Aavikon ritari

By Mayne Reid

Eletään 1800-lukua Texasissa. Louise Poindexter on kaunis nuori nainen, jolla on kaksi ihailijaa – sekä Cassius Calhoun että Maurice Gerald haaveilevat saavansa Louisen omakseen. Kun Louisen veli Henry Poindexter tapetaan, tilanne mutkistuu. Kuka on Henryn murhan takana? Onko Louisen kosijoilla jotain tekemistä Henryn kuoleman kanssa?Niin kuin Henryn kuolema ei itsessään olisi tarpeeksi, Poindexterien plantaaseilla alkaa vierailla mystinen vieras – hevosella ratsastava mies, jolla ei ole päätä."Aavikon ritari" on ensimmäinen osa Mayne Reidin hyytävään klassikkoromaaniin, joka julkaistiin alun perin vuonna 1865. Seuraavat osat ovat "Päätön ratsastaja" sekä "Lakeuden laki".Kirjailija Mayne Reid johdattaa lukijan 1800-luvun Texasiin ja sen plantaaseille, jossa kulkee päätön ratsumies. Päättömän ratsumiehen legenda tunnetaan monissa kansanperinteissä ympäri maailman – ja legenda on innoittanut Reidin lisäksi monia muitakin taiteilijoita.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 17, 2021
• ISBN: 9788726782844

Book preview

www.egmont.com

Kunnollisista seikkailukirjoista, jotka saattaa huoletta laskea pojan käteen hänen joutohetkiensä askarruttamiseksi sekä yritteliäisyytensä ja toimintatarmonsa lietsomiseksi, ovat kapteeni Mayne Reidin teokset ensimmäisten joukossa. Ja hänen kertomuksiaan lukee mielellään vielä vanhemmallakin iällä, jolloin nuoruusajan vilkas mielikuvitus ei enää luo mehua ja hohdetta ikävämpäänkin ja puutteellisempaankin esitykseen.

Hänen kuvaillessaan sivistyksen rajamailla sattuneita seikkailuja ja reipasta, jännittävää ulkoilmaelämää on hänen kirjoitustapansa eloisaa, värikästä ja vauhdikasta, mikä johtuu siitä, ettei hän ollut »kamarikirjailija» eikä muiden kokemusten jäljentäjä, vaan eli itse mukana ja taisteli jännittävissä vaiheissa, ennenkuin alkoi kertoilla elämyksiään ja näkemiään nousevan polven ratoksi ja opiksi.

Niinpä hänen teoksensa eivät olekaan varsinaisia mielikuvituksen tuotteita, vaan perustuvat omakohtaiseen kokemukseen. Ja kun hänellä hyvien kertomalahjojen lisäksi oli luonnontutkijan silmä ja korva, on hänen aineistonkäsittelynsä kiehtovaa ja todellisuudentuntuista, ja hänen seikkailujensa näyttämöt, preeriat, ruohoaavikot, chaparralit, tiheiköt, niiden kasvit ja eläimet, on kuvailtu tosiolojen mukaisesti, joskin niiden luonteenomaisia piirteitä on luonnollisesti korostettu muita voimakkaammin.

Mayne Reid syntyi v. 1818 Ulsterin maakunnassa Irlannissa sinne siirtyneestä skotlantilaisesta pappissuvusta, ja hänetkin oli tarkoitus kouluttaa presbyteeriläiseksi papiksi. Mutta hänen tulinen ja pikainen luonnonlaatunsa, jonka hän oli kenties perinyt Walter Scottin Marmionissa esiintyvältä »tuliselta ja pikaiselta Rutherfordilta», äitinsä esi-isältä, johti hänet tyyten toisenlaiselle uralle. Yhdenkolmatta vuoden ikäisenä hän siirtyi kotimaastaan Amerikkaan, New Orleansiin, jossa joutui moniin koviin koettelemuksiin sekä kosketuksiin useiden epäilyttävänlaatuisten puuhien — muun muassa häntä kuohuttaneen orjakaupan — kanssa, minkä jälkeen hän sijoittui asumaan Natcheziin, ylemmäksi Mississippin varrelle. Siellä hänelle tarjoutui hyvä tilaisuus mieskohtaisesti tutustua tähän suureen virtaan sekä puhvelien, harmaidenkarhujen, opossumien ja villien hevosten läntisiin tyyssijoihin.

