Valittuja kertomuksia ja novelleja 1

By Anton Tšehov

Kun ulosottomies Ivan Dmitrish Tshervjakov aivastaa oopperassa virkailijakenraali Brizalovin päälle, hän on kauhuissaan. Hän pyytää anteeksi, mutta Brizailov ei tunnu ottavan anteeksipyyntöä vastaan, mikä pahentaa asioita entisestään. Täytyyhän hänen saada pyydettyä kunnolla anteeksi – hinnalla millä hyvänsä.Virkamiehen kuolema on yksi venäläismestari Anton Tšehovin kertomuksista Valittuja kertomuksia ja novelleja 1 -kokoelmassa vuodelta 1945. Liikuttavissa ja koomisissakin kertomuksissa sukelletaan syvälle venäläisen elämän kiemuroihin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 28, 2021
• ISBN: 9788726546323

Book preview

Kirje oppineelle naapurille.

Rakas naapurini!

Maksim… (unohdin isänne nimen, suokaa jalomielisesti anteeksi!) Suokaa anteeksi ja armahtakaa minua vanhaa ukkoraiskaa ja tolkutonta ihmissielua siitä, että rohkenen häiritä Teitä kurjalla kirjeellisellä jokelluksellani. Kas onhan kulunut jo kokonainen vuosi siitä, milloin Te suvaitsitte asettua asumaan meidän maanosaamme minun vähäpätöisen miehen naapuruuteen, mutta minä en kuitenkaan vielä tunne Teitä, ettekä Te minua viheliäistä matosta. Sallikaapa siis, kallis naapurikulta, vaikkapa näiden vaarimaisten hieroklyffien välityksellä tutustua Teihin, puristaa ajatuksissa Teidän oppinutta kättänne ja toivottaa Teidät tervetulleeksi pyhästä Pietarin kaupungista meidän epäkelpoiselle musikkain ja talonpoikaiskansan, se on plebeijielementin asuttamalle maanperällemme. Kauan olen etsinut tilaisuutta tutustua Teihin, sitä janonnut, sillä tiede on eräällä tavalla meidän äitimme samoin kuin sivilisatiokin, ja siksi kunnioitan vilpittömästi niitä ihmisiä, joiden populäärisen kunnian sädekehällä, seppeleillä, kymbaleilla, ritarimerkeillä, nauhoilla ja kunniakirjoilla kruunattu nimi ja sääty jylisee kuuluisana kuin ukkonen ja salama kaikkiin näkyväisen ja näkymättömän auringon alla olevan maailman ääriin. Minä rakastan tulisesti astronomeja, runoilijoita, metafyysikoita, dosentteja, kemistejä ja muita tieteenpalvojia, joiden joukkoon Tekin kuulutte viisasten tieteenhaarojenne, toteamustenne, tuotteittenne ja hedelmienne ansiosta. Kerrotaan Teidän julkaisseen paljon kirjoja putkien, mittarien ja houkuttelevia piirroksia sisältävien ulkomaalaisten kirjojen keskellä älyperäisesti istuttuane. Äskettäin poikkesi luokseni lahoaville ja raunioituneille asuinsijoilleni paikallinen naapurini Gerasimov ja haukkui ja moitti hänelle ominaisella fanatismilla ihmisen polveutumista ja muita näkyväisen maailman ilmiöitä käsitteleviä ajatuksianne ja ideoitanne, hyökkäili ja kiivaili Teidän neronleimausten ja aerogliittien peittämää älyllistä sfääriänne ja henkistä horisonttianne vastaan. Minä en ole Gerasimovin kanssa samaa mieltä Teidän henkisistä ideoistanne, sillä elän ja ravitsen itseäni vain tieteellä, jonka Kaitselmus on ihmissuvulle antanut, jotta voitaisiin kaivaa esiin sekä näkyväisen että näkymätömänt maailman uumenista kallisarvoisia metalleja, metalloideja ja briljantteja, mutta kuitenkin suokaa minulle anteeksi, isäseni, minulle piskuiselle hyönteiselle, jos rohkenen vaarimaisesti kumota muutamia luonnon olemusta koskevia ideoitanne. Gerasimov ilmoitti minulle Teidän muka kirjoittaneen teoksen, jossa suvaitsitte esittää sangen epäolennaisia ideoita ihmisistä ja heidän muinaisesta olotilastaan