Kuubalaista verta

By Leif Davidsen

Tanskalainen espanjan opettaja John on hiljattain jäänyt leskeksi. Kun hän matkustaa Yhdysvaltoihin, hänellä on ajatuksena tutustua Ernest Hemingwayn elämään liittyviin paikkoihin. Hemingwayn haudalla John kuitenkin pyörtyy, ja kuubalainen mies ryntää auttamaan häntä.Kuubalaiseen mieheen tutustuminen sysää Johnin kohti odottamatonta seikkailua. Pian John on Kuubassa ja on tahtomattaan sotkeutunut poliittisesti jännitteisiin kuvioihin. Samalla John alkaa metsästää Hemingwayn kadonnutta käsikirjoitusta, joka saattaisi löytyä juuri Kuubasta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726748727

Book preview

Ulla.

1

Kaikki alkoi hautausmaalta. Mutta ei miltä tahansa hautausmaalta. Siellä oli likaista ja tomuista ja yhtä epäsiistiä kuin kaikkialla muuallakin Yhdysvalloissa. En tiedä mitä olin kuvitellut. Kaikkihan me luulemme tietävämme, miltä Yhdysvalloissa näyttää, koska olemme nähneet sen tuhansissa tv-sarjoissa ja elokuvissa. Minä olin vähän päälle neljänkymmenen enkä ollut koskaan astunut jalallani Yhdysvaltojen kamaralle, mutta silti maa oli tavallaan tuttu. Eikä kuitenkaan ollut. Televisio ja elokuvat petkuttavat, näyttävät vain yhden ulottuvuuden, joka ei sisällä kuumuutta, pölyä, ääniä ja tuoksuja eikä varsinkaan ihmisten monimuotoisuutta. Tuijotin amerikkalaisia tavalla, jolla en muistanut tuijottaneeni saksalaisia, italialaisia tai ranskalaisia. Jotkut heistä olivat niin valtavan kokoisia, että ihmettelin miten he ylipäätään pääsivät liikkeelle. He lyllersivät eteenpäin tiukoissa sortseissaan kuin lihavat merilehmät, söivät jäätelöä ja joivat colaa, enkä voinut olla ihmettelemättä, miten he harrastivat seksiä, tai harrastivatko he sitä ylipäätään.

Olin lentänyt Miamiin kaksi päivää aikaisemmin ja kärsin yhä hieman aikaerosta. Jetlag ei ollut paha, lähinnä minusta tuntui kuin pääni olisi kiedottu ohueen täkkiin. Oletin että se johtui jetlagista, vaikka minulla ei ollut siitä kokemusta ennestään. Tuntui kuin tietoisuuteni olisi upotettu hiekkaan: koin kaiken hieman vaimennettuna, ja väsymys tuli ja meni aaltoina.

Olin vuokrannut auton Tanskasta käsin. Pientä ylimääräistä maksua vastaan sain myös navigaattorin. Laite näytti reitin värikuvina, ja ystävällinen, hieman metallinen ääni ohjasi minut lentokentän sekavasta tieviidakosta ja käsittämättömistä tuloja menoliittymistä Valtatie 1:lle ja edelleen pienten saarten ja lukuisten siltojen kautta Key Westiin. Sieltä en päässyt enää pidemmälle. Tai sitten olin mennyt jo liiankin pitkälle, ainakin tyttäreni oli luultavasti sitä mieltä kotona helmikuisen kylmässä Tanskassa. Tunsin itseni tutkimusmatkailijaksi. En ollut vuosiin ollut yksin, etenkään vieraassa maassa. Olin kirkkomaalla keskipäivän helteellä, koska halusin löytää Joseph S. Russelin haudan.

Hautausmaa oli yhtä sekasortoinen kuin Valtatie 1:n ensimmäiset kilometrit olivat olleet. Talot, autot, puut, vinot lyhtypylväät, tienviitat ja hautakivet näyttivät siltä kuin ne olisi heitetty paikoilleen sattumanvaraisesti. Hautakivet olivat erikokoisia ja -ikäisiä, ja niiden kunto vaihteli. Vähät kukat olivat muovisia. Palmujen lisäksi hautausmaalla kasvoi karkeaa keltaista ruohoa, joka taisteli valosta puunjuurien, rapautuneiden hautakivien ja sarkofagien välissä, unohtuneiden vainajien leposijojen keskellä. Täällä vainajia ei näköjään haudattu maan alle vaan päälle, tai sitten heidät muurattiin korkeiden seinien sisään. Pieniä muovisia Amerikan lippuja oli asetettu haudoille, joissa lepäsi imperiumin monien sotien kaatuneita. Historioitsija kun olin, tarkastelin puolittain ammattimaisella kiinnostuksella aitausta, joka oli rakennettu sota-alus USS Mainella kuolleiden muistoksi. Se räjähti Havannan satamassa 1898, mikä oli osasyy siihen, että Yhdysvallat julisti Espanjalle sodan. Sodan seurauksena Kuubasta tuli itsenäinen kansakunta. Toisaalla lepäsi paikallinen nuorukainen tuoreessa haudassa, joka erottui joukosta. Kaatunut Irakissa. Kukat olivat aitoja mutta kuihtuneita. Poika oli kuollut kaksi kuukautta sitten.

