Lakeuden laki

By Mayne Reid

Eletään 1800-lukua Texasissa. Louise Poindexter on kaunis nuori nainen, jolla on kaksi ihailijaa – sekä Cassius Calhoun että Maurice Gerald haaveilevat saavansa Louisen omakseen. Kun Louisen veli Henry Poindexter tapetaan, tilanne mutkistuu. Kuka on Henryn murhan takana? Onko Louisen kosijoilla jotain tekemistä Henryn kuoleman kanssa?Niin kuin Henryn kuolema ei itsessään olisi tarpeeksi, Poindexterien plantaaseilla alkaa vierailla mystinen vieras – hevosella ratsastava mies, jolla ei ole päätä."Lakeuden laki" on päätösosa Mayne Reidin hyytävään klassikkoromaaniin vuodelta 1865. Edelliset osat ovat "Aavikon ritari" ja "Päätön ratsastaja".Kirjailija Mayne Reid johdattaa lukijan 1800-luvun Texasiin ja sen plantaaseille, jossa kulkee päätön ratsumies. Päättömän ratsumiehen legenda tunnetaan monissa kansanperinteissä ympäri maailman – ja legenda on innoittanut Reidin lisäksi monia muitakin taiteilijoita.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 29, 2021
• ISBN: 9788726782837

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen luku

Regulaattorit valamiehinä

Huuto , joka oli niin äkkiä kiidättänyt nuoren kreolittaren hänen kumppaninsa luota, oli valamiehistön lausunto — johon myöskin sisältyi tuomion julistaminen. ¹

Sana »hirttää» kaikui hänen korvissaan hänen poistuessaan paikalta.

Samalla kun hän oli olevinaan kiinnostunut hopeakalojen leikittelyyn, olivat hänen ajatuksensa kiintyneet majan edustalla tapahtuvaan, luonteeltaan ankarampaan kohtaukseen.

Vaikka puut estivätkin häntä näkemästä sen näyttämöä, tunsi hän siellä olevat esiintyjät ja osasi heidän puheistaan päätellä, miten näytelmä edistyi.

Siihen mennessä, kun hän laskeutui satulasta, oli sinne muodostunut kuvaelma, joka ansaitsee yksityiskohtaisen esityksen.

Hänen sinne jättämänsä miehet eivät enää seisoneet hajanaisissa ryhmissä, vaan olivat vetäytyneet yhteen joukkoon, joka muodoltaan suunnilleen muistutti ympyrän kehää.

Sen sisäpuolella pisti silmään kymmenkunta hahmoa — niiden joukossa regulaattorien kookasvartaloinen päällikkö ja hänen kolme tai neljä »airuettaan». Siellä oli myöskin Woodley Poindexter ja hänen kupeellaan Cassius Calhoun. He eivät enää näyttäneet toimivan määrääjinä, vaan pikemminkin katselijoina tai todistajina parhaillaan näyteltävässä oikeusdraamassa.

Sellainen kohtaus luonteeltaan todellisuudessa olikin. Se oli murhaa käsittelevä oikeudenkäynti, siinä oli puheenjohtajana tuomari Lynkkaus, jota kolkkoa arvoa edusti mieskohtaisesti regulaattorien päällikkö ja jonka valamiehinä olivat kaikki saapuvilla olevat henkilöt — kaikki paitsi vankeja.

Näitä on kaksi — Maurice Gerald ja hänen palvelijansa Phelim.

He ovat piirin sisäpuolella, molemmat pitkänään maassa ruohikolla, molemmat tiukasti sidottuina raakanahkaisilla hihnoilla, jotka estävät heitä liikuttamasta kättänsä tai jalkaansa.

Ei edes heidän kielensäkään ole vapaana. Phelimiä on sadateltu ja peloiteltu, niin että hän on vaiti, kun taas hänen isäntänsä puhuminen on tehty mahdottomaksi puukalikalla, joka kuolainten tapaan on kiinnitetty hänen hampaittensa väliin. Se on tehty, jotta hän ei voisi häiritä toimitusta mielettömillä hourailuillaan, joita hänen huuliltaan muutoin pursuaisi.

