Luotettavat muistelmat 2

By Lasse Lehtinen

Lasse Lehtisellä on vankka kokemus politiikasta. Hän on toiminut niin kansanedustajana SDP:n riveissä kuin myös europarlamentaarikkona. Hän on työskennellyt myös ulkoministeriön lehdistöneuvoksena sekä Lontoon suurlähetystössä. Lehtinen on siis oikea mies raottamaan verhoja ja kuvailemaan, mitä Suomen politiikassa on kulissien takana tapahtunut. Samalla Lehtisen muistelmat kertovat, minkälainen mies hän oikein on. Millaista oli lapsuus Kotkan satamakaupungissa, entä sisämaan Kuopiossa? Kuinka Lasse Lehtisestä oikein tuli se Lasse Lehtinen, joka muistetaan politiikan lisäksi esimerkiksi televisiotöistään?Muistelmien toinen osa keskittyy Lehtisen aikuisikään. Minkälaista oli seurata, kun Kekkosen valtakausi vihdoin päättyi? Entä millaista oli julkaista ensiteos kirjailijana? Miten Lehtinen päätyi kaikkiin niihin poliittisiin toimiin, joissa hän on vuosien varrella vaikuttanut?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 16, 2021
• ISBN: 9788726823639

Book preview

Masentavat maalisvaalit

Oli kirkas pakkaspäivä Kiuruveden kirkonkylällä maaliskuussa 1983. Miinusasteita oli lähes kolmekymmentä, ja vaikka aurinko urheasti yritti paistaa, hytisin myrkynvihreissä lämpöhaalareissani. Ne oli ostettu Teboilin huoltoasemalta edellisenä iltana.

Kiuruvesi oli viimeinen Kuopion vaalipiirin kahdestakymmenestäkuudesta kunnasta, jota vaalityöryhmäni kanssa kiersin kuin matkasaarnaaja ikään levittämässä sosialidemokratian ilosanomaa. Mukana seuranneesta asuntovaunusta tarjottiin toriyleisölle päiväysvanhaa Saludo-kahvia.

Henkisesti raskas vaalitaistelu oli loppumetreillä. Vaalin tunnelmia omalta kohdaltani kuvaa kiuruveteläisen mummon lausahdus, kun hän kapuaa asuntovaunun lämmöstä pakkaseen: Hyvvee kahvia on Lehtinen keittänä, mutta sitä Vennamon Veikkoo myö kyllä iänestettää!

Maalisvaalien jälkeinen tiistaiaamu valkeni tavallista valjumpana. Ulkoministeri Pär Stenbäck jäljitti minut Kuopiosta, poliittisesta turvakodistani Piippa ja Risto Lappalaisen luota. Paikasta, jossa olin ottanut vastaan vaalin murheelliset tulokset.

Mitä helvettiä tämä tarkoitti? Stenbäck kysyi ruotsiksi.

Sanoin ulkoministerille, että se tarkoitti juuri sitä, mitä olin etukäteen ounastellutkin. Olin pudonnut eduskunnasta.

Mutta kuinka joku voi yhdessä vuodessa hukata 15 000 ääntä? Stenbäck intti puhelimeen.

Olin vajaa vuosi aikaisemmin saanut presidentin valitsijamiesvaaleissa yli 20 000 ääntä. Selitin, että äänet olivat olleet vain lainassa. Koska olin läänin tunnetuin koivistolainen, hurmosliikkeen tapainen kannatus Mauno Koivistolle oli kanavoitunut minun kauttani.

Puhuin jo Kalen kanssa, yritämme järjestää sinulle sen duunin, mutta se ei tapahdu ihan parissa päivässä. Koeta pärjätä!

Eduskunnasta pudonneet tietävät, ettei se ole miellyttävä kokemus. Kyseessä on henkilökohtainen epäonnistuminen, olosuhteista ja syistä riippumatta. Stressipisteitä siitä tulee ehkä vähemmän kuin avioerosta tai konkurssista, mutta se on kuitenkin tappio, muistutus kuolevaisuudesta.

Häviö kismittää aina, julkinen tappio kahta karvaammin. Risto muistaa minun sanoneen aamutuimaan: Nyt Kuopiolla on sellainen edustaja, jonka se on ansainnutkin.

