Hyvästi, hevoseni

By Martti Issakainen

Sulka-hevonen on ollut vuosikausien ajan olennainen osa maatalon arkea. Viisikymppinen Erkki on tottunut hakemaan puita metsästä hevosen kanssa, lapset ovat opetelleet ratsastamaan Sulalla. Hevonen ei kuitenkaan ole enää nuori – se on jo 24 vuotta vanha. Kun Sulka alkaa laihtua, eläinlääkäri kertoo sen, minkä Erkki jo aavistaa. Sulka selviäisi luultavasti vielä tulevasta kesästä, mutta talvi olisi vanhalle ja huonokuntoiselle hevoselle liikaa. Alkaa Erkin surutyö ja viimeinen yhteinen kesä. Samalla Erkin on aika tehdä matka kohti omaa sisintään – mitä vanheneminen tarkoittaa hänelle itselleen? Millaista on olla mies tässä maailmassa? Miksi tunteiden käsittely on ollut niin vaikeaa?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 27, 2022
• ISBN: 9788728128312

Book preview

Hyvästi, hevoseni

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 2000, 2021 Martti Issakainen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728128312

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. Luku

K olme päivää ennen vappua tuuli kääntyy itään, ilma kylmenee ja pilvet tuovat lumisateen, joka alkaa illansuussa nopeasti viimassa kiitävinä höytyvinä. Aamulla on kaikki häikäisevän valkoisena, pellot, metsän puut, rakennusten tuulenpuoleiset seinätkin. Tuuli käy laantuneena, mutta kirkkaan terävänä vakaata pakkasta hengittäen.

Erkki kääntää reet ja valjastaa hevosen. Sulka katsoo maisemaa luomet alhaalla. Kun he ajavat aukeaa metsään, auringon häikäisy valkoisesta maasta tuntuu aivan kipeää tuottaen iskevän silmiin.

– Onpa se terävää, Erkki puhuu silmiään kapeiksi siristäen. – Kuin ampuisi.

Hän pitää rukkaskättään silmien peittona. Hän muistaa yhden samanlaisen tapauksen siltä ajalta, kun oli vielä koulupoika. Vappuyönä oli tullut toista vaaksaa uutta lunta ja vetänyt kaiken tasaiseksi. Silloin isä valjasti talvella ostetun varsan ensi kertaa reen eteen ja kokeili ajaa. Valjaisiin tottumaton varsa meni huntturaa mihin sattui, tieltä yli ojien kun kaikki oli samaa tasaista valkeaa. Isä nauroi ohjaksissa, koetti pidellä varoen etteivät varsan suupielet lyöttyisi tottumattomuuttaan.

Silloin tulvehti samanlainen kirkkaus. Varsa oli Soma nimeltään. Se teki eräitä temppuja varsaiässään, mutta sitten siitä tuli hyvä hevonen pitkäksi aikaa.

– Ajetaan viimeiset puut.

Metsässä on varjoisaa, eikä häikäisy satu niin kipeänä silmiin. Puista ja vesoista karisee lunta heidän päälleen. Rankakasat löytyvät koivikosta suonlaidasta. Erkki latoo kuormaa. Sulka seisoo hengitystään tasaillen. Se hamuaa haapavesoja suuhunsa, kiskoo niiden kuorta ja puree maistellen, vihreiksi värjäytyneitä pisaroita tippuu lumelle sen huulista. Sitten se jo kuopii maata, vilkuilee taakseen.

– Malta vähän aikaa, kohta joudutaan.

Hevonen on jostain rauhaton, se kuikuilee ympärilleen, nostaa jalkojaan ja nyhtää valjaitaan, kuulostelee ja sitten säpsähtää.

– Niin tietysti, lunta tippuu puista. Mutta ollaan nyt jo, onhan tämä nähty. Ainako pitää näyttää samat kujeet!

Aurinko lämmittää puiden latvoja. Oksiin tarttu nut lumi irtoilee, putoaa suurina äänettöminä palleroina suoraan alas ja uppoaa pehmeästi tömähtäen hangen sisään. Aina kun tällainen sattuu lähelle, hevonen nostaa harjaa ja siirtää jalkaa, sen silmiin syttyy outo kesytön pilke.

– Nyt pysyt aloillasi, ei tässä mikään ole!

Erkki ärjäisee kiusaantuneena. Hän sitoo ohjasperät viereiseen puuhun ja jatkaa työtään entisestään kiirehtäen. Häntä suututtaa hevosen oikullisuus, tämä naurettava pelko minkä hän kyllä tietää entuudestaan, mutta joka juuri tämän tähden raapii hänen mieltään.