Eivät edes tiukalle kiristetyt hihnatkaan pysty pitämään häntä paikallaan. Kaksi miestä, yksi kummassakin olkapäässä, ja kolmas, joka istuu hänen polvillaan, painavat häntä maahan. Vain hänen silmillään on liikkumisvapaus, ja kuopissaan pyörien ne mulkoilevat hänen vartijoitaan, luoden heihin luonnottomia katseita, joiden näkeminen hirvittää.

Ainoastaan toista vankia syytetään henkirikoksesta; toista vain epäilevästi pidetään hänen rikostoverinaan.

Vain palvelijaa on kuulusteltu — vaadittu tunnustamaan kaikki, mitä tietää, ja puhumaan, mitä hänellä on sanottavaa puolustuksekseen. On hyödytöntä esittää kysymyksiä hänen isännälleen.

Phelim on kertonut kertomuksensa — liian kummallisen uskottavaksi, vaikka sen kummallisinta osaa — sitä, että hän on muka nähnyt päättömän ratsastajan — pidetään vähimmän epätodennäköisenä!

Hän ei osaa sitä selittää, ja hänen kertomuksensa vain vahvistaa jo herännyttä epäluuloa — nimittäin sitä, että tämä haamu-ilmestys on osa murhasuunnitelmasta!

»Pelkkää lorua hänen juttunsa tiikereistä ja intiaaneista!» väittävät ne, joille ne on kerrottu. »Rykelmä valheita, jotka on keksitty johtamaan meitä harhaan — ei mitään muuta.»

Oikeudenkäyntiä on kestänyt tuskin kymmentä minuuttia, mutta kuitenkin valamiehistö on tehnyt päätöksensä.

Useimpien mielessä on jo ennakkovaikutelmana se ehdoton varmuus, että Henry Poindexter on vainaja ja että Maurice Gerald on vastuunalainen hänen kuolemastaan.

Kaikkia jo tunnettuja asianhaaroja on punnittu uudelleen, samalla kun niihin on lisätty majassa ilmi saadut uudet seikat — joista pahin on vaipan ja hatun löytäminen.

Galwaylaisen selitykset, sekavat ja muihin piirteihin soveltumattomat, eivät herätä luottamusta. Minkä tähden ne herättäisivätkään? Nehän ovat rikostoverin keksintöä.

Jotkut tuskin suostuvat niitä kuuntelemaan, vaan maltittomasti huutavat: »Hirteen murhaaja!»

Ikäänkuin tämä tuomio olisi ennakolta otettu huomioon, viruu maassa nuora, jonka päässä on silmukka. Se on vain lasso, mutta sitä parempaa hihnaa tähän tarkoitukseen ei voisi saada.

Lähistöllä kasvavassa sykomorissa on vaakasuora oksa — kyllin hyvä hirsipuuksi.

Äänestys suoritetaan viva voce.

Sadasta valamiehestä lausuu kahdeksankymmentä mielipiteenään, että Maurice Geraldin pitää kuolla. Hänen hetkensä näyttää tulleen.

Mutta tuomiota ei sittenkään panna toimeen. Nuoran sallitaan haitattomana virua ruohikossa. Ei kukaan näytä halukkaalta tarttumaan siihen!

Minkätähden sellainen kaihtaminen, ikäänkuin tuo hevosennahkainen hihna olisi myrkyllinen käärme, johon ei kukaan rohkene kajota?

Enemmistö on julistanut kuolemantuomion; jotkut ovat tehostaneet sitä karkeilla, jopa herjaavilla puheilla. Minkä tähden sitä ei toteuteta?

Minkä tähden? Sen yksimielisyyden puutteen vuoksi, joka kannustaa välittömään toimintaan — sen tähden, että puuttuu todistuksia sen saavuttamiseksi.

On tyytymätön vähemmistö — joka pitää vähemmän melua, mutta joka on yhtä vakavan ponnekkaasti vastannut: »Ei.»

Juuri se on aiheuttanut sen, että väkivaltainen menettely on siirretty toistaiseksi.

Tässä vähemmistössä on itse tuomari Lynkkaus — Sam Manly, regulaattorien päällikkö. Hän ei ole vielä lausunut tuomiota eikä edes ilmaissut hyväksyvänsä huutoäänestystä.