Yksitoista vuotta eduskuntapalvelua, kolme kautta, oli takanapäin.

Mainettaan parempi joukko

Valta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta, sanotaan valtiosäännössä.

Suomen eduskunta oli kaksikymmentäviisi vuotta sitten hieman vanhahtavampi laitos kuin tänä päivänä. Arvokas se oli, ainakin ensikertalaisen mielestä ja viestitti pitkästä parlamentaarisesta perinteestä. Kansanvallan perustahan oli Suomessa laskettu jo autonomian aikana, joten meillä parlamentarismi on itsenäisyyttä vanhempi.

Nykyinen eduskuntatalo valmistui vuonna 1931. Se on arkkitehti J.S. Sirénin suunnittelema ja alan piireissä taloa pidetään nähtävyytenä. Ulkokuori on Kalvolan punaista graniittia. Se on omalla karulla tavallaan harmoninen rakennus, joka pääsee oikeuksiinsa juuri sillä mäennyppylällä Arkadianmäellä, jolle se aikanaan sijoitettiin.

Sisätilojen arkkitehtuuri on erityisen onnistunut. Lattiat ja seinät ovat marmoria, kalusteet koivua ja tammea. Funktionaalisen tyylin hengessä tehdyt ratkaisut ovat yhtäaikaa tyylikkäitä ja juhlavia, mutta kaikkea koreutta kaihtavia.

Eduskuntatalossa on hyvin luterilainen ja tasavaltainen tunnelma.

Toiminnallisesti talo oli jo käynyt vanhanaikaiseksi. Eduskunnan virkamiehet olivat joten kuten pitäneet puolensa, mutta kansanedustajilla ei ollut omia työtiloja, kunnon saniteettitiloista puhumattakaan. Työhuoneita toki oli, mutta ne jaettiin kolmen, neljän tai jopa viiden kansanedustajan kesken. Koska saunaa tai edes suihkuja ei ollut, maalaiskansanedustajilla oli tapana jo loppuviikosta tuoksahdella muullekin kuin partavedelle tai vanhalle viinalle.

Ensimmäinen työhuoneeni oli talon viidennessä kerroksessa. Huonetovereiksi oli määrätty neljä varttuneempaa sosialidemokraattista kansanedustajaa, kaikki taattuja puolueen oikean laidan kulkijoita. Reino Breilin oli Salosta, Eeli Lepistö ja Antti Pohjonen Pohjanmaalta ja Väinö O. Mäkinen Riihimäeltä. Repe ja Eeli olivat siviilissä puoluepukareita, piirisihteereitä, Antti oli terveystarkastaja ja Väinö Riihimäen kaupunginjohtaja.

Ensimmäisenä päivänä ukot hieman arastelivat pitkätukkaista tulokasta, mikä lie pälkäneläinen radikaali? Mutta eipä aikaakaan, kun Mäkinen kaivoi pölyisen asiakirjapinon takaa pullon, narautti korkin auki ja kaatoi jaloviinaa juomalasiin, jonka pani kiertämään.

Tässä nimenomaisessa työhuoneessa oli yksi kirjoituspöytä, sen molemmin puolin pinnatuolit, oven vieressä oli kulunut nojatuoli, seinustoilla kaksi rispaantunutta sohvaa ja yhdellä seinällä asiakirjakaappi. Huone oli kalustukseltaan samassa kunnossa kuin talon valmistuessa yli neljäkymmentä vuotta aikaisemmin.

Repe saattoi soittaa Saloon vaalipäällikölleen, Eeli rustata kirjallista kyselyä pöydän toisella puolella ja Väinö lukea Riihimäen kaupungin papereita nojatuolissa, kun meidän Antin kanssa oli oltava oikosenaan sohvilla. Yhtäaikaa ei viisi miestä huoneessa pystynyt työskentelemään.

Paperipinot pöydän nurkilla ja kaapissa kasvoivat, kunnes jonakin päivänä joku sai niistä tarpeekseen ja aloitti vimmatun siivoamisen. Pölyttyneimmät ja kellastuneimmat paperit kannettiin käytävälle, josta siivoojat ja vahtimestarit hoitivat ne eteenpäin.

