Suurherttuan öljysota

By Frank Heller

Minorcan suurherttua on innoissaan: tänään alkaa uusi vaihe Minorcan suurherttuakunnan historiassa! Mutta mitä mahtaakaan olla edessä? Keskittyyhän suurherttua yleensä lähinnä syömiseen ja juomiseen eikä hän ole kuulu aikaansaamisestaan... Ei kuitenkaan kulu aikaakaan, kun saari on osallisena sodankäynnissä. Eikä vastapuolella ole mikä tahansa maa, vaan itse Venäjä. Mistä oikein on kysymys? Ja miten herrasmiesvaras Filip Collin liittyy tähän kaikkeen?Filip Collin on mies, jonka elämästä ei puutu jännitystä tai toimintaa. Collin on herrasmiesvaras, seikkailija – ja paljon muuta. Hän matkustaa ympäri Eurooppaa ja sekaantuu niin rikoksiin kuin myös valtioiden salaisiin asioihin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 1, 2022
• ISBN: 9788728187265

Book preview

Suurherttuan öljysota

Translated by Lauri Kemiläinen

Original title: Storhertigens senare finanser

Original language: Swedish

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1930, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728187265

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ENSIMMÄINEN KIRJA

SKYLLAN JA KHARYBDIKSEN VÄLISSÄ

Ensimmäinen luku .

Jossa Minorcan aurinko paistaa.

— Nukkuuko hänen korkeutensa?

— Hänen korkeutensa on juuri suvainnut herätä.

— Luuletteko, Auguste, että hän haluaa jotakin erikoista aamiaiseksi?

— Sitä en suinkaan epäile, Joaquin. Mutta en usko, että häneltä kannattaa sitä kysyä!

— Sepä merkillistä! Tohdinko kysyä, miksi niin luulette?

— Siksi, että minulla on silmät, joilla nähdä, ja korvat, joilla kuulla, Joaquin!

— Sitä varten ne elimet epäilemättä on tarkoitettu, Auguste. Mutta minä olen siinä suhteessa yhtä hyvin varustettu kuin te enkä kuitenkaan käsitä, miksi en tänään kuten tavallisesti keskustelisi aamiaisesta hänen korkeutensa kanssa.

Kamaripalvelija teki käsillään eleen ikäänkuin sanoakseen, että hän oli odottanut juuri tätä.

— Mitä teillä on aamiaiseksi, Joaquin?

Tyytyväinen hymy välähti keittiöpäällikön tummilla kasvoilla.

— Mitään ei puutu, hän vakuutti ylpeänä. — Voileipäpöytään on kolmenlaista salaattia, täytettyjä oliiveja ja kukonhelttoja. Ensimmäiseksi ruokalajiksi on hänen korkeutensa vanhaa mieliruokaa, simpukoita à la minorcaine. Sitten…

Huone, jossa keittiöpäällikkö Joaquin ja kamaripalvelija Auguste keskustelivat, oli eriskummallisena taustana heidän keskustelulleen. Aurinko paistoi kuluneiden uutimien läpi, joiden heraldiset leijonat vapisivat kuin vanhuudenheikkoudesta ikkunoista tunkeutuvassa vedossa. Empiretyylisiä sohvia ja tuoleja oli Ludvig XV:n aikaisen pöydän ympärillä; vanha tammikaappi Ludvig XIV:n ajalta kuului vielä kalustukseen Seiniä kiersi rivi tummentuneita mieshenkilöiden öljyvärimuotokuvia; tuikeat tai hymyilevät kasvot silmäilivät korkeudestaan katselijaa; kankipalmikot seurasivat kiharoituja tekotukkia ja näitä empirekiharat ja polisongit Äkkiä sarja päättyi; viimeisen muotokuvan vieressä olevalla paikalla oli lasinen säiliö. Tässä oli kolme melko huonosti yhteen soveltuvaa esinettä: revolveri, nuoranpätkä ja haalistunut šekkikirja. Avonaisesta ikkunasta näkyi hyvinhoidettu linnanpiha, jossa suihkulähteet lennättivät valkoisia vesipatsaita korkeuteen. Kukkivat puutarhat viettivät marmorikaiteiden toisella puolen kohti kaupunkia, jonka kellanvalkeissa rakennuksissa oli vihreät ikkunaluukut. Taivas oli säkenöivän sininen, ja linnan julkisivun kulmauksissa liekehti kullattuja heraldisia vertauskuvia aamupäiväauringossa.