V. 1846 hän rauhattoman seikkailuintonsa kannustamana lähti vapaaehtoisena Meksikon sotaan, kunnostautuen useissa taisteluissa; ilmoitettiinpa hänen kaatuneenkin erästä kaupunkia vallattaessa.

Kerättyään täten runsaat ja monipuoliset kokemukset kokonaisen teossarjan aineistoksi hän pian Meksikon sodan jälkeen aloitti kirjallisen tuotantonsa ja saavutti suuren menestyksen. Aloitettuaan kirjailijauransa Amerikassa hän pian muutti Englantiin ja vietti loppuelämänsä tuotteliaana romaaniseppona sekä käytteli kynäänsä muun muassa puolustaessaan Kossuthia ja Edgar Allan Poeta, johon hän oli Amerikassa tutustunut, yhtä uljaasti kuin oli heilutellut miekkaansa sodassa. Hän kuoli lokakuun 22 p:nä 1883.

Suomalaiselle lukijalle esitetään tässä ensimmäinen osa hänen varsinaista pääteostaan; jatko-osat ilmestyvät omilla nimikkeillään varustettuina.

Alkulause

Teksasilainen hirvi sydänöisessä tyyssijassaan lepäävä, herää hätkähtäen uinailustaan kuultuaan hevosen kavioiden kapsetta.

Se ei poistu suojapaikastaan eikä vielä nouse pystyynkään. Sen alueella majailee myöskin savannien villejä hevosia, jotka ovat taipuvaisia liikkumaan öisillä harharetkillä. Se vain nostaa päätänsä ja sarviensa kohotessa korkean ruohon yläpuolelle kuuntelee, toistuuko ääni.

Taaskin kuuluu kavioiden kapse, mutta nyt siinä on toisenlainen sointu. Siinä on metallin ääni — teräksen kalahtelua kiveä vasten.

Tämä ääni, hirven korvasta merkitsevä, saa aikaan nopean muutoksen sen sävyssä ja käytöksessä. Ponnahdettuaan makuusijaltaan ja nelistettyään parinkymmenen metrin päähän preerialle se seisahtuu silmäilemään taakseen uniensa häiritsijää.

Eteläisen taivaan kirkkaassa kuutamossa se tuntee armottomimman vihollisensa — ihmisen. Sellainen lähestyy häntä hevosen selässä.

Noudattaen vaistomaista pelkoaan se on lähtemäisillään taaskin pakenemaan, mutta jokin piirre ratsastajan ulkonäössä — jokin luonnottomalta näyttävä piirre — pitää sitä kuin naulittuna paikallaan.

Sääret vapisevina kiinni ruohikossa ja otsa taaksepäin käännettynä se katsoo edelleen — isoissa, ruskeissa, tungettelijaan päin suunnatuissa silmissään pelon ja hämmingin sekainen ilme.

Mikä on kiihoittanut hirveä näin pitkälliseen tarkasteluun?

Hevonen on moitteeton joka osaltaan — komea ori, satuloitu, suitsitettu ja muutenkin täydelleen varustettu. Siinä ei näytä olevan mitään vialla — ei mitään sellaista, mikä herättäisi joko kummastusta tai levottomuutta. Entä mies — ratsastaja? Ahaa! Hänessä on jotakin, mikä riittää herättämään kumpaakin — jotakin kaameata — jotakin puuttuu!

Armias taivas! Se on pää!

Jopa järjetön eläinkin sen havaitsee; ja silmäiltyään tuokion ällistyneenä — ihmetellen, mikä epänormaalinen kuvatus täten pilkkaa sen hirvenaivoja — se lähtee kauhun valtaamana jatkamaan pakoaan eikä pysähdy, ennenkuin on syöksynyt Leonajoen poikki ja saanut virran uoman itsensä ja kammottavan tungeksijan välille.

Välittämättä pelästyneestä hirvestä — sen enempää sen läheisyydestä kuin suinpäisestä paostakaan — taivaltaa päätön ratsastaja edelleen.