Talon henkilökunta on oma lukunsa. Ylimpinä ovat eduskunnan korkeat virkamiehet. Eduskunnan pääsihteeri oli silloin, ja taitaa olla vieläkin, herra ja ylhäisyys. Vankalle poliittiselle tahdolle ei hänkään mitään mahtanut, mutta valtiosäännön ja etenkin eduskunnan työjärjestyksen antamin valtuuksin pääsihteeri saattoi vaikuttaa jopa lainsäädäntötyöhön.

Kaikki talon rutiinit ovat ilman muuta pääsihteerin vallassa. Pääsihteerillä on vain yksi esimies, eduskunnan puhemies. Silloin kun puhemiehenä sattui olemaan kova luu, kuten oli aikoinaan esimerkiksi K. A. Fagerholm, pääsihteeri pysyi pilttuussaan, mutta heikkojen puhemiesten aikana pääsihteeri saa myös todellista valtaa.

Vain muutamaa vuotta aikaisemmin oli eduskunnassa paljastunut kaikkien aikojen skandaali. Eduskunnan taloudenhoitaja Feiringin jäljiltä kassakaapista löytyi laatikoittain seteleitä, vanhimmat niput jo 1940-luvulta. Kaiken takana oli inhimillinen murhenäytelmä. Feiring oli aikoinaan syyllistynyt pieneen vilppiin, jota peittääkseen hän oli vuosikaudet syyllistynyt yhä suurempiin vilppeihin.

Seitsemänkymmentäluvun alussa eduskunnassa oli yksi virkamies jokaista kansanedustajaa kohti. Nyt, kun hallinto on tehostunut, eduskunnassa on kaksi virkamiestä kansanedustajaa kohti. Juristeja on tietenkin melkoinen määrä, onhan kysymys lainsäädäntötyöstä. Lisäksi talossa on sihteereitä, kielenkääntäjiä ja pikakirjoittajia.

Edelleenkin pikakirjoittajat merkitsevät muistiin jokaikisen puheenvuoron, vaikka puheenvuorot myös nauhoitetaan. Osittain on kysymys traditioiden säilyttämisestä — ja pikakirjoitustaidon ylläpitämisestä Suomessa — mutta pikakirjoittajat toimivat myös varajärjestelmänä modernille tekniikalle.

Tärkein ryhmä on vahtimestarit. Virastomestareiksi heitä nykyään kai kutsutaan. He tietävät kaiken, osaavat kaiken, muistavat kaiken. Mikään ei jää huomaamatta.

Vastoin yleistä käsitystä eduskunta ei ole Suomen kansa pienoiskoossa, onneksi. Varjelkoon, jos niin olisi! Eduskuntaan valikoituu keskimäärin kyvykkäämpiä, sosiaalisempia ja ahkerampia ihmisiä kuin on Suomen kansa keskimäärin. Silti heidän joukossaan on monenlaista väkeä. On aina jokunen juoppo, on rehentelijöitä ja teeskentelijöitä.

Politiikkaa kuvaavassa kirjassani Uskottu mies annan kuvitteellisen sankarini Topi Hurskaisen kertoa, miten itse asiassa kansa, nuo tavalliset ihmiset, ovat paljon turmeltuneempia kuin heidän parjaamansa poliitikot:

Ettäkö kansa rehellistä? Ihanko tosissasi sellaista väität? Kuule kansa, tämä tavallinen katajainen kansa, se vasta hurjaa elämää viettääkin. Tällä kylällä yksistään elelee koko joukko juoppoja, avionrikkojia, varkaita, veronkavaltajia, sukurutsaajia, tapostakin on eräs tuomittu, tiedät ketä tarkoitan. Ja tämä on vain pieni kyläpahanen jumalan selän takana. Kansa ei ole alkuunkaan rehellistä tai kunnollista mutta se on peijakkaan kaksinaamaista joukkoa. Muistatko miten nimismies tiukkasi raittiusmäärärahoja ja yhden konstaapelin viran lisää, jotta saisi juopottelun ja salapolton kuriin pitäjässä? Sama mies on toisinaan juopunut jopa virka-aikana ja ainakin tämän pöydän ääressä muistan hänen juoneen pontikkaakin. Entäpä kuoronjohtaja, tämä kirkon kanttori? Hän vaati seksilehtien myymisen kiellettäväksi kirkonkylän kaupoissa. Itse olen hänen luonaan katsellut pimeässä huoneessa elokuvia, joissa alaston ihminen esittää kaiken osaamansa kikkelitieteen alueelta. Puhumattakaan saarnaaja Huitusta joka vietteli rippikoulutyttöjä. Kauppias piti leijonissa pontevan esitelmän myymälävarkauksia vastaan ja otti esimerkiksi kommunisti Laukkasen pojan nimeltä mainiten. Oli kuulemma kähveltänyt häneltä tupakkaa myymälästä. Kuitenkin voisin vannoa, vaikkakaan en todistaa, että kauppiaan kaikinpuolinen hyvinvointi osaltaan perustuu laajamittaiseen veronkiertoon. Veronkierrosta tuli mieleeni samainen kommunisti Laukkanen, joka paneelikeskustelussa vaati verorikollisille ankarampaa kohtelua. Itse Laukkanen, kyvykäs kirvesmies, kuuluu ottavan yli puolet hankkeistaan pimeänä, ei muuten tule töihin ollenkaan. Itseäni en halua lukea pois joukosta, olen suurimpia syntisiä tässä pitäjässä, mutta en myöskään kehtaisi koskaan väittää että laajat kansanjoukot eläisivät pelkästään kurissa ja Herran nuhteessa.

Meitä siis valtiopäivillä edustaa mainettaan parempi joukko, kunnollisemmat kuin olisimme ansainneet. Heikot hetkensä heilläkin on.

Koska kyseessä on suuri työpaikka, syntyy myös työpaikkaromansseja. Poliittiset intrigit kuuluvat luonnollisesti asiaan. Eduskunta on laitos, koko lailla suljettu sellainen, ja siksi talossa sikiää huhuja enemmän kuin naisten ompeluseurassa.

Näistäkin asioista vahtimestarit ovat parhaiten informoituja. Jos talossa haluaa saada palvelua ja pysyä ajan tasalla, hyvät suhteet näihin virkamiehiin ovat ensiarvoisen tärkeitä.

Useimmat kansanedustajat olivat silloin, ja ovat tiettävästi nytkin, ratkaisseet asunto-ongelmansa halvimmalla mahdollisella tavalla. Noin puolen kilometrin säteellä eduskuntatalosta haetaan alivuokralaisasuntoja, joissa on halpa vuokra. Vuokramarkkinoilla kansanedustajat ovat olleet haluttuja, sillä enimmäkseen edustajat ovat sisäsiistejä ja harvoin kämpillään. Viikonloput he viettävät vaalipiireissä.

Asumisen vaatimattomasta tasosta johtui ainakin ennen vanhaan, että kopperoissa ei oikein viihdytty. Suomen televisiossa esitettiin vuonna 1974 dokumenttielokuva Kansanedustajan päivä, jossa vakavamielinen kepun kansanedustaja Olavi Martikainen tutustui kämpillään iltaisin hallituksen esityksiin. Ohjelma aiheutti mahtavan naurunremakan eduskunnan televisiohuoneessa.

Kansanedustajat tapasikin varmemmin iltaisin ravintola Tullinpuomista tai hotelli Marskin tiloista. Varsinkin Marskin Kellobaari, jota myös tuon ajan journalistit suosivat, oli tärkeä informaatiolähde, jossa valtakunnan oleellinen tieto päivitettiin.

Päätin heti alusta pitäen, että asumiseni olisi jotain muuta kuin kämppä. Päätös oli sikäli helppo, että olin asunut jo kuusi vuotta Helsingissä, minulla oli pankin omistama osake, eikä maakunnassa ollut omaa perhettä. Kotipaikkakysymys ei tuohon aikaan ketään kiinnostanut, jalasmökkijupakka oli edessäpäin. Sitä paitsi olin siviiliammatiltani opiskelija, jota Helsinki ei edes huolinut kirjoilleen.

