Majakka vaikenee

By Mikko Samulinen

Bengtskär vuonna 1941. Suomalainen joukko-osasto joutuu vaikeaan tilanteeseen syrjäisellä majakkasaarella, kun venäläisjoukot hyökkäävät yllättäen. Pian suomalaiset sotilaat ymmärtävät olevansa ansassa majakassa. Alkaa taistelu aikaa vastaan. Pystyvätkö suomalaiset pitämään majakan vallan itsellään? Ehtivätkö suomalaiset apujoukot ajoissa paikalle? Kuka nuorista sotilaista selviää hyökkäyksestä hengissä, kuka ei?Majakka vaikenee on jännittävä sotaromaani Bengtskärin taistelusta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 2, 2022
• ISBN: 9788728004593

Book preview

Majakka vaikenee

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1971, 2021 Mikko Samulinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728004593

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Kaksi miestä astui linja-autosta tienposkeen. Toinen oli keskimittaa vähän lyhyempi, toinen valtavan kookas ja roteva. Lyhyemmällä oli yllään hiekanväriset housut ja musta takki. Isommalla raidallinen paita, joka joskus muinaisuudessa oli saattanut olla kirkkaankin sininen. Hänen mustat molskihousunsa olivat kauttaaltaan hien ja koneöljyn kyllästämät; niin tankeat että mies kai asetti ne yöksi pystyyn vuoteensa vierelle.

Päivä oli kaatavan helteinen, ympärille levittäytyvä maisema liikkumaton kuin vaskipiirros. Auton kadottua tienmutkan taa korva ei voinut erottaa yhtään ihmisen synnyttämää ääntä. Liki miehenkorkuinen ruis huojahteli kepeässä tuulessa, pääskyset istuivat mustavalkeana helminauhana puhelinlangalla. Jossakin syvällä kuusikon kätköissä äänteli metsäkyyhky.

Näytti kuin miehet olisivat matkanneet tänne varta vasten etsimään hiljaisuuden perimmäistä sopukkaa; he seisoivat liikkumattomina tien laidassa ja katselivat oudoksuen ympärilleen. Kaukana edessä oli järvi: sen erotti sinisenä kaistaleena sähkölinjan päässä. Pohjoisen puolella, keskellä peltoaukeaa nyhjöttävä talo piharakennuksineen oli kokonaan rukiin saartama.

Miehet seisoivat aikansa ja lähtivät sitten astelemaan rantaan päin, koukkasivat pellonlaidassa pientareen poikki, nousivat kiverän mäenkumpareen päälle ja seisoivat kohta tuuheassa koivikossa. Edessä oli talo. Kaksikerroksinen, valkeaksi maalattu. Portaiden juurella puolitoistametriseen paaluun kiinnitetty taulu oli täynnä tylyjä sotilaskirjaimia ja numeroita; jostakin rakennuksen uumenista uhoava tympeä lemahdus kertoi pieniin tiloihin ahtautuneesta miesjoukosta, sinttyneistä sarkavaatteista ja ruskeankirjavista jalkaräteistä.

Tulijat työntyivät sisään; liikkuivat hitaasti kuin lattiapalkkeja tunnustellen. Käytävän päässä he seisahtuivat oven eteen, vilkaisivat toisiaan ja sitten isompi kohotti rystysensä kopauttaen terävästi kolme kertaa. Kului kotva, sitten joku äännähti hiljaa huoneessa. He vetivät oven auki ja työntyivät jäljekkäin sisään.

Kiiltäväkaljuinen vääpeli kohentautui väsyneen näköisenä tuolissaan. Hän oli viisissäkymmenissä, terveihoinen, pikkuisen punakka. Kasvot olivat rypyttömät: näytti kuin ne olisivat olleet samaa kaljua päälaen kanssa.

Mies katsoi tulijoita ensin hyväntahtoisen uteliaana; sitten hänen katseensa pysähtyi isomman housuihin, lähti kapuamaan vähä vähältä ylemmäksi ja tapasi lopulta takkuisen hiuspöheikön.

– No voi sun helvetin kuustoista.

– Päivää. Lyhyempi nyökkäsi kevyesti.

Vääpeli tuijotti miehiä liikahtamatta. Vähän päästä hän kohautti hartioitaan vielä pykälän verran niin että kauluslaatat kiertyivät oikeille paikoilleen, sylkäisi sormenpäihinsä, otti laatikosta tupakan ja sanoi venytellen:

– Niin, paimenestako pojat on tulossa?

Miehet vilkaisivat toisiinsa.

– Ei kun menossa.

– Älä perhana. Vääpeli sytytti tupakan. Hän katsoi miehiä vuoron perään päästä jalkoihin. – Vaan sinähän vasta yksi perkeleen korsto olet. Paljonko sinulla on tuota mittaa?

– Kolmatta metriä. Kaksi ja neljä sukkasillaan.

– Kaksi ja neljä, ei helvetti.

– Oli hyvät aineet kuule. Isäukolta irtosi aina lehmänkellollinen.

– Kaksi ja neljä? Olen minä isojakin miehiä nähnyt, mutta onhan ne nyt hevoset erikseen. Mikäs sinun nimesi on?

– Lahti. Heikki Lahti.

– Entäs tuo poikonen?

– Tapani Uola.

– Vai Uola. No sinä olet aivan kusiainen tuon kaverisi rinnalla. Mistäs te olette tulossa?

– Tukholmasta.

– Mitäs te sieltä? Vääpeli oli saanut tupakan täyteen hehkuun ja tuhnutti valtavia pilviä huoneeseen.

– Minä olen ollut merillä, sanoi Lahti. Hänen kasvonsa olivat melko leveät, silmät syvällä kuopissa, poskipäät olivat korkeat, kulmakarvat valtavan tuuheat, harmaat.

Vääpeli naurahti. – Johan minä arvelinkin. Mistäs muualta tuommoinen kuin meriltä. Sitten hän työnsi tuolinsa ulommaksi pöydästä ja tunki peukalot henkseleiden alle. Hän näytti nauttivan tilanteesta suunnattomasti. Yhtäkkiä hän liikahti nopeasti eteenpäin, työnsi leukansa pitkälle pöydän päälle ja tarttui tuolin käsinojiin.

– Sittenhän sinä olet ollut Kiinassakin.

– Olen. Monta kertaa.

– Sanohan sitten, sanohan onko siinä perää kun kerrotaan että kiinalaisilla naisilla on poikittain? Vääpelin ääni oli muuttunut kuiskaavaksi.

– Kyllä asia on niin.

– Elä helvetti. Et kai vain valehtele?

– Mitä minä menisin luonnollisia asioita valehtelemaan. On poikittain ja on pitkittäin, niillä on ihan sikin sokin. Siellä on monta rotua, jokaisella on ihan ikiomassa asennossaan.

– Sikin sokin. Vääpeli remahti nauruun. – Tehän taidatte olla aika veikkoja. Mikäs tämä toinen kaveri sitten on miehiään? Oletkos sinäkin käynyt Kiinassa?

– En ole käynyt.

– Mikäs se sinun nimesi oli, Uola vai?

– Uola.

– Oletko sinäkin merimies?

– Minä olen soittaja. Uola katseli vaivautuneen näköisenä ulos. Hänen kasvonsa olivat melko kapeat, ruskea tukka siistillä jakauksella.

– Soittaja? Minkä vehkeen?

– Viulun.

– Viulun? Vääpelin kasvoille laskeutui äkkiä vakava ilme.

– Viulunsoittaja. Et kai sinä vain väitä että sinä sillä olisit elänyt. Kai sinulla on joku ammattikin?

– Ei minulla ole muuta ammattia.

– Mutta mistä perkeleestä sinä olet rahaa saanut?

– Siitä viulunsoitosta nimenomaan.

Vääpeli iski nyrkillään pöytään.

– Et kai sinä vain väitä että viulunsoitolla mies elää? Edes tuollainen kuikka kuin sinä.

– Kyllä sillä on elänyt. Ainakin jotenkuten.

Vääpeli nojautui taaksepäin tuolissaan niin raskaasti että tuoli rusahti. Sitten hän alkoi taas mittailla edessään seisovia miehiä katseellaan.

– Mitäs varten te sitten tulitte tänne?

– Täällä kuulemma otetaan ilmoittautumisia vastaan, sanoi Lahti. – Ajateltiin lähteä toisten mukaan.

– Toisten mukaan? Mistäs sellainen päähänpisto nyt sitten tuli? Miksi ette ole tulleet aikaisemmin? Tehän tiemmä olette reserviläisiä – ei teistä poikonen enää kumpikaan ole. Ei kai vain merimies ole sotilaskarkuri?

– Tiedä vaikka olisi.

– Entä viulumies. Mikset ole ilmoittautunut omaan joukko-osastoosi?

– Ei minulla ole mitään joukko-osastoa.

– No ja minkä takia ei ole?

– Minä en ole käynyt armeijaa.

– Johan on perkele. Missäs sinä armeija-aikanasi olit?

– Ruotsissa.

– Oletko sinä Ruotsin kansalainen?

– En ole.

– Tämä menee hankalaksi. Entäs merimies, etkö sinä ole saanut keltaista lappua?

– Minne minä sen olisin saanut?

– Kai sinulla joku osoite on ollut. Milloin olet muuten viimeksi asioinut aluevalvojan luona?

– Vaan siitä on aikaa.

Vääpeli nousi tuolistaan ja alkoi kävellä edestakaisin.

– Ja nyt tuli sitten voittamaton hinku lähteä toisten mukaan. Ja piti tulla ilmoittautumaan. Istukaahan nyt ensi hätään niin mietitään mitä teille pitäisi tehdä.

Uola ja Lahti vilkaisivat toisiinsa. Lahti irvisti hyväntahtoisesti.