»Kansalaiset!» huutaa hän, niin pian kuin hän saa sellaisen tilaisuuden, että hänen ääntänsä kuullaan, »minä olen sitä mieltä, että tässä tapauksessa on sijaa epäilykselle; ja minusta meidän pitäisi suoda syytetylle mahdollisuus käyttää sitä hyväkseen — nimittäin siihen saakka, kunnes hän pystyy itse puhumaan asiansa. Nyt on tuiki hyödytöntä kuulustella häntä, kuten kaikki näette. Hän on varmasti hallussamme, eikä hänellä ole paljoakaan mahdollisuuksia päästä vapaaksi — jos hän on syyllinen. Senvuoksi ehdotan tuomion lykkäämistä siihen saakka, kunnes —»

»Mitä hyödyttää sen siirtäminen tuonnemmaksi?» keskeyttää ääni, joka jo on meluisesti kannattanut tuomion toimeenpanoa ja joka tunnetaan Cassius Calhounin ääneksi. »Mitä hyötyä siitä on, Sam Manly? Teidän kelpaa kyllä puhella tuolla tavoin, mutta jos olisi katalasti murhattu teidän ystävänne — en tahdo sanoa serkkunne, vaan poikanne, veljenne — ette ehkä olisi niin pehmeämielinen. Mitä vielä kaipaatte osoitukseksi siitä, että tuo riiviö on syyllinen? Lisää todistuksiako?»

»Juuri niitä kaipaamme, kapteeni Calhoun.»

»Voitteko te esittää niitä, herra Cassius Calhoun?» tiedustaa ulkoisesta piiristä ääni, jossa tuntuu irlantilainen murre voimakkaasti.

»Kenties voin.»

»Antakaa tulla siis!»

»Jumala tietää, että olette saanut todistuksia kylliksi. Hänen omista typeristä maanmiehistään koottu valamiehistö —»

»Jättäkää pois sellaiset nimitykset!» kiljaisee se mies, joka on vaatinut lisätodistuksia. »Muistakaa vain, herra Calhoun, että olette Teksasissa ettekä Mississippissä. Pitäkää mielessänne! Muutoin saattaa kielenne laittaa teidät pulaan, niin terävä kuin se onkin.»

»Tarkoitukseni ei ole loukata ketään», virkkaa Calhoun, peräytyen pinteestä, johon hänen irlantilaisia kohtaan tuntemansa vastenmielisyys on hänet johtanut, »en englantilaistakaan, jos täällä on joku sellainen».

»No, hyvä sitten — jatkakaa!» huutaa leppynyt irlantilainen.

»No niin, siis, kuten mainitsin, olemme saaneet todistuksia kylliksi — ja enemmänkin kuin kylliksi minun mielestäni. Mutta jos haluatte lisää, voin esittää niitä.»

»Esittäkää — esittäkää!» huutaa vastaukseksi parikymmentä ääntä, jotka yhtyvät vaatimukseen, samalla kun Calhoun näyttää empivän.

»Hyvät herrat», lausuu hän, kääntyen miesjoukkoon päin ikäänkuin pitääkseen puheen. »Sen, mitä minulla on nyt sanottavaa, olisin voinut ilmaista teille jo aikoja sitten. Mutta en arvellut sitä tarpeelliseksi. Te kaikki tiedätte, mitä on tapahtunut tämän miehen ja minun välilläni, enkä suinkaan halua minua pidettävän kostonhimoisena. Kostonhimoinen en ole, ja jollen olisi varma siitä, että hän on tehnyt tihutyön — yhtä varma kuin siitä, että pää on hartioillani —»

Calhoun puhuu änkyttävästi, huomaten tämän huuliltaan vahingossa luiskahtaneen lauseen tehneen omituisen vaikutuksen kuulijakuntaansa — kuten häneen itseensäkin.

»Jollen olisi varma — en — en vieläkään hiiskuisi mitään näkemästäni tai oikeammin kuulemastani, sillä silloin oli yö, enkä nähnyt mitään.»

»Mitä kuulitte, herra Calhoun?» kysyi regulaattorien päällikkö, alkaen jälleen käyttäytyä tuomarimaisesti, unohdettuaan sen vähäksi aikaa äänestyksen aiheuttamassa hämmingissä. »Teidän ja vangin välinen riita, josta luullakseni kaikki ovat kuulleet, ei voi olla millään lailla täällä esittämänne todistuksen yhteydessä. Ei kukaan senjohdosta syytä teitä väärästä valasta. Tehkää hyvin ja jatkakaa, sir! Mitä kuulitte? Ja missä ja milloin sen kuulitte?»

»Aluksi siis aika. Se tapahtui sinä yönä, jona serkkuni katosi, vaikka emme luonnollisesti kaivanneet häntä ennenkuin aamulla. Viime tiistain yönä.»

»Tiistaiyönä. No?»

»Olin itse mennyt makuuhuoneeseeni ja luulin Henryn tehneen samoin. Mutta helteen ja hornamaisten moskiittojen tähden en saanut unta.

— Nousin jälleen vuoteestani, viritin sikaarin ja polteltuani sitä vähän aikaa huoneessani arvelin mennä kävelemään talon katolle.

— Otaksuttavasti tiedätte, että sedän vanhassa haciendassa on tasainen katto. No niin, menin sinne vilvoittelemaan ja imin edelleenkin sauhuja.

— Silloin täytyi olla suunnilleen keskiyö tai ei ehkä aivan niin myöhäinen hetki. En osaa sitä sanoa, sillä olin heittelehtinyt vuoteessani panematta merkille ajan kulumista.

— Kun olin parhaiksi ehtinyt polttaa sikaarini loppuun ja olin ottamaisillani toisen kotelostani, kuulin ääniä. Niitä oli kaksi.

— Ne kantautuivat joelta, kuten luulin, sen toiselta puolelta. Ne kuuluivat hyvän matkan päästä kaupungin suunnalta.

— En olisi kenties erottanut niitä, en kuullut niitä enkä erottanut niitä toisistaan, jos puhelu olisi ollut tavallista. Mutta se ei ollut. Se oli äänekästä ja äkäistä, ja saatoin erottaa, että siellä kaksi miestä riiteli keskenään.

— Otaksuin heitä juopuneiksi, Oberdofferin kapakasta kotiinsa palaaviksi räyhääjiksi, enkä olisi välittänyt sen enempää koko jutusta, mutta kuunnellessani tunsin ensin toisen äänistä ja sitten toisenkin. Ensimmäinen oli serkkuni Henryn — toinen tuossa viruvan miehen — sen miehen, joka hänet murhasi.»

»Suvaitkaa jatkaa, herra Calhoun! Haluamme kuulla koko todistuksen, jonka lupasitte meille esittää. Sitten on kylliksi aikaa lausua mielipiteenne.»

»No niin, hyvät herrat, kuten saattanette kuvitella, olin aika tavalla hämmästynyt kuullessani serkkuni äänen — otaksuttuani hänen nukkuvan vuoteessaan. Uskoin puhujan häneksi niin varmasti, ettei mieleenikään johtunut mennä hänen huoneeseensa katsomaan, oliko hän siellä. Olin varma siitä, että se oli hänen äänensä, ja ihan yhtä varma olin siitäkin, että toinen ääni oli hevostenpyydystäjän.

— Minusta oli tavattoman omituista, että Henry oli ulkosalla niin myöhään, koska hän ei ollut koskaan oikein taipuvainen sellaiseen. Mutta ulkosalla hän oli. Siitä en voinut erehtyä.

— Kuuntelin saadakseni tietää, mitä riita koski, mutta vaikka tunsinkin äänet, en erottanut, mitä kumpikaan heistä sanoi. Sen kuulin, että Henry käytti hänestä joitakuita voimaperäisiä nimityksiä, ikäänkuin serkkuani olisi ensiksi loukattu, ja sitten kuulin irlantilaisen uhkaavan, että hän saisi sitä katua. Kumpikin mainitsi äänekkäästi toisen nimen, ja se antoi minulle varmuuden siitä, että siellä olivat juuri he.

— Olisin mennyt ulkosalle ottamaan selkoa, mistä selkkaus johtui, mutta olin yötohveleissani, ja ennenkuin ehdin vetää jalkaani saappaat, kuulosti kaikki olevan ohitse.