— Sitten on tuoretta vuohenjuustoa ja jälkiruoaksi…

Auguste keskeytti keittiöpäällikön puheen.

— Olut on tullut, hän ilmoitti.

Joaquin vaikeni äkkiä.

— Mikä olut? Hänen korkeutensa ei koskaan juo olutta!

— Ei, mutta se toinen.

— Hänet olin unohtanut.

Vasemmalla olevasta ovesta tuli keski-ikäinen mies hitaasti huoneeseen. Hän oli kookas ja lihavahko; toinen jalka oli toista hieman lyhyempi, mutta siitä huolimatta hänen käyntinsä oli arvokasta. Ivalliset suupielet ja ryppyverkko silmäkulmissa antoivat kasvoille niiden luonteenomaisen ulkonäön. Tukka oli ohimoilta hieman harmahtava, mutta viikset pikimustat.

Hän nyökkäsi keittiöpäällikölle.

— Huomenta, Joaquin! hän sanoi hiukan käheällä bassoäänellä. — Vai niin, olet siis täällä? Tietenkin samalla asialla kuin ennenkin? Haluat tietää, mitä tahdon aamiaiseksi? Vai kuinka?

— Aivan niin, teidän korkeutenne, rohkenin…

— Rohkenet tehdä sen jok’ikinen aamu. Mutta tästä päivästä lähtien siitä tulee loppu! Kiellän sinua tulemasta tänne neuvottelemaan ruokalistoista kanssani! Jätän kaikki keittiöasiat sinun huostaasi, kaikki! Onko selvä?

Joaquin kumarteli kerran toisensa jälkeen mitä syvimmän hämmästyksen kuvastuessa hänen kasvoistaan. Syrjäsilmällä hän huomasi Augusten hymyilevän ikäänkuin sanoakseen:

— Mitä minä sanoinkaan?

Suurherttua jatkoi:

— Tänä päivänä alkaa uusi vaihe Minorcan suurherttuakunnan historiassa! Kultakautta seuraa rautakausi! Suurherttuan ääni oli päättäväinen. — Antakaa minulle aamiaiseksi leipää, salaattia, munia ja viikunoita eikä mitään muuta!

— Kuten teidän korkeutenne käskee!

Joaquinin ääni oli itkuinen.

— Ehkäpä olit valmistanut jotakin erityistä täksi päiväksi?

—En erikoisempaa, teidän korkeutenne… Voileipäpöytään olisi sellerisalaattia…

— Poistetaan!

— Pefferonisalaattia…

— Poistetaan!

— Tomaattisalaattia munien, kapriksen ja sardellien kera…

— Sanoitko tomaattisalaattia munien ja sardellien kera?

— Sanoin, teidän korkeutenne. Tomaattisalaattia munien, kapriksen ja sardellien kera. Sitä paitsi täytettyjä oliiveja ja kukonhelttahyytelöä. Siinä on koko voileipäpöytä — kaikki mahdollisimman vaatimatonta! Sitten oli simpukoita…

— Sanoitko simpukoita? Ä la minorcaine?

— Kyllä, teidän korkeutenne, viinissä ja voissa valmistettuna ja kuten tavallisesti ajuruoholla ja persiljalla maustettuna. Sitten oli pieni, maukas, sienillä täytetty fasaani. Sitten oli villisikaa…

— Sanoitko villisikaa?

— Sanoin, teidän korkeutenne… endiviasalaatin kanssa. Sitten oli vain vähän tuoretta, vuoristosta tuotettua vuohenjuustoa ja jälkiruoaksi…

— Lopeta, Joaquin, tai tapan sinut! Ei ole syntynyt ihmistä, joka voisi antaa sellaisen aamiaisen mennä hukkaan! Mutta jos julkeat huomenna tulla tänne, niin panetan sinut rautoihin.

Toinen huoneen kolmesta ovesta oli hiljaa avautunut. Solakka, kookas, parhaassa iässä oleva nainen seisoi kynnyksellä. Hänen hiuksensa olivat mustat, mutta silmät siniset ja harvinaisen kirkkaat hyvin suorien kulmakarvojen alla. Hän kuunteli ylähuuli hieman ivallisesti kohotettuna käynnissä olevaa keskustelua.

— Ramon!

Keittiöpäällikkö ja kamaripalvelija säpsähtivät kuin olisivat saaneet sähköiskun. Syrjäsilmällä Joaquin näki Augusten ilmeen selvästi sanovan:

— Mitä minä sanoinkaan?