ja elämästään ennen vedenpaisumusta. Te olette suvainneet kirjoittaa, että ihminen on kehittynyt marakattien, oranguuttien ynnä muista apinamaisista heimoista. Suokaa anteeksi minulle, vanhalle ukkoressulle, mutta minä en ole kanssanne tässä tärkeässä kohdassa samaa mieltä ja voin esittää Teille vastalauseeni. Sillä, jos ihminen, joka on maailman valtias, viisain kaikista hengittävistä olennoista, polveutuisi tyhmästä ja moukkamaisesta apinasta, niin hänellä olisi häntä ja villi ääni. Jos me polveutuisimme apinoista, niin Mustilaiset kuljettaisivat meitä kaupungista kaupunkiin näytettäväksi, ja me maksaisimme rahaa toistemme katsomisesta, tanssisimme Mustilaisen komennon mukaan tahi istuisimme ristikkojen takana eläintarhassa. Olemmeko me muka yltämme karvan peitossa? Emmekö me muka pidä vaatteita, joita vailla apinat ovat? Emme suinkaan rakastaisi, vaan halveksisimme naista, jos hän hiukkasenkin haisisi apinalle, jonka joka tiistai näemme Aateliston Johtajalla. Jos esi-isämme olisivat polveutunet apinoista, niin ei heitä olisi haudattu kristilliseen hautausmaahan, esimerkiksi esi-isääni Amvrosia, joka aikoinaan eli Puolan valtakunnassa, ei haudattu kuten apina, vaan katolisen apotin Joakim Szastakin viereen, jonka muistiinpanot kohtuullisesta ilmastosta ja kohtuuttomasta kuumien juomien käytöstä ovat säilyneet aina tähän päivään saakka veljelläni Iivanalla (Majuurilla). Apotti on katoolinen pappi. Suokaa anteeksi minulle maatiaiselle, että sekaannun Teidän oppineisiin asioihinne ja tulkitsen ne omalla tavallani vaarimaisesti ja tyrkytän Teille omia kummallisia ja kömpelöitä ideoitani, jotka oppineilla ja sivilisativoituneilla ihmisillä asustavat mieluummin vatsassa kuin päässä. En voi vaieta enkä kärsiä, milloin oppineet ajattelevat mielessään väärin ja enkä voi olla Teitä vastustamatta. Gerasimov ilmoitti minulle Teillä olevan väärän käsityksen kuusta, taivaan kuusta, joka pimeän hetkinä korvaa meille auringon, jolloin ihmiset nukkuvat, että Te siirtelette sähköjä paikasta toiseen ja haaveilette. Älkää naurako tälle ukkorahjuksen viheliäiselle töherrykselle. Te väitätte, että kuussa, taivaan kuussa, asuu ihmisiä ja heimoja. Se ei voi olla mitenkään mahdollista, sillä jos kuussa asuisi ihmisiä, niin he taloillaan ja lihavilla laitumillaan varjostaisivat meiltä sen maagillisen ja tenhoavan valon. Ihmiset eivät voi elää ilman sadetta, ja sade kulkee alaspäin eikä ylös kuuhun. Ihmiset kuussa asuessaan putoilisivat alas maahan, mutta sellaista ei tapahdu. Roskat ja likavedet tippuisivat asutusta kuusta maapallollemme. Voivatko ihmiset asua kuussa, jos se on olemassa vain yöllä ja häviää päiväksi. Eivätkä hallitukset voi sallia asua kuussa, sillä sen kaukainen etäisyys ja saavuttamattomuus antaisi tilaisuuden helposti piiloutua viranomaisilta. Olette hiukan erehtyneet. Te kirjoititte ja painatitte älykkääseen teokseenne — niin sanoi minulle Gerasimov — että muka kaikkein suurimmassa taivaankappaleessa, auringossa, on mustia pilkkuja. Niitä ei voi olla siellä, sillä niitä ei koskaan voi olla. Kuinka Te voisitte nähdä auringossa pilkkuja, jos aurinkoon ei voi katsoa tavallisilla ihmissilmillä, ja mitä varten siinä olisi pilkkuja, kun kerran pilkuittakin voi tulla toimeen? Mistä märästä aineesta sitten ne pilkut ovat tehtyjä, elleivät ne pala? Kenties Teidän mielipiteenne mukaan auringossa asuu kalojakin? Suokaa