin aikoihin vaatimatonta luokkaa. Kosmeettisten aineiden kauppaedustaja ei paljon ansaitse, ellei yritys ole oma. Minulla oli välikausiulsteri, vaikka minulla ei ollut omaa yritystä. Aivan kuten talviulsterinikin, tämä oli teetetty mittojeni mukaan Mitta-Miettisellä, pienessä alan liikkeessä, jonka omistaja sattuu olemaan tuttu. Turha kai sanoa, että myös molemmat pukuni olen teettänyt Miettisellä, joka aina auttaa minua pukupuoliongelmissa. Popliinitakkini, aidon englantilaisen berberin, olin taasen hankkinut valitettavan erehdyksen kautta helsinkiläisen hotellin naulakosta. Huomasin erään kerran vasta kotona, ettei berberi ollut omani, vaan ilmeisesti jonkin vierasmaalaisen matkailijan, jota oli turha enää lähteä tavoittamaan.

— Niin tosiaan, kotimaan lennoilla eivät taida antaakaan nimettyjä paikkoja, minä sanoin kun olin laskenut kehoni naisen viereen.

— Te lennätte varmaan enimmäkseen ulkomailla? hän kysyi.

Saatoin vain arvella, että hänen kysymyksensä johtui olemuksestani, mistäpä muusta. Varma, kohtelias käytös, kirjakielen mukainen artikulointi ja tyköistuvat, hyvälaatuiset vaatteet yhdistettyinä modernin partaveden heikkoon, mutta selvästi aistittavaan tuulahdukseen, kammattu siisti tukka ja hyvinhoidetut viikset, kas ne juuri ovat maailmanmiehen tunnusmerkit. Ja tietenkin hoidetut kynnet.

— Harvemmin todella liikuskelen kotimaassa lentäen, minä sanoin enkä liioitellut ollenkaan.

Minulle nimittäin korvattiin matkat II:n luokan junalipun hinnan mukaan, joten useimmiten kuljin junalla tai bussilla. Myyntimatkat ulottuivat harvoin Lahtea tai Riihimäkeä kauemmaksi. Nyt olin tulossa Ouluun työnantajani määräyksestä somistamaan erään tavaratalon ikkunoista yhden. Tavaratalo maksaisi hotellin ja varustaisi minut lounaskupongein viikonvaihteeksi.

— Itse asiassa en juuri nyt taida muistaa milloin viimeksi olisin lentänyt kotimaan vuorolla, sanoin pitääkseni keskustelua yllä. Enkä taaskaan liioitellut.

— Olisin melkein kysymättä voinut arvata, nainen sanoi ja punehtui viehättävästi.

— Miten niin jos saan luvan kysyä …?

— Nuin hieno mies liikkuu piireissä.

Tunsin määrättyä tyytyväisyyttä. Aivan liian harvoin aikuinen mies saa junttien maassa tunnustusta. Useimmiten ei ole aihetta, mutta suomalainen on kankea kiittämään vaikka syytäkin olisi.

— Kiitän kohteliaisuudestanne. Se on tietenkin ylenpalttista mutta täytyy tunnustaa että teillä on silmää asioille. Sanoisin kuitenkin että vaikka joudun työni puolesta liikkumaan laajalti on aina yhtä miellyttävää, silloin kun siihen tarjoutuu tilaisuus, käydä myös eri puolilla Suomea.

— Liikeasioissako te olette liikkeellä?

— Valitettavasti. Yleensä olen pitänyt periaatteena etten tee töitä viikonloppuisin mutta nykyinen kiireinen maailmanmeno on armotonta. Se puristaa ihmisestä kaiken. Joskus tekisi mieli hypätä oravanpyörästä pois mutta se alkaa olla mahdotonta. Niin monen muun ihmisen elämä on myös pelissä. Kyse on sadoista työpaikoista, ehkäpä tuhansista jos kerrannaisvaikutukset otetaan huomioon.

— Pienyrittäjällä on tietysti ihan toiset ympyrät. Mutta kyllä minullakin työt seuraavat illalla kotiin. Viikonloppuisin käyn järjestelemässä varastoa ja somistamassa ikkunan, nainen sanoi.

