Tääll' on sota, kilvoitus

By Martti Issakainen

Eletään 1960-lukua, kun maaseudulta kotoisin oleva nuori mies lähtee armeijaan. Edessä on vaikea vuosi. Alokkaita käskytetään koko ajan – välillä syystä ja välillä syyttä. Tuntuu kuin kersantin äänessä olisi aistittavissa sadistinen vivahde. Simputus on arkipäivää. Vain hartaushetkissä uskonnollinen nuori tavoittaa rauhan tunteen, jos aina silloinkaan. Nuorukaisen mieli täyttyy katkerista kysymyksistä. Mikä armeijan tavoite oikein on? Lyödä nuoret miehet maahan ja poistaa oma tahto?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 21, 2022
• ISBN: 9788728128343

Book preview

Tääll' on sota, kilvoitus

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1972, 2021 Martti Issakainen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728128343

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Auto pysähtyi jossakin ja he loikkivat lavalta tielle, ne jotka siihen pystyivät. Oli joitakin jotka tulivat varovaisesti ja joita piti aivan autella. Pimeää. He yrittivät saada selkoa millaisessa paikassa olivat. Matala rakennus ja valo oven päällä niin että näkyi porraskatos ja pieni ala sepelitannerta sen edessä. Kävi tuuli ja jossain löivät laineet kolkosti ja kylmästi rantaan, niin kuin ne syksyisessä yössä lyövät.

Ilmaantui siihen muutama solttu heitä paimentelemaan. Niin kuin karjalaumaa, kesän villeinä juosseita karitsaisia, jotka syksyllä kiinni otetaan ja viedään kerittäviksi, kesytettäviksi, opetettaviksi ihmisten tavoille. Yksi kersantti kiiltävä kilpi rinnallaan ja pistooli vyössä, se oli sillä kertaa päämies. Muutama alikessu ja sitten jokunen solttu vain, mutta kaikki kovin täydellisiä sotilaita silti. Koettivat aituutella heitä jonkinlaiseen jonoon ja järjestykseen, jaotella pikku ryhmiin niin että jokaiselle tulisi omansa. Eihän se käynyt aivan sujuvasti, olivat tulijat niin äimistyneitä, hitaita, vailla sujuvaa ymmärrystä, kuin olisivat ikänsä vain seisoskelleet kiviä potkien ja kasseja käsissään riiputellen. Mutta siitä se valui liikkeelle kumminkin. Kuin kirjavat pikku purot jotka kivien lomissa mukkelehtivat yhtyäkseen lopulta suureksi harmaaksi kymeksi.

Siitä selvittyään he taivalsivat kotvan matkaa läpi pimeän yön, nyt jo erottuneina pikku laumoiksi kukin solttunsa kantapäille. Kunnes lehahtivat mäen takaa näkyviin kasarmien valaistut ikkunarivit kuin sotilaallisen muodon saaneet kirkkaat toivon tähdet. Niitä kohti teutaroi tämä kirjava joukko kannatellen hännillään muuatta hilpeää pikkumiestä, joka monen muun tavoin oli ennen lähtöään ja kaiketi vielä sen jälkeenkin huumannut itseään viinalla, hän vain niin tolkuttomasti ettei kyennyt enää läheskään itseään ruumiin tai hengen puolesta hallitsemaan. Mutta virta oli saanut hänetkin vetopiiriinsä ja hän meni halukkaasti sen mukana. Tosin mukkelehtien hilpeästi laidasta laitaan, hysteerisesti nauraen ja puhellen solkenaan julkisuuteen sopimattomia ajatuksia, mutta pysyen mukana kuitenkin.

Vasta kun kasarmin ovi vaimeasti sulkeutui heidän takanaan, tuli hiljaisuus joukkoon. Se syntyi samalla tavoin kuin kirkkoon tullessa usein: hilpeinkin vakavoitui, hysteerisinkin hillitsi itsensä, painettiin kättä suulle, punehduttiin, vetistävät silmät pullistuivat, pärskähdeltiin, pidäteltiin. Näin astuivat he soturien maailmaan, kasarmin harmaalle käytävälle. Ja toimistossa kirjoitti vanhan harmaan ylivääpelin ryppyinen käsi nimiä papereihin. Merkkasi syntymäaikoja, isiä, äitejä, vaimoja, lapsia. Luetteloi lampaitaan, laski ettei yksikään vain olisi kadonnut. Apuna oli vähän nuorempi kersantti, joka ehtimiseen puuhaili piippunsa kanssa. Sekä sivummalla hailakka kirjuri, ties mitä varten sekin, jotain kirjoituskoneensa vieressä tehdä napostaen.