anteeksi minulle myrkykkäälle hupsulle typerä pilani! Olen hirveän uskollinen tieteelle! Rupla, tuo yhdeksännentoista vuosisadan purje, ei ole minusta minkään arvoinen, tiede pitemmillä siivillään on sen arvon minun silmissäni himmentänyt. Jokainen löytö raatelee minua kuin ruoska selkää. Vaikka olenkin moukka ja vanhanaikainen tilanomistaja, niin kuitenkin minä vanha lurjus työskentelen tieteen ja löytöjen parissa, joita teen omin käsin ja ahdan tyhmän pääkoppani, heikon kalloni, täyteen ajatuksia ja mitä suurimpien tietojen kompletteja. Luontoemo on kirja, jota tulee lukea ja katsella. Minä olen tehnyt paljon löytöjä omalla järjelläni, sellaisia löytöjä, joita ei vielä ainoakaan reformaittori ole havainnut. Sanon kerskailematta, että en ole viimeisiä mitä sivistyneisyyteen tulee, jonka olen känsäisin käsin hankkinut, enkä vanhempien — se on isän, äidin tahi holhoojan rikkaudella, jotka usein turmelevat lapsensa rikkauksilla, ylellisyydellä ja kuusikerroksisilla asunnoilla, joissa on kotiorjia ja sähkösoittokelloja. Kas minkä kehno järkeni onkaan havainnut! Olen todennut, että suuri tulinen sädepallomme aurinko kerran vuodessa varhain aamulla mieltä kiinnittävästi ja taitellisesti leikkii kirjavilla väreillä ja tekee tällä ihmeellisellä kimmellyksellään eloisan vaikutuksen. Toinen löytö. Miksi talvella on päivä lyhyt ja yö pitkä ja kesällä päinvastoin? Päivä talvella on siksi lyhyt, että se samoin kuin kaikki muutkin näkyväiset ja näkymättömät ainekset kylmän vaikutuksesta supistuu ja siksi, että aurinko laskee aikaisin, mutta yö leviää lyhtyjen ja lamppujen polttamisesta, sillä se lämpiää. Sitten vielä olen todennut, että koirat keväisin syövät heinää kuten lampaat, ja että kohvi on täysiverisille ihmisille vaarallista, sillä se saa aikaan päänhuimausta, sumentaa silmät ynnä muuta sen kaltaista. Lisäksi olen keksinyt paljon muutakin, vaikka minulla ei olekaan kunniakirjoja ja todisteita. Saapukaa luokseni, rakas naapuri, tulkaa totta jumaliste! Keksimme jotakin yhdessä, syvennymme kirjallisuuteen, ja Te opetatte minulle ilkimykselle erilaisia laskelmia ja arvioita. Luin äskettäin ranskalaisen oppineen kirjoituksen siitä, että leijonan turpa ei lainkaan muistuta ihmisen kasvojen piirteitä, kuten monet aikamme opiskelijaiset ajattelevat. Siitäkin keskustelemme. Saapukaa, suokaa minulle se armo ja kunnia! Me syömme nyt paastoruokaa, mutta Teille laitamme paastotonta. Tyttäreni Natasha pyytää Teitä ottamaan mukaanne muutamia oppineita kirjojanne. Hän ajattelee émancipée, kaikki muut ovat hänen mielestään hulluja, vain hän yksin on viisas. Nuoriso, nyt minä sen Teille sanon, ilmentää itseään. Jumala heille viisautta antakoon! Viikon kuluttua saapuu luokseni veljeni Iivana (Majuuri), hyvä mies, mutta näin meidän kesken sanottuna, Bourbon eikä pidä tieteistä. Portinvartijani Trofimin pitäisi tuoda Teille tämä kirje tasan kello 8 illalla. Jos hän tuo sen myöhemmin, niin lyökää häntä turpiin, kuten pfessuorille sopii, ei sellaisen elementin kanssa maksa kursailla. Jos tuo myöhemmin, niin se merkitsee sitä, että se ryökäle on poikennut matkalla kapakkaan. Tapa käydä tervehtimässä naapuria ei ole meidän keksimämme eikä lopu meihin, sentähden saapukaa välttämättä koneiden ja kirjojen kanssa. Saapuisin itse luoksenne, mutta olen kovin ujo, eikä rohkeutta riitä! Suokaa anteeksi minulle kelvottomalle tuottamani häiriö!

Merkitsen Teitä kunnoittava Donin Armeijan reservialiupseeri, aatelismies, naapurinne

Vasili Semi-Bulatov.

Virkamiehen kuolema.

Eräänä kauniina iltana istui yhtä kaunis ulosottomies Ivan Dmitritsh Tshervjakov toisella tuolirivillä ja katseli kiikarilla Cornevillen kelloja. Katseli ja tunsi olevansa autuuden huipulla. Mutta äkkiä… Kertomuksissa tapaamme usein tuon mutta äkkiä. Tekijät ovat oikeassa: elämä on täynnä yllätyksiä! Mutta äkkiä hänen kasvonsa rypistyivät, silmät pullistuivat, hengitys salpautui… hän otti kiikarin pois silmiltään, kumartui ja…tshii!!! tshii!!! Aivasti, kuten näette. Ei ketään tai missään kielletä aivastamasta. Musikat, poliisimestarit, jopa joskus salaneuvoksetkin aivastelevat. Kaikki aivastelevat. Tshervjakov ei lainkaan hämmentynyt, pyyhki nenäliinalla kasvonsa ja kohteliaana miehenä katsahti ympärilleen, oliko aivastuksellaan jotakuta häirinnyt. Mutta nytpä hän menikin hämilleen. Hän näki, kuinka ensimmäisellä tuolirivillä hänen edessään istuva ukkeli huolellisesti kuivasi käsineellä kaljuaan ja kaulaansa sekä mutisi jotakin. Ukkelin Tshervjakov tunsi hallituksessa palvelevaksi virkailijakenraali Brizaloviksi.

Pärskin hänen päälleen! — ajatteli Tshervjakov. Ei ole minun esimieheni, outo on, harmillista kuitenkin. Täytyy pyytää anteeksi.

Tshervjakov yskähti, kumartui vartalollaan eteenpäin ja kuiskasi kenraalin korvaan:

— Suokaa anteeksi, teidän —tenne, pärskin päällenne… minä vahingossa…

— Eipä mitään, eipä mitään…

— Jumalan tähden, suokaa anteeksi. Enhän minä… halunnut!

— Ah, istukaa, olkaa hyvä! Antakaa kuunnella!

Tshervjakov hämääntyi, hymähti typerästi ja alkoi katsella näyttämölle. Katseli, mutta autuudentunne oli poissa. Häntä alkoi vaivata levottomuus. Väliajalla hän lähestyi Brizalovia, käveli hänen rinnallaan, ja voitettuaan arkuutensa sammalsi:

— Pärskin päällenne, teidän —tenne… Antakaa anteeksi… Minähän… enhän toki…

— Ah, mitä joutavia… unohdin jo, mutta te aina sitä samaa! — virkkoi kenraali ja liikahutti kärsimättömästi alahuultaan.

Unohdin, mutta ilkeys pilkistää silmistä, — ajatteli Tshervjakov, katsellen epäilevästi kenraalia. — Puhuakaan ei halua. Hänelle pitäisi selittää, että en lainkaan halunnut… että se on luonnon laki, muutoin luulee, että sylkäistä tahdoin. Nyt ei luule, mutta myöhemmin luulee! ..

Kotiin tultuaan Tshervjakov kertoi vaimolleen moukkamaisuutensa. Hänestä näytti, että vaimo suhtautui tapahtuneeseen liikaa keveästi, hän vain säpsähti, mutta, rauhoittui kuultuaan Brizalovin olevan oudun.

— Käy kuitenkin pyytämässä anteeksi, — sanoi hän.

— Luulee, että et osaa käyttäytyä seurassa!

— Sepä se! Pyysin anteeksi, mutta hän, kuinka omituista… ei kunnon sanaa sanonut. Eikä hänellä ollut aikakaan keskustella.

Seuraavana päivänä Tshervjakov pukeutui uuteen virkapukuunsa, suki hiuksensa ja lähti Brizalovin luo selitykselle… Astuttuaan kenraalin vastaanottohuoneeseen hän näki siellä paljon anojia ja heidän joukossa itsensä kenraalin, joka oli jo aloittanut anomusten vastaanoton. Kuulusteltuaan muutamia anojia kenraali loi katseensa Tshervjakoviin.

— Eilen Arkadiassa, jos muistanette, teidän —tenne, — aloitti notari, — minä aivastin ja… vahingossa pärskin. Ant….

— Joutavia… Jumala tietää mitä! Mitä te haluatte?— kenraali kääntyi seuraavan asiakkaan puoleen.