— Saako olla kahvia ja ehkä voileipä? kysyin kun lentoemännän työntämä ostoskärry saapui kohdalle.

— Voi, kahvi pelkästään minulle kiitos, hän sanoi.

— Nyt jos olisimme ulkomaan lennolla tarjoaisin teille sampanjaa.

— Voi kiitos.

Pitkään aikaan emme puhuneet mitään. Hän joi kahvia ja minä uitin surkean näköistä teepussia muovimukissa. Katselin syrjäsilmällä naisen profiilia. Kiltit piirteet, kovin suomalaiset, kotimaisen turvalliset, jos tiedätte mitä tarkoitan. Maantien värinen tukka, loivasti kaareva nenä joka pyöristyi kärkeä kohti, alkava kaksoisleuka. Ei kaunis muttei rumakaan ihminen. Katselin hänen käsiään, arviolta yli neljänkymmenen mutta varmasti vielä alle viidenkymmenen ikäinen. Siisti vaikkakin sovinnaisesti pukeutunut, korut olivat kömpelöitä. Vasemman käden nimettömässä oli jokseenkin tyylitön sormus, jossa komeili suuri puolijalokivi. Ikäneito joka olisi halunnut naimisiin, arvelin mielessäni. On näin jälkeenpäin myönnettävä, että kiinnostuin juuri sillä hetkellä hänestä toden teolla. Lentoaikaa oli vain vähän jäljellä, joten päätin tehdä nopeasti seuraavan siirron.

— Onneksi perheen ei tarvitse kärsiä, minä sanoin.

— Anteeksi että mitenkä?

— Tässä itsekseni ääneen ajattelin. Suokaa anteeksi. Jatkoin ikäänkuin äskeistä keskusteluamme. Sanoin että onneksi ei perheen tarvitse kärsiä alituisista kiireistäni.

— Oletteko perheetön?

— Käytännössä kyllä. Se on hieman kipeä asia vieläkin. Mieluummin olisin puhumatta siitä, minä sanoin enkä taaskaan juuri liioitellut.

Toisinaan näet minulla oli ollut kovakin tarve päästä naimisiin. Olin neljänkymmenen enkä vielä vakiintunut, kuten sanonta kuuluu. Toisaalta kokemukset perhe-elämästä omassa kodissani eivät innostaneet. Vahvassa istui myös äitini opetus, että perheenpään on pystyttävä antamaan perheelleen riittävä, mieluiten runsas toimeentulo. Niitä naisia, joita olisin voinut kuvitella puolisokseni, ei senhetkinen elämäntilanteeni olisi ollenkaan tyydyttänyt. Köyhä kauppamatkustaja ei ole kova sana paremmissa piireissä, jos tällainen ilmaus sallitaan.

— Otan osaa, nainen sanoi.

— Kiitos.

Olimme tovin hiljaa. Lentokoneen kaiuttimista kuului ääni, joka pyysi kiinnittämään istuinvyöt. Laskeutuminen Ouluun oli alkanut.

— Sanoitte olevanne pienyrittäjä. Millä alalla toimitte? minä kysyin.

— Minulla on pieni kemikaliomyymälä Oulun keskustassa. Kävin juuri Helsingissä Elizabeth Ardenin, tiedättehän sen hajuvesimerkin, heidän kustantamanaan. Meille esiteltiin alan uutuudet, kävimme syömässä Kalastajatorpalla ja yövyimme Inter-Continentalissa. Millä alalla te olette?

— Minäkin olen kemi  … kemiallisen teollisuuden palveluksessa. Vähän suuremmat astiat vain.

— Taidatte olla Kemiran johtajia?

— Tavallaan. Nyt on nimittäin niin että Kemira on yksi asiakkaistamme, yksi suurimmista.

— Taidatte mennä tapaamaan heitä? Kemira on suuri työnantaja Oulussa.

— Teillä on hämmästyttävän hyvä ja tarkka silmä asioille. Minä todella tapaan Kemiran väkeä. Edustamani yhtiö on näet kansainvälinen kemiallisen teollisuuden yritys  …

— Minkä niminen?