Hänkin on menossa joelle päin. Päinvastoin kuin hirvellä ei hänellä näytä olevan kiirettä, vaan hän etenee verkkaista, rauhallista käyntivauhtia — niin hiljaa, että se tuntuu juhlalliselta.

Nähtävästi vaipuneena vakaviin aatoksiin hän sallii oriinsa liikkua vapaasti, silloin tällöin siepata suullisen tien ohessa kasvavia ruohoja. Eikä hän äänellä eikä eleellä maltittomasti hoputa sitä eteenpäin, kun preeriasuden ulvomishaukunta saa sen keikauttamaan päänsä korkealle, seisahtumaan ja korskumaan paikallaan.

Hän näyttää olevan jonkun kaikki nielevän mielenliikutuksen vallassa, josta ei mikään tavallinen tapaus pysty häntä herättämään. Ei kuulu sanoja — ei kuiskaustakaan — ilmaisemaan sen luonnetta. Säikähtynyt hirvi, hänen oma ratsunsa, susi ja sydänöinen kuu ovat hänen äänettömän mietiskelynsä ainoat näkijät.

Hartiat kiedottuina seratéhen, jonka toista lievettä tuuli löyhyttelee, niin että osa hänen vartaloaan on näkyvissä, raajat jaguaarinnahkaisissa suojuksissa, siten riittävästi turvattuna yöllistä kastetta ja troopillisen taivaan sadekuuroja vastaan, hän ratsastaa edelleen äänettömänä kuin ylhäällä tuikkivat tähdet, huolettomana kuin alhaalla ruohikossa sirisevä heinäsirkka tai hänen vaatteittensa poimuilla leikittelevä preeriatuuli.

Jokin näyttää vihdoin herättävän hänet aatoksistaan ja kiihoittavan häntä parantamaan vauhtiaan — häntä ja hänen ratsuaan samalla kertaa. Jälkimäinen keikauttaa päänsä pystyyn, päästää ilmoille riemuisen hirnahduksen ja lähtee kaula ojossa ja sieraimet laajentuneina juoksemaan eteenpäin, asteittain kiihdyttäen juoksunsa lyhyeksi laukaksi. Joen likeisyys selittää vauhdin muuttumisen.

Hevonen ei pysähdy, ennenkuin joen kristallinkirkas vesi loiskuu sen kyljille ja sen ratsastajan jalat ovat polvia myöten vedessä.

Eläin sammuttaa kiihkeästi janonsa, menee joen poikki vastaiselle rannalle ja nousee viettävälle äyräälle, astellen vireästi.

Harjalla tapahtuu pysähdys, ikäänkuin ratsastaja vitkastelisi, kunnes ori ravistaisi veden pois kyljistään. Satulalaukut ja jalustinhihnat paukkuvat ukkosentapaisesti, ja ympäristöön leviää höyrypilvi, valkea kuin vesiputouksen ryöppy.

Tultuaan näkyviin tästä omatekoisesta sädekehästä päätön ratsastaja lähtee samoamaan edelleen entiseen tapaansa.

Näköjään ratsastajansa kannusten kiihoittamana ja suitsien ohjaamana hevonen ei enää poikkeile syrjään, vaan astelee ripeästi eteenpäin ikäänkuin jo aikaisemmin taivallettua tietä.

Sen edessä leviää puuton savanni — taivaan reunustama. Taivaan sineä vasten kuvastuu epätäydellinen kentaurinhahmo, vähitellen häipyen kaukaisuuteen, kunnes se katoaa näkyvistä kuutamon mystilliseen hämyyn!

Ensimmäinen Luku

Palanut ruohoaavikko

Teksasin laajalla tasangolla noin sadanviidenkymmenen kilometrin päässä vanhasta espanjalaisesta San Antonio de Bejarin kaupungista etelään luo keskipäivän aurinko säteitään kirkkaan siniseltä taivaalta. Kullalle hohtavassa valossa näkyy sarja esineitä, jotka ovat hyvin huonosti sopusoinnussa niitä ympäröivän maiseman kanssa, koska ne osoittavat ihmisolentojen läsnäoloa sellaisella seudulla, jossa ei ole merkkiäkään ihmisasumuksista.

Kysymyksessä olevat esineet ovat helposti tunnettavissa — pitkänkin matkan päästä. Ne ovat vankkureita; ja kutakin niistä peittää lumivalkeasta »osnaburghilaisesta» valmistettu, pyöreälakinen teltta.

