Tähtäimessä

By Leif Davidsen

Peter Lime on tanskalainen paparazzi-valokuvaaja, jolla on takanaan yli kahdenkymmenen vuoden mittainen ura. Menestystä on riittänyt, ja Peter on osannut olla tarpeeksi häikäilemätön paparazzin työhön. Viimeiset vuodet hän on työskennellyt Madridissa Espanjassa. Kun Peter saa uuden kuvauskeikan, se vaikuttaa melko tavalliselta kutsulta töihin. Mutta tätä poliitikkoa Peterin ei olisi kannattanut kuvata. Pian hän huomaa olevansa keskellä karmivaa rikosvyyhtiä, johon liittyy myös terrorismi – ja Peterin on pelättävä henkensä edestä. Tähtäimessä palkittiin parhaan pohjoismaisen dekkarin Lasiavain-palkinnolla vuonna 1996.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726748703

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen osa

Paparazzi

Nimityksen paparazzi keksi italialainen elokuvaohjaaja Federico Fellini. Hänen elokuvassaan Ihana elämä vuodelta 1959 oli Paparazzo-niminen valokuvaaja. Nykyään paparazzilla tarkoitetaan valokuvaajaa, joka väijyy rikkaita ja kuuluisia ikuistaakseen heidät filmille. Jos paparazzi onnistuu saamaan julkkiksesta hyvän kuvan, siitä käytetään samaa englanninkielistä sanaa kuin palkkamurhasta: se on a hit. Hyvällä kuvalla onnekas ja taitava valokuvaaja voi ansaita sievoisen summan, joskus jopa pienen omaisuuden.

1

Koskaan ei tiedä, milloin maailma romahtaa ja kaikki tuttu ja turvallinen kääntyy yhtäkkiä ylösalaisin. Elämä muuttuu painajaiseksi, jossa tuntee juoksevansa paikallaan kuin hidastetussa elokuvassa samalla kun yrittää herätä ja palata takaisin todellisuuteen. Mutta uni onkin todellisuutta. Elämäni oli ehtinyt yli puolivälin ja arki tuntui turvalliselta ja tyydyttävältä. Olin kiitollinen siitä, että olin löytänyt rakkauden – vaikkakin myöhään – ja saattanut maailmaan lapsen, joka jatkaisi sukua. Tämä voi kuulostaa vanhanaikaiselta, mutta täytettyäni viisikymmentä ja jouduttuani tunnustamaan, että olin lähempänä kuolemaa kuin syntymää, jatkuvuudella oli minulle merkitystä.

Kaikki alkoi kännykän piippauksesta. En voinut olla vastaamatta, vaikka ei olisi kannattanut. Koskaan ei tiedä, mitä puhelu tuo tullessaan. Hyviä tai huonoja uutisia, työasioita, laskuja, pahoitteluja väärästä numerosta, kuolinuutisia, ehkä elämänmuutoksen. Koskaan ei tiedä, mitä voisi mennä sivu suun. Vaikka minulle olikin tullut lisää ikää, en ollut liian vanha tarttumaan uusiin mahdollisuuksiin. Muuten ikä oli tuonut mukanaan yhtä ja toista. Väsymyksen ja huonon omantunnon. Näen tanskankieliset sanat kannettavan tietokoneeni valkoisella ruudulla ja ihmettelen miten helposti ne tulevat, vaikka olen monen vuoden ajan puhunut ja varsinkin kirjoittanut englanniksi ja espanjaksi. Vieraan kielen sanat tuntuvat kuitenkin vääriltä nyt, kun yritän kirjoittaa jotain enemmän kuin lyhyen artikkelin, kuvatekstin, muistiinpanon tai rakkauskirjeen.