Don Ramon XX, Minorcan suurherttua, Betlehemin kreivi, Pyhän Haudan perinnöllinen suojelija, viittasi heitä poistumaan ja kääntyi hitaasti tervehtimään puolisoaan, syntyisin Venäjän suuriruhtinatar Olga Nikolajevna.

Suurherttuatar katsoi häneen tutkivasti. Mies keskeytti vaitiolon.

— Tiedän, mitä aiot sanoa, ystäväni. — »Otinpa sinut kiinni itse teossa.» Olenko oikeassa?

Sinisten silmien ilme osoitti hänen olevan oikeassa. Mutta vastaus kuului:

— Ramon, alat tulla lihavaksi!

Suurherttua kohautti olkapäitään.

— Esi-isälläni Don Jeronimo Onnellisella oli tapana sanoa: »Ensin tulee seitsemän laihaa vuotta, sitten seitsemän lihavaa.» Huomaat, että hänen käsityksensä poikkesi Mooseksen omaksumasta!

Suurherttuatar virnisti.

— Sanohan, Ramon, milloin luulet saavasi sydänhalvauksen liikalihavuudesta? Ja mitä aiot tehdä sitä odotellessasi?

Toinen veti alas suupielensä.

— Rakas ystävä, mitäkö aion tehdä? Aion jatkaa hallitsemista.

— Hallitsemista? Merkitseekö se neuvottelemista ruokalistoista Joaquinin kanssa?

Mies nyökkäsi.

— Sitä se merkitsee minunkaltaiselleni yksinvaltiaalle! Perustuslaillisten hallitsijoiden on kysyttävä neuvoa parlamentilta. Ei kai sinusta vain ole tullut parlamentarismin kannattajaa, lapsi kulta?

Suurituhtinatar teki vilua ilmaisevan eleen.

— Minustako, joka olen nähnyt, mihin sellaiset keksinnöt johtavat kehittymättömän kansan! Ei, Ramon, mutta minusta tuntuu…

— Tiedän, miltä sinusta tuntuu, rakkaani! Sinusta tuntuu, että vietän toimetonta elämää! Mielestäsi minulla pitäisi olla suurempia pulmia ratkaistavana kuin ruokalistat! Mutta yhden seikan unohdat. Koska minä ainakin siinä suhteessa, että valtio ja minä olemme yhtä, muistutan Ranskan Ludvig XIV:ta, kaikki Minorcan suurherttuakunnan pulmat selvitettiin silloin, kun sinä menit kanssani naimisiin. Sillä hetkellä haihtuivat huolet huomisesta, ja siitä lähtien on ainoana tehtävänäni ollut huolehtia nykyisen olotilan säilyttämisestä. Luulen onnistuneeni siinä melko hyvin. Kansa viljelee kaikessa rauhassa isiensä maata, eivätkä militarismi, teollisuus, äänioikeus, gramofonit, radio, kauneuskilpailut, uutislehdet, patenttilääkkeet ja kulttuurin muut siunaukset ole päässeet alamaisiani häiritsemään. Se on mielestäni miltei uskomattoman ihanteellinen olotila. Kunpa sitä vain kestäisi!

Suurherttuatar katsoi häneen ilmeisen pettyneenä.

— Etkö toivo sen enempää, Ramon? Onko totta, että taloudelliset pulmat ovat ainoat maailmassa? Eikö hallitsijalla ole suurempaa tehtävää kuin suojella kansaa radiolta, äänioikeudelta ja kauneuskilpailuilta?

Suurherttua ojentautui päättäväisen tarmokkaana.

— On! Olet oikeassa! Huomenna alan ulkopolitikoida tarmokkaasti. Minorca tarvitsee siirtomaita yhä kasvavaa liikaväestöään varten — viime vuonna sitä oli 365 henkeä. Jos meiltä kielletään paikka auringossa, me nostamme panssaroidun nyrkkimme ja iskemme! Sydämemme on urhea ja säilämme kirkas! Kotkamme tulevat lentämään tornista torniin…

Suurherttuatar purskahti tahtomattaan nauruun.

— Hyvä, Ramon! Luovun parantamisestasi. En tahdo sinun harjoittavan laajentamispolitiikkaa. En pyydä sinua laatimaan julistuksia. En edes vaadi sinua kirjoittamaan vanhanaikaisia runoja kuten esi-isäsi — eikö se ollutkin Don Jeronimo II? Minulla oli muuten aivan muuta puhuttavaa. Sanohan, minne luulet veljeni suuriruhtinas Mikaelin joutuneen?

Suurherttua ravisteli huojentuneena suurta ruhoaan. Hän hymyili.

— Veljesi Mikaelko, se kunnon toveri? Siitä on tosiaan pitkä aika, kun kuulimme hänestä!

Toinen jatkoi kiivastuen yhä enemmän:

— Siitä on kaksi viikkoa, kun aamulla herätessämme saimme tietää hänen lähteneen käväisemään mantereella. Sen jälkeen hänestä ei ole kuulunut sanaakaan. Olisin huolissani, ellen tuntisi häntä niin hyvin. Tiedäthän itse, miten häilähtelevä hän on! Ja tiedät, miten hän vihaa Venäjällä vallitsevaa uutta järjestelmää. Jospa hänet on houkuteltu ottamaan osaa jonkinlaiseen kaappausyritykseen! Sanon suoraan, että pelkään.

Suurherttua huomasi hänen olevan tosissaan, mutta yritti tehdä kaiken tyhjäksi.

— On kyllä totta, että olemme saaneet veljeltäsi vain yhden sanoman. Mutta muistatko, mistä se tuli? Marseillesta, ja siinä oli paitsi veljesi nimikirjoitusta vain Brasserie Universelle-nimisen ravintolan kuva. Tiedätkö, minkä johtopäätöksen minä siitä teen? Että Brasserie Universellen olut on hyvää!

— Ramon! Ettet häpeä…

— Panettelen mielestäsi veljeäsi, kun vihjailen hänen pitävän oluesta. Siinä tapauksessa saat syyttää yhteistä ystäväämme professori Pelotardia samasta synnistä! Hän tunsi veljesi ja kunnioitti häntä paljon ennen kuin minulla oli ilo tehdä tuttavuutta hänen kanssaan. Mutta missä hän oli veljeesi tutustunut? Hampurilaisessa oluttuvassa!

Suurherttuatar ei enää kuunnellut. Hänen katseensa näytti tuijottavan etäisyyteen.

— Professori! hän mutisi. — Ramon… miten nopeasti aika rientääkään! Muistatko, miten purjehdimme Marseillesta hänen purressaan? Muistatko saapumisen Minorcaan, jossa riehui täysi vallankumous? Ramon, luulen, että se oli elämäni onnellisin aika!

Toinen nosti kulmakarvojansa pahastumista teeskennellen.

— Kuinka sanoitkaan? Se aikako, jolloin uskollinen kansasi yritti hirttää minut ja veljesi Mikael oli vähällä toteuttaa yrityksen — se aika on siis mielestäsi elämäsi onnellisin. Mikähän johtopäätös minun on siitä tehtävä omalta kohdaltani?

— Ramon, onni ja rauha eivät ole sama asia! Sen jälkeen olemme eläneet sekä onnellista että rauhallista elämää, mutta…

— Mutta tarkoittanet, että rauha on ollut etualalla! Me siis edustamme kahta vastakkaista elämänkäsitystä, minä sanon: kunpa tätä kestäisi, ja sinä: kunpa tapahtuisi muutos! Kuka tietää, ehkäpä toiveesi toteutuu, ennen kuin…

Oveen koputettiin varovaisesti. Auguste ilmaantui hopeatarjotin kädessään.

— Suokaa anteeksi, teidän korkeutenne, hän sanoi, — mutta tänne saapui tänä aamuna eräs pursi heti Port Vendresistä tulleen laivan jälkeen. Vähän aikaa sitten eräs herrasmies tuli sieltä linnaan, ja tässä on hänen korttinsa.

Suurherttua otti kortin tarjottimelta ja pani sen välinpitämättömästi takaisin.

— En tunne tuota nimeä, hän sanoi, — enkä käsitä, miksi minun olisi pakko ottaa tyhjin vatsoin vastaan uppo-outoja ihmisiä. Vihjaise miehelle, että hänen sopisi häipyä!

Auguste kiemurteli.

— Kortin takasivulle on kirjoitettu jotakin, teidän korkeutenne! hän mutisi.

Don Ramon purskahti raikuvaan nauruun.

— Vai niin, jotakin on siis kirjoitettu sen takasivulle! Minun ei tarvitse kysyä sinulta, tiedätkö, mitä siihen on kirjoitettu…

Hän vaikeni äkkiä ja ojensi kortin suurherttuattarelle.