Näitä on kymmenen — tuskin riittävästi kauppamiesten karavaaniksi tai edes »hallituksen kulkueeksi». Todennäköisemmin ne ovat jonkun sellaisen siirtolaisen yksityisomaisuutta, joka on noussut maihin rannikolla ja taivaltaa nyt jollekin Leonan varrelle viime aikoina muodostetulle asutuspaikalle.

Niiden hitaasti edetessä savannilla saattaisi tuskin erottaa niiden liikkuvan muusta kuin siitä, millainen keskinäinen asema niillä on marssijärjestyksessä, pitkässä, tiiviissä jonossa.

Vankkurien väleissä olevat tummat ruhot ilmaisevat vetojuhtien olevan valjaissa, ja niiden etenemisestä ovat todistuksena siestaltaan, keskipäiväiseltä levoltaan, säikähtynyt, pakeneva antilooppi ja pitkäkoipinen kuovi, joka kirkuen kohoaa ilmaan ruohikosta — sekä lintu että eläin kummeksivat noita outoja behemoteja, jotka täten tunkeutuvat heidän aavikkoalueelleen.

Preerian muissa osissa ei ole havaittavissa minkäänlaista liikettä — ei lintua eikä nelijalkaista. Tähän aikaan päivästä ovat kaikki troopilliset eläimet horroksissa tai etsivät lepoa siimeksestä; ainoastaan ihminen on liikkeellä joko voitonhimon tai kunnianhimon kannustamana, välittämättä luonnonlaeista ja uhmaillen auringon kuumaa paahdetta.

Siten näyttää olevan telttavankkurijonon omistajan laita, joka keskipäivän ankaran helteen herpaisevasta vaikutuksesta huolimatta yhäti ponnistelee eteenpäin.

Se, että hän on siirtolainen — eikä kuulu tavalliseen siirtolaisluokkaan — käy ilmi monista seikoista. Kymmenet isot, pittsburghilaista tekoa olevat vankkurit, joita jokaisia kiskomassa on kahdeksan tukevarakenteista muulia; niiden monenlainen sisältö: runsaat muonavarat, kalliit huonekalut, jopa ylellisyystavarat, elävä omaisuus, nimittäin mustaihoiset naiset ja lapset; musta- ja keltaihoiset käskyläiset, jotka astelevat ryhmissä jonon kupeilla tai raahustavat helläjalkaisina sen jäljessä; etunenässä olevat kevyet matkavaunut, joita vetää valjakko sileäkarvaisia kentuckyläisiä muuleja ja ohjaa mustaihoinen, liveriasussaan hikoileva kuski; kaikki se kertoo, ettei tässä ole köyhä, pohjoisvaltioista lähtenyt siirtolainen etsimässä itselleen uutta kotia, vaan rikas etelävaltiolainen, joka on jo ostanut maatilan ja on nyt matkalla ottamaan sen haltuunsa.

Ja sellainen matkueen tarina onkin. Sen omistaa tilanomistaja, joka on noussut maihin Indianolassa Matagordan lahden rannalla ja matkustaa nyt maitse määräpaikkaansa.

Sitä saattavassa seurueessa, joka tavallisesti ratsastaa sen etunenässä, on itse tilanomistaja — Woodley Poindexter — kookas, laiha, viisikymmenvuotias mies, jonka iho on tummahko ja kasvot ylpeän ja ankaran näköiset. Hänen pukunsa on yksinkertainen, vaikka ei suinkaan halpahintainen; hänen yllänsä on väljä, alpakkakankainen nuttu, mustat silkkiliivit ja nankinikankaiset housut. Mitä hienoimmasta liinavaatteesta valmistetun paidan poimut näkyvät liivien aukosta — ja kaula-aukko on reunustettu mustalla nauhalla; jalustimissa lepäävät kengät ovat parasta, parkittua nahkaa. Hänen kasvojaan varjostaa leveälierinen leghorn-hattu.

Hänen rinnallaan ratsastaa kaksi miestä — toinen hänen oikealla, toinen vasemmalla puolellaan — tuskin kaksikymmenvuotias nuorukainen ja kuusi tai seitsemän vuotta häntä vanhempi nuori mies. Edellinen on omistajan poika — nuorukainen, jonka avoimet, hilpeät piirteet eivät ole ainoastaan hänen isänsä ankaran ulkonäön, vaan myöskin toisella puolella ratsastavan miehen, hänen serkkunsa, jonkun verran synkkien kasvojen vastakohta.

Nuorukaisen yllä on taivaanvärisestä pumpulikankaasta valmistettu ranskalainen pusero ja samasta aineesta tehdyt housut, perin sovelias asu käytettäväksi eteläisessä ilmastossa ja myöskin hyvin pukeva päässä olevan panamahatun täydentämänä.

Hänen serkkunsa, entisen vapaaehtoisen sotaväen upseerin, tummansininen verkapuku jäljittelee sotilaallista arkiasua, ja hänen päässänsä on sen mukainen kenttälakki.

Läheisyydessä ratsastaa vielä yksi mies, joka ansaitsee kuvaamisen ainoastaan sen vuoksi, että hänellä on valkea iho — joka ei siitä huolimatta ole valkea. Hänen karkeammat piirteensä, halvempi asunsa ja ruskea ruoska, jota hän pitelee oikeassa kädessään ja heiluttelee ilmeisen taitavasti, osoittavat hänen olevan päällysmiehen — karavaanin lisäkkeenä olevien mustaihoisten jalkamiesten piiskurin.

Matkavaunuissa, carriolessa — eräänlaisessa jerseyläisten vaunujen ja puolikääsien välimuodossa — istuu kaksi henkilöä. Toinen on mitä valkoihoisin, nuori hienoston nainen; toinen on mitä mustapintaisin tyttö. Edellinen on Woodley Poindexterin tytär — hänen ainoa tyttärensä. Tummaihoinen tyttö on nuoren naisen palvelijatar.

Siirtolaisseurue on Mississippin »rannikolta», Louisianasta. Tilanomistaja itse ei ole sen valtion syntyperäinen asukas — toisin sanoen kreoli; mutta se tyyppi ilmenee hänen poikansa piirteistä — ja vieläkin paremmin niistä ihanista kasvoista, jotka silloin tällöin näkyvät vaununverhojen lomitse ja joiden hienot piirteet todistavat niiden omistajan polveutuvan niistä taatuista neidoista — filles à la cassetteista — jotka yli sata vuotta sitten tulivat Atlantin poikki mukanaan todistukset hyveellisyydestään — korurasiassa!

Woodley Poindexter on sokerin suurviljelijä etelävaltioista, luokkansa ylhäisimpiä ja ylpeimpiä ja tuhlaavaisimpia ylimyksellisessä vieraanvaraisuudessaan; siitä välttämättömyys luopua Mississippin rannalla olleesta kodista ja pakko siirtyä »penaatteineen» — harvalukuisine jäljellä olevine neekereineen — luoteisen Teksasin erämaihin.

Aurinko on puolipäiväpiirissä ja melkein zenitissä. Matkamiehet polkevat omaa varjoaan. Ylettömän helteen herpaisemina valkoihoiset ratsastajat istuvat äänettöminä satulassaan. Jopa tummapintaiset jalkamiehetkin, joihin kuumuuden vaikutus ei yhtä helposti pysty, ovat lopettaneet suulaan lavertelunsa ja tulla laahustavat ryhmin vaunujen jäljessä.

Äänettömyyttä — juhlallista kuin hautajaissaatossa — häiritsevät ainoastaan silloin tällöin ruoskansiiman pistoolimainen pamahdus tai äänekäs »vuu-haa», joka syvän baritonäänisenä pääsee jonkun tumman kuskin paksuilta huulilta.

Jono liikkuu hitaasti eteenpäin, ikäänkuin tunnustellen tietänsä. Varsinaista tietä ei ole. Suuntaa osoittavat ainoastaan joidenkuiden aikaisemmin täällä kulkeneiden ajoneuvojen pyöränjäljet — jotka ovat parhaiksi näkyvissä, koska pyörät ovat musertaneet kuivuneen heinän korsia.