— Vartosin puoli tuntia, että Henry tulisi kotiin. Häntä ei kuulunut; mutta koska otaksuin hänen palanneen Oberdofferin kapakkaan ja joutuneen joidenkuiden linnoituksen upseerien seuraan, päättelin hänen ehkä viipyvän siellä jonkun aikaa ja palasin vuoteeseeni.

— Nyt, hyvät herrat, olen kertonut teille kaikki, mitä tiedän. Serkku-rukkani ei enää koskaan tullut takaisin Casa del Corvoon — ei enää laskenut kylkeään vuoteelle — sen nimittäin havaitsimme mentyämme hänen huoneeseensa seuraavana aamuna. Sinä yönä hänen makuusijansa täytyi olla jossakin preerialla tai tiheikössä, ja tuossa on se ainoa mies, joka tietää, missä se oli.»

Heilauttaen kättänsä puhuja voitonriemuisesti osoitti syytettyä — jonka hurjistuneesti pingoittuneet silmät osoittivat, ettei hänellä ollut aavistustakaan hirvittävästä syytöksestä eikä niistä kostonhimoisista silmäyksistä, joita häneen kaikilta tahoilta luotiin.

Calhounin kertomus esitettiin niin yksityiskohtaisesti, että se suuresti lisäsi kuulijoissa varmuutta vangin syyllisyydestä. Loppuponsi tuntui kaunopuheisesti tuovan julki totuuden, ja sitä seurasi äänekäs vaatimus, että ryhdyttäisiin panemaan tuomiota toimeen.

»Hirteen! Hirteen!» kajahtaa huuto kahdeksastakymmenestä kurkusta.

Itse tuomarikin näyttää horjuvan. Vähemmistö on supistunut — sadasta miehestä ei nyt enää ole huutoa toistamassa kahdeksankymmentä, vaan yhdeksänkymmentä. Maltillisempien äänet hukkuvat kostonhimoisten äänten valtavaan pauhuun.

Tungos huojuu sinne ja tänne — muistuttaen rajuilmaa, joka nopeasti yltyy myrskyksi.

Pian se saavuttaa huippukohtansa. Joku hylkiö syöksyy köyden luokse. Vaikka ei kukaan näy sitä huomanneen, on hän lähtenyt Calhounin viereltä — jonka kanssa hän on kuiskimalla keskustellut. Hän on niitä etelämaalaista syntyperää olevia rajaseutulaisheittiöitä, joita on aina valmiina ihmisystävien ja marttyyrien polttorovioiden ääressä — sellaisia, joita on tyypillisinä äskettäin esiintynyt Jamaikan sotilasmurhissa ja jotka ovat häpäisseet englantilaisten nimen aikojen loppuun saakka.

Hän tarttuu lassoon ja sovittaa vikkelästi sen silmukan tuomitun miehen kaulaan — jolla ei ole aavistustakaan oikeudenkäynnistä eikä tuomiosta.

Ei kukaan astu esille vastustamaan sitä toimenpidettä. Hylkiö, jonka vyössä törröttää metsästysveitsi ja pistooleja, saa puuhailla mielensä mukaan, tai oikeammin häntä auttamassa on toinen samanlaatuinen lurjus — muuan vangin äskeisistä vartijoista.

Katselijat seisovat syrjässä ja silmäilevät rauhassa heidän hommiaan. Useimmat tuovat julki äänettömän hyväksymisensä — jotkut rohkaisevat teloittajia vakavasti hokemalla: »Riippumaan hänet! Hirteen!»

Muutamat näyttävät hämmästyksen tyrmistämiltä; vähäinen joukko osoittaa myötätuntoa, mutta ei yksikään uskalla antaa siitä todistusta asettumalla puoltamaan vankia.

Nuora on hänen kaulassaan — nuoran se pää, jossa on silmukka. Toista parhaillaan viskataan sykomorin oksalle.

»Pian täytyy Maurice Geraldin sielun palata Jumalansa luokse!»

Toinen luku

Sarja välnäytöksiä

»Pian täytyy Maurice Geraldin sielun palata Jumalansa luokse!»

Se oli jokaisen tässä puiden seassa tapahtuneessa murhenäytelmässä esiintyneen henkilön ajatus. Ei kukaan epäillyt, että seuraavalla hetkellä he näkisivät hänen ruumiinsa ilmaan hinattuna roikkuvan sykomorin oksalla.

Sattui välinäytös, jota ohjelmassa ei ollut otettu huomioon. Samanaikaisesti esitettiin ilveily, ja saattaisi sanoa, että se esitettiin samalla näyttämöllä. Tällä kertaa murhenäytelmä oli kiehtovampi, ja ilveily sujui edelleen ilman katselijoita.

Sen näyttelijät eivät olleet vähemmän vakavia. Niitä oli ainoastaan kaksi — mies ja tamma. Phelim järjesti vielä kerran sen kohtauksen, joka oli ällistyttänyt Isidoraa.

Viehättyneinä Calhounin perusteluihin — kostonhimoisiin pyrkimyksiin, jotka hänen kertomuksensa viritti — regulaattorit kiinnittivät huomiotaan ainoastaan päävankiin. Ei kukaan ajatellut hänen kumppaniaan — olipa hän rikostoveri tai oli olematta. Hänen läsnäoloaan tuskin havaittiin — sillä kaikkien katseet olivat äkäisen tarkkaavaisesti suunnatut toiseen.

Vielä vähemmän sitä huomattiin silloin, kun heittiö riensi esille ja alkoi sovittaa nuoraa. Galwaylaisesta ei silloin enää välitetty rahtuakaan.

Näytti tarjoutuneen tilaisuus karata, eikä Phelim vitkastellut käyttääkseen sitä hyväkseen.

Vääntelehdittyään irti siteistään hän ryömi tiehensä aaltoilevan tungoksen jalkojen välitse.

Ei kukaan näkynyt näkevän tai välittävän hänen liikkeistään. Vimmaisen kiihtyneinä he sysivät toisiaan — kaikkien silmät suunnattuina hirttopuuhun.

Jos olisi nähnyt Phelimin hiipivän tiehensä, olisi saattanut luulla hänen käyttävän hyväkseen karkaamistilaisuutta pelastaakseen oman henkensä, ajattelematta isäntäänsä.

Totta on, ettei hän olisi voinut tehdä mitään, ja hän tiesi sen. Hän oli ammentanut puolustustaitonsa kuiviin, ja jos hän olisi vielä sekaantunut asiaan, olisi se ollut turha yritys tai ainoastaan ärsyttänyt syyttäjiä. Olisi ollut hyvin lievää uskottomuutta, jos hän olisi ajatellut itsensä pelastamista — pelkkää itsesäilytysvaistoa — johon hän näytti mukautuvan hiipiessään puiden sekaan. Niin olisi näkijä arvellut.

Mutta sellainen arvelu ei olisi ollut oikeudenmukainen connemaralaista kohtaan. Paetessaan tämä uskollinen palvelija ei suinkaan aikonut hylätä isäntäänsä — saatikka jättää häntä oman kohtalonsa nojaan yrittämättäkään vapauttaa häntä niiden inhimillisten verikoirien kynsistä, joiden käsissä hän oli. Hän tiesi, ettei hän itse mahtaisi mitään. Hän pani toivonsa Zeb Stumpin kutsumiseen, ja nyt hän hiipi pois tältä sekä oikeudenkäynnin että teloituksen näyttämöltä antaakseen sen merkin, joka aikaisemmin oli osoittautunut niin tehokkaaksi.

Päästyään pois tungoksen liepeeltä hän oli pujahtanut puiden sekaan, ja pysyttäen niitä itsensä ja kiukkuisen miesjoukon välillä hän juoksi sinne, missä vanha tamma edelleenkin oli lieassa laitumella.

Muut hevoset, jotka oli sidottu oksiin, muodostivat jotenkin tiiviin rivin pitkin metsän reunaa. Sekin puolestaan auttoi häntä liikkumaan huomaamattomasti, joten hän pääsi tamman luokse kenenkään näkemättä.

Samassa hän havaitsi tulleensa ilman sitä vehjettä, joka oli välttämätön hänen tarkoitukseensa. Kaktuksen oksa oli pudonnut siihen paikkaan, jossa hänet oli pidätetty, ja singahteli vieläkin sinne tänne hänen vangitsijainsa sitä potkiessa. Hän ei voinut saada sitä käsiinsä antautumatta uuden vangitsemisen vaaraan, ja se estäisi häntä toteuttamasta haluttua aikomustaan.

Hänellä ei ollut veistä — ei minkäänlaista asetta — jolla hän saattaisi ottaa uuden nopalin.

Hän seisahtui, tuskaisen epävarmana aprikoiden, mitä hänen pitäisi tehdä. Mutta vain tuokioksi. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Hänen isäntänsä henki oli uhkaavassa vaarassa, se saattoi mennä millä hetkellä tahansa. Ei mikään uhraus olisi liian suuri hänen pelastamisekseen, ja tämä ajatus mielessään uskollinen Phelim kiiruhti kaktusta kohti ja tarttuen sen okaiseen oksaan paljaalla kädellään kiskaisi sen irti rungosta.

Hänen sormensa saivat kamalasti haavoja siinä tempussa, mutta mitäpä se merkitsi verrattuna hänen rakkaan isäntänsä henkeen? Yhtä huiman välinpitämättömästi hän juoksi tamman luokse ja sillä uhalla, että hevonen potkaisisi hänet loitolle, tarttui sen häntään ja pani taaskin kidutusvehkeen paikalleen!

Tähän mennessä oli silmukka sovitettu mustanginpyydystäjän kaulaan — huolellisesti sovitettu epäonnistumisen välttämiseksi. Toista päätä, puun oksan ylitse viskattua, pitelivät molemmat parrakkaat rehentelijät — joiden hyppysiä näytti syyhyttävän halu päästä siitä vetämään. Heidän silmissään ja ryhdissään oli hirveän päättäväisyyden tuntu. He vain odottivat komennusta.

Eipä silti, että kenelläkään olisi ollut oikeutta sitä lausua. Ja juuri senvuoksi se viipyikin. Ei kukaan tuntunut halukkaalta ottamaan niskoilleen vastuuta sen merkin antamisesta, joka lähettäisi toisen ihmisen viimeiselle matkalle. Vaikka he ehkä pitivätkin häntä rikollisena — vaikka he uskoivat hänet murhaajaksi — kaikkia kuitenkin kammotti sheriffin tehtävän suorittaminen. Jopa Calhounkin peräytyi vaistomaisesti.

Se ei tapahtunut tahdon puutteesta. Siitä ei ollut puutetta entisellä upseerilla eikä regulaattoreilla. He eivät mitenkään osoittaneet pyrkivänsä perääntymään astumastaan askeleesta. Pysähdys aiheutui yksinkertaisesti menettelyn epämuodollisuudesta. Se oli vain sellainen tyyni hetki myrskyssä, joka käy ankarimman ryskeen edellä.

Se oli syvän juhlallinen hetki — jokainen oli hiljainen kuin hauta. He olivat kuoleman läheisyydessä ja tiesivät sen — mitä kamalimmassa muodossa ja kolkoimmassa asussaan esiintyvän kuoleman. Useimmat heistä tunsivat olevansa sitä edistämässä. Kaikki uskoivat sen olevan likellä.

Ääni vaimennettuna ja eleet hillittyinä he seisoivat kankeina kuin heidän ympärillään kasvavat puunrungot. Varmastikin oli ratkaisun hetki tullut.

Se oli tullut, mutta ei sellainen kuin kaikki odottivat, kuin he kaikki olivat päättäneet. He eivät nähneet Maurice Geraldia kiskaistavan ilmaan, vaan joutuivat katselemaan tyyten toisenlaista näkyä — niin naurettavaa, että se vähäksi aikaa keskeytti kohtauksen juhlallisuuden ja siirsi tylyn toimituksen tuonnemmaksi.

Vanha tamma — jonka he tiesivät olevan Zeb Stumpin ratsun — näytti äkkiä tulleen hulluksi. Se oli alkanut tanssia ruohikolla, heitellä takajalkojaan korkealle ilmaan ja kirkua minkä jaksoi. Se oli antanut alkamismerkin niille sadalle hevoselle, jotka seisoivat puihin sidottuina, ja ne kaikki olivat alkaneet jäljitellä sen hurjia hyppyjä, samalla kun ne äänekkäästi yhtyivät sen kiljaisuihin.

Taikavoima olisi