Makasin vatsallani ja tunsin auringon poltteen selässäni. Rapautunut kallio korkealla meren yläpuolella oli epämukava lepopaikka. Ranta oli kaukana, mutta kallion halkeamat olivat silti täynnä rannalta lentäneitä pieniä mustia hiekanjyviä. Olin kuin sala-ampuja Bosniassa, hengitin hitaasti ja rauhallisesti ja tunsin auringonsäteet ohuen, vaalean T-paidan ja farkkujen läpi sekä niskassa valkoisen aurinkohatun lierin alla. Takanani kohosi korventuneita ruskeita vuoria. Sisämaassa vuoret muuttuivat suuriksi, korkeiksi ja etäisiksi, mutta täällä rannikolla ne olivat ystävällisempiä, vaikka aurinko oli polttanut ne karheiksi ja karuiksi, ja tuulikin oli jättänyt jälkensä niihin; talvella Välimeren tuulet ovat kylmempiä ja voimakkaampia kuin yleensä luullaan.

Alapuolellani oleva poukama oli autio. Se oli yksi niistä Costa Bravan monista pienistä lahdista, joita meri oli uurtanut rannikkoon vuosituhansien aikana. Muutaman kilometrin päässä pohjoisessa oli Ranskan ja Espanjan raja ja hieman etelämpänä alkoi rannikon turistihelvetti. Ihmiset olivat ahneuttaan tuhonneet rannikon parissakymmenessä vuodessa, vaikka alueella oli asuttu sukupolvien ajan hävittämättä tai muuttamatta mitään. Muutamassa vuodessa Espanjan Välimeren puoleinen rannikko oli muuttunut enemmän kuin kahtenatuhantena edeltävänä vuonna. Lähellä rajaa maisema oli kuitenkin osittain säilynyt entisellään. Kirkkaassa, kultaisessa auringonpaisteessa meri oli taivaansininen ja häikäisevä kuin tietokoneella tehty, paranneltu postikortti. Huvialukset luovivat merituulessa ja selällä kiisi pari kallista pikavenettä perässään valkoinen vana, mutta alapuolellani oleva poukama oli rauhallinen eikä siellä näkynyt jälkeäkään ihmisistä. Tunsin olevani kuin löytöretkeilijä, joka näkee paikan ensimmäisenä. Lahti oli yksi monista, jonne pääsi ainoastaan mereltä, koska kalliot olivat liian jyrkkiä. Kokenut vuorikiipeilijä ehkä selviäisi kallionkielekkeestä, mutta tavalliset turistit pysyivät poissa. Poukama oli kuin turistiesitteiden mainostekstistä: syrjäinen, kaunis ja turmeltumaton keidas keskellä huipputehokasta, pauhaavaa turistimerta.

Olin asemissa vinosti poukaman yläpuolella, paikaltani oli hyvä tähdätä sekä merelle että kapealle hiekkarannalle, jota rosoinen kallionkieleke suojasi uteliaiden katseilta. Pientä kaunista poukamaa ei huomannut kielekkeen takaa jos ei tiennyt siitä. Lisäksi kaksi sahalaitaista kallionlohkaretta suojasi harmaata pulverihiekkaa mereltä päin katselevien uteliailta silmiltä. Jos ei tiennyt mitä etsi eikä käyttänyt kiikareita, poukama oli täysin piilossa. Täydellinen paikka olla yksin. Tai rauhassa kaksin.

Kyyhkyläiset ovat valinneet hyvän paikan, ajattelin tanskaksi, kuten minulla oli tapana odotellessani yksin kohdetta. Niinä hetkinä mietin aina niitä sadasosasekunteja, jotka ratkaisivat oliko tulos täysosuma vai fiasko, ja samalla annoin ajatusteni harhailla ja kierrellä muistojeni labyrintissä, ajattelin rakkaitani tai muistelin elokuvia, kirjoja ja rakkausseikkailuja saadakseni ajan kulumaan ja katoamaan. Kunnes ajasta tuli nada. Tavoittelin olemattomuuden tilaa, jotta tylsyys ei muuttuisi kärsimättömyydeksi enkä olisikaan valmis kun totuuden hetki oli käsillä. Hetki jolloin täysosuman ja fiaskon ero oli kiinni muutamasta sadasosasekunnista.

Pidin silmällä pikaveneitä. Toinen liikkui nopeasti rannan suuntaisesti, sen vanavesi oli kuin viivoittimella piirretty, mutta toinen muutti kurssia, hidasti vauhtia ja suuntasi kohti pikku poukamaa. Kaunis 20-jalkainen vene oli hoikkalinjainen ja kiiltävän valkoinen. Etukannella loikoili nuori nainen, jolla oli yllään vain mustat Ray-Banin aurinkolasit. Ne pukivat häntä. Mies seisoi ruorissa ylävartalo paljaana ja ohjasi veneen maihin tarkkaillen kaikuluotaimella veden syvyyttä. Näin lähellä rantaa saattoi olla petollisia luotoja ja kallionhuippuja, mutta valkoisen moottoriveneen pohja ei uinut syvällä. Tai sitten mies tiesi entuudestaan, miten pujotella kallionlohkareiden välistä – kuten yhteyshenkilöni väittivät.

Sain elantoni ihmisten kyltymättömästä uteliaisuudesta ja halusta nähdä rikkaiden ja kuuluisien nolaavan itsensä. Vaikka minulla oli kahdenkymmenen vuoden kokemus nykyihmisten ahneudesta ja vallanhimosta, hämmästelin yhä, miten moni suurmies oli halukas uhraamaan uransa, avioliittonsa ja asemansa seksin vuoksi. He olivat niin varmoja haavoittumattomuudestaan, että olivat valmiita ottamaan suuria riskejä todistaakseen miehuutensa. Eivätkö he tosiaankaan tienneet, että jokaista salaisuutta kohden löytyi joku joka oli valmis myymään sen?

Olin päätynyt Costa Bravalle useita viikkoja sitten saamani vihjeen perusteella. Sillä tavalla homma toimi. Minulla oli iso joukko tiedonantajia ja yhteyshenkilöitä, joille olin maksanut ja joita olin hoitanut, ruokkinut, kehunut, kannustanut ja imarrellut. He muodostivat laajalle haaroittuvan tiedusteluverkoston, joka piti minut ajan tasalla julkisuuden henkilöiden tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. He osoittivat minulle kohteen ja antoivat tarpeelliset perustiedot, minkä jälkeen minun tehtäväkseni jäi hoitaa logistiikka kentällä, tutkia alue ja järjestää isku. Kaksi viikkoa olin valmistellut iskua kohteeseen, joka lähestyi rantaa onnellisen tietämättömänä aikeistani. Olin saanut harvinaisen tarkat tiedot, jopa veneen nimen. Kun uusi hallitus syrjäyttää vanhan hallituksen, joka on saanut nauttia makeasta vallasta monta vuotta, sen kannattaisi vilkuilla tarkemmin olkansa yli. Varsinkin jos uusi hallitus ilmoittaa arvojensa perustaksi Jumalan, Kuninkaan ja Isänmaan ja jos se nostaa moraalin lipun niin korkealle, ettei sillä ole enää lainkaan yhteyttä todellisuuteen. Ei kannata heittää ensimmäistä kiveä, ystäväiseni, sanoin puoliääneen tanskaksi – kielellä joka yhä tuntui omalta, vaikka en ollut vuosiin puhunut sitä säännöllisesti muuten kuin itsekseni. Hoidin liikeasiat englanniksi ja rakkausasiat espanjaksi ja tarvitsin tanskaa vain niihin sisimpiin, salaisimpiin ajatuksiin, jotka vaativat syvällistä tuntemusta sanojen hienovaraisimmista sävyistä. Silloin tärkeintä ei ole se mitä sanotaan, vaan miten. Tanskalaiset ovat pieni heimo tunnetun maailman äärimmäisellä laidalla, ja kieli on heidän yhteinen heimotunnuksensa. Tanskalaiset tunnistavat toisensa kielen perusteella. Ulkomaalaiset puhuvat vieraalla korostuksella, oikeat tanskalaiset murteella. Tunnistamme toisemme äidinkielemme valheellisen ironisesta, riidanhaluisesta pohjavireestä. Erottaudumme toisistamme kielen vivahteilla joita on mahdoton kääntää, vivahteilla joita kannattelee yhteinen käsitys ironiasta.

Mies ohjasi veneen turvallisesti rantaan. Sitten moottorin ääni hiljeni, ja vene lipui hitaasti viimeiset metrit ennen kuin mies heitti ankkurin ja antoi veneen keinua aalloissa. Kohotin uutta kameraani, tietokoneohjattua teknologian ihmettä. Tiesin tehneeni oikean valinnan ottaessani mukaan 400 millin kauko-objektiivin. Näin molemmat selvästi etsimessä. Nainen oli vähän päälle kaksikymppinen, hänellä oli kiiltävä ruskea iho, ja hänen mustat häpykarvansa erottuivat selvästi auringossa. Hän ei ollut liian laiha eikä liian lihava vaan muodokas. Hän muistutti jotakuta, mutta en muistanut ketä. Tuollaisia virheettömiä vartaloita keikkui kaikkialla St. Tropezista Marbellaan. He vetivät puoleensa rikkaita, mahtavia, keski-ikäisiä miehiä kuin raaka liha kärpäsiä. Heidän täydelliseltä ja ikuisesti nuorelta näyttävä kauneutensa sai miehet unohtamaan oman ruumiinsa rappeutumisen. Nuorilla naisilla ei ollut vielä kokemusta tuskasta, ja he luulivat etteivät he koskaan rapistuisi. Painoin hikisen mutta vakaan etusormeni laukaisimelle, annoin moottoriperän käydä ja otin pikaisen sarjan ennen kuin zoomasin nuoreen naiseen. Miehen kasvot erottuivat tarkkoina naisen takana. Vähän alle viisikymppinen mies oli tumma ja latinalaisen näköinen. Hänellä oli sileäksi ajeltu leuka ja paksut mustat hiukset. Hänen käsivartensa ja hartiansa olivat voimakkaat, mutta mustien ihokarvojen peittämä vatsan alku paljasti, ettei hän ollut enää elämänsä kunnossa. Mies oli hyvin ruskettunut, ja hänen hymyillessään naiselle näin etsimessä tasaisen valkean hammasrivistön.

Mies sanoi jotain ja heitti naiselle kumisandaalit, nainen vastasi hymyillen ja puki sandaalit jalkaansa. Nainen pani maskin silmilleen ja snorkkelin suuhunsa ja liukui alastomana veteen. Vedenalaisilla kallioilla oli paljon merisiilejä, näköjään he tiesivät sen ja suhtautuivat asiaankuuluvan kunnioittavasti pitkiin, pistäviin piikkeihin. Annoin filmin räpsyä loppuun ja sain pari kuvaa naisen alastomasta takapuolesta vedenpinnan yläpuolella ennen kuin jalat ojentuivat ja hän katosi takaisin pinnan alle sulokkaasti kuin delfiini. Hän snorklasi suurissa kaarissa keinuvan veneen ympärillä.

Mies irrotti kannelta pienen kumiveneen, laski sen veteen ja souti rannalle. Hänellä oli punaiset uimahousut ja lihaksikkaat jalat. Eikö hän ollutkin entinen kilpauimari? Mies meloi rantaan ja veti kumiveneen maihin. Hän levitti rannalle viltin ja nosti eväskorin sen päälle. Korista pilkisti hoikka pullonkaula. Nainen ui aivan lähelle ja heitti snorkkelinsa ja maskinsa miehelle, ja tämä nappasi ne kiinni. Nainen kutsui miestä, ja mies sukelsi veteen, vesi ei roiskunut juuri lainkaan kun hän rikkoi vedenpinnan. Mies kroolasi pitkin, sitkein vedoin syvemmälle. Nainen seurasi perässä. Vaihdoin filmiä ja annoin moottoriperän ottaa kuvan toisensa jälkeen. Huono omatunto vihlaisi kerran, tai ehkä se oli kateuden pisto? He leikkivät vedessä kuin lapset ja näyttivät kauniilta pisaroiden roiskuessa heidän ympärillään kaikissa sateenkaaren väreissä. Mutta siitä ei kannattanut välittää. Totuuden hetket olivat käsillä. Nyt oli pidettävä huolta käytännön asioista kuten himmentimestä, sulkijasta, tarkennuksesta ja terävyydestä. Nainen riisui mieheltä uimahousut. Ne kelluivat poispäin kuin punainen meduusa. Mies oli voimakas, hän nosti naisen vedenpinnan yläpuolelle ja suuteli hänen rintojaan. Peiliheijastuskameran moottori napsahteli kuin piiska, ja sen sijaan että olisin vaihtanut filmiä, vaihdoin kameraa ja otin vielä yhden sarjan. Hiki imeytyi T-paitani kankaaseen. Tunsin että paidan selkämykseen kasvoi iso hikiläiskä. He olivat kuin kiimaisia koiranpentuja. Mies ui naisen jalkojen väliin, nosti hänet puoliksi vedestä ja antoi hänen kaatua taaksepäin, niin että vesi roiskui sädekehäksi heidän ympärilleen. Sitten nainen ui miehen luo, kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympärille ja nosti jalkansa hänen vyötärölleen. Siitä tuli kaunis kuva: se oli täynnä rakkautta ja erotiikkaa, mutta ei silti paljastanut mitään. Kuva oli kiihottavampi, kun penetraatio ei näkynyt. Otin pari filmirullaa siitäkin, kun he päättivät yhdynnän rannalla viltin päällä, vaikka niitä kuvia ei luultavasti voisikaan myydä. Ne eivät olleet enää eroottisia vaan pornografisia, enkä minä ollut pornokuvaaja.

Jälkeenpäin he makasivat auringossa onnellisen näköisinä. Niin kuin alastomat ihmiset joskus tekevät, kun he luulevat olevansa yksin. Kun he luulevat olevansa yksin paratiisin puutarhassa ja unohtavat käärmeen, joka on ottanut tuskin puolimetrisen, huipputeknologisen japanilaisen telelinssin muodon ja joka vangitsee onnellisen hetken ja ikuistaa sen kaikkien nähtäväksi.

Mies levitti aurinkovoidetta naisen iholle, ja minulla oli tarpeeksi kokemusta ymmärtääkseni, että paras kuva, se kuva joka lihottaisi lompakkoani seuraavan parin vuoden aikana jopa 200 000 dollarilla, oli kuva jossa oli vähiten seksiä mutta eniten erotiikkaa. Se kuva, jossa ministeri otti rakastajattarensa jalat käsiinsä ja hieroi niitä hitaasti ja aistillisesti. Ehkä naisen pienten, kauniiden jalkojen herkkään ihoon oli kuitenkin tarttunut merisiilin piikki. Nainen nojasi kyynärvarsiinsa ja katsoi jonnekin miehen pään taakse. Hänen kasvonsa näyttivät rauhallisilta ja tyytyväisiltä, ja hänen huulilleen ilmestyi pieni hymy, kun mies otti suuhunsa ensin isovarpaan ja sitten vuoron perään jokaisen täydellisen varpaan ja imi niitä kuin pikkulapsi karamellia.

Bingo, minä sanoin ja lähdin ryömimään pois antaakseni parille hieman kahdenkeskistä aikaa ennen kuin heidän onnensa särkyisi ja elämänsä menisi pilalle ikuisiksi ajoiksi. Silloin kännykkä alkoi soida vieressäni olevassa laukussa. Heikko piipitys ei mitenkään voinut kuulua rannalle saakka. He olivat liian kaukana, ja meren kohina olisi syönyt äänen vaikka se olisikin kantautunut tuulen mukana alas. Mutta vallan miehistä on tullut vallan miehiä juuri siksi, että heillä tuntuu olevan kuudes aisti, jonka avulla he haistavat vaaran ja poliittiset miinakentät. He näyttävät tietävän asioita etukäteen; ehkä he tuntevat että heidän auraansa sohaistaan, itseluottamustaan kolhaistaan. Joka tapauksessa mies nosti päänsä samalla hetkellä kun kännykkä soi, hän katsoi minuun silmiään siristäen kuin olisi aavistanut vaaran vaanivan. Kuin eläin, joka on savannin vesikuopalla juomassa ja tietää leopardin olevan tulossa vaikka ei näe, kuule eikä haista petoa. Toimimme kumpikin samalla tavalla. Minä työnsin käteni laukkuun ja kaivoin puhelimeni esiin, ja hän otti eväskorista kännykän ja valitsi numeron katsoen ylös kohti piilopaikkaani. Ryömin takaperin pois kallion reunalta ja vedin oman kännykkäni esiin. Olisi pitänyt tajuta, että hänellä olisi lähettyvillä turvamies tai kaksi. Vaikka hän käyttäytyikin varomattomasti, hän ei silti ollut mikään idiootti vaan selvästi varuillaan.

Hello, minä vastasin.

Puhelimesta kuului naisen ääni. Hän lausui nimeni tanskalaisittain lim.

Onko Peter Lime? Ääni oli kirkas ja selkeä, nainen kuulosti melko nuorelta enkä tunnistanut hänen puheestaan murretta. Kännykkä on tärkeä keksintö, joka on helpottanut huomattavasti minunlaisteni ihmisten elämää, mutta se on myös kirous.

Tanskassa nimeni lausutaan lim, kuten liima, mutta kun esittelen itseni lausun nimeni mieluiten kuten englantilaiset lausuvat pienen ja kitkerän vihreän limetin nimen: laim, ja puhuessani valokuvistani lisään nimeni perään heittomerkin: Limes pictures. Ulkomailla joudun joskus selittämään, ettei minulla ole mitään tekemistä Orson Wellesin elokuvan tai Wienin viemäreiden kanssa: nimi ei tarkoita kalkkikiveä, vaan se on peräisin pienestä jyllantilaisesta kylästä Ebeltoftin ja Randersin välillä.

Halusin jo nuorena erottua joukosta ja vaadin, että sukunimeni lausuttaisiin englantilaisittain. En halunnut liimaan viittaavaa nimeä. Limen käpykylällä ja minulla ei ole muuta yhteistä kuin nimi, mutta olen kotoisin samantapaisesta paikasta. Se on kuin pölyhiukkanen suuressa maailmassa samalla tavalla kuin minä olin pölyhiukkanen suurkaupungeissa joita kutsuin omikseni, viidakoissa joissa useimmiten metsästin ja kaadoin saaliini silloin kun se uskoi olevansa yksin ja turvassa. Rakastin suurkaupunkien nimettömyyttä – ne eivät tosin suojanneet julkkiksia, joiden kuvista minä sain elantoni. He eivät voineet aina pysytellä piilossa koteloissaan, ja kun he tulivat ulos, minä olin valmiina. Ehkä he tulevat ulos, koska he pohjimmiltaan pitävät kissa ja hiiri -leikistä. Koska he ovat narsisteja ja haluavat todisteita tärkeydestään. Ehkä he todellisuudessa pelkäävät eniten sitä, ettei kukaan enää vaani heitä, koska se tarkoittaisi etteivät he ole enää kiinnostavia, että heidän viisitoista minuuttiaan salamavalojen viettelevässä välkkeessä ovat jo ohi. Tällä median huumaamalla maapallollamme se on kuin huumetta tuhansille ihmisille.

Kuka kysyy? minä vastasin.

Clara Hoffmann turvallisuuspoliisista Kööpenhaminasta, nainen sanoi.

Mistä helvetistä olette saanut tämän numeron?" kysyin ja ryömin samalla taaksepäin kunnes olin varma, että voisin nousta seisomaan ilman että minua nähtäisiin rannalta. T-paita liimautui selkääni, kun kiirehdin autolleni. Lisäsin vauhtia ja kamerat kolahtelivat lonkkaluuta vasten.

Sillä ei ole merkitystä. Onko teillä hetki aikaa?

Ei ole.

Asia on tärkeä.

Niin varmasti, mutta minulla on kiire.

Haluaisin tavata teidät.

En ole Madridissa, minä sanoin.

Olin pysäköinyt kapealle soratielle, joka kulki pellon poikki ja päättyi äkisti kahden kallionlohkareen eteen. Se oli pelkkä kuoppainen peltotie. Paimen, jonka olin nähnyt tullessani, oli pysytellyt paikallaan keskellä lampaitaan, jotka yrittivät löytää ruohoa auringon paahtamilta kallioilta.

Leveälierinen hattu kätki paimenen kasvot. Erotin vain suupielessä törröttävän itse käärityn sätkän. Miehellä oli olallaan vanha reppu ja hän nojasi maalauksellisesti paimensauvaansa. Hänen jaloissaan istui iso takkuinen koira. Toinen koira partioi lammaslauman takana.

Missä te olette? kysyi rauhallinen ääni, joka kuului selkeästi Kööpenhaminasta saakka, mikäli hän nyt soitti sieltä.

En ymmärrä mitä se teille kuuluu.

Asiani on tärkeä ja haluaisin tavata mahdollisimman pian, hän sanoi.

Soittakaa uudelleen parin tunnin kuluttua, minä sanoin.

Haluaisin mieluummin tavata. Soitan Madridista.

Olettepa te varma asiastanne. Minä en ole kotona Madridissa, sanoin.

Eihän hän sitä voinut tietää, koska soitti kännykkääni.

Haluatte varmasti auttaa entistä isänmaatanne, hän sanoi.

En ole mitään velkaa Tanskalle, minä vastasin.

Hän nauroi. Hänen naurunsa oli yhtä soinnukas kuin hänen äänensä.

Asun Hotel Victoriassa, hän ilmoitti.

Okei, minä sanoin, lopetin puhelun ja hölkkäsin loppumatkan autolle. Olin vuokrannut upouuden nelivetojeepin viikkoa aiemmin. Heitin kamerat takapenkille ja lähdin liikkeelle niin vauhdikkaasti, että sora sinkoili takanani. Paimen käänsi päätään hitaasti kuin se olisi ollut jalustaan kiinnitetty kamera ja seurasi katseellaan autoa, joka tärisi ja mutkitteli peltotiellä. Lampaat etsivät kaikessa rauhassa ruohoa ja rikkaruohoa, vain muutama niistä nosti päätään ja painautui toisiinsa,kun ajoin pois pölypilven keskellä. Vasta aivan liian myöhään tulin ajatelleeksi, että pilvi saattoi näkyä rannalle.

Olin perustanut tukikohdan viidenkymmenen kilometrin päähän pieneen Llancan lomakylään. Yritin pitää jeepin kapealla, mutkittelevalla vuoristotiellä, joka kiemurteli rannikkoa pitkin kuin musta asvalttinauha. Asvaltti höyrysi helteessä. Kesäkuu oli vasta alkanut, mutta siitä huolimatta oli jo hirvittävän kuuma. Todennäköisesti kesästä tulisi jälleen pitkä, kuuma ja kuiva. Turistit olivat saapuneet, ja minulla oli vaikeuksia ohittaa raskaita asuntovaunuja vetäviä autoja, jotka olivat aloittaneet pitkän vaelluksensa kohti etelän rantoja. Ajoin kuin espanjalainen. Päästin jeepin vauhtiin alamäessä, tein äkkijarrutuksen ennen tiukkaa mutkaa, annoin pienen tehokkaan auton luisua kaarteeseen ja lähdin kipuamaan seuraavaa mäkeä ylös. Toisinaan sain ylämäessä mahdollisuuden ohittaa turistin tai löyhkäävän kuorma-auton, jonka paksu pakokaasuvana tanssi kasvojeni ympärillä avoautossa. Meri vasemmalla puolellani oli taivaansininen, ja silloin tällöin alapuolellani näkyi pieni valkoinen kylä. Tuuli tuiversi hiuksiani ja olin hyvillä mielin, koska tiesin että työn tulos oli laukussa takapenkillä. Iloitsin kotiinpaluusta Amelian ja Maria Luisan luo, paluusta omaan kaupunkiini, ja kuten tavallista, onnistuminen vaikeassa tehtävässä tuntui sanoinkuvaamattoman hyvältä. Oikeastaan minun ei olisi tarvinnut enää tehdä juurikaan töitä, mutta en tiennyt miten muutenkaan olisin saanut päiväni kulumaan. Amelia oli pakottanut minut myöntämään, että sain työstä – itse metsästyksestä ja saaliin kaatamisesta – lähes eläimellistä tyydytystä. Protestanttinen tanskalainen taustani vaikutti varmasti myös, vaikka olin asunut Espanjassa yli kaksikymmentä vuotta. Otsasi hiessä tulee sinun leipäsi ansaitseman. Ilman työtä ei ole identiteettiä. Tanskalaiset kysyvät ensin ammattia ja esittäytyvät vasta sen jälkeen.

Matka sujui hitaasti, vaikka ajoin rohkeasti mutkittelevalla tiellä. Liikenne oli vilkas, ja minulla meni viidenkymmenen kilometrin taittamiseen melkein kaksi tuntia. Kaksi kertaa jouduin odottamaan jonossa tietyön vuoksi. Kello oli melkein kolme, kun saavuin Llancaan. Kaupunki oli suljettu siestan ajaksi. Turistit tietenkin talsivat ulkona, mutta paikalliset olivat kotona syömässä lounasta tai katsomassa televisiota. Hotellini oli satamassa, ja sen vieressä oli kaunis luonnon hiekkaranta. Rannalla oli vieri vieressä perheitä ottamassa aurinkoa keltaisella hiekalla tai uimassa tyynessä vihreässä vedessä. Äänet kuuluivat kuin märän pumpulin läpi. Aurinkorasvaa levitettiin hellin käsin paljaalle selälle. Isä auttoi varovasti pikkulasta uimarenkaan kanssa. Joku poika kiusasi pikkusiskoaan ja sai äidiltään nuhteita. Teinipoika kroolasi vesi roiskuen tehdäkseen vaikutuksen kahteen tyttöön, joilla oli hammasraudat ja hyrräävät hormonit. Pariskunta suuteli. Mies käänsi laiskasti romaanin sivua. Rakastunut pari nousi ja käveli kädet toistensa ympärillä hotellilleen iltapäivärakastelulle.

Olin janoinen, hikinen ja nälkäinen. Ennen vanhaan olisin nyrpistänyt nenääni rannalla näkemälleni perheonnelle. Isälle, äidille ja lapsille, jotka istuivat yhdessä rannalla punaisiksi kärventyneinä ja itsetyytyväisinä. Aikoinaan olisin ollut hieman kateellinen, vaikka en ikinä olisi myöntänyt sitä varsinkaan muille. Mutta nyt muiden perheiden ilot ja surut eivät liikuttaneet minua, sillä minulla oli oma perhe. Olin ollut yksinäinen susi ja uskonut viihtyväni parhaiten yksin. Olin ajatellut että ihminen voi olla yksin olematta yksinäinen, että minä olin yksin mutta en yksinäinen. Nyt kuitenkin rakastin perhe-elämääni ja ymmärsin, että olin ollut sekä yksin että yksinäinen. Sain suurta tyydytystä siitä, että minua tarvittiin. Että joku oli riippuvainen minusta ja että minun tekoni vaikuttivat läheisiini. Tekoni liikuttivat lähimmäisiäni ja niillä oli merkitystä heille. Minun perheelleni. Jo sen sanominen teki minut onnelliseksi. En ansainnut rahaa pelkästään itselleni, vaan rahoillani oli vaikutusta myös kahden muun ihmisen onneen ja hyvinvointiin.

Pysäköin jeepin sivukadulle lähelle hotellia. En mennyt heti hakemaan avainta vaan join baaritiskillä ison lasin vastapuristettua appelsiinimehua ja söin erinomaista ilmavaa tortillaa, jossa oli pieniä perunan ja sipulin paloja. Hotellin vieressä sijaitseva baari oli tyypillinen meluisa espanjalaisbaari: yhdessä nurkassa pauhasi televisio, lattialla oli paperiroskia ja tupakantumppeja, pöydät olivat laminoituja, ilmassa leijaili öljyn ja valkosipulin tuoksu, ja kuppien, lasien ja espressokoneen miellyttävä kilinä, kolina ja suhina muodostivat elävän äänimaton. Seinän koristeena oli kaksi julistetta: toinen oli vanha turistimainos Costa Bravan repaleisesta rannikosta ja toinen kuvasi Barcelonan jalkapallojoukkueita kautta aikojen. Nuori Michael Laudrup hymyili voitonvarmasti useissa kuvissa, jotka olivat peräisin ajalta jolloin hän johdatti joukkueen mestaruudesta toiseen. Lounaalla oli enimmäkseen paikallisia. Poltin savukkeen, join tuplