Valittuja kertomuksia ja novelleja 2

By Anton Tšehov

Anton Tšehovin novellit ovat ajatonta pohdintaa elämän suurten kysymysten äärellä. Tämän kokoelman tarinat toimivat ikkunana myöhäis-1800-luvun venäläiseen sieluun. "Iso Volodja ja pikku Volodja" tulkitsee nuoren ihmisen kohtaamia valinnanpaikkoja. "Taloinpoikaiselämää" puolestaan kuvaa maaseudun ihmisten kulkemaa karua ja kivistä tietä ja "Mies kotelossa" yhteiskunnan ylenkatseen vaikutuksia yksilön elämään. "Karhunvatukat" tutkii lohdullisia valheita, joita kerromme itsellemme, ja "Tapaus lääkärin elämästä" puolestaan toivon ja epätoivon hienoa tasapainoa pienessä yhteisössä.
Kokoelma esittelee Tšehovin vertaansa vailla olevan kyvyn vangita proosan keinoin ihmisluonto kaikessa monimutkaisuudessaan. Novellit vetävät lukijan mukaan syvälliseen matkaan, jolla kohdataan ihmiselon kipupisteitä ja tienhaaroja.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 1, 2021
• ISBN: 9788726546316

Book preview

Valittuja kertomuksia ja novelleja 2

Translated by Matti Lehmonen

Original title: Valittuja kertomuksia ja novelleja 2

Original language: Russian

Copyright © 2023 SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788726546316

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ARO

III

III

Iltahämärissä näköpiiriin ilmestyi iso yksikerroksinen talo, jossa oli ruosteinen peltikatto ja pimeät ikkunat. Tätä taloa kutsuttiin majataloksi, vaikka se seisoikin keskellä aroa, eikä sen ympärillä ollut ulkohuonerakennuksia eikä aitausta. Hiukan kauempana häämöitti viheliäinen kirsikkapuutarha, ja ikkunoiden alla nuokkuivat uneen vaipuneet raskaspäiset auringonkukat. Puutarhassa hyrräsi pieni väkkärä, joka oli asetettu sinne jänisten pelättimeksi. Mitään muuta ei talon läheisyydessä näkynyt aroa lukuunottamatta.

Tuskin vankkurit olivat pysähtyneet katoksella suojustettujen portaitten eteen, kun talosta kuului kaksi iloista ääntä — toinen miehen, toinen naisen — ovi narahti, ja siinä silmänräpäyksessä vankkurien viereen ilmestyi pitkä laiha, käsiään ja takkinsa liepeitä heilutteleva hahmo. Hän oli majatalon isäntä Moisei Moisejevitsh, vanha mies, jolla oli erittäin kalpeat kasvot ja hiilenmusta, kaunis parta. Hänen yllään oli kulunut musta takki, joka riippui hänen kapeilla hartioillaan kuin naulakossa. Hän hulmutteli liepeitään kuin siipiä, taputti ihastuneena käsiään. Paitsi takkia oli hänen yllään leveälahkeiset housut ja kukikas samettiliivi, jonka punertavat kukat muistuttivat jättiläiskokoisia luteita.

Tulijat tunnettuaan Moisei Moisejevitsh ensin jäykistyi tunteittensa yltäkylläisyydestä, sitten löi käsiään yhteen ja alkoi vaikeroida. Takin liepeet läpättivät selkä taipui luokiksi, ja kalpeat kasvot vääristyivät sellaiseen hymyyn, kuin vankkurien näkeminen olisi ilon lisäksi tuntunut hänestä kiduttavan suloiselta.

— Ah, Jumalani, Jumala! — virkkoi hän kimeällä laulavalla äänellään, läähätti, touhusi ja häiritsi elehtimisellään matkalaisten vankkureista laskeutumista. — Mikä onnen päivä minulla tänään onkaan! Ah, mitäpä minä nyt teenkään! Ivan Ivanitsh! Isä Hristofor! Herra siunatkoon, mikä herttainen nuori herra istuukaan tuossa! Voi, hyvä Jumala minua hupsua! Seison paikallani enkä kutsu vieraita sisään! Olkaa hyvä, nöyrimmästi pyydän, tehkää hyvin! Antakaa minulle kaikki matkatavaranne … Voi hyvä Luoja sentään!

Moisei Moisejevitsh penkoi vankkureissa, auttoi saapuneita alas, kääntyi äkkiä taloon päin ja karjaisi villillä, tukahtuneella äänellä, aivankuin olisi ollut hukkumaisillaan ja huutanut apua:

— Salomon! Salomon!

— Salomon, Salomon! — toisti naisen ääni talossa.

Oven pylpyrä narahti, ja kynnykselle ilmestyi lyhyt nuori juutalainen, punahiuksinen, kiharoitten keskellä kuulsi pieni kalju. Hänellä oli iso linnun nenä ja hänen yllään oli pyöreäliepeinen, lyhythihainen, kulunut takki sekä lyhyet trikoohousut, jonka tähden hän itsekin näytti lyhyeltä ja muodottomalta kuin kynitty lintu. Hän oli Salomon, Moisei Moisejevitshin veli. Ääneti, tervehtimättä ja hiukan omituisesti hymyillen hän tuli vankkurien luo.

— Ivan Ivanitsh ja isä Hristofor saapuivat! — virkkoi hänelle Moisei Moisejevitsh sellaisella äänellä, kuin olisi pelännyt, ettei häntä uskota. — Ai, ai, mikä ihmeellinen juttu, sellaisia hyviä vieraita saapui! No, otahan, Salomon, tavarat vastaan! Tehkää hyvin, rakkaat vieraat!

Hiukan myöhemmin Kuzmitshov, isä Hristofor ja Jegorushka istuivat suuressa, synkässä ja tyhjässä huoneessa vanhan tammipöydän ääressä. Tämä pöytä oli miltei yksin, sillä paitsi sitä ei suuressa huoneessa ollut muuta kalustoa kuin leveä, risaisen korkkimaton peittämä sohva ja kolme tuolia. Eikä tuolejakaan olisi jokainen rohjennut tuoleiksi nimittää. Ne olivat kurjia huonekalun tapaisia ikänsä eläneine päällysteineen, voimakkaasti vääntyneine selkämyksineen, jotka tekivät tuolit enemmän kelkan näköisiksi. Vaikea oli käsittää, minkä mukavuuden tähden tuntematon puuseppä oli vääntänyt niin armottomasti tuolien selät, ja näytti melkein siltä, ettei syy ollut puusepän, vaan jonkun ohikulkeneen voimamiehen, joka lienee voimillaan kerskailleessaan ne käyriksi vääntänyt. Huone vaikutti synkältä. Seinät olivat harmaat, laki ja ikkunanpielet savun tummentamat, permannossa oli rakoja ja jotakin käsittämätöntä alkuperää olevia reikiä (mieli teki ajatella, että sama voimamies oli ne kenkänsä korolla takonut), tuntui siltä, ettei kymmenen lamppuakaan olisi kyennyt huonetta valaisemaan. Seinissä ja ikkunoissa ei ollut minkäänlaisia somisteita. Tosin yhdessä seinässä riippui harmaisiin puukehyksiin laitettuja kaksoiskotkalla varustettuja virallisia määräyksiä ja toisessa kaiverrus, jonka alle oli kirjoitettu: Ihmisen välinpitämättömyys. Mihin ihmiset suhtautuivat välinpitämättömästi — sitä oli mahdoton ymmärtää, sillä kaiverrus oli kovin ajan haalistama ja runsaasti kärpästen täplittämä. Huone hajahti ummehtuneelle ja happamelle.

Vieraita sisään johdattaessaan Moisei Moisejevitsh jatkoi kumartelujaan, käsiensä taputtamista, olkapäiden kohauttelemista ja riemuhuudahduksiaan — kaiken tämän hän katsoi tarpeelliseksi, jotta olisi näyttänyt erikoisen kohteliaalta ja rakastettavalta.

— Koska kuormat kulkivat tästä ohi? — kysyi häneltä Kuzmitshov.

— Ryhmä ohitti meidät tänä aamuna ja toinen, Ivan Ivanitsh, lepäsi tässä päivällisen aikaan ja lähti illan suussa jatkamaan matkaansa.

— Entä onko Varlamovia näkynyt?

— Ei ole, Ivan Ivanitsh. Eilisaamuna matkusti ohi hänen apulaisensa Grigori Jegoritsh ja mainitsi tänään uutistaloon yöksi ehtivänsä.

— Erinomaista. Me saamme siis heti kohta kuormat kiinni ja sitten jatkamme matkaamme yhdessä eteenpäin.

— Herra varjelkoon teitä, Ivan Ivanitsh! — päivitteli Moisei Moisejevitsh käsiään yhteen lyöden. — Mihin te yöllä menette. Illastakaa terveydeksenne ja jääkää yöksi, mutta huomenna, Jumal antaa, lähdette ja tavoitatte kenet haluatte!

— Ei ole aikaa, ei ole aikaa … Suokaa anteeksi, Moisei Moisejevitsh, toisella kerralla jäämme, mutta nyt ei aika salli. Istumme neljännestunnin verran ja lähdemme, yöpyä voimme uutistalossakin.

— Neljännestunnin! — kimitti Moisei Moisejevitsh. — Peljätkäähän Jumalaa, Ivan Ivanitsh! Pakoitatteko minut piiloittamaan hattunne ja lukitsemaan ovet? Haukatkaahan edes jotakin ja juokaa teetä!

— Eipä meillä ole aikaa teen juontiin, — sanoi Kuzmitshov.

Moisei Moisejevitsh kallisti päätään, taivutti polveaan, asetti kätensä kasvoilleen aivan kuin lyöntiä varoen ja alkoi suloisesti hymyillen pyydellä:

— Ivan Ivanitsh! Isä Hristofer! Olkaa niin hyviä, juokaa teetä luonani! Olenko todella niin huono mies, ettei luonani teetäkään juoda saata? Ivan Ivanitsh!

— Mikäpäs siinä, voihan teetä hörpätä — huokasi osaaottavasti isä Hristofor. — Ei siinä kauan viivy.

— No, olkoon menneeksi! — suostui Kuzmitshov.

Moisei Moisejevitsh riemastui iki hyväksi, nosti olkapäitään ja elehti aivan kuin olisi juuri loikannut kylmästä vedestä lämpimään, juoksi ovelle ja huusi villillä, tukahtuneella äänellä, jolla oli Salomonia kutsunut:

— Roza! Roza! Tuo samovari!

Hetken kuluttua ovi aukeni ja huoneeseen astui Salomon suuri tarjotin käsissään. Asettaessaan tarjottimen pöydälle hän katseli pilkallisesti jonnekin syrjään ja hymyili omituisesti. Nyt lampun valossa voi tulkita hänen hymynsä hyvin mutkikkaaksi ja tunnevivahteiseksi, jossa kuitenkin voittavana oli selvä halveksuminen. Hän näytti ajattelevan jotakin hullunkurista ja typerää, halveksivan jotakuta, iloitsevan jostakin ja odottavan sopivaa hetkeä huomauttaakseen jostakin pilkallisesti ja purskahtaakseen nauruun. Hänen pitkä nenänsä, rasvaiset huulensa ja viekkaat, ulkonevat silmänsä näyttivät naurunhalusta jännittyneiltä. Kuzmitshov vilkaisi hänen kasvoihinsa, hymähti pilkallisesti ja kysyi:

— Salomon, miksi sinä et tänä kesänä tullut meille markkinoille juutalaisia edustamaan?

Kaksi vuotta sitten, sen Jegorushkakin mainiosti muisti, Salomon oli N:n markkinoilla eräässä teltassa esittänyt kuvauksia juutalaisten elämästä ja saanut suurta suosiota osakseen. Sen muistuttaminen ei tehnyt Salomoniin minkäänlaista vaikutusta. Mitään vastaamatta hän poistui ja palasi hetken kuluttua samovaria tuoden.

Lopetettuaan askareensa pöydän ääressä hän siirtyi syrjään pani kätensä ristiin rinnan päälle, astui toisella jalallaan askeleen eteen päin ja loi pilkalliset silmänsä isä Hristoforiin. Salomonin asennossa oli jotakin ärsyttävää, ylimielistä ja halveksivaa sekä samalla hirveän kurjaa ja hullunkurista, sillä mitä mahtavammaksi hänen asentonsa muuttui, sitä räikeämmin pistivät etualalle hänen lyhyet housunsa, töppöhäntäinen takkinsa, irvikuvallinen nenänsä ja koko hänen kynitty linnun hahmonsa.

Moisei Moisejevitsh toi toisesta huoneesta jakkaran ja istahti sille jonkun matkan päähän vieraistaan.

— Hyvää ruokahalua! Tee sokerin kera! — alkoi hän huvittaa vieraitaan. — Nauttikaa terveydeksenne. Sellaiset harvinaiset vieraat, sellaiset harvinaiset, että isä Hristoforia en ole nähnyt viiteen vuoteen. Eikä kukaan halua sanoa minulle, kenen tämä sievä nuori herra on? — kysyi hän hellästi Jegorushkaan katsoen.

— Tämä on sisareni Olga Ivanovnan poika, — vastasi Kuzmitshov.

— Minnekäs hän on matkalla?

— Opiskelemaan. Lukioon hänet viemme.

Moisei Moisejevitsh ihmetteli kohteliaisuudesta ja pyöritteli päätään merkitsevästi.

— Oi, sepä hyvä! — virkkoi hän ja heristi teekeittimelle sormeaan. — Sepä hyvä! Lukiosta palaat sellaisena herrana, että me kaikki sinulle hattua nostamme. Sinusta tulee viisas, rikas, kunniantuntoinen, äitisi ilo. Oi kuinka hauskaa!

Hän oli hetkisen ääneti, siveli polviaan ja virkkoi kunnioittavan leikilliseen sävyyn:

— Suokaa anteeksi minulle, isä Hristofor, mutta minä aion piispalle valittaa, että te kauppiaiden leipää tavoittelette. Otan virallista paperia ja kirjoitan, että isä Hristoforilla on rahan puute, että hän on ryhtynyt liikepuuhiin, villoja myymään.

— Olenpa todellakin keksinyt vanhoilla päivilläni … — sanoi isä Hristofor ja alkoi nauraa. — Papista, veliseni, kauppiaaksi muutuin. Kuinka hyvä olisi nytkin kotona istua ja Jumalaa rukoilla, mutta minä vain ajelen niinkuin muinainen farao vaunuillaan … Mikä turhuus!

— Sen sijaan rahaa tulee kosolta!

— Niinpä kyllä, mutta mitäpä minä rahoilla tekisin! Eikä tavarakaan ole minun, vaan vävyni Mihailon!

— Miksipä ei hän itse lähtenyt?

— Siksi, että on maitoparta vielä. Ostaa hän kyllä saattaa, mutta myyntitaito puuttuu, nuori on vielä. Kaikki rahansa tuhlasi, voittaa tahtoi ja mahtailla, ryntäsi sinne tänne, mutta omiaankaan ei takaisin saanut. Sillä tavoin vuoden päivät nuhjusteli, sitten luokseni saapui ja virkkoi: — Taattokulta, myykää villat, olkaa hyvä! En ymmärrä hituistakaan näistä asioista! Kas sepä se! Kun onni ei suosi, niin silloin on turva taatossa, mutta ennen taatottakin toimeen tultiin. Kyselemättä minulta osti, mutta nyt hädän tullen minuun turvautui. Entä minkä minä voin? Jollei Ivan Ivanovitshia olisi, niin eipä taattokulta mitään mahtaisi. Paljon on touhua siinä hommassa!

— Kyllä lapsista on huolta, sen minä teille sanon! — huokasi Moisei Moisejevitsh. — Itselläni on kuusi lasta. Yhtä opeta, toista lääkitse, kolmatta käsissä kanna, ja sitten kun kasvavat, niin huolet lisääntyvät. Eikä vain nykyisin, vaan jo ammoisina aikoina oli samoin. Pyhässä kirjassa sanotaan, että Jakob itki kun hänen lapsensa olivat pieniä, mutta kun he kasvoivat, hän itki vieläkin katkerammin.

— Hmm … — myönteli isä Hristofor ja katseli mietteliäänä lasiinsa. — Minullahan ei itse asiassa ole nurkumiseen syytä, olen onnellisesti saavuttanut elämäni ehtoon. Antakoon Jumala jokaisen samalla tavoin … Tyttäret hyville miehille naitin, pojat ihmisiksi kasvatin ja nyt olen vapaa, työni olen tehnyt, vaikka mihin suuntaan tahansa lähtisin. Elän eukkoni kanssa pikku hiljaa, syön, juon ja nukun, iloitsen lasteni lapsista ja Jumalaa rukoilen, niin mitäpä vielä kaipaisinkaan? Ei minulta mitään puutu enkä ketään pelkää. Syntymästäni asti ei minulla ole ollut minkäänlaisia suruja, ja jos nyt tsaari kysymään sattuisi: Mitä haluat? Mitä tarvitset? niin vastaisin: en mitään. Kaikkea minulla on ja kaikesta kiitos Luojalle. Koko kaupungissa ei ole minua onnellisempaa ihmistä. Vain syntejä on paljon, mutta niinhän onkin, että ainoastaan Jumala on synnitön. Eikö totta?

— Totta kyllä.

— Hampaita ei tietenkään ole, selkää vanhuus kolottaa, henkeä ahdistaa, ja kaikenlaista pientä vaivaa on … Sairastelen, ruumis on heikko, mutta sehän on luonnollista, olenhan jo elänyt! Kahdeksas kymmenes on menossa! Loppunsa on kaikella, ei yhden ihmisen elämä satoja vuosia kestä.

Isä Hristoforin mieleen muistui äkkiä jotakin, hän yskähti ja nauroi. Moisei Moisejevitshkin nauroi kohteliaisuudesta.

— Hauska tapaus! — virkkoi isä Hristofor ja viittasi kädellään. — Vanhin poikani Gavrila tulee vierailulle luokseni. Hän on lääkäri ja toimii Tshernigovin läänissä kunnanlääkärinä … No niin … Virkan hänelle: Katsohan kun minua vaivaa hengen ahdistus ja muutenkin raihnainen olen … Sinä olet tohtori, parannappas isäsi! Hän riisui minut heti paikalla, koputteli rintaan, erilaisilla kojeilla kuunteli … sydänalaa paineli ja sitten virkkoi: Teidän, isäkulta on lääkittävä itseänne tiivistetyllä ilmalla.

Isä Hristofor nauroi silmänsä kyyneliin ja nousi pöydästä.

— Mutta minä sanoin hänelle: Voi minun päiviäni, vai tiivistetyllä ilmalla! — virkkoi isä Hristofor naurunsa lomasta ja huitaisi kummallakin kädellään. — Voi minun päivinäni, vai tiivistetyllä ilmalla!

Moisei Moisejevitshikin nousi, piteli vatsaansa ja puhkesi koiran haukuntaa muistuttavaan kimeään nauruun.