Ei halua puhua! — ajatteli Tshervjakov kalveten. — On vihainen, siis… Ei, tätä ei saa näin jättää… Selitän hänelle…

Kun kenraali lopetti keskustelun viimeisen anojan kanssa ja kääntyi poistuakseen sisähuoneisiin, astui Tshervjakov hänen jälkeensä ja sopersi:

— Teidän —tenne! Jos rohkenen häiritä Teidän —tanne, niin voin sanoa tekeväni sen katumustarkoituksessa… Enhän minä tahallani, suvaitkaahan toki tietää!

Kenraali otti happaman itkuisen ilmeen ja huitaisi kädellään.

— Te vain pilailette, armollinen herra! — virkkoi hän oven taakse vetäytyessään.

"Mitä pilaa siinä on? — ajatteli Tshervjakov. — Ei tässä ole pilaa hituistakaan! Kenraali, eikä ymmärrä! Jos niin on, niin enpä pyytelekään enempää anteeksi mokomaltakin pöyhkeilijältä! Hitto hänen kanssaan!

Kirjoitan hänelle kirjeen, mutta käymään en rupea! En jumalavita rupeaakan!"

Niin mietti Tshervjakov kotiin tullessaan. Kirjettä kenraalille hän ei kirjoittanut. Mietti, mietti, mutta ei mitenkään saanut kirjettä valmiiksi. Seuraavana päivänä täytyi itsensä lähteä selitykselle.

— Kävin eilen häiritsemässä teidän —tanne, — mutisi hän, kun kenraali silmäsi häntä kysyvästi, — en pilan vuoksi, kuten suvaitsitte sanoa. Pyysin anteeksi sitä, että aivastaessani pärskin… mutta pilalla en ajatellutkaan. Uskallanko minä pilailla? Jos rupeamme pilailemaan, niin silloin katoaa kunnioitus henkilöitä kohtaan… ei ole…

— Ulos!!! — karjasi äkkiä vihasta sinistynyt ja vapiseva kenraali.

— Mitäs nyt? — kuiskasi kauhusta pökertynyt Tshervjakov.

— Painu ulos!!! toisti kenraali jalkojaan tömistellen.

Tshervjakovin vatsassa repesi jokin. Mitään näkemättä hän perääntyi ovelle, tuli ulos ja hoiperteli… Tultuaan konemaisesti kotiin, hän retkahti virkapukuaan riisumatta sohvalle ja… heitti henkensä.

Paha poika.

Hauskannäköinen nuori mies Ivan Ivanovitsh Lapkin ja pystynenäinen neitonen Anna Semenovna Zamblitskaja laskeutuivat jyrkkää töyrästä alas rantaan ja istuutuivat penkille. Pikku penkki oli aivan veden rajassa tuuhean pajukon keskellä. Mikä mainio paikka! Sillä istuessanne olette piilossa maailmalta — ainoastaan kalat ja veden pinnalla salamana kiitävät hämähäkit teidät näkevät. Nuoret olivat varustautuneet ongilla, haaveilla, matorasioilla ja muilla kalastusvälineillä. Istuuduttuaan aloittivat heti kalastuksen.

— Olen iloinen, että vihdoinkin olemme kahden aloitti Lapkin ympärilleen vilkuillen. — Minulla on paljon Teille sanottavaa, Anna Semenovna… Erittäin paljon… Kun näin Teidät ensimmäisen kerran… Onkeanne nykii…Ymmärsin silloin, miksi elän, käsitin, kuka on epäjumalani, jolle olen velvollinen pyhittämään rehellisen työteliään elämäni…Se on varmaankin suuri kala… nykii. Nähtyäni teidät rakastuin heti paikalla, rakastuin intohimoisesti! Älkää vetäkö vielä… ottakoon paremmin kiinni… Sanokaa minulle, rakkaani, vannotan teitä, uskallanko toivoa — ei vastarakkautta, ei! — sitä en ansaitse, en uskalla edes ajatellakaan… voinko toivoa, että… Vetäkää ylös!

Anna Semenovna kohotti vapaa pitelevän kätensä, riuhtaisi onkensa vedestä ja kirkaisi. Ilmassa välkkyi hopeanvihertävä kala.

— Jestas, millainen ahven! Ah, ah… Nopeammin! Pääsi irti!

Ahven irtosi koukusta, hyppeli ruohikossa kohti kotoista alkuainettaan ja… pulskis veteen!

Kalaa kiinni ottaessaan Lapkin kalan asemesta miten lieneekään aivan odottamatta tarttunut Anna Semenovnan käteen, vahingossa vienyt sen huulilleen… Tyttö veti kättään pois, mutta se oli jo myöhäistä: huulet yhtyivät vahingossa suudelmaan. Suudelmaa seurasi toinen suudelma, sitten valat ja vakuutukset… Mikä onnellinen hetki! Muuten tässä maallisessa elämässä ei ole mitään täysin onnellista. Tavallisesti joko onneen itseensä sisältyy myrkkyä tahi se myrkytetään ulkoa päin. Niinpä nytkin. Nuorten suudellessa kuului äkkiä naurua. He katsahtivat joelle ja kauhistuivat. Vedessä vyötäisiään myöten seisoi alaston poika. Se oli lukiolainen Kolja, Anna Semenovnan veli. Hän seisoi vedessä, katseli nuorta paria ja hymyili kavalasti.

— Ahaa, te suutelette? — hän virkkoi. — Hyvä on! Kerron mammalle.

— Toivon, että olette rehellinen ihminen… mutisi Lapkin punastuen. — Salakatselu on halpamaista, mutta kertominen on alhaista, hävytöntä, inhoittavaa… Oletan, ettette te rehellisenä ja jalomielisenä miehenä…

— Antakaa rupla, niin en sano! — virkkoi jalomielinen mies. — Muuten kerron.

Lapkin otti ruplan taskustaan ja antoi sen Koljalle. Poika puristi rahan märkään nyrkkiinsä, vihelsi ja ui pois. Nuoret eivät sillä kertaa enempää suudelleet.

Seuraavana päivänä Lapkin toi Koljalle kaupungista värilaatikon ja pallon ja sisko antoi hänelle kaikki tyhjät pillerirasiansa. Sitten täytyi lahjoittaa vielä koiran päillä somistetut kalvonsinnapit. Paha poika oli näköjään kaikista näistä lahjoista kovin hyvillään ja saadakseen vielä enemmän lahjoja hän aloitti tarkkailun. Hän seurasi Lapkinia ja Anna Semenovnaa kaikkialle. Ei jättänyt heitä hetkeksikään kahden.

— Heittiö! — Lapkin kiristeli hampaitaan. — Kuinka pieni ja miten suuri heittiö! Mikähän hänestä tuleekaan myöhemmin?!

Koko kesäkuun ajan Kolja kiusasi rakastuneita. Uhkasi kannella, piti silmällä, vaati lahjoja ja väheksyi kaikkea. Vihdoin hän alkoi mieliä taskukelloa. Mikäpäs auttoi? Täytyi luvata ostaa kello.

Kerran kun »päivällispöydässä tarjottiin jälkiruuaksi vohveleita, räjähti poika äkkiä nauramaan, iski silmää Lapkinille ja kysyi häneltä:

— Sanonko? Vai?

Lapkin punastui kamalasti ja purasi vohvelin asemesta lautasliinaansa. Anna Semenovna ponnahti ylös pöydästä ja juoksi toisen huoneeseen.

Sellaisessa kiusallisessa tilanteessa nuoret olivat elokuun loppuun asti, jolloin Lapkin vihdoinkin kosi Anna Semenovnaa. Oi, mikä onnen päivä se olikaan! Keskusteltuaan morsiamen vanhempien kanssa ja saatuaan heidän suostumuksensa Lapkin ensimmäiseksi juoksi puutarhaan etsimään Koljaa. Hänet löydettyään hän otti pahaa poikaa korvasta kiinni. Paikalle ennätti Anna Semenovnakin, joka myös oli etsinyt Koljaa, ja hän tarttui pojan toiseen korvaan. Ja rakastuneiden kasvoilla väreilevä nautinto oli katselemisen arvoinen, kun Kolja itki ja rukoili:

— Rakkaat kultaseni, kyyhkyläiseni, en enää koskaan tee niin! Ai, ai, suokaa anteeksi!

Sitten kumpikin tunnusti, ettei koko rakkautensa aikana olleet kertaakaan tunteneet niin suurta onnea ja riipaisevaa autuutta, kuin niinä silmänräpäyksinä, joina raastoivat pahankurista poikaa korvista.

Moskovan torvitorilla.