Mutta käytävällä kävi alituinen kuhina, siellä tultiin ja mentiin. Vanhoja varma-askelisia sotilaita ja vastatulleita alokkaita jotka varovasti hiippailivat kiiltävää käytävää kuin heikkoa jäätä tunnustellen. Säikkyen hälytyskellon karmivaa pirinää ja päivystäjän komentokarjahduksia. Nuhjaantuneet seinät ja harmaa, betonilaudoituksen jäljiltä oleva katto löivät äkkiä hukuttavalla alakuloisuudella. Siitä tupaan sitten, siellä seisoi pitkä vaalea alokas napittamassa liian pientä intinpaitaa päälleen. Miten mahdottoman karvaiset ruipelojalat ja kivekset jotka roikkuivat syvällä jalkojen välissä kun se kumartui vetämään housuja jalkaansa.

Mutta ei siinä muuten ollut mitään tavatonta. Juopunut pikku menninkäinen vain kirosi kirkkaasti jälleen ja oli haljeta nauruunsa, kun tovin kuluttua löysi itsensä nilkkoihin ulottuvasta paidasta ja kainaloihin nousevista sarkahousuista. Sitten hän halusi käydä nukkumaan. Eikä hänen tarvettaan lieventänyt yhtään se, ettei hän saanut niin tehdä.

Joskus heidät hätistettiin pesulle kylmien vesisuihkujen ääreen ja sen jälkeen vuoteisiin nukkumaan.

Vielä myöhään yöllä tuli joku.

Ja aamu koitti, harmaa aamu, koitti hirveän kellonsoiton ja huudon myötä. Kypärät lensivät auki lävähtävistä ovista kolisten tupien lattioille, säikkyneet miehet kohottelivat päätään pehkunsilppua kahisevilta tyynyiltä, hamusivat käteen vaatetta jakkaralta, yöpaitaa päältä, kenkää jalkaan. Hirveää vauhtia pesulle ja pesulta pois, muutamat kuselle, ja ehtimättä vielä oikein porttejaankaan avata, jo sieltä pois. Sillä armeijassa pitää kaiken tapahtua nopeasti, ja jos oikein on kiire niin asiat täytyy kuvata vain, esittää käyneensä jossain jotain varten vaikka ei olisi asiaa toimittanutkaan. Mutta on myös asioita jotka on tehtävä hellien ja monta kertaa, sanomattoman huolehtivasti niin kuin niistä riippuisi koko armeijan kelpoisuus suureen kutsumukseen, maanpuolustustyöhön. He tekivät vuoteita monet raskaat tuokiot rakko paisuen. Ja sattui sellaistakin, että vasta keskipäivällä monien turhien yritysten jälkeen sai tilaisuuden hoitaa ruumiinsa nesteet tasapainoon.

Lokakuinen aamu oli hiukan vaalennut komppanian marssiessa aamuteelle kohti ruokalaa.

— Vasen, vasen, vasen, vasen —

Toisten kasarmien suunnalta marssivat samanlaiset harmaat kolmijonot tottumattomien jalkojen epäonnistuneesti tapaillessa tahtia.

— Vasen, vasen, vasen kaks kolme —

Ruokalassa katselivat tulokkaat vaivihkaa miten tilanteen outous näkyi toisten harmaatakkisten epävarmoista kasvoista.

Tee oli laihaa ja poltti suuta. Vanikkalevy sitkeä ja voinappi pieni.

Heitä asui kymmenen tupa Öllölässä ja kun marssittiin, he marssivat jäljekkäin. He olivat ensimmäisen joukkueen toinen ryhmä. Näin: Ensimmäisenä Heimonen, se pitkä ja laiha mies Kiteeltä. Joka myhäili makeasti kun hänelle vinoiltiin pontikasta ja marssi suupielet kireällä joutuisaa kulmikasta askelta uuvuttaen lyhempijalkaiset takanatulijat. Ei tiedetty tokko hänellä oli koskaan ollut liiemmin yksityiselämää, tai sitten se oli niin salattua ettei kukaan arvannut mitään. Moottorisaha hänellä oli, sen hän oli jättänyt kotiin halkovajan nurkkaan runnottuaan sitä ennen viimeiset propsit ristikolle. Saman tien hän oli illan hämärissä lämmittänyt saunan sekä kylveskellyt käyttäen voiteena jonkin verran tätä tilaisuutta varten hankittua vedenväristä. Ja huomenissa oli hän vaiteliaana ilmestynyt Kontiolahden asemalle katsellen alta kulmien vastaan tullutta vihreänharmaata kuorma-autoa.