Kun eduskuntaan 1978 tehtiin lisärakennus, muuttuivat kansanedustajien olot oleellisesti. Laajennettuun osaan tehtiin jokaiselle edustajalle työhuone, tosin kovin pieni ja ahdas, mutta oma yksityisyytensä siinä joka tapauksessa oli.

Saunaosaston aikaansaaminen oli radikaalein ratkaisu. Enää eivät kansanedustajat loppuviikosta tuoksahtaneet ohikulkiessaan, nyt sen sijaan ravintoloissa muu asiakaskunta haistoi jo kaukaa nuorten mieskansanedustajien sisäänmarssin. Kaikki tuoksuivat voimakkaasti samalle partavedelle, jota eduskunnan sauna anteliaasti ja korvauksetta jakoi.

Yksi oleellinen asia on kansanedustajien kohdalta edelleen korjaamatta. Kansanedustajilla ei vieläkään ole henkilökohtaisia sihteereitä. Avustajia saa jo palkata, mutta järjestelmä ontuu yhä. Saattaa olla, että suomalaisten puoluejohtajien on helpompi elää, olla ja hengittää, kun edustaja on mahdollisimman avuton ja siten poliittisesti vähemmän vaikutusvaltainen.

Muutoinhan suomalainen vaalijärjestelmä tekee kansanedustajasta hyvinkin riippumattoman. Meillä, päinvastoin kuin esimerkiksi Ruotsissa, eduskuntavaaleissa äänestetään henkilöä, ei puoluetta. Vaikka puolueilla on omat jäsenäänestyksensä, valituiksi tulevat ne, joilla on korkeimmat henkilökohtaiset äänimäärät.

Vietimme kerran iltaa yhdessä Ruotsin eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan kanssa. Kävi pian selväksi, että ruotsalaiset kansanedustajat eivät olleet kavereita keskenään yli puoluerajojen. Meillä Suomessa sellainen taas on hyvinkin tavallista. Vielä häkellyttävämpää oli, ettei ruotsalaisilla näyttänyt olevan ollenkaan omia mielipiteitä. Sosialidemokraatit olivat kaikki yhtenä harmaana rivistönä punaisissa solmioissaan samaa mieltä. Pukeutumisesta jo näki kumpaa puoluetta kukin edusti.

Kun demarit sanoivat jotakin, he aloittivat: Olof Palme tycker att… Ja aivan samalla tavalla hokivat oikeistoedustajat, joiden puheenjohtaja silloin oli Gösta Boman: Boman tycker att…

Ruotsissa kansanedustajat valitaan ns. pitkiltä listoilta. Puolue asettaa ehdokkaat paremmuusjärjestykseen ja sen jälkeen kilpaillaan vain puolueiden välisistä äänimääristä. Ruotsalainen vaalitaistelu käydään siten jo järjestötasolla. Omalta kohdaltani voin sanoa, että ruotsalaisessa järjestelmässä en olisi koskaan päässyt eduskuntaan. En kyllä olisi sieltä sitten pudonnutkaan.

Matkustimme Kalevi Sorsan kanssa illallisen jälkeen samalla taksilla Merihakaan. Ihmettelin ääneen, miten tylsiä ruotsalaiset kansanedustajat voivatkin olla. Arvelin sen johtuvat juuri pitkistä listoista. Yksilöllisyys ei ruotsalaisessa järjestelmässä pääse esiin niin kuin meillä. Puolueen puheenjohtajan kannalta ruotsalainen systeemi on parempi, Sorsa sanoi lakonisesti. Se oli kai huuleksi tarkoitettu, mutta Kale luultavasti tarkoitti totta.

Ulkomaanmatkat ovat oivallinen tapa tutustua kanssaihmisiin. Varsinkin poliitikot, jotka joutuvat työnsä takia näyttelemään ulkokullattua mallikansalaista ja itseään parempaa ihmistä, saattavat yllättävästi avautua matkoilla.

Äänestäjät ovat joskus huolestuneina panneet merkille, kuinka hyviä kavereita kansanedustajat saattavat keskenään olla yli puoluerajojen. Siihen on täysin luonnollinen selitys. Vaikeinta on olla ystävä saman puolueen samasta vaalipiiristä olevan kollegan kanssa, kilpaillaanhan siinä aina samoista äänistä. Oman eduskuntaryhmän sisällä kilpaillaan vaikuttamisen paikoista.