Verkkaisesta etenemisestä huolimatta juhdat panevat parastaan. Tilanomistaja itse luulee olevansa vähemmän kuin kahdenkymmenen englanninpenikulman päässä määräpaikasta. Hän toivoo ennättävänsä perille ennen yön tuloa; juuri sentähden on taivaltamista pitkitetty keskipäiväisessä helteessäkin.

Odottamatta päällysmies antoi juhtien ohjaajille merkin seisahtua; hän oli ratsastanut satakunta metriä muiden edellä, ja hänen nähtiin äkkiä pysähtyvän — ikäänkuin tielle olisi sattunut joku este.

Hän ratsastaa ravia takaisin jonoa kohti. Hänen eleensä osoittavat, että jotakin on vialla. Mitähän se on?

On ollut paljon puhetta intiaaneista — siitä mahdollisuudesta, että heitä kohdattaisiin tällä suunnalla.

Saattaisiko olla kysymys punanahkaisista rosvoista? Tuskin — päällysmiehen eleistä ei kuvastu varsinaista levottomuutta.

»Mitä nyt, herra Sansom?» tiedusti tilanomistaja miehen ehdittyä heidän luoksensa.

»Ruoho on palanutta. Preeria on ollut tulessa.»

»Ollut tulessa! Onko se tulessa nyt?» kysyi vankkureiden omistaja hätäisesti, luoden huolestuneen silmäyksen matkavaunuihin. »Missä? En näe ensinkään savua.»

»Ei, sir — ei», änkytti päällysmies, käsittäen aiheuttaneensa tarpeetonta levottomuutta. »En sanonut sen olevan tulessa nyt, vaan että se on ollut, ja koko maa on musta kuin patakymppi.»

»No, pyh! Entä sitten? Meidän on kai yhtä turvallista samota mustalla kuin vihreälläkin preerialla?»

»Kuinka joutavaa on teidän, Josh Sansom, nostaa moinen häly tyhjänpäiten — säikäyttää ihmisiä mielettömiksi! Hei, siellä, te neekerit! Antakaa juhdillenne piiskaa ja pankaa jono liikkeelle! Ruoskaa — ruoskaa!»

»Mutta, kapteeni Calhoun», huomautti Sansom vastaukseksi herrasmiehelle, joka oli nuhdellut häntä näin kainosti, »miten löydämme tien?»

»Löydämme tien! Mitä te oikein houritte? Emmehän ole eksyneet tieltä — vai olemmeko?»

»Pelkään kuitenkin meidän eksyvän. Pyöränjälkiä ei enää näy. Ne ovat palaneet olemattomiksi ruohon mukana.»

»Mitäpä siitä väliä? Osannemme toki samota korventuneen preeriatilkun poikki ilman pyöränjälkiä tienviittoinamme? Löydämme ne uudelleen toiselta laidalta.»

»Ni-in», vastasi naivisti päällysmies, joka tosin oli kaakkoisista seuduista peräisin, mutta käynyt kyllin kaukana lännessä oppiakseen jonkun verran tuntemaan rajalaiselämää, »jos on toista laitaa. En erottanut sitä satulasta — en merkkiäkään siitä.»

»Liikkeelle, neekerit! Liikkeelle!» karjaisi Calhoun kiinnittämättä huomiota toisen sanoihin ja kannusti ratsuaan eteenpäin osoittaakseen, että hänen määräystään piti totella.

Valjakot hoputetaan taaskin liikkeelle; mutta niiden saavuttua palaneen alueen laitaan ne taaskin seisautetaan ilman kenenkään määräystä.

Ratsailla istuvat valkoihoiset kokoontuvat neuvottelemaan. Se on tarpeellista; siitä ovat kaikki selvillä luotuaan silmäyksen edessään olevaan maahan.

Niin kauas kuin silmä kantaa on maisema samanväristä — mustaa kuin hornan kita. Ei ole missään vihreätä — ei ainoatakaan ruohonlehteä — ei kortta, ei heinätupsua!

On kesäpäivänseisauksen jälkeinen aika. Ruohokasvien kuivuneet korret ja preeriakukkien varret ovat kaikki murenneet tuhkaksi tuhoavan tulen niitä nuoleskellessa.

Edessä — oikealla ja vasemmalla — niin kauaksi kuin silmä suinkin erottaa, ulottuu lohduton näky. Sen yläpuolella on kirkkaan sininen taivas muuttunut tummemman siniseksi;, vaikka aurinko ei olekaan pilvessä, näyttää se pikemminkin murjottavan kuin paistavan — ikäänkuin siihen olisi vaikuttanut maan synkeä näkö.

Päällysmies on esittänyt asianlaidan oikein — näkyvissä ei ole minkäänlaisia jälkiä. Kuivuneessa ruohikossa riehuneen tulen vaikutus on hävittänyt pyörien uurteet, jotka siihen saakka olivat osoittaneet tietä.

»Mitä meidän pitää tehdä?»

Tilanomistaja itse lausui tämän kysymyksen, ja hänen sävynsä ilmaisi hänen rohkeutensa horjuvan.

»Mitä tehdä, Woodley-eno! Mitäpä muuta kuin samota edelleen? Joen täytyy olla tuolla toisella laidalla! Jollemme osu kahlauspaikalle, vaan puolisen penikulmaa siitä syrjään, sopii meidän kulkea sen rantaa myöten ylös- tai alaspäin, miten asia vaatii.»

»Mutta, Cassius, jos eksyisimme?»

»Emme voi eksyä. Tätä on kai vain läikkä? Jos hieman harhaudummekin, täytyy meidän joutua pois palaneelta alueelta — laidalle tai toiselle.»

»No niin, sisarenpoikani, sinä tiedät sen parhaiten; saat olla oppaanamme.»

»Ole huoleti, eno! Olen suoriutunut pahemmistakin pinteistä kuin tämä on. Alkakaa ajaa, neekerit! Tulkaa suoraan minun jäljessäni!»

Luotuaan pöyhkeilevän silmäyksen matkavaunuja kohti — joiden verhojen lomitse näkyvät kauniit, levottomuuden hieman synkistämät kasvot — entinen vapaaehtoisten joukkojen upseeri kannustaa ratsuaan ja lähtee eteenpäin itsevarman näköisenä.

Ruoskansiimojen viuhinaa seuraa kahdeksankymmenen muulin jalantöminä, johon sekaantuu akselinnavoissa pyörivien pyörien natina. Vankkurijono on jälleen liikkeellä.

Muulit astelevat hyvin virkeästi. Musta maanpinta, niistä oudonnäköinen, kiihoittaa niitä liikkumaan pirteämmin — pannen ne nostamaan kavionsa heti niiden kosketettua maata. Nuoremmat eläimet näyttävät pelokkailta — korskuvat edetessään.

Ajan mittaan niiden pelko rauhoittuu, ja ottaen esimerkkiä vanhemmista kumppaneistaan ne ponnistelevat eteenpäin yhtä tasaisesti kuin ennenkin.

Samotaan runsaasti englanninpenikulma näennäisesti suoraan suuntaan lähtökohdasta. Pysähdytään. Se tapahtuu oppaaksi tarjoutuneen miehen määräyksestä. Hän on seisauttanut ratsunsa ja istuu satulassaan eikä enää näytä yhtä varmalta kuin aikaisemmin. Hän on nähtävästi ymmällä suunnasta.

Maisemassa — jos siitä sopii käyttää sellaista nimitystä — on tapahtunut muutos, mutta ei parempaan päin. Se on yhäti yhtä musta kuin ennenkin taivaanrantaan saakka. Mutta sen pinta ei ole enää tasainen, vaan aaltoileva. Siinä on harjuja — loivan aaltomaisia — ja niiden välissä laaksoja. Ne eivät ole tyyten puuttomia — vaikka näkyvissä ei olekaan mitään sellaista, mitä voisi sanoa puuksi. Siellä oli ollut niitä ennen kulovalkeaa — algarobioita, mezquitejä ja muita akaasia-suvun puita ja pensaita— yksinäisinä ja lehtoina. Niiden ohuet, parijakoiset lehdet olivat palaneet kuin pellava tulessa. Niiden olemassaoloa todistavat vain kärventyneet rungot ja mustuneet oksat.

»Oletko eksynyt suunnasta, sisarenpoikani?» virkkoi tilanomistaja ratsastettuaan ripeästi hänen luoksensa.

»En, eno, en vielä. Pysähdyin vain tähyilemään. Sen täytyy olla tässä suunnassa — tuota