Mutta Heimosen selän takana asteli varsinainen ilmestys taistelukentille. Lihava Hämäläinen oli ahtautunut jotenkuten armeijan harmaisiin vaatteisiin, mutta vei aikansa ennen kuin varusmestarit onnistuivat hankkimaan hänelle sopivat kengät, ja suikka kellui kuin aallolla jäykän harjastukan katteena. Melkoinen tarina, oli miehen armeijaantulo eri vaiheineen. Tiedettiin että hän oli rajusti hauskuttanut koko junavaunun elämää ja päässyt hurjaan tunnelmaan, joka oli nousemistaan noussut, kunnes hän lopulta makasi pulputtaen selällään keskikäytävällä, murskasi nyrkillään säpäleiksi vieressään olevan pullon ja karkotettiin sitten verta vuotavana junasta jollekin asemalle. Sieltä hän viimeisillä minuuteilla ennen puolta yötä saapui taksilla varuskuntaan. Sangen sekavassa tilassa ja hädin tuskin liikkumaan pystyen.

Seuraavaksi pisin oli Ilola. Hän otti asiat todesta alun alkaen. Hän oli sanonut että täytyy sitä sen verran pingottaa että aliupseerikouluun pääsee ja sitten sen verran että kessun jämän saa. Hän sanoi tarvitsevansa sitä koska aikoi poliisikouluun.

Mutta Kaivola ei halunnut aliupseerikouluun. Yhä epäluuloisempana hän tunnusteli ympäristöä johon oli joutunut. Hirvittävä epäilyksen siemen oli alkanut itää hänen mielessään: Oliko heidän tulonsa ja täällä olonsa lainkaan tarpeellinen asia? Mutta oli vaikea äkkiä selvittää niin monia asioita kuin täällä joutui selvittämään. Hänellä oli raamattu siviililokerossa ja hän mietti milloin voisi ottaa sen esille ja lukea jotain. Se oli päällimmäisin ongelma näin alkuun.

Ja Ilvonen oli rakentanut viime kesänä navetan kotiinsa Ristijärvelle. Saattaa tuntua omituiselta, mutta jos hän milloin sattui kiroamaan, ei sitä sellaiseksi huomannut. Ei tiennyt oliko hän vihainen vai sanoiko sanan vain lämpimikseen muiden sanojen joukkoon. Hänen erämaista rauhallisuuttaan ei mikään näyttänyt järkyttävän.

Helle oli ylioppilas ja altis töppöilemään, vaikka asuikin Helsingissä. Ja Haikonen oli tullut Ruotsista mukanaan pornolehti, äsken hankitun morsiamensa kuva sekä kuva parista muustakin tytöstä joiden kanssa oli sitä ennen asunut. Sitten Jääskeläinen ja Keränen, jotka asuivat Kuhmossa. Ei siis oikeastaan tiennyt mistä he olivat kotoisin, sillä jos joku on kotoisin Kuhmosta, on vaikea määritellä missä sellainen paikka on tai onko missään.

Viimeinen mies ryhmässä oli Elorinne. Hän oli se pieni rääväsuu, jota tuloiltana taluteltiin käsipuolesta ja joka hoki koko ajan että heidät salvetaan siellä.

Aamulla oltiin oppitunnilla. Miten ihana tunti kun ei tarvinnut mitään tehdä. Tietysti oli koko kauhea sotilaallisuus, oli vain äkkiä langennut kannettavaksi, mutta sehän oli ulkonaista.

— Isänmaan ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustamiseksi on jokainen Suomen mies asevelvollinen.

Kapteeni Tarjanne puhui. Juhani Tarjanne, herra kapteeni. — Miten jalomuotoinen korkea otsa, ajatteli Ilola. Ja sitä paitsi tukka harvennut edestä, se antaa lisää korkeutta ja varsinkin kiiltoa. Luulisi että noin korkeassa nupissa mahtuisi olemaan aivojakin. Mutta jokin pani pikkuisen epäilemään. Leuan asennossa oli hiven liikaa, samoin äänessä. Tekopeliä, jonka alla piili hitosti naisellisuutta, päätteli Ilola. Ja sitten jotain mikä toi mieleen hänen entisen osastopäällikkönsä, joka tavoitteli johtajan tuolia. Oliko hän jostain kuullut että Tarjanne oli jo kerran pyrkinyt sotakorkeakouluun? Ha-haa, hyvä tietää. Mutta hänenhän piti päästä aukkiin ja se oli nyt tärkeintä. Siksi Ilola kirjoitti kuuliaisesti muistiin kaiken mitä vihreälle taululle ilmestyi.

— Tämä asevelvollisuuslain ensimmäisen pykälän määrittämä kansalaisvelvollisuus alkaa sen vuoden alusta, jolloin mies täyttää seitsemäntoista vuotta, ja jatkuu sen vuoden loppuun, jolloin hän täyttää kuusikymmentä vuotta.

Kaivola laski äkkiä: Kuusikymmentä pois seitsemäntoista, se tekee neljäkymmentäkolme. Neljäkymmentäkolme vuotta välitöntä hengenvaaraa. Vai miten se pitäisi sanoa? Kaivola koetteli muita vaihtoehtoja: kansalaisvelvollisuus, kunnia-asia, voisikohan se olla kunnia-asia ihan noin omakohtaisesti? Jos nyt pitäisi vaikkapa lähteä valtaamaan jokin kaupunki, esimerkiksi Viipuri? Hyökätä sinne kiväärin kanssa tai konepistoolin. Ja taisteluvyön ja kenttälapion, sellainen roikkui vuoteen päädyssä. Minkähänlaista on ampua kiväärillä? He saivat vasta eilen kiväärit, eikä Kaivola ollut vielä koskaan ampunut sellaisella. Voisi olla vaikeaa jos vihollinen juoksee. Ja sitten vielä vaikeampaa jos kesken kaiken huomaisi että ihmisiähän siinä ammutaan ja alkaisi miettiä, onko oikeastaan lupa ampua ihmisiä? Pah. Onkos sitä sitten pakko ajatella? Mistä sen tietää, kai sitäkin pitäisi ajatella vai onko se jo niin valmiiksi funtsattu juttu?

— Asevelvollisuuden suorittamista varten kuuluu asevelvollinen joko varsinaiseen väkeen, reserviin tai nostoväkeen.

Seinän takaa alhaalta soittokunnan siivestä kuului sekavaa torvenpärinää. Siellä yritettiin hartaasti saada irti jonkinlaista säveltä, yksi soitto-oppilas huilusta ja toinen trumpetista. Ja kuin ihmeeksi tuntui kaikkien tarjolla olevien sävelten joukosta löytyvän vihdoin oikea, vaskiniekka veti voitonriemuisesti Jumala ompi linnamme, kunnes jokin puhaisu simahti armottomasti pieleen, eikä soitto kotvaan näyttänyt selviävän kuiville. Mutta sitten tapahtui jotakin, luultavasti vanha luppasilmä soittokapteeni astui virkapaikalleen, viittasi kurttuisella kädellään ja alkoi luoda jonkinlaista järjestystä keskelle kakofoniaa.

— No niin, kuka tietää sanoa, mihin näistä minun esittelemistäni ryhmistä te tällä hetkellä kuulutte? Te siinä, sanokaapa.

Se siinä sattui olemaan Elorinne, se vilkaisi ensin taakseen kuin toivoen että kysymys olisi osoitettu jollekin toiselle, koska hän ei sattunut kuuntelemaan kipparin puhetta niin tarkoin.

— No, te juuri, mihin väkeen te kuulutte?

Ja niin vääntyi sarkahousu seisomaan lattialle, kampaamattoman hiuskuontalon alla ajatus raksutti parhaansa mukaan, eikä kukaan tiennyt oliko pystynenäinen pikkupiru vakavissaan vai ei kun vastaus tuli:

— Sotaväkeen, herra kapteeni.

Kaikki nauroivat. Tällaiset miehet ovat välttämättömiä siellä missä sotia käydään tai niihin valmistaudutaan. He ovat ensimmäisinä tulessa, ankarasti kiroten ja vastaan haraten kyllä, mutta menevät kuitenkin koska aina on viisaampia käskemässä. Ja kuka muuten taitaisi suruttomammin päästää ilmaa pois kenestä tahansa jos vain tarve niin vaatii.

Selvittiin siitä kohtauksesta jotenkin. Tavoitettiin tarkkaavainen perusilme joka oli molemminpuolisen hyvinvoinnin kannalta tarpeen. Sillä vaistomaisesti näyttivät kaikki tajuavan sen murtumattoman pyhän perusasetelman, jonka muodostivat harmaat sotilaat ja heidän vastassaan pelaavat esimiehet. Mihin ei tule muutosta muille kuin niille, jotka pääsevät luikahtamaan massasta käskijöiden puolelle.

— Asepalvelus vakinaisessa väessä eli varusmiespalvelus suoritetaan normaalisti… Luokka — ylös!