— Tuo se ranskalainen herrasmies sisään, Auguste! hän sanoi.

Toinen luku .

Jossa melkoisen laajakantoinen kansainoikeudellinen pulma esitellään lukijalle.

Auguste hävisi ja avasi kohta sen jälkeen eteisaulasta kulmahuoneeseen johtavat ovet noin kolmikymmenvuotiaalle nuorelle herralle. Tällä oli tummanharmaat silmät ja lyhyet, punertavat viikset. Ranskalaisia herroja ei yleensä pidetä erikoisen hyvin pukeutuneina; Don Ramonin vieras kumosi tämän mielipiteen mitä pontevimmin. Takki oli ilmeisesti kotoisin ensiluokkaisesta räätälinliikkeestä, housuntaitteet olivat veitsenterävät, ja kallisarvoinen, mutta hillitty helmi hohti tummaa silkkisolmiota vasten. Hän teki syvän hovikumarruksen suurherttuaparille. Don Ramon vastasi nyökkäyksellä.

— Minulla lienee ilo puhutella, hän katsahti käyntikorttiin, — monsieur Pierre Goriauta, 79 rue de Grenelle, Pariisi?

Nuori ranskalainen vahvisti tämän kumartamalla uudelleen.

— Kortissanne sanotaan teidän haluavan tuoda tervehdyksen hänen korkeudeltaan Venäjän suuriruhtinas Mikaelilta?

Monsieur Goriau hymyili — pikaista, sisäänpäin suuntautunutta hymyä, joka on niin yleinen Ranskassa ja joka lähinnä muistuttaa pidätettyä ivanaurua.

— Hymyilette niin kummallisesti, sanoi Don Ramon. — Minkälainen tervehdys teillä on tuotavana?

Monsieur Goriau hymyili yhä.

— Pyydän suomaan anteeksi, jos rikon etikettiä vastaan, hän sanoi. — Totta puhuen en tunne sitä. Suuriruhtinas Mikael on ainoa halltsijasukujen jäsen, joka minulla on kunnia tuntea. Eikä…

Hän vaikeni epäröiden miten jatkaisi. Don Ramon vilkaisi puolisoonsa ja hymyili.

— Eikä suuriruhtinas itsekään erityisen tarkasti noudata hovitapoja, aioitte sanoa! Olkaa rauhallinen, minäkään en ota niitä vastaan tehtyjä rikkomuksia erityisen juhlalliselta kannalta. Missä tapasitte suuriruhtinaan?

Monsieur Goriaun hymy muuttui äkkiä niin säteileväksi, että suuriruhtinattarenkin täytyi siihen yhtyä.

— Tapasin hänet Pariisissa sellaisissa olosuhteissa, joista voi sanoa vain, että ne olivat hänen arvoisensa. Hänen korkeutensa oli juuri tekemässä kaupungin kahviloissa tarkastuskierrosta, jota keisarinajan Venäjän muistoksi vieläkin nimitetään »suuriruhtinaitten kiertueeksi». Tapasimme toisemme ravintola Lapérousessa, ja suuriruhtinas Mikael oli juuri aiheuttanut hämmästystä ja hämminkiä palvelusväen keskuudessa tilaamalla olutta ruokansa särpimeksi. En tiedä, tunteeko teidän korkeutenne ravintola Lapérousen?

Don Ramon nyökkäsi myöntävästi. Kertomus oli ilmeisesti hänestä hyvin hauska.

— Kenenkään ravintola Lapérousen omistajan mieleen ei siihen päivään saakka ollut juolahtanutkaan, että vieras saattaisi tilata olutta ruokansa kanssa, jatkoi monsieur Goriau, — ja ravintola on ollut olemassa yli sata vuotta. Kieltäydyttiin kohteliaasti, mutta päättäväisesti tarjoilemasta suuriruhtinaalle olutta. Tämä selitti yhtä päättäväisesti, ettei aikonut juoda mitään muuta. Mitä tapahtuu, kun vastustamaton voima kohtaa järkkymättömän esteen? Ehkäpä se kysymys olisi saanut vastauksen, ellen minä olisi puuttunut asiaan. Vein Lapérousen hovimestarin syrjään ja selitin hänelle, mikä vieras hänen talossaan oli. Tilanne muuttui kuin taikaiskusta. Suuriruhtinaan mielijuomaa haettiin lähimmästä oluttuvasta, ja vähältä piti, ettei Lapérousen palveluskunta saanut muodostaa ketjua kuin tulipalossa saadakseen