— Herra paratkoon, vai tiivistetyllä ilmalla! — toisti isä Hristofor hohottaen.

Moisei Moisejevitsh ylensi ääntään ja hirnui sellaista kouristuksen tapaista naurua, että hädin tuskin pysyi seisoallaan.

— Voi, hyvä Jumala … — uikutti hän nauraessaan. — Kuolen paikalla … Nauratatte minut kuoliaaksi! …

Hän nauroi, puhui ja samanaikaisesti katseli epäluuloisesti sekä pelokkaasti Salomonia. Salomon seisoi samassa asennossa ja hymyili. Hänen silmistään päilyi selvä viha ja halveksunta, mutta nuo tunteet eivät sopineet lainkaan hänen kynittyyn olemukseensa, niin että Jegorushkasta tuntui kuin hän olisi tahallaan ottanut tuon ärsyttävän asennon, myrkyllisen halveksivan ilmeen ja tahtonut siten ilveilemällä huvittaa rakkaita vieraita.

Juotuaan kuusi lasillista teetä Kuzmitshov puhdisti paikan edessään pöydällä, otti sen saman pussin, jota oli nukkuessaan päänsä alla pitänyt, avasi siteen ja ravisti pussia. Pussista valui setelitukkoja pöydälle.

— Nyt kun on hyvää aikaa, niin laskekaamme rahat, isä Hristofor! — virkkoi Kuzmitshov.

Rahat nähtyään Moisei Moisejevitsh meni hämilleen, nousi eikä hienotunteisena miehenä halunut tietää vieraita salaisuuksia, vaan poistui varpaisillaan, käsiään levitellen huoneesta. Salomon jäi paikoilleen.

— Paljonko on kussakin ruplannipussa? — aloitti isä Hristofor.

— Viisikymmentä kussakin … Kolmen ruplan nipuissa on yhdeksänkymmentä kussakin … Sataset tuhat ruplaa nipussaan. Lukekaa erilleen seitsemäntuhattakahdeksansataa Varlamovia varten, ja minä lasken Gusevitshille. Katsokaa, ettette vain laske väärin …

Pöydällä olevan valtavan rahaläjän kaltaista ei Jegorushka ollut koskaan ennen nähnyt. Rahaa oli varmaankin hyvin paljon, sillä isä Hristoforin erikseen lukema nippu, jossa oli seitsemäntuhattakahdeksansataa ruplaa, näytti läjän rinnalla mitättömän pieneltä. Toisissa olosuhteissa sellainen rahamäärä olisi Jegorushkaa hämmästyttänyt ja pannut hänet miettimään, kuinka paljon tuolla läjällä voisi ostaa voipullia, korvapuusteja ja makeita piiraita, mutta nyt hän katseli rahoja välinpitämättömästi ja tunsi niistä lemuavan mädänneiden omenien ja paloöljyn vastenmielisen hajun. Hän oli matkan uuvuttama ja uninen. Pää tuntui raskaalta, silmät tahmeilta ja ajatukset toisiinsa sotkeutuneilta langoilta. Hän olisi kernaasti painanut päänsä pöydälle, sulkenut silmänsä, jottei olisi nähnyt lamppua ja rahoja hypisteleviä sormia; olisi mielellään sallinut ajatustensa vieläkin enemmän seota. Hänen yrittäessään voittaa väsymyksensä lampun valo, teekupit ja sormet kaksinkertaistuivat, samovari heilahteli ja mädänneiden omenien haju tuntui vieläkin kirpeämmältä ja vastenmielisemmältä.

— Ah, rahat, rahat! — huokaili isä Hristofor hymyillen. — Mikä harmi teistä onkaan! Mihailoni kotona varmaan uneksii, että tuon hänelle tuollaisen kasan rahaa.

— Teidän Mihail Timnfeitsh on ymmärtämätön ihminen, — virkkoi Kuzmitshov puoliääneen, — ei hän kykene liikeasioita hoitamaan, mutta te ymmärrätte ja osaatte harkita. Antakaa minulle villanne ja kääntykää takaisin, niin minä, olkoon menneeksi, annan teille puoli ruplaa yli oman hintani kunnioituksesta teitä kohtaan …

— Ei, Ivan Ivanitsh, — huokasi isä Hristofor. — Kiitän huomaavaisuudesta … Suostuisin ilman muuta, jos tavara olisi minun, mutta tiedättehän itsekin, että en voi menetellä oman tahtoni mukaan …

Moisei Moisejevitsh hiipi varpaisillaan sisään, yritti hienotunteisuudesta välttää katsomasta rahoihin, pujahti Jegorushkan luo ja nykäsi häntä paidasta.

— Mennäänpäs, nuori herra — virkkoi hän kuiskaten, — näytän sinulle sellaisen mukavan karhun pennun …

Uninen Jegorushka nousi ja seurasi laiskasti Moisei Moisejevitshia karhua katsomaan. Hän astui pieneen huoneeseen, jossa ensimäiseksi tulvahti nenään hapan ja ummehtynyt haju, joka täällä oli voimakkaampi kuin suuressa huoneessa ja joka täältä varmaan lehahteli koko taloon. Puolet huoneesta täytti iso saumoitetulla, likaisella peitteellä peitetty vuode, toisen puolen täytti kaappi ja kaikenlainen kama tärkätyistä hameista lasten yöastiaan asti. Kaapin päällä paloi talikynttilä.

Luvatun karhun asemesta Jegorushka näki ison, erittäin paksun juutalaisnaisen, jolla oli hiukset kampaamatta ja yllä punainen flanellileninki. Nainen liikkui kömpelösti vuoteen ja kaapin välisessä kapeassa käytävässä, vaikeroi ja huokaili kuin olisi hänessä ollut hammassärky. Nähtyään Jegorushkan hän otti itkuisan ilmeen kasvoilleen, huokasi syvään ja ojensi pojan suun eteen palan hunajalla voideltua leipää, ennenkuin Jegorushka ehti vilkaistakaan ympärilleen.

— Syö, lapsukaiseni, syö! — virkkoi nainen. — Olet täällä äidittä eikä ole kuka sinua ruokkisi. Syö!

Jegorushka alkoi syödä, vaikka makeisten ja leivonnaisten jälkeen, joita oli saanut kotona joka päivä, vahan ja mehiläisten siipien sekoittama hunaja ei maistunut erikoisen hyvältä. Hän söi, Moisei Moisejevitsh ja nainen katselivat ja huokailivat.

— Minne matkustat, lapsukaiseni? — kysyi nainen.

— Opiskelemaan, — vastasi Jegorushka.

— Montako lasta äidillänne on?

— Minä yksin. Muita ei ole.

— A-ah! — huokasi nainen ja nosti katseensa ylös. — Äiti raukka, äiti raukka! Kuinka hän nyt itkee ja sinua ikävöi! Vuoden kuluttua mekin viemme Naumimme opiskelemaan. Oi, oi!

— Ah, Naum, Naum, — huokasi Moisei Moisejevitsh, ja hänen kalpeat kasvonsa värähtelivät hermostuneesti. — Ja hän on sellainen kivulloinen.

Peitto vuoteessa liikahti, ja sen alta näyttäytyi kiharainen pojan pää, erittäin ohut kaula ja kaksi tummaa silmää, jotka uteliaina katselivat Jegorushkaa. Moisei Moisejevitsh ja nainen huokailivat, lähestyivät kaappia ja alkoivat puhua jotakin omalla kielellään. Moisei Moisejevitsh puhui kuiskaamalla matalalla bassollaan ja hänen puheensa juutalaisten kielellä kuulosti jatkuvalta gal-gal-gal-gal…,mutta vaimo vastasi hänelle hennolla äänellä, joka muistutti jotakin sen tapaista kuin tu-tu-tu-tu…, Heidän neuvotellessaan tahraisen peiton alta pilkisti toinen ohutkaulainen ja kiharainen pää, sen jälkeen kolmas ja neljäs … Jos Jegorushkalla olisi ollut rikas mielikuvitus, hän olisi voinut kuvitella peiton alla olevan satapäisen joukon.

— Gal-gal-gal-gal … — puhui Moisei Moisejevitsh. — Tu-tu-tu-tu … — vastaili vaimo.

Neuvottelu päättyi siihen, että vaimo syvään huokaisten avasi kaapin ja otti sieltä sydämen muotoisen piparkakun.

— Otahan, poikaseni, — virkkoi hän ja antoi kakun Jegorushkalle. — Sinulla ei ole enää äitiä, ei ole kuka makeisia antaisi.

Jegorushka pisti kakun taskuunsa ja peräytyi ovelle, sillä ei enää jaksanut hengittää ummehtunutta hapanta ilmaa. Suureen huoneeseen palattuaan hän asettui sohvan nurkkaan mukavaan asentoon ja antoi ajatusten vapaasti harhailla omia teitään.

Kuzmitshov oli juuri lopettanut rahojen lukemisen ja pani ne takaisin pussiin. Hän ei näyttänyt niitä erikoisemmin kunnioittavan ja heitti ne kursailematta likaiseen pussiin, ikäänkuin ne eivät olisi olleet rahoja, vaan jätepapereita.

Isä Hristofor keskusteli Salomonin kanssa.

— No niin, viisas Salomon! — virkkoi hän, haukotteli ja teki ristinmerkin suunsa yli. — Kuinka ovat asiasi?

— Mistä asioista te puhutte? — kysyi Salomon ja katsoi niin kavalasti, kuin hänelle olisi vihjattu jostakin rikoksesta.

— Yleensä … Mitä puuhailet?

— Mitäkö puuhailen? — kysyi Salomon ja kohautti olkapäitään. — Samaa kuin kaikki muutkin … Olen palvelija, kuten näette. Olen palvelijana veljelläni, veli palvelee matkustajia, matkustajat palvelevat Varlamovia, mutta jos minulla olisi kymmenen miljoonaa, niin Varlamov olisi minun palvelijani.

— Miksipä hän olisi sinun palvelijasi?

— Miksikö? Siksi, ettei olekaan sellaista herraa tahi miljonikkoa, joka ei rahasta suostuisi juutalaisen käsiä nuolemaan. Nyt olen kerjäläinen ja halveksittu jutku, kaikki katsovat minuun kuin koiraan, mutta olisinpa rikas, niin Varlamov kiemurtelisi edessäni yhtä matalana kuin Moisei teidän edessänne.

Isä Hristofor ja Kuzmitshov katsahtivat toisiinsa. Ei kumpikaan heistä ymmärtänyt Salomonia. Kuzmitshov katsoi häneen ankarasti ja kuivasti ja kysyi:

— Kuinka sinä, senkin hölmö, vertaat itseäsi Varlamoviin?

— En ole vielä niin hölmö, että vertaisin itseäni Varlamoviin, — vastasi Salomon ja katsoi pilkallisena keskustelutovereihinsa. — Vaikka Varlamov onkin venäläinen, niin sielultaan hän on täysi jutku; uhraa koko elämänsä rahoille ja voitonhimolle, mutta minä poltin rahani uunissa. En tarvitse rahaa, en maata, en lampaita enkä vaadi, että ihmiset minua pelkäisivät ja lakkiaan minulle kohottaisivat. Siis minä olen teidän Varlamovianne viisaampi ja muistutan enemmän ihmistä!

Hetken kuluttua Jegorushka kuuli unenhorroksensa läpi, kuinka Salomon tukahtuneella ja käheällä äänellä nopeasti ja änkyttäen alkoi kertoa juutalaisista; ensin hän puhui hyvin venäjää, sitten alkoi murtaa juutalaisittain, kuten markkinoilla kertoessaan juutalaisten elintavoista.

— Maltahan … — keskeytti hänet isä Hristofor. — Jollei uskosi sinua miellytä, niin siirry toiseen uskoon, mutta naureskeleminen on syntiä; se on viheliäisin ihminen, joka uskontoaan pilkkaa.

— Te ette minua ymmärrä! — keskeytti Salomon hänet karkeasti. — Minä puhun teille yhtä, mutta te puhutte toista …

— Kas siitäpä heti näemmekin, että olet tyhmä ihminen, — huokasi isä Hristofor. — Neuvon sinua parhaan kykyni mukaan, vaan sinä suutut. Puhun sinulle isällisesti, vaan sinä kukkoilet: kaa-kaa-kaa! Oletpa todella omituinen …

Moisei Moisejevitsh astui sisään. Hän katsahti hätäisesti Salomoniin ja vieraisiinsa, taas hänen kasvonsa värähtelivät hermostuneesti. Jegorushka ravisti päätään ja katseli ympärilleen; näki vilahdukselta Salomonin kasvot juuri sillä hetkellä, kun ne olivat häneen kääntyneet, silloin kun hänen pitkän nenänsä varjo peitti kokonaan kasvojen vasemman puolen, näki halveksivan hymyn, kiiluvat, pilkalliset silmät, ylimielisen ilmeen, ja koko tuo kynitty olemus kaksinkertaistuneena vilahteli Jegorushkan silmissä muistuttaen nyt enemmän painajaista kuin ilvehtijää.

— Millainen riiviö hän onkaan, Moisei Moisejevitsh, Jumala hänen kanssaan! — virkkoi isä Hristofor hymyillen. — Järjestäisitte hänelle paikan jonnekin tahi naittaisitte, vai mitä? .. Ei hän ihmistä muistuta …

Kuzmitshov murjotti vihaisena. Moisei Moisejevitsh katsahti taas hätäisesti veljeensä ja vieraisiin.

— Salomon, mene pois täältä! — virkkoi hän ankarasti. — Mene pois!

Ja hän lisäsi vielä jotakin hebreaksi. Salomon naurahti katkonaisesti ja poistui.

— Mitä täällä tapahtui? — kysyi Moisei Moisejevitsh pelokkaasti isä Hristoforilta.

— Puhuu liikoja, käyttää karkeita sanoja ja kerskailee, — vastasi Kuzmitshov.

— Sen arvasinkin! — päivitteli Moisei Moisejevitsh ja löi käsiään yhteen. — Voi hyvä Jumala! Hyvä Jumala! — mutisi hän. — Olkaa toki laupeita ja suokaa anteeksi! Älkää suuttuko! Ah, Jumalani, Jumalani! Hän on veljeni, mutta hänestä on minulle pelkkää murhetta. Hän on, tiedättekö …

Moisei Moisejevitsh koputti sormella otsaansa ja jatkoi:

— Hiukan sekaisin päästään … toivoton tapaus. En tiedä, mitä hänelle tekisin. Hän vihaa kaikkia, halveksii kaikkia, eikä pelkää ketään … Kaikille nauraa, juttelee typeryyksiä, silmille hyppii. Voitteko kuvitella, että kerran meille saapui Varlamov, ja Salomon sanoi hänelle jotakin sellaista, että hän löi ruoskalla sekä Salomonia että minua. Mutta miksipä minua? Olenko minä muka syyllinen? Jumala on ottanut häneltä järjen pois, se on Jumalan tahto eikä minun syyni …

Kymmenisen minuuttia Moisei Moisejevitsh jatkoi jupinaansa ja huokaili:

— Öisin hän ei nuku ja miettii, miettii, miettii, mutta mitä, Jumala sen tietää. Menet yöllä häntä katsomaan, niin hän nauraa ja suuttuu. Minustakaan ei välitä … Eikä hän välitä mistään! Taatto kuollessaan jätti hänelle kuusituhatta ruplaa samoin kuin minullekin. Minä ostin majatalon ja menin naimisiin, mutta hän poltti rahansa uunissa. Kuinka sääli! Miksi rahat poltti, hölmöläinen? Olisi minulle antanut, ellei itse pitää halunnut …

Äkkiä oven pylpyrä narahti, ja permanto vavahti jonkun astuessa sisään. Ilmavirta tulvahti Jegorushkan kasvoja vastaan ja hänestä tuntui kuin suuri musta lintu olisi lentänyt siipiään räpytellen aivan hänen kasvojensa ohi. Hän avasi silmänsä … Eno seisoo matkavalmiina pussi kädessä sohvan luona. Isä Hristofor piteli leveälieristä silinteriä kädessään, kumarteli jollekin eikä hymyillyt pehmeän lempeästi kuten tavallisesti, vaan kunnioittavasti ja pingoittuneesti, mikä ei lainkaan hänelle sopinut. Moisei Moisejevitshin ruumis näytti taipuneen kolmeen osaan, hän elehti ja kumarteli taukoamatta. Vain Salomon ei muuttanut asentoaan, seisoi nurkassa kädet ristissä ja hymyili pilkallisesti.

— Teidän ylhäisyytenne, suokaa anteeksi, että meillä on näin siivotonta! — voivotteli Moisei Moisejevitsh kiduttavan suloinen hymy huulillaan eikä enää huomannut Kuzmitshovia eikä isä Hristoforia innokkaana elehtiessään. — Olemme yksinkertaisia ihmisiä, teidän ylhäisyytenne!

Jegorushka hieroi silmiään. Huoneen keskellä todellakin seisoi ylhäisyys nuoren, erittäin kauniin, täyteläisen, mustaan pukuun ja olkihattuun puetun naisen muodossa. Ennenkuin Jegorushka ehti häntä kunnolla tarkastella muistui hänen mieleensä jostakin syystä se yksinäinen siro poppeli, jonka hän oli päivällä nähnyt kumpareella.

— Onko Varlamov ajanut tästä tänään ohi? — kysyi naisen ääni.

— Ei ole, teidän ylhäisyytenne! — vastasi Moisei Moisejevitsh.

— Jos huomenna näette häntä, niin pyytäkää, että pistäytyy hetkeksi luokseni.

Äkkiä, aivan odottamatta, Jegorushka näki puolen vaaksan päässä silmistään mustat samettimaiset kulmakarvat, isot ruskeat silmät ja hyvin hoidetut naisen kasvot sievine hymykuoppineen, joista auringon säteiden tavoin levisi hymy yli kasvojen. Tuoksui jollekin erittäin ihanalle.

— Mikä sievä poika! — virkkoi rouva. — Kenen hän on? Katsokaahan, Kazimir Mihailovitsh, kuinka sievä! Hyväinen aika, hän nukkuu! Minun armas palleroni …

Ja rouva suuteli hellästi Jegorushkaa kummallekin poskelle. Poika hymyili ja oli nukkuvinaan. Oven pylpyrä narahti, kuului kiireisiä askelia, joku astui sisään, joku poistui.

— Jegorushka! Jegorushka! — kuului kaksi ääntä kuiskaavan. — Nouse ylös! Lähdetään!

Taisi olla Deniska, joka nosti Jegorushkan jaloilleen ja talutti häntä kädestä; matkalla hän näki vielä kerran kauniin, mustiin puetun naisen, joka oli häntä suudellut. Nainen seisoi huoneen keskellä, katseli poistuvaa Jegorushkaa, hymyili ja nyökytti ystävällisesti päätään. Ovea lähestyessään Jegorushka näki kauniin, tummaverisen miehen, jolla oli kypärän muotoinen päähine. Hän oli varmaankin