Rozhestvenskin luostarin lähellä on pienehkö aukio, jota nimitetään Torvitoriksi tahi lyhyesti Torveksi. Sunnuntaisin siellä käydään kauppaa. Sadat turkit, lievetakit, karvalakit ja sylinterit vilahtelevat ja häärivät kuin ravut vasussa. Kuuluu kevättä muistuttavaa moniäänistä lintujen laulua. Auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta laulu ja heinän tuoksu tuntuvat voimakkaampina, muisto keväästä herättää kaihoisan ajatuksen ja kantaa sen kauas, kauas. Aukion laidassa on kuormien rivi. Kuormissa ei ole heiniä eikä kaalia eikä papuja, vaan tiklejä, varpusia, leivosia, mustia ja harmaita rastaita, tiaisia, punatulkkuja, kyyhkysiä. Ne kaikki hypähtelevät kehnoissa, omatekoisissa häkeissä, katselevat kateellisina vapaita varpusia ja visertävät. Tiklit maksavat viisi kopeekkaa, varpuset ovat kalliimpia, muiden lintujen hinnat ovat varsin vaihtelevia.

— Mitä leivoset maksavat?

Myyjä ei itsekään tiedä, minkä hintaisia hänen leivosensa ovat. Hän raapii niskaansa ja pyytää maksamaan omantunnon mukaan — ruplan tahi kolme kopeekkaa, riippuen ostajasta. On kalliitakin lintuja. Tahriutuneella orrella istuu haalistunut rastas-vanhus pyrstö pörhöllään. Se istuu hiljaa arvokkaan ja tärkeän näköisenä kuin reservikenraali. Jo aikoja se on laannut suremasta orjuuttaan ja tuijotellut kauan yhtä penseänä taivaan sineen. Varmaankin välinpitämättömyytensä takia sitä pidetään järkevänä lintuna. Sitä ei saa myydä neljääkymmentä kopeekkaa huokeammalla. Lintujen lähellä touhuavat, loassa porskuttavat koululaiset, ammattilaiset, muodikkaasti puetut nuoret miehet, asianharrastajat loppuunkuluneissa lakeissaan ja resuisissa housuissaan, jotka reikineen näyttivät hiirten jyrsimiltä. Nuorukaisille ja käsityöläisille myydään naaraita koiraina, nuoria vanhoina… He ymmärtävät vähän linnuista. Harrastelijaa sen sijaan et voi pettää. Hän jo kaukaa näkee ja tuntee linnun.

— Tähän lintuun ei voi luottaa, — virkkoi harrastelija, tarkastellen varpusen suuta ja lukien sen pyrstönsulkia. — Nyt se tosin laulaa, mutta mitäpä siitä. Seurassa minäkin laulan. Ei veliseni, laula seuratta veliseni, laula yksin, jos voit… Anna minulle tuo tuolta, tuo, joka istuu ääneti! Anna tuo hiljainen! Se on ääneti, sillä siis on järkeä…

Lintukuormien joukossa tapaa muutakin riistaa sisältäviä kuormia. Tuossa näette jäniksiä, kaniineja, siilejä, marsuja, hillereitä. Jänis istuu ja pureksii olkia ikävissään. Marsut värisevät vilusta, mutta siilit katselevat piikkiensä alta uteliaina yleisöä.

— Jostakin olen lukenut, — virkkaa nukkavieruun päällystakkiin puettu postivirkailija kenenkään puoleen kääntymättä, tarkkailee ihaillen jänistä, — olen lukenut, että jollakin oppineella oli kissa, hiiri, koira ja variksenpoika, jotka söivät samasta vadista.

— Paljon mahdollista, herra. Sillä kissa oli piesty ja variksen koko pyrstö revitty: Ei siinä mitään taitoa tarvita, armollinen herra. Kummillani on kissa, joka — suokaa anteeksi — söi kurkkuja. Pari viikkoa piiskasi, ennenkuin oppi. Jänis, jos sitä piestään, oppii tikulla tulta raapaisemaan. Miksi ihmettelette? Erittäin yksinkertaista! Ottaa tikun suuhunsa ja — trits! Eläimen laita on samoin kuin ihmisenkin. Ihminen lyönnistä viisastuu, niin tekee luontokappalekin.

Väkijoukossa pyörähtelevillä eukoilla on kukkoja ja sorsia kainaloissa. Kananpojat työntävät ristikkojen raoista rumat kaljut päänsä ja nokkivat jotakin liasta. Kyyhkysiä kauppaavat pojat katselevat tarkkaavaisina kasvojanne hakien joukostanne kyyhkysten harrastajia.

— Kas niin! Suu poikki! — huutaa joku kiukkuisesti.

— Katsokaa ensin ja puhukaa sitten! Onko tämä olevinaan kyyhkynen? Tämä on kotka, vaan ei kyyhkynen!