Sen sijaan esimerkiksi valkeakoskelainen kommunisti kilpailee harvoin turkulaisen kokoomuslaisen kanssa yhtään mistään. Heistä voi tulla kavereita ihan oikeasti. Näin kävi Kauko Tammiselle ja Arto Lampiselle, paperityöläiselle ja varatuomarille, jotka vuosikaudet istuivat Helsingin ravintoloissa iltaa yhdessä ja lauloivat kaksiäänisesti reki-ja työväenlauluja.

Tellu, Judith ja Lillan

Tellervo Koiviston ääni tuo mieleen suvituulessa huojahtelevan, auki unohtuneen aitan oven. Muuta narisevaa hänessä ei olekaan. Vähäeleisen satakuntalaisuuden alle piilottuu viisas ja sydämellinen nainen, jonka huumorintaju ja sarkasmi saa savolaisenkin hyvälle tuulelle.

Erityisen hauskaa oli Tellervon kanssa arvioida muita ihmisiä. Hänen huomionsa olivat osuvia ja teräviä, mutta yleensä hyväntahtoisia. Tellervo ei puhu pahaa ihmisistä muuta kuin äärimmilleen ärsytettynä.

Presidenttipuolisonakin hän piti tyylinsä. Mauno Koivisto, joka kovin huonosti sietää vastaansanomista, saati arvostelua, sai aika ajoin näpäytyksen puolisoltaan: Et sääkää ny kaikis asiois ain oikias ol!

Presidenttipuolison tehtäviin kuuluva tylsä seremoniallisuus näkyi vain harvoin rasituksena Tellervon kasvoilta. Vuosien aikana hänestä tuli, paitsi edustava, myös luontevasti seurusteleva ja asioista kiinnostunut Maan äiti. Assi on ilmeisesti perinyt äidiltään saman vähäeleisen tyylikkyyden ja hyvät hermot.

Tellervo viihtyi eduskunnassa yhden ainoan kauden. Minulla on sellainen käsitys, että hän olisi halunnut vielä jatkaa politiikassa, mutta vetäytyi perherauhan vuoksi. Mauno Koivisto on siinä mielessä normaali suomalainen mies, ettei hän hyvällä silmällä katsonut vaimoa, jolla oli jatkuvia iltamenoja, joista saatettiin tulla kotiin henki haisten konsensukselle.

Erään kerran menimme puolenyön jälkeen jatkoille silloisen Suomen Pankin pääjohtajan kotiin. Seurueessa olivat ainakin Pirkko Työläjärvi, Jacob Söderman, Aimo Ajo ja minä, sekä tietenkin talon emäntä. Tellervo yritti pyytää mukaan miestään, joka vain murahti äkäisesti ja käänsi kylkeä. Koska olin kehuskellut kokintaidoillani, sain laittaa seurueelle pientä yöruokaa.

Keskustelu jatkui pikkutunneille, mutta hiipui vähitellen. Ensimmäisenä oli kuitenkin uupunut seurueen ainoa raitis ja kunnollinen henkilö, jätkäpastori ja kansanedustaja Aimo Ajo Rovaniemeltä. Emme pois lähtiessämmekään hennoneet toveria herättää, vaan peittelimme hänet villashaalin alle sohvalle.

Aamulla pääjohtaja, joka ei muutenkaan ollut erityisen hyvällä tuulella, löysi vieraan miehen olohuoneensa sohvalta. Kukas tee sitten olette? Koivisto oli kysynyt jäljittelemättömällä tyylillään. Mies sohvalla veti röijyn hampaisiinsa, ojensi säikähtäneenä kättään yläviistoon ja esittäytyi: Pastori Aimo Ajo Lapin vaalipiiristä. Koivisto tuhahti, heilautti suurta kouraansa ja lähti kävellä lompsimaan suurilla kengillään yli Pitkänsillan kohti keskuspankkia.