– Niin, putoavaa lunta! Mutta etkö ole sitä jo kaiken ikäsi ihmetellyt? Etkö jo lopulta olisi tarpeeksi vanha että voisit unohtaa tuon kujeen!

Hevosen korvat kulkevat luimuina taakse. Sen silmissä palaa jokin pitelemätön päättäväisyys. Etukupeitten lihakset värisevät, jalat painavat maata ja äkkiä ponkaisevat vauhtiin, mikä kuitenkin pysähtyy samassa puuhun sidottujen ohjasten vetäessä suupielet kireiksi ja pään kupeelle olkaa vasten. Kuin jonkin itsepäisen voiman vetämänä hevonen hitaasti koko jäykistyneen ruumiinsa painolla kaatuu kupeelleen, sen silmät katsovat kuin mitään näkemättöminä ja jalat harovat tyhjää äkisti suuren voimansa menettäneinä. Erkki tuntee miten viha iskee häneen kuin hyöky. Hän kiskoo ohjasten solmut auki, hyppää hevosen eteen, tarttuu marhamintaan ja läimäyttää kädellään hevosta turpaan. Vimmastaan ja omasta kivustaankin sokaistuneena hän lyö uudestaan kunnes käsi vaipuu turtana ja himmentynyt mieli nyyhkii epätoivoista väsymystään.

Hän näkee miten hevosen silmät katsovat häntä kuin eivät enää tuntisi. Se makaa oikoisenaan. Kireälle vääntyneet aisat, luokki ja valjaat kahlitsevat sitä ahdistavan näköiseen asentoon. Sen jalat harottavat suorina, pallea kohoilee kipeän hengityksen palkeena, tuskanmakuinen ilma kulkee raskaina puuskahduksina laajentuneitten sieraimien läpi. Hevonen makaa hetken rentona, ojentaa kaulaa kuin tahtoisi levätä, mutta länget painavat sen hartiaa kammitsoiden kivuliasta oloa. Äkkiä se koukistaa jalat, ponnistaa nykäisten nousuyritykseen, joka on jo ennakkoon tuomittu päättymään yhä vaikeampaan ahdinkoon alle jääneen aisan rauskuessa piukkana sälöilevänä kaarena reisien painossa.

– Ole nyt!

Erkki riuhtaisee suitsista pidellen kiihkossa tempoilevaa päätä ja läimäyttää vielä, mutta tavoittaa samassa kuin häivän ensimmäistä mieleen tihkuvaa katumuksen sappea. Hän riuhtoo auki setolkkaremmien kireiksi kettyneet solmut, päästää rinnustinnauhan, saa rahkeen irti aisanpäästä, luokin kaulalta. Sulka makaa kuin jähmettyneenä, vain sen hengitys käy ja koholle ojentunut jalka värisee vaimeaa syvältä tulevaa kipeää.

– No koetahan nyt.

Hevonen koukistaa jalat alleen, kierähtää mahansa päälle ja raskaasti ponnistautuen kimmertäytyy jaloilleen, tavoittaa tasapainon ja seisoo sitten kupeet täristen, silmissä juro, uupunut katse. Väsyneesti se karistaa lumet karvoistaan antaen sitten miehen käydä kokoilemaan valjaita, pistämään luokkia rahkeenlenkkiin, solmimaan remmejä. Erkki tekee työtään ääneti mutta nopeasti, tuntuu kuin työn liikkeeseen tottuneet kädet kulkisivat itsekseen tuttuja vaiheitaan, veisivät hihnaa helasta läpi ja sujauttaisivat solmuja. Hän latoo kuorman täyteen, eikä Sulka reutoudu matkaan ennen lupaa. Kiihtynyt hengitys hiljenee, mutta sen karvas maku rintaluiden alla lientyy vain hitaasti, kuin vitkaan sulava möykky, suolan makua valuttava.

Erkki ottaa ohjakset, nousee kuormalle, ja Sulka ymmärtää sanomattakin että lähdetään. Se vie kuormaansa lyhyin, kiireisin, vetoon keskittynein askelin, pää nöyrästi työhön kumartuneena, mutta takaluimuun painuneet korvat vielä muistaen sen mitä äsken tapahtui. Koivikon keskessä se pysähtyy, lepää syvään hengittäen, ja mäessäkin sekä vielä mäen päällä, vain vilkaisten taakseen kuin kysyisi saako näin tehdä. Eikä mies kiirehdi, vaan odottaa, hyppää mäessä kuormalta ja auttaa hevosta juosten sivulla sekä vetäen kädellään lavetintapista. Hän näkee hevosen pysähtyessä miten raskaasti tämän hengitys käy ja miten lihakset kupeilla vapisevat ponnistuksesta. Hevosen laihuudenkin hän huomaa erityisesti tänä hetkenä, alakuloisena vihlaisuna tämä havainto leikkaa mielen tuntoa.

Pellolle päästessä kuorma kulkee keveämmin, mutta keskellä aukeaa hevonen äkisti pysähtyy, toppaa askeleensa aivan kuin tahtoisi kieltäytyä jatkamasta, kuin pelästyen jotain allaan olevaa ja aikoen astua sivuun. Erkki naurahtaa yhtä aikaa ärtyneenä ja huvittuneena, läppää kepoisesti ohjaksella hevosta pakaroille.

– Anna olla jo, minkä takia sinä vielä tämänkin muistat!

Kyllä hän tällä hetkellä muistaa sen itsekin, sen miten tultiin puita kyydissä yli valkoisena hohtavan järvensalmen ja miten juuri puolivälin jälkeen hevonen astui syrjään raiteelta ja miten silloin jää äkkiä paukahtaen murtui alta, ja miten sitten kauan oltiin siinä, hevonen avannossa kylmissään uiden, mies avannon reunalla marhaminnasta pidellen, turhaan yrittäen auttaa eläintä ylös, apua huutaen kunnes pitkän ajan perästä miehet kylästä tulivat ja saivat kiskottua kangistuneen hevosen jään päälle, turvaan.

– On sinulla pitkä muisti, sinä taidat muistaa tuonkin asian elämän loppuun asti. Mutta mennään nyt, ei tässä enää ole vaaraa.

Hän nykäisee ohjista ja Sulka lähtee taas, kuin epävarmana askelistaan, nykien, sännäten puolijuoksuun mutta samassa haluten pysähtyä taas, päristäen ilmaa pelokkaista sieraimistaan. Pihaan tullaan vauhdilla ja siinä hevonen rauhoittuu, seisoo kuin nolona paikoillaan Erkin purkaessa kuormaa liiterin eteen.

He ajavat rankoja sen päivän. Iltapäivällä lämpenee auringon alkaessa sulattaa vitiä raiteen syrjästä. Erkki arvelee saavansa työn päätökseen huomenissa ja sitten joutaisi talvikeli loppuakin. Hänen mieltään kaivelee se mitä tapahtui aamulla metsässä. Siinä on hiljalleen hiipuvaa kiukun kitkeryyttä, mutta myös syyllisyyttä joka raskaana tukkona jäytää rintaluun alla.

Riisuttuaan valjaat illaksi hän antaa hevoselle ylimääräisen kauhallisen jauhoja, aivan kuin varkain ja itsekin hämillään siitä mitä tekee, katsoo miten Sulka syö, lopsuttaa huuliaan ja nuolee astiaansa, ilmiselvästi nautiskellen. Illalla tallissa käydessään hän tuo lisää heiniä, juottaa jälleen. Hän avaa karsinan oven, menee hevosen luo, taputtelee sitä, oikoo harjaa, hyväilee päätä. Äkkiä hän kiertää kätensä sen kaulan ympäri, painaa otsansa harjaa vasten.

– Anna anteeksi, hän sopertaa.

Hän tuntee sen hirveän häpeän jota mies saa kantaa tunnossaan, muistaa että tämä ei ollut ensimmäinen kerta ja pelkää että ei ehkä viimeinenkään. Tämä tekee mielestä vielä raskaamman, tämä loputon miehenä olemisen taakka, tämä arvaamatta syttyvä kiivaus ja lyönti joka ei osaa jäädä tekemättä.

Hänen tekisi mieli puhua tästä hevoselleen, mutta siitä tulee vain katkonaisia sanoja, häpeileviä, ääneen lausumattomia. Niin hän pitää vain käsiään näin, painaa raskasta otsaansa karheaan jouheen, tuntee miten hevonen on ymmällä, se on jo unohtanut mitä sille tehtiin tai ei ainakaan kanna siitä enää kaunaa, kääntää päätään häneen päin, hamuaa huulillaan koskettaakseen. Hän panee kätensä sen turvan päälle, tuntee lämpimän hengityksen, sierainten elävän pehmeyden.

– Tämä elämä kulkee näin, sillä tavalla kuin emme tahtoisi, hän ajattelee. – Tai silläkin. Että on vain voimattomuus, hämmennys.

Hän sulkee karsinan oven ja sammuttaa valon yöksi.

2. Luku

E