He olivat tavanneet toisensa kaksi vuorokautta aikaisemmin norjalaisella jaalalla. Sattuman oikusta.

Maleksiessaan satama-altaan vaiheilla Tukholmassa Uola oli eräänä päivänä huomannut olevansa lopen kyllästynyt kaikkeen. Hän oli kolmenkymmenenyhden ikäinen, hänellä ei juuri ollut menneisyyttä, tulevaisuudessa häntä ei odottanut mikään. Kuusitoistavuotiaana poikasena hänet oli temmattu mustavetisen salojärven tuntumista, pudotettu keskelle puhtaaksinuollun Tukholman ihmiskihinää, pesty ja kammattu, puettu mustaan samettipukuun ja opetettu sanomaan tack.

Tack. Tuosta sanasta oli tullut hänelle avain kermakakun luumusilmillä hymyilevään maailmaan, missä ihmisyyden mitta oli taito mielistellä hunajaisemmin kuin kukaan toinen. Kuusitoistavuotias suomalaispoika oli lähtenyt kiertämään viuluineen flyygelin ääreltä toiselle.

Hän oli soittanut tuntikausia ainoana ajatuksenaan luoda itselleen tie musiikin valtakuntaan, missä kaikki puhuivat samaa kieltä ja missä kaikki olivat samaa rotua, samaa kansallisuutta. Joskus hänen mielessään oli käväissyt ajatus ylellisestä elämästä ja loistosta, josta hän poikasena oli kuullut kerrottavan satukirjoissa. Hän oli omaksunut ällistyttävän lyhyessä ajassa soiton mekaanisen taitamisen. Hän oli ammattimies, joka taitaa työnsä niin kuin sorvari tahi mikä käsityöläinen tahansa. Hän oli antanut kaksi konserttia; häntä oli ruvettu arvostamaan, mutta vähä vähältä hänelle oli käynyt selväksi, ettei hänestä milloinkaan tulisi luovaa soittajaa: oktaavi oli kahdeksan mustapäistä nuottia ja pysyi sellaisena, joku toinen saisi etsiä sydämensä äänen niiden takaa.

Uola oli talsinut näissä mietteissä laiturilla, nähnyt ruosteiseen jaalaan lastattavien laatikoiden kyljessä sanan Naantali, työntynyt kipparin kajuuttaan ja esittänyt äkillisen mielijohteensa kuusissakymmenissä olevalle valkopartaiselle miehelle, joka oli suuri kuin talo. Tämä oli katsonut häntä pienillä siansilmillään hyvin pitkään.

– Suomeen? Sotaan? Eikö Tukholmasta enää löytynyt yhtä hamppuköyden pätkää?

Siinä kaikki. Uolasta oli tullut jaalan matkustaja. Norjalainen Erik oli ahtanut hänet koneen alle tullin käynnin ajaksi, ja aluksen höyrytessä ulos satamasta konemestari oli kaapinut siviilikarkurin vaseliinin alta esiin.

Jaalan lähdöstä oli kulunut korkeintaan tunti kun Uola oli tavannut Lahden. Hän seisoi keulassa katsellen saaristosta palaavia moottoriveneitä kuullessaan yhtäkkiä jonkun sanovan selvällä suomen kielellä: – Mitä isäntä?

Käännähtäessään ympäri Uola näki ensimmäiseksi tukun tankeita rintakarvoja, nosti katsettaan ylemmäksi ja ylemmäksi ja tapasi lopulta pistävänmustat silmät. Ne tuijottivat häntä juonikkaina tuuheiden kulmakarvojen alta. Kulmakarvojen, jotka muistuttivat enemmänkin kahta hopeapajupöheikköä. Auringon parkitsemat kasvot olivat leveät, nenä matala, sieraimet suuret. Valkea harjastukka reuhotti hoitamattomana ympäri päälakea kuin kuloheinikko. Ja valtavankokoinen kämmen oli tarjolla Uolan edessä.

– Terve.

– Terve.

Jaalan kippari oli näyttänyt isolta, mutta tätä valkotukkaa olisi voinut sanoa jo jättiläiseksi. Hänen rintakehänsä oli kuin tammiastia, käsivarret pitkät, lihaksikkaat.

– Kertoivat että olet menossa Suomeen.

– Pitää paikkansa.

Miehen silmiin tuli entistä pistävämpi pilke, poskipäille levisi kierä ilme.

– Rauhan aikeissa tiemmä menet sinne?

Uola katsoi kotvan hämärälle ulapalle ja purskahti sitten nauruun.

– Haista paska.

Sitten he mittailivat katseellaan kotvan toisiaan ja hymyilivät.

– Mennään perään tarinoimaan, sanoi valkotukka lopulta ja viittasi peukalollaan olkansa yli.

He vaappuivat öljykankaalla katettujen ruumaaukkojen sivuitse jaalan perään ja istuutuivat vinssin kelalle. Kansi oli kauttaaltaan rasvainen, Monican kylkien teräslevyt näyttivät läpiruostuneilta ja vinssin puomit sinkuivat aluksen