— Se on … hetkinen vain … katson onko minulla käyntikortteja mukanani …

Kaivelin rintataskua. Siellä oli käyntikortteja mutta niiden nurkkiin oli painettu nimi, jonka jokainen kemikaliokaupan myyjätär tunnistaisi välittömästi. Tarvitsin hieman miettimisaikaa.

— Eipä tietenkään ole kortteja mukana juuri silloin kun tarvitsisi. Kyseessä on kuitenkin amerikkalainen yhtiö, jonka nimi on … »Transchemical». Ilman meidän tuotteitamme ei Kemira pystyisi valmistamaan omia tuotteitaan. Lisäaine, jota me myymme, on äärettömän tehokas katalysaattori. Ja tietenkin kallis. Itse asiassa sen kilohinta on korkeampi kuin platinan.

— Voi mahotonta, nainen sanoi.

Olin aikonut ottaa lentokentältä bussin kaupunkiin, mutta nyt olin toisissa ajatuksissa. Juuri kun kone kosketti kiitorataa kysäisin ikäänkuin ohimennen:

— Saanko tarjota kyydin kaupunkiin?

— Voi se on ihanaa. Laitetaan kulut puoliksi.

— Ei tule kysymykseenkään. Sitä paitsi enhän minä sitä maksa. Suuri amerikkalainen yhtiö sen kärsii.

Itse asiassa minulla ei olisi ollut varaa taksimatkaan, mutta lupaavasta tilaisuudesta oli otettava vaarin.

Niinpä me köröttelimme mustan Mercedeksen takapenkillä kohti Oulun keskustaa hämärtyvässä kevätillan kajossa. Olin päättänyt tehdä toisenkin taloudellisesti uhkarohkean liikkeen: tarjota kemikaliokaupan omistajattarelle illallisen. Tekisin sen hotellissani, jolloin kulut voisi laittaa huoneen laskuun.

— Minne ajetaan? kuljettaja kysyi.

— Niin toden totta, missäpäin te asutte?

— Voi sentään. Minä voin jäädä ihan mihin kohtaan vain keskustaan. Siitä pääsee kätevästi bussilla Laanilaan.

— Ei tule kuuloonkaan. Sanotte kuljettajalle osoitteen ja ajetaan sitä kautta.

Nainen sanoi kuljettajalle osoitteen, jota en silloin painanut mieleeni, mutta josta myöhemmin tuli monella tapaa ikimuistettava. Mietin sopivaa tapaa seuraavalle avaukselle. Päätin käydä suoraan hyökkäykseen.

— Itse asun hotelli Arinassa jota minulle on suositeltu. Olisin erittäin iloinen jos voisin tarjota teille illallisen hotellissani myöhemmin tänä iltana.

— Voi en minä mitenkään taho olla enempää vaivaksi. Teillä on varmasti aivan kamalasti työkiireitä ja sen semmoisia. En minä mitenkään voi.

— Päinvastoin. Juuri tänä iltana minulla ei ole mitään tekemistä. Kaikki tapaamiset ovat viikonlopun aikana. Kuvitelkaa minua, moneen vuoteen ensimmäistä kertaa Oulussa, liki oudossa kaupungissa, yksin hotellihuoneessani.

— Salin puolelta kyllä löytää seuraa. Näin ainakin väitetään.

— Sellaisesta seurasta en piittaa. Mieluummin kävelen katuja pitkin yksinäni, saan ainakin raitista ilmaa. Olen kovin pettynyt ellette pääse tulemaan. Harvoin lentomatkoilla tapaa yhtä viehättäviä ihmisiä kuin te olette. Tulettehan?

— Voi kamalata. Tottakai minä tulen kun nuin kauniisti pyydetään. Herranjestas, tämä viikko menee ihan juhlien merkeissä, hän nauroi hivenen hermostuneesti.

— Sallinette että esittäydyn ennenkuin eroamme hetkeksi, minä sanoin.

Kerroimme molemmat nimemme ja vaihdoimme asiaankuuluvat kohteliaisuudet. Sovimme että tapaamme kahdeksan aikoihin hotellin aulassa. Mieleni olisi tehnyt lähettää taksi hakemaan hänet, mutta matka lentokentältä Laanilan kautta hotelliin teki jo aimo loven käteisvaroihini. Muistan miettineeni miten ylellistä olisi joskus matkustaa vuokra-autossa tarvitsematta vaivihkaa tuijotella mittarin maksulukemia.