Pitkä, laiha, juopunut, sairaan näköinen lakeijaa ulkomuodoltaan muistuttava mies, jolla on tasatut viikset, kauppaa lumivalkoista bolognakoiraa. Bolognamummo itkee.

— Käski myymään tämän roskan, — virkkaa lakeija.

— Vanhoilla päivillään teki vararikon, ja nyt ei ole mitään syömistä. Myy kissoja ja koiria. Itkee, suutelee niiden saastaisia kuonoja, mutta myy ne kuitenkin, puutteessa kun on… Jumaliste, herrat, se on totta! Ostakaa, herrat! Vanha rouva tarvitsee kahvirahaa.

Kukaan ei hymyile. Pojannulikka seisoo hänen vieressään ja katselee häntä toista silmäänsä siristellen totisena ja säälivänä.

Kalaosasto on kaikkein mielenkiintoisin. Kymmenkunta ukkoa istuu rivissä. Jokaisen edessä on sanko. Sangossa on pilkkoisen pimeä pikku helvetti. Vihertävässä, sameassa vedessä uivat ruutanat, kivikalat, etanat, muikut, kuoriaiset ja vesiliskot. Suuret jokiäyriäiset sukeltavat pinnalla takertuen ruutanoihin ja hypähdellen sammakoiden yli. Sammakot hyökkäävät kuoriaisten päälle. Eläviä olentoja! Tummanvihertävillà tuutaimilla, joita pidetään arvokkaimpina kaloina, on erikoisoikeudet: niitä säilytetään eri astiassa, jossa ei mahdu uimaan, vaikka se ei olekaan kovin ahdas.

— Ruutana on mahtava kala! Sitkeähenkinen, hyvin säilyvä ruutana, teidän jalosukuisuutenne, hitto sen kuristakoon! Säilytä sitä vaikka vuosi sankossa, niin se aina vain elää! Jo viikko sitten sain nämä kalaset. Pyydystin niitä, armollinen herra, Pererveessa ja sieltä asti tulin jalkaisin. Ruutanat kaksi kopeekkaa, kivikalat kolme, maivat kymmenen kopeekkaa kymmenen kappaletta. Kuolkoot pahukset kaikki! Kas tässä, olkaa hyvä, viitosella maivoja. Suvaitsetteko, kenties, ostaa matoja?

Myyjä työntää kätensä ämpäriin ja vetää sieltä kömpelöillä karkeilla sormillaan aran maivan tahi noin kynnen pituisen ruutananpoikasen. Sankojen ympärillä on näytteillä siimoja, koukkuja, kastematoja ja auringossa heleänpunaisina heloittavia savimatoja.

Lintukuormien ja kalasankojen läheisyydessä astelee harrastelijavanhus. Hänellä on karvalakki, rautasankaiset silmälasit ja panssarilaivoja muistuttavat kalossit. Häntä nimitetään täällä tyypiksi. Hänen taskuissaan ei ole kopeekkaakaan, mutta siitä huolimatta hän käy kauppaa, kiihtyy puhuessaan, tyrkyttää ostajille neuvojaan. Muutamassa tuokiossa hän ehtii tarkastella kaikki jänikset, kyyhkyset ja kalat, tarkastaa ne yksityiskohtaisen huolellisesti, määritellen jokaisen lajin, iän ja arvon. Lapsen tavoin hän on kiinnostunut tikleistä, ruutanoista ja malvoista. Kysykääpä häneltä, esimerkiksi, jotakin rastaista, niin ukkeli kertoo teille sellaista, mitä ette löydä ainoastakaan kirjasta. Kertoo teille ihastuksella ja intohimoisesti sekä nuhtelee lisäksi teitä tietämättömyydestänne. Tikleistä ja punatulkuista hän on valmis puhumaan loputtomasti, silmät innosta kiiluvina ja käsiään heiluttaen. Täällä torilla hänet tapaa vain talvisin, kesät hän viettää jossakin Moskovan takana, pyydystelee pillillä peltopyitä ja onkii kaloja.

Kas siinä toinen tyyppi — erittäin pitkä, ajeltu, tummia laseja käyttävä laiha herrasmies, jonka lakissa komeilee vanhanaikainen kokardi. Hän on harrastelija. Hänellä on verrattain korkea virka, toimii lukionopettajana, ja kaikki torin kanta-asukkaat tuntevat hänet. Häntä kohdellaan kunnioittavasti, tervehditään kumarruksin, onpa hänelle keksitty erikoinen arvonimikin: "herra