Se muistutti mieleeni, että Yhdysvallat oli sodassa. Sitä ei huomannut mistään. Sotilaat rekrytoitiin köyhistä kansankerroksista, joten sota koski vain paria prosenttia asukkaista. Jos maassa olisi ollut asevelvollisuus, mielenosoittajien huudot olisivat raikuneet kaduilla. Nyt siellä oli yhtä hiljaista kuin Key Westin hautausmaan vasta kaivetulla haudalla.

Yhdessä hautakivessä luki: Gone but not forgotten.

Ei elämä ole sellaista. Kun ihminen on poissa, hänet unohdetaan aivan liian pian. Ajatellaan vaikka Mereteä. Hän oli kuollut kahdeksan kuukautta aikaisemmin, ja minulla oli jo vaikeuksia muistaa hänen kasvojaan. Kun yritin palauttaa ne mieleeni, eri aikakausien piirteet sekoittuivat toisiinsa. Ehdimme melkein viettää hopeahäitä, mutta silti tuskin muistin häntä. Seisoin helteessä, luin kaiverruksen ja tunsin palan kurkussani. Oliko se itsesääliä, vai surinko Mereteä? Luultavasti se oli vain turhanpäiväistä tunteilua, kuten saatoin melkein kuulla Mereten sanovan hieman loukkaantuneella äänellä. Elämässä oli paljon asioita, joista loukkaantua. Elämässä oli aivan liikaa joutavia asioita ja tavalliseen elämään kohdistuvia käsittämättömiä uhkia.

Sitten näin hautakiven, jossa luki: I told you I was sick.

Sairas oli Meretekin. Ja kaikki kävi äkkiä. Lopulta hän oli yhtä laiha kuin tavatessamme, mutta ei samalla tavalla hoikka kuin nuorena. Sairaus teki hänestä niin läpikuultavan, että minulle tuli mieleen pieni merihevonen. Hän eli mutta ei ollut elossa, eikä sillä elämällä ollut mitään syytä jatkua.

Tanskalaisella hautausmaalla vallitsee symmetria ja porvarillinen järjestys. Hautoja ympäröi samanlainen minimalistinen aita kuin omakotitaloja. Niin elävinä kuin kuolleina tanskalaiset rakentavat ympärilleen aidan. Ensisilmäyksellä Key Westissä näytti dominoivan anarkia ja satunnaisuus. En ollut erityisen hyvällä tuulella. Virallisesti olin lomalla, mutta todellisuudessa olin lähtenyt pyhiinvaellusmatkalle unohtaakseni hukkaan menneet vuodet.

Minulla ei ollut kunnon karttaa, vaan kävelin käytävillä ja etsin. Hautausmaa oli suunniteltu kuin amerikkalainen kaupunki, jossa on pohjois-eteläsuunnassa bulevardeja ja itä-länsisuunnassa numeroituja katuja. Bulevardeista ja kaduista puhuminen on kylläkin liioittelua. Paikoin käytävät oli päällystetty asvaltilla, mutta enimmäkseen ne olivat melko kapeita ja pölyisiä polkuja ja pikkuteitä. Hikoilin helteessä, ja olin unohtanut ottaa mukaani vettä. Hattuakaan minulla ei ollut, ja aloin tuntea kutinaa ja kihelmöintiä kaljussa kohdassani. Kummallista kyllä ei kuulunut hyönteisten surinaa. Etäämpää matalien valkoisten talojen luota kantautui heikkoja liikenteen ääniä, mutta ne hukkuivat matalalla hautausmaan yllä lentävien matkustajakoneiden meluun, kun ne nousivat lentokentältä tai laskeutuivat sinne. Tuuli humisi isoissa palmunlehvissä, jotka keinuivat kuin viuhkat.

En nähnyt juuri ketään. Nuorehko pariskunta ajoi ohi vuokrapyörillä, mutta muuten ihmiset ymmärsivät pysyä sisällä keskipäivän helteellä. Kauempana vanha mies puuhasteli haudalla, se näytti olevan perhehauta, jossa oli useita valkoisia marmoriarkkuja ja sarkofageja. Niitä siellä olikin paljon. Vainajat oli haudattu vierekkäin ja päällekkäin useiden sukupolvien ajan, satoja vuosia. Yhden sukuhaudan yhteyteen oli haudattu myös perheen rakkaat koirat, joita oli kuvailtu hellin sanoin.

Vanha mies kasteli sarkofagin ja kuivasi sen rätillä. Tiesin että Joen haudan täytyi olla lähellä, mutta en löytänyt sitä ilman karttaa.

Menin miehen luo ja tervehdin englanniksi. Pienellä miehellä oli kapeat viikset. Hänen ikäänsä oli vaikea määritellä: hän saattoi olla kuusikymppinen, seitsemänkymppinen tai jopa kahdeksankymppinen. Hänen ihonsa oli paahtunut auringossa ja siinä oli hienoja uurteita. Hiukset eivät olleet harventuneet. Hän oli melko lyhyt, ja hän oli pukeutunut lyhythihaiseen kuubalaiseen paitaan, jota kutsutaan nimellä guayabera. Väljässä paidassa on kaksi taskua ja kapeita laskoksia, ja se jätetään housujen päälle. Halusin ostaa sellaisen itselleni. Paita näytti hyvin rennolta ja samalla tyylikkäältä. Eli täysin erilaiselta kuin pohjoismaiset talvivaatteet.

Oikeastaan vanha mies muistutti aika tavalla Espanjan diktaattoria Francoa tämän viimeisinä vuosina. Hänellä oli hiljainen ja korkea ääni, ja haistoin sikarin, jota hän piteli kädessään. Hän vastasi: "Hola señor", joten jatkoin espanjaksi.

Etsin Sloppy Joen hautaa. Sen pitäisi olla jossain lähistöllä.

Niin se onkin, mutta kukaan ei enää käy siellä. Eikä perhe pidä huolta haudasta, vanhus sanoi. Hän ei kommentoinut espanjaani. Floridassa puhuttiin lähes yhtä paljon espanjaa kuin englantia. Mies laski vesikannun maahan ja sanoi: vamos, ja me lähdimme kävelemään tomuisilla poluilla.

On se merkillistä, mies sanoi. Joseph Russel oli suuri mies Key Westissä. Hän tunsi kaikki oikeat ihmiset, ja Hemingway oli hänen ystävänsä, mutta kuoleman jälkeen sellaisilla asioilla ei ole mitään merkitystä. Ihminen saattaa silti unohtua, eikä perhe tule enää haudalle juttelemaan. Vainajatkin haluavat välillä hieman jutella.

Hän joutuu sitten tyytymään turisteihin, minä sanoin.

Heitäkään ei enää juuri näy, señor. Turistit käyvät drinkillä Duval Streetin baarissa tai piipahtavat Papan talossa Whiteheadissa. Minun vaimoni ei tuntenut oikeita ihmisiä, mutta hän saa yhä minusta juttuseuraa, vaikka menetin hänet yli kymmenen vuotta sitten.

Hän teki ristinmerkin ja nosti katseensa minuun.

Tunsitteko te Sloppy Joen? hän kysyi. Herranen aika sentään, mitä minä oikein puhun. Tehän olette aivan liian nuori.

Hymyilin hänelle.

En tuntenut. Olen vain kiinnostunut historiasta. Hemingwaysta. Minä kuljen Hemingwayn jäljillä ja käyn katsomassa häneen liittyviä paikkoja. Se on eräänlainen harrastus, joka minulla on ollut nuoresta saakka.

Rauha Papan sielulle. Hän oli onnellinen täällä. Minä olin siihen aikaan vain havannalainen pikkupoika, mutta tiedän että hän oli onnellinen täällä. Hän tuli veneellään Havannaan pyydystämään isoja kaloja silloin kun kirjoittaminen ei luistanut. Täällä hän pystyi kirjoittamaan. Kirjailija, joka ei pysty kirjoittamaan, ei ole onnellinen mies, vaikka hänellä olisikin kauniita naisia ympärillään ja viiniä lasissa.

Jos mies oli ollut havannalainen pikkupoika 1930-luvulla, hänen täytyi olla nykyään lähemmäs kahdeksankymppinen. Hän oli hyvin säilynyt, ryhdikäs ja ylväs. Ylväs oli oikea sana. Se kuvasi osuvasti hänen ilmeitään ja sulavia liikkeitään. Hän puhui espanjaa hitaasti ja ymmärrettävästi. Hänen puheessaan oli Kuubassa ja Väli-Amerikassa puhutun espanjan pehmeä sointi. Se ei kuulostanut yhtä kovalta kuin klassinen kastilian kieli, jota minä olin opiskellut yliopistossa ja Madridissa. Kävelimme kapeaa polkua pitkin, ja vanhus osoitti hautakiveä.

Tässä lepää Joe, hän sanoi. Sukulaiset eivät enää käy haudalla, joten sano hänelle pari sanaa. Siitä hän ilahtuu. Joe oli hauska mies. Hän otti mielellään ryypyn, keskusteli ja kävi kalassa tovereiden kanssa.

Ojensin käteni.

Kiitos. Minun nimeni on John Petersen, John C. Petersen.

Carlos Guieterez, hän vastasi. Mistä olette kotoisin?

Tanskasta.

Ja silti puhutte noin hyvin espanjaa.

Minä opetan espanjaa. Työskentelen opettajana Tanskassa.

Kuinka erikoista, hän sanoi ja lähti.

Ehkä se olikin erikoista. Nuoret eivät olleet enää yhtä kiinnostuneita kuin seitsemänkymmentäluvulla, kun kaikki espanjalainen ja varsinkin latinalaisamerikkalainen oli romanttista ja muodikasta. Nykyisin sanottaisiin in tai trendikästä. Minä en ollut trendikäs. Tuskin olin koskaan ollut.

Sloppy Joen hauta oli samanlainen kuin kaikki muutkin. Se oli maan päällä, arkku oli upotettu valkoiseen marmoriin. Sarkofagin päälle oli pystytetty hieman vinoon litteä kivi, jossa luki:

Joseph S Russel

Dec 9 1889

June 20 1941

Tho lost to sight

To memory dear

Varmasti haudalla kävi toisinaan joku, sillä muistokiven vieressä oli kaksi neliskulmaista kiviruukkua muovikukkineen, ja joku vitsiniekka oli pannut kaiverruksen viereen pienen munanmuotoisen muovinuken, jolla oli ohuet valkoiset käsivarret ja ruskeat viikset. Lähistöllä ei ollut ketään, joten päätin noudattaa vanhuksen kehotusta ja sanoin tanskaksi:

No niin, Sloppy Joe, nyt minä viimeinkin olen täällä. Käytkö Papan kanssa ryypyllä siellä taivaassa? Oluella tai mojitolla? Pääseekö siellä kalastamaan? Sitä minä olen usein miettinyt. Onko Paratiisissa huvikalastajia? Ja heitetäänkö siima vain taivaalle? Mitä hänelle kuuluu? Tai ehkä te ette voi tavata toisianne, koska itsemurhaajilla on oma nurkkansa taivaassa tai helvetissä. Pelkään pahoin, että niin saattaa olla. Ehkä he ovat samassa paikassa kuin murhaajat? Kuka tietää.

Ääneni kuulosti oudolta kuumalla, pölyisellä hautausmaalla, joten vaikenin ja kuivasin otsani. Minua huimasi ja minulla oli huono olo. Olin melkein valmis myöntämään, että Merete oli oikeassa. Tämä oli joutavaa touhua. Sitä tässä maailmassa riitti. Joutavaa on esimerkiksi amerikkalaisesta kirjailijasta kiinnostuminen. Lentokoneeseen nouseminen. Pakettimatkaturismi on ihan hullua. Luonnotonta ja vaarallista. Viisaampaa olisi kytkeä asuntovaunu auton perään ja ottaa suunta kohti etelää. Jatkuva lääkärissä ramppaaminen pikkuasioiden vuoksi oli myös joutavanpäiväistä. Niinpä Merete oli poissa jo kahdeksan kuukauden kuluttua diagnoosin saamisesta.

Ja tässä minä nyt juttelin haudalla Sloppy Joelle, joka oli Ernest Hemingwayn vanha kala- ja ryyppykaveri kolmekymmentäluvulta, jolloin hän asui Key Westissä ja kirjoitti jotkut parhaista novelleistaan. Halusin aikoinani itsekin kirjailijaksi, mutta siitä ei tullut mitään. Sen sijaan että olisin kirjoittanut itse, minä opetin muiden kirjoitusten pohjalta. Nuorena ihminen haluaa kaikenlaista, mutta sitten hän huomaa yhtäkkiä olevansa nelikymppinen, ja vuodet ovat haihtuneet kuin lumisohjo kevätauringossa. Merete oli kaunein ja eloisin tyttö, jonka olin koskaan tavannut, mutta Hellen synnyttyä hän muuttui ja alkoi pelätä kaikkea. Tai ehkä se tapahtui vasta sen jälkeen, kun kuusi vuotta myöhemmin syntynyt Bjarke kuoli puolitoistavuotiaana. Äkkiä poika vain sairastui ja kuoli. Lääkärit eivät osanneet selittää miksi. Kukaan ei osannut selittää miksi, eikä pimeys enää koskaan väistynyt.

Minustakin tuli pelokas Mereten rinnalla, ajattelin Sloppy Joen haudalla. Pelkäsin lentämistä, pelkäsin suunnan vaihtamista, pelkäsin elää, pelkäsin lähteä turvallisesta pikkukaupungista. Minä pyöräilin joka aamu samaan lukioon, jossa olimme tavanneet, kun minä olin kolmannella ja Merete ensimmäisellä luokalla, ja Merete käveli vuosi toisensa perään töihin pankkiin, jossa oli aloittanut harjoittelijana. En uskaltanut jättää Mereteä, koska se olisi ollut petos. Ja mitä olisin tehnyt yksin? Kai minä pidinkin hänestä. Eihän meiltä puuttunut mitään. Aikuiset, vastuulliset ihmiset eivät heittäytyneet joutavuuksiin.

Nyt seisoin hautausmaalla enkä tiennyt mitä tunsin. Kuulin aikuisen tyttäreni äänen, hän muistutti mieleeni Mereten: "Hyvää matkaa, isä. Nauti nyt siitä Hemingway-hupsutuksestasi.

Lähetä postikortti."

Huimaukseni paheni koko ajan. Näin Joen haudan muovikukat kahtena, ja pieni munanmuotoinen muovinukke liikkui auringossa ja tuulessa ja nauroi minulle. Se katsoi pilkallisesti, härnäsi ja kuiskasi, että olin pelkuri. Se oli viimeinen muistikuvani ennen kuin kaikki pimeni.

Kun tulin tolkkuihini, näin ensimmäiseksi ylleni kumartuneen vanhan miehen. Hänen ruskeat silmänsä näyttivät huolestuneilta ja hänellä oli vesipullo kädessään. Haistoin sikarin hänen hengityksestään ja vaatteistaan, ja minulle tuli entistä huonompi olo.

Juokaa hieman vettä, señor, hän sanoi ja ojensi pullon. Hän oli nostanut minut puoli-istuvaan asentoon Sloppy Joen hautaa vasten. Auringossa ei kannata liikkua ilman hattua, hän lisäsi.

Tartuin pulloon ja join pari kulausta. Se auttoi heti. Maailma tarkentui, ja paha olo hellitti. Taivaalla lipui taas yksi lentokone. T-paitani tuntui märältä selästä, ja vasemmassa kyynärpäässä oli kirvelevä naarmu. Kärsin nestehukasta, joka ei johtunut pelkästään auringosta: en ollut juonut riittävästi vettä pariin päivään, se oli alkanut jo pitkällä lentomatkalla. En ollut syönytkään juuri mitään. Itse asiassa en ollut syönyt kovin hyvin sen jälkeen kun Merete kuoli ja hautasimme hänet. Unohdin syödä ja huomasin laihtuneeni vasta kun minun oli pakko ostaa uusia housuja. Tyttäreni mukaan hoikempi olemus puki minua, mutta huomasin kyllä, että hän oli myös huolissaan.

Nousin istumaan ja nojasin kovaan ja karheaan kivireunaan.

Kiitos, minä sanoin ja siemaisin taas vettä. Carlos Guieterez oikaisi selkänsä ja sanoi katsoneensa sattumalta taakseen juuri silloin kun kuukahdin. Olin ollut tajuton muutaman minuutin. Hän oli ottanut vapauden kaataa päälleni hieman vettä. Minun piti juoda lisää. Vettä kyllä riitti, sitä tuli isossa putkessa 166 mailin päästä mantereelta. Vanhus puhui nopeasti ja epäjohdonmukaisesti, kuten säikähtäneet usein puhuvat.

Kohensin asentoani ja join lisää vettä. Jalkani vieressä oli pari muurahaista. Hautausmaan yli lensi taas lentokone. Se oli vesitaso. Minulle tuli siitä mieleen Aku Ankka, tai pikemminkin Mikki Hiiri ja Hessu Hopo. He lähtivät usein vesitasolla seikkailuihinsa, kun he reissasivat pitkin maailmaa ja taistelivat pahaa Karhukoplaa vastaan. Muistin että halusin olla isona kuin Mikki tai Tintti, ja mieleeni tuli äiti, joka kumartuu antamaan minulle hillolla päällystetyn ranskanleivän ja uuden Aku Ankan. Hän silittää päätäni ja sanoo: Nyt on tiistai ja tässä on sinun lehtesi, John, ja minä tiedän että minulla on maailman paras äiti ja isä. Muisto oli niin voimakas, että tunsin kuumalla hautausmaalla äidin hiusten ja hiuslakan tuoksun, joka sekoittui isän piipputupakan hajuun. Kuulin pikkusiskoni juttelevan nukeilleen lattialla ja tiesin, että päivästä tulisi tosi hieno. Ummistin silmäni hetkeksi, ja näky katosi. Avasin silmäni ja katsoin suoraan vanhuksen ystävällisiin ruskeisiin silmiin. Hän hymyili kuin olisi nähnyt saman kuin minä.

Ojensin hänelle käteni, ja hän tarttui siihen ja auttoi minut ylös. Hänen kätensä oli kuiva, ja hänen hoikka, vanha ruumiinsa oli hämmästyttävän voimakas. Pääsin seisomaan. Minua pyörrytti yhä hieman.

Taidan mennä hetkeksi lepäämään, minä sanoin. Mutta saisinko tarjota myöhemmin lasillisen tai jotain syötävää?"

Vanhus hymyili. Hänen uurteiset kasvonsa näyttivät miellyttäviltä. Hän oli niitä ihmisiä, jotka tuntuvat heti sympaattisilta. Oppilaani lukiossa sanoisivat, että meillä oli hyvä kemia. Tai sitten he käyttäisivät jotain vielä muodikkaampaa ilmausta, jota en muistanut. Minä aistinkin välillämme yhteisymmärryksen ja molemminpuolisen vetovoiman, jonka voi kokea silloin tällöin — mutta aivan liian harvoin — kohdatessaan sattumalta vieraan ihmisen.

Kiitos, señor. Saanko ehdottaa tapaamista Sloppy Joe’sissa, kun kerran señor Russel toi meidät yhteen?

2

Tapasin Carlosin uudelleen viiden maissa Sloppy Joe’s -baarissa, joka sijaitsee pääkadulla, Duval Streetillä. Hemingwayharrastajana minä tiesin, ettei baari alun perin sijainnut siellä, vaan Greene Streetillä. Joe Russel vaihtoi baarin osoitetta 1937, ja nykyään se on turistipaikka, joka hyötyy mukavasti Papa Hemingwayn myytistä ja niistä kymmenestä vuodesta, jotka kirjailija asui Key Westissä. Seiniä koristavat machokuvat Papasta. Osa on valokuvia, osa paikallisen taiteilijan maalauksia, ja Hemingway on kuvattu kirjoituskoneen tai onkivavan kanssa. Siihen aikaan oli menoa ja meininkiä. Joutavuudet kuuluivat päiväjärjestykseen. Sinä päivänä oli hiljaisempaa, mutta Sloppy Joe’sissa tarjoiltiin yhä isoja, kylmiä tuoppeja ja drinkkejä.

Minä otin Mestarin kunniaksi mojiton, ja Carlos joi meksikolaista Coronaa. Hän työnsi limelohkon pullon sisälle ja siemaisi pitkään. Istuimme ison baarin nurkassa, joka oli auki kadunkulmaan. Joku mies soitti kitaraa ja paineli jalallaan komppikonetta, mutta melusaasteesta huolimatta meidän ei tarvinnut juurikaan korottaa ääntämme.

Lähes kaikki pöydät olivat varattuja. Baarissa oli enimmäkseen keski-ikäisiä amerikkalaisturisteja, joista monilla oli nahkaliivit ja päässä punainen bandana-huivi. He olivat minun ikäisiäni tai hieman vanhempia mutta yrittivät silti matkia näyttelijöitä isoveljeni suosikkielokuvassa Easy Rider, jonka hän katsoi nuorena yhä uudelleen ja uudelleen haaveillessaan, että pääsisi pois pikkukaupungista. Veli ei koskaan muuttanut pois, mutta hän pääsi lentämään useammin kuin oli voinut kuvitellakaan, kun helikopteri kuljetti hänet Esbjergistä öljynporauslautoille ja takaisin. Veli halusi olla hippi mutta päätyi öljynporaajaksi, talonomistajaksi ja kahden reippaan lapsen isäksi. Veli olisi silti tunnistanut valheellisten unelmien varjomaan, jollainen Key West myös oli. Kaupunki oli täynnä kuusikymmentäluvun mahdotonta unelmaa eläviä, talvehtineita vanhoja hippejä sekä nuoria, jotka yrittivät luoda uudelleen saman mahdottoman unelman. He kulkivat farkuista leikatuissa sortseissa ja kantoivat mukanaan kitaraa.

Carlos ja minä tulimme hyvin juttuun. Hän oli kuin hyvä ystävä, jonka olin tuntenut kauan, tai kuin isä, joka oli palannut elämääni vuosien jälkeen. Puhuimme kaikesta mahdollisesta. Kerroin Hemingway-harrastuksestani. Tietenkin olin kiinnostunut Hemingwayn tuotannosta, mutta myös hänen elämänsä kiehtoi minua. Sain Carlosin nauramaan, kun osoitin baaritiskiä, jolla ylipainoinen nainen kumosi isoja tuoppeja vielä lihavamman miehensä kanssa, ja kerroin:

Tämä tarina ei tapahtunut tuolla baaritiskillä vaan sillä vanhalla, joka sijaitsi Greene Streetillä, mutta vähät siitä. Eräänä joulukuisena päivänä vuonna 1936 Papa pitää hovia Sloppy Joe’sissa. Sisään astuu kaunis blondi, joka on tullut Key Westiin varta vasten tapaamaan Hemingwayta. Hemingway on iso ja vahva ja matkalla suureen maineeseen. Hän on 37-vuotias. Nainen on Martha Gellhorn, 28-vuotias toimittaja. Hän istuutuu Hemingwayn viereen baaritiskille, ja he juovat samaa tahtia ja puhuvat ja puhuvat niin innokkaasti ja syvällisesti, että Papa unohtaa mennä kotiin Paulinen luo syömään ja vastaanottamaan vieraita, jotka on itse kutsunut. Siitä alkoi kiihkeä suhde, joka jatkui sisällissodan aikana Espanjassa. 41-vuotiaalla Paulinella ei ollut mitään mahdollisuuksia. Suhde vakiintui avioliitoksi, sellaiseksi myrskyisäksi ja intohimoiseksi avioliitoksi, josta kirjoitetaan runoja. Liitto ei kuitenkaan kestänyt, koska Martha oli paitsi kaunis ja seksikäs myös älykäs. Hän kirjoitti Espanjan sisällissodasta hyviä reportaaseja, ehkä vielä parempia kuin Hem itse. Sitä Hemingway ei kestänyt, ja lopulta he vihasivat toisiaan yhtä kiihkeästi kuin olivat alussa rakastaneet.

Carlos kohotti pulloaan:

Otetaan sellaiselle avioliitolle…

Vihalleko?

Suurille tunteille, señor Petersen. Teidän kuvauksenne perusteella heillä oli sellainen suhde, jossa veri virtaa joka päivä niin kuumana ja kiihkeänä, että se sytyttää sydämet paloon. Se on parempi vaihtoehto kuin istua kotona odottamassa ruoka valmiina.

Hymyilin hänelle.

Miksi olette kiinnostunut kuolleesta amerikkalaisesta kirjailijasta? Carlos kysyi.

Kerroin, että kiinnostukseni oli herännyt Madridissa viettämäni vuoden aikana ennen kuin menin naimisiin Mereten kanssa. Minä olin 23-vuotias ja Merete 21-vuotias ja raskaana. Olin asunut melko lähellä yhtä Hemingwayn vanhaa kantapaikkaa ja istunut siellä usein kirjojeni kanssa, koska pikku pensionaatissani oli talvikuukausina hyytävän kylmä. Myöhemmin se oli ollut minun tapani nojatuolimatkailla. Kirjojen kautta olin matkustanut kirjailijan kanssa maailman ympäri. Nyt olin päättänyt tehdä sen oikeasti. Meretellä oli ollut hyvä eläkevakuutus, ja minä suunnittelin käyttäväni sen joutavuuksiin. Tyttärellä oli asiat hyvin, hän opiskeli Århusissa ja asui hyvin kunnianhimoisen ja erittäin tylsän tulevan juristin kanssa. Olin luvannut soittaa Hellelle kun pääsisin Yhdysvaltoihin, mutta en ollut saanut tehtyä sitä vielä.

Carlos kertoi, että hänellä oli ollut vuosikausia tupakkakauppa Key Westin pääkadulla. Kauppa oli vieläkin pystyssä. Hänen isällään oli ollut Kuubassa peräti tupakkaplantaasi, mutta Castro ja hänen kommunistinsa olivat vieneet sen. Carlos sylkäisi Castron nimen suustaan, ja hänen silmänsä mustuivat. Muuten hän vaikutti rauhalliselta ja leppoisalta, mutta kun kyselin tarkemmin hänen menneisyydestään Kuubassa, hän vaihtoi puheenaihetta ja alkoi kertoa elävästi entisajoista Key Westissä. Ennen sinne oli päässyt vain lautalla ja junalla. Saarella sijaitseva kaupunki oli ollut unelias tuppukylä, jota asuttivat erikoiset persoonat. Elämä oli ollut verkkaista, ja omaperäisiin tyyppeihin oli suhtauduttu suvaitsevaisesti. Key Westistä oli matkustettu ahkerasti Kuubaan noin 150 kilometrin päähän. Sinne kulki sekä säännöllisiä lauttavuoroja että yksityisiä kalastusaluksia ja huviveneitä, ja rommin ja sikarien salakuljettajille se oli ollut paratiisi.

Kieltolaista ei ollut koskaan tietoakaan täällä Key Westissä, Carlos sanoi. Sitä Hemingwayn kaltainen mies arvosti. Täällä hän saattoi elää sellaista elämää kuin halusi. Siihen aikaan Yhdysvalloissa oli hyvin siveellistä toisin kuin Key Westissä. Key West oli trooppinen saari kaukana mantereesta.

Ensimmäisenä iltana menimme Sloppy Joe’sista satamaan katsomaan, kun verenpunainen aurinko laski mereen. Auringonlasku veti puoleensa turisteja ja niitä helppoheikkejä, joita etsiytyy samoihin paikkoihin kuin turistejakin – eli nykyään lähes joka maailmankolkkaan. Isot risteilyalukset lipuivat hitaasti laiturista ja katosivat horisonttiin matkallaan uusiin kohteisiin, jotka kuitenkin olivat samanlaisia. Key Westin satamassa oli kojuja, joissa kädestäennustajat ja tarotkorttien tulkitsijat tarjosivat palveluksiaan. Ne eivät kiinnostaneet minua. Toisista kojuista sai juomia ja pikku purtavaa, ja jonglöörit ja muut katutaiteilijat kilpailivat ihmisten huomiosta. Kitschistä huolimatta tunnelma oli oikein mukava. Ostin meille molemmille juomat muovimukeissa, ja me katselimme miellyttävän hiljaisuuden vallitessa, miten aurinko muuttui veriappelsiiniksi ennen kuin katosi mereen.

Pidin kovasti Key Westin rytmistä. Heräsin aikaisin paikallisten kukkojen kiekumiseen. Kaikkialla kaupungissa juoksenteli siipikarjaa – jälleen yksi merkillinen seikka. Nousin seitsemän maissa ja söin aamiaista hotellissani. Se sijaitsi vastapäätä museoksi muutettua Hemingwayn taloa, jossa olin käynyt ensimmäisenä päivänä. Komean ja hyvin hoidetun kaksikerroksisen talon ympärillä oli suljettu vihreä puutarha. Viivyin siellä niin kauan kuin oli tarpeen saadakseni käsityksen ilmapiiristä ja aikakaudesta. Kävin katsomassa hänen sänkyään ja hänen työhuonettaan pienessä tornissa talon sivulla. Kaikkialla oli kissoja, joiden esi-isät olivat Papan ajalta. Niillä oli kuusi varvasta. Olin haaveillut vierailusta Hemingwayn talossa Key Westissä, ja nyt kun viimein pääsin sinne, paikalla oli monia muitakin. Todellisuus ei vetänyt vertoja unelmalle. Yritin saada kosketuksen kirjailijaan tarkastelemalla vanhaa kirjoituskonetta, seinille ripustettuja kuvia, parisänkyä, kylpyammetta ja suljettua puutarhaa majakan varjossa sekä uima-allasta, jonka hänen toinen vaimonsa oli antanut rakennuttaa. Pauline elätti kirjailijaa. Hän maksoi laskut. Hänen isänsä oli rikas. Pauline osti talon ja sisusti sen. Oikeastaan Hemingwayn elämä oli melkoista lorvailua. Hem – millä nimellä ystävät kutsuivat häntä ennen kuin hänestä tuli Papa – nousi aikaisin ja söi mustan keittiöpiian tarjoileman aamiaisen. Sitten hän meni työhuoneeseensa uima-altaan vieressä olevan rakennuksen toiseen kerrokseen ja kirjoitti 300-700 sanaa. Lounaan jälkeen hän nukkui, sitten hän lähti uimaan, kalastamaan tai Sloppy Joen baariin juomaan. Hänellä ei ollut kotona mitään velvollisuuksia, hänen ei tarvinnut huolehtia talosta, lapsista, ostoksista tai ruoanlaitosta. Olisipa saanut olla kirjailija siihen aikaan. Hän kirjoitti kuitenkin muutaman hienoimmista kirjoistaan siinä talossa.

Museossa oli pieni kirjakauppa, jossa myytiin mukeja, postikortteja ja muuta krääsää. Ostin kirjan, joka kertoi Hemingwayn elämästä Key Westissä, ja luin sitä hotellissani. En oppinut kirjasta mitään uutta, mutta minusta oli hauskaa lukea erilaisista tapahtumista ja kuvitella, miten ihmiset olivat viisikymmentä vuotta aikaisemmin kävelleet tuolla samalla kadulla ja astuneet sisälle taloon, joka oli yhä pystyssä.

Hotelliin kuului useita vanhoja puurakennuksia, joiden keskellä oli pieni uima-allas. Aamiainen oli amerikkalaisiin standardeihin nähden vaatimaton: jogurttia, mehua, muffineja marmeladin tai miedon tuorejuuston kera sekä laihaa amerikkalaista kahvia, ja se sopi minulle oikein hyvin. Suurin osa muista vieraista oli mantereelta tulleita amerikkalaisia, jotka olivat paenneet pohjoisen lunta ja jäätä ja tulleet nauttimaan Floridan lämmöstä ja auringosta. Istuin yksin pyöreässä muovipöydässä, kuuntelin ihmisten jutustelua ja viihdyin. Välillä lueskelin uima-altaalla tai jossakin sataman kahviloista. Kävin uimassa kansallispuistoksi muutetun entisen sotilastukikohdan luona. Sieltä sai vuokrata snorklausvälineitä, ja minä kelluin kirkkaassa vedessä katsellen hitaasti uiskentelevia kaloja pelikaanien huojuessa vierelläni kuin toivoen, että hakisin keihään ja hankkisin niille ruokaa. Jätin vuokra-autoni parkkiin ja kävelin. Kaupunki ei ollut iso.

Yhtenä päivänä lähdin kalastamaan tilausveneellä, jonka kustannukset jaoin kolmen muun miehen kanssa. Saalis jäi olemattomaksi. Olin toivonut isoa marliinia tai miekkakalaa, mutta kukaan meistä ei onnistunut saamaan isoja kaloja. Veneen omistaja oli eläkkeelle jäänyt pörssimeklari New Yorkista. Oikeastaan hänellä ei ollut puutetta rahasta, mutta hän oli ikävystynyt ja hänestä oli hauskaa viedä ihmisiä kalastamaan. Hän oli suunnilleen samanikäinen kuin minä ja hän oli asunut Key Westissä viisi vuotta. Hän oli jäänyt varhaiseläkkeelle, koska I made a killing and left in time, kuten hän sanoi. Hänen kanssaan oli helppo jutella. Pidin amerikkalaisista, koska he puhuivat sujuvasti mistä tahansa. Juttukaveria