Ilta oli kaikin puolin miellyttävä. Hotelli Arinan palvelussa ei ollut pienintä valittamisen sijaa. Ensin minulle tosin annettiin pöytä liian läheltä orkesteria, joka oli puolalainen. Onneksi kävin kurkistamassa saliin ennen treffejä ja sain pöydän vaihdetuksi. Puolalaiset soittivat käsittääkseni hyvin — en ole kovin musikaalinen — mutta armottoman lujaa. Ehkä he olivat kotimaassaan tottuneet soittamaan ilman äänentoistolaitteita ja nyt, kapitalistisilla vehkeillä varustettuina, eivät kertakaikkiaan osanneet hillitä soittohalujaan.

Hertta oli hurmaavan näköinen saapuessaan hotellin aulaan. Hän oli jopa nuorentunut muutamalla vuodella. Minua taas usein arvellaan ikäistäni vanhemmaksi — se johtuu ehkä arvokkaasta käytöksestäni, pukeutumistyylistäni ja ruumiinrakenteestani — joten olimme luullakseni melko sopusuhtainen pari. Jokunen pää ravintolasalissa kääntyi katsomaan kun kävelimme hovimestarin ohjailemana salin poikki. En tahtonut herättää ylimääräistä huomiota. Minun piti seuraavana ja sitä seuraavana päivänä kyykkiä suuren tavaratalon näyteikkunassa. En halunnut, että joku ravintola-asiakkaista, joka tuntisi daamini, näkisi sunnuntaikävelyllään tämän kavaljeerin somistamassa näyteikkunaa. Taisin jo todeta, että hän näytti todella hurmaavalta. Jo ennen alalle antautumista olin ollut vakuuttunut kosmeettisten aineiden siunauksellisesta vaikutuksesta ihmisen ulkoiselle olemukselle. Kaiken perusta on tietenkin vesi ja saippua, mutta se ei riitä. Kuvitelkaa juhlataloa, joka lakaistaisiin ja pestäisiin perusteellisesti, mutta jätettäisiin koristelematta, asettelematta liinat pöydille, verhot ikkunoihin ja kukat maljakoihin. Puhdasta mutta karua. Daamini oli oiva osoitus siitä miten kemikaliokaupan valikoimia voi taiten käyttää. Vaatteet olisin valinnut hieman toisin, ajattelin mielessäni, mutta kukaan ei ole täydellinen.

— Näytätte henkeäsalpaavan viehättävältä, minä sanoin kun olimme istuneet pöytään.

— Voi kiitos. Komialta tekin näytätte. Nyt ei tietenkään ole yhtään tuttua koko salissa kun minä kerran pääsen hienon miehen seurassa ulos, hän sanoi nauraen ujosti ja katsellen ympärilleen.

— Voimmeko aloittaa sampanjalla? Se jäi meiltä maistamatta lentokoneessa …

— Voi tottakai jos teistä siltä tuntuu. Mutta otetaan pieni pullo kun minä olen tottumaton sampanjaan. Se kuplii ja menee nenään ja sitten rupiaa pärskittämään.

— Pelkään pahoin että oikeata sampanjaa saa vain normaalipullotuksina. Me emme tietenkään tällaisena iltana juo kotimaista kuohuviiniä. Tavallisesti kannan mukanani kultaista sampanjavispilää jolla saa hiilihapon tykkänään pois sampanjasta.

— Kultainen sampanjavispilä? Minä en ole ikinä kuullutkaan.

— Melko turhanaikainen kapine se on myönnettävä. Sain sen lahjaksi työtovereiltani muutama vuosi sitten kun täytin neljäkymmentä.

— Kaikenlaisia sitä keksitään. Voi mahotonta.

Tilasin hovimestarilta pullon sampanjaa. Vaadin ehdottomasti kuivaa laatua ja tietenkin muistin pyytää, että jäät kulhossa eivät olisi vetisiä. Juomaa odotellessa innostuin kertomaan lisää turhanaikaisista kapineista.

— Viehättävin mutta ehkä kaikkein vähimmälle käytölle jäävä syntymäpäivälahja oli kuitenkin kaviaarikuula.

— Kaviaarikuula? Hertta sanoi silmät kysyvästi pyöreinä.

— Sekin minulta unohtui Helsinkiin. Kaviaarikuula on pieni kultainen kuula jota kannetaan pienessä nahkaisessa kotelossa yhdessä pienen kultaisen lusikan kanssa. Kun menen ravintolaan ja tilaan kaviaaria niin voin laitteella varmistua kaviaarin tuoreudesta.

— Voi mahotonta. Mitenkä ihmeessä se tapahtuu?

— Menetelmä on varsin yksinkertainen. Kun annos kannetaan eteeni kaivan rintataskusta tuon nahkakotelon. Poimin kotelosta pienen kultaisen lusikan, laitan pienen kultaisen kuulan lusikkaan ja pudotan kuulan lusikasta tasan kahdenkymmenen sentin korkeudelta kaviaariin. Jos kaviaari on vanhaa, kuula uppoaa siihen näkymättömiin. Jos se on liian nuorta, kuula vierii kulhon reunalle. Kaviaari on valmista syötäväksi silloin kun kuula asettuu kaviaarin joukkoon luontevasti aivan kuin yksi kaviaarin rakeista.

Pitkään Hertta ihmetteli moista tarvekalua. Hovimestari toi sampanjan, kaatoi laseihin ja maistatti. Nyökkäsin armollisesti, jonka jälkeen edeskäypä täytti lasit. Kohotin maljan Hertalle ja sanoin:

— Jos saan näin vanhempana herrana esittää sinunkauppoja ja toivottaa mukavaa iltaa. Kiitos että tulit sulostuttamaan olemassaoloani Hertta!

— Kiitos, Hertta sanoi hiljaa.

Söimme alkuruuaksi Oulujoen siikaa graavattuna. Sitä hovimestari suositteli aivan erityisesti. Täytyy myöntää ettei se hassumpaa ollutkaan. Pääruoaksi otin vapauden tilata pippuripihvit. Niissä huonompikin liha peittyy kätevästi vahvojen mausteiden alle. Talon suosittelema punaviini oli aivan kelvollista. Jälkiruoaksi pyysin keittiötä valmistamaan meille uunijäätelön, sillä sampanjaa oli jäljellä aika lailla.

Emme oikeastaan puhuneet paljoa sinä iltana. Osaksi siksi, että tanssimme kaikki hitaat kappaleet, ja hyvin lähekkäin, eikä mielestäni silloin ole viisasta pilata tunnelmaa juttelemalla joutavia. Pöydässä taas oli kuuloa jännitettävä äärimmilleen ellei tahtonut puhua huutamalla. Mielestäni on myös sivistymätöntä puhua ruoka suussa. Jos en lapsuudenkodistani muuta perintöä ole saanut, niin ainakin hyvät käytöstavat.

Illan viimeistä valssia tanssiessamme kysyin Hertalta korvaan huutamalla, saisinko saattaa hänet kotiin. Hän puristi kättäni, jonka ymmärsin myöntymisen merkiksi. Huoneeseeni en tahtonut häntä pyytää, sillä se oli pieni ja pihan puolella, ehdottomasti kansainvälisen liikemiehen arvolle sopimaton.

Tietenkin Hertta perillä kutsui minut sisään ja tietenkin minä, hetken emmittyäni, suostuin. Heräsin hänen vieressään aamulla viiden aikaan kun vielä oli pimeää. Puin hiljaa päälleni, kirjoitin keittiön pöydälle lyhyen viestin, livahdin kerrostalon rappukäytävään, siitä pihalle ja kadulle. Aloin tarpoa kohti keskustaa kirpeän kylmässä aamuyössä. Tiesin tehneeni yhden ihmisen hyvin, hyvin onnelliseksi.

2

Seuraavan päivän somistin näyteikkunaa keskellä vilkkainta oululaista lauantairuuhkaa. Naamioiduin lukulaseilla ja yritin