Ruotsalaisessa kansanpuolueessa oli kaksi daamia, joiden kanssa oli aina hauska edustaa ja matkustaa. Sekä Jutta Zilliacus että Elisabeth Rehn olivat kansanedustajina — ja ovat vieläkin — jokseenkin epäsuomalaisia naisia. He ovat edustavia, ulospäin suuntautuneita, vilkkaita ja kielitaitoisia.

Olen aina ollut sitä mieltä, että itseään paremmassa seurassa ihminen sivistyy. Jutan vanavedessä tapasi mielenkiintoisia ulkomaalaisia, jopa kreivejä ja paroneita. Meitä yhdisti myös taipumus tuhlata rahamme ulkomailla ravintoloissa ja ostoksilla. Jotkut kollegamme metsästivät reissuilla ilmaisia suupaloja ja paluumatkalla laskeskelivat, paljonko olivat matkoilla tienanneet. Siihen aikaan matkalaisille maksettiin kotimaan päivärahan lisäksi ulkomaan päivärahaa.

Jutan ensimmäinen kommentti minulle Elisabeth Rehnistä ei ollut kovin mairitteleva, mutta kun Jutta sittemmin luopui politiikasta eikä kilpailuasetelmaa enää ollut, hän on tukenut puoluesisartaan julkisesti.

Viime presidentinvaaleissa ajauduimme Elisabeth Rehnin kanssa eri puolille barrikadia. Kukaan ei uskonut — ei Rehn itse, en minä eikä varsinkaan RKP:n johto — millainen sosiaalinen tilaus häntä oli odottamassa. Koska olin näkyvässä asemassa Ahtisaaren kampanjassa, Rehnin joukoissa oli tarpeeksi niitä, jotka yrittivät myrkyttää välejämme. Toisin kuin Kalevi Sorsa, Rehn näyttää toipuneen. Jos pysyviä vaurioita on jäänyt, hän ei niitä ainakaan ole päällepäin näyttänyt.

Ruotsalaisessa kansanpuolueessa, ja etenkin sen ulkopuolella, molempia rouvia pidettiin ulkopoliittisesti naiveina. He eivät olleet virallisen liturgian ja Kekkosen kannalla ollenkaan sillä innolla, jota poliitikoilta tuohon aikaan edellytettiin. Historia osoittaa, että Judith ja Lillan olivat oikeammassa kuin itse ehkä arvasivatkaan. Mutta politiikkahan on mahdollisuuksien taitamista, tekojen, puheiden ja ajoituksen on täsmättävä.

Jutta olisi halunnut ministeriksi ja ehkä hänet siihen tehtävään olisi valittukin, ellei siihen aikaan olisi ollut voimassa sääntö, jonka mukaan valtioneuvoston jäseneksi otetaan vain syntyperäisiä Suomen kansalaisia. Jutta on syntynyt Virolaisesta isästä. Asiaa koskeva lainmuutos venyi ja venyi. Vasta kun Benjamin Zyskowicz, puolalaisista vanhemmista syntynyt, tuli eduskuntaan, muutettiin lakia siltä varalta, että Ben joskus tahtoo ministeriksi. Lillanista tuli puolustusministeri, joka sai sotaväessä enemmän liikettä aikaan kuin koko kenraalikunta yhteensä.

Minuun teki suuren vaikutuksen, kun Jutta kertoi miehensä Benedictin osaavan soittaa pieremällä Porilaisten marssin alkutahdit. Bez on toimittaja ja kirjailija, joka on tehnyt elämäntyönsä Hufvudstadsbladetissa ja Svenska Teaternin liepeillä. Erään kerran ihmettelin hänen kuullensa, mikä mahtaa olla Jan-Magnus Janssonin salaisuus naismaailmassa? Toinen toistaan fiksummat naiset lankesivat tähän mieheen, joka ulkonäöltään muistuttaa räntäsateeseen unohtunutta bernhardilaiskoiraa.

Jutan aviomiehellä oli heti selitys valmiina: Janne-Manne on kaikista tapaamistani miehistä ehdottomasti laskelmoivin. Hän käyttää alhaisinta mahdollista menetelmää, jolla hurmaa kaikki naiset… Benedict piti taidepaussin. Hän puhuu naisille kuin vertaisilleen.

Kaikki eivät olleet ihastuneita Jutan tyylikouluun. Kerran tulimme Itä-Berliinissä kokouksesta hotelliin myöhään illalla. Johannes Virolaista huikoi ja niin päätimme nauttia vielä iltapalan.

"Erbsensuppe? Eiks hää tarkota hernekeittoo?, Virolainen tavasi ruokalistaa. Mie otan semmosen ja mineraalivettä, Mineralwasser, bitte!" Jussi touhusi.

Ruoat saapuivat aikanaan ja Virolainen alkoi lusikoida soppaansa. Mitä sie otit? hän kysyi Jutalta. Kaviaaria, Jutta vastasi. Jussi suuttui. Kaviaaria? Sehän maistuu paskalle! Siekii pianonvirittäjän tytär syöt sitä vaan sen takkii, se on hienoo! Mitäs Lasse syöp?

Olin tilannut etanoita. Etanoit! Siekii lihava sosialisti Savost! Jos siun äänestäjät tietäis et tääl sie vaa syöt etanoit nii hyö ei sinnuu ennää äänestäis!

Jussi hotki nopeasti soppansa ja meni nukkumaan.

Suomen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan virallinen vierailu Puolaan sattui syksyllä 1981 historiallisella hetkellä. Sinä päivänä, jolloin autolauttamme purjehti Gdanskin satamaan, muuan höyrypäinen telakkatyömies Lech Wałęsa oli päättänyt panna ranttaliksi. Syntyi Solidaarisuus-liike, joka vähitellen kaatoi puolalaisen kommunismin ja teki Wałęsasta vapaan Puolan ensimmäisen presidentin.

Puolalaisten kunniaksi on sanottava, että sekasortoisesta poliittisesta tilanteesta huolimatta vierailumme hoidettiin korrektisti alusta loppuun. Valtuuskuntaamme johti Jutta hänelle ominaisella tyylikkäällä ja tehokkaalla tavalla.

Käynti oli suomalaisittain muutenkin ikimuistoinen. Suomen uusi suurlähettiläs Taneli Kekkonen oli ensimmäistä viikkoa uudessa asemamaassaan. Hänen vaimonsa Brita ei ollut vielä ehtinyt tulla Varsovaan, mistä aiheutui tiettyjä käytännön ongelmia. Etenkin suurlähetystön omalla henkilökunnalla oli totuttelemista uuden päällikön tapoihin.

Ei ollut mikään valtakunnan salaisuus, että muutoin erittäin lahjakas diplomaatti Taneli Kekkonen oli myös lahjakas juoppo. Jo vuosikaudet hän oli nauttinut pääosan ravinnostaan nestemäisessä muodossa. Ulkoasiainhallinnossa oli yleinen ihmettelyn aihe, millä ajalla — ja millä aivosoluilla — hän teki kuuluisat briljantit raporttinsa.

Ainakin sen vierailuviikon ajan lähettiläs oli aamusta iltaan tukevasti ja hilpeästi juovuksissa. Retkemme kohokohta oli lähettilään oma illallinen residenssissä. Herrasväki oli adoptoinut Rooman kaduilta kaksi vilkasta kulkukoiraa. Koirilla näytti olevan, paitsi isännän mielisuosio, myös esteetön kulku lähetystön tiloissa. Eiks nää oo kivoja hauvoja? lähettiläs kysyi ja antoi makupaloja koirille omalta lautaseltaan.

Illallinen sujui joten kuten seurustelun merkeissä. Ihailtavinta itsehillintää osoitti kuitenkin puheenjohtajamme, joka jatkoi syömistään, vaikka toinen Kekkosen koirista nykytti itseään Jutan avonaisen iltapuvun kainaloon punainen koirankikkeli iloisesti pystyssä.

Tellervo Koivistoa lukuunottamatta sosialidemokraattiset naiset olivat yleensä politiikkaan tarrautuneita ja siitä riippuvaisia. Naiset — varsinkin samasta vaalipiiristä — sietivät toisiaan vielä huonommin kuin miehet.

Seija Karkinen, Pirkko Työläjärvi, Vappu Taipale, Alli Lahtinen ja muutamat muut sosialidemokraattiset naiset avasivat latua sille vallankumoukselle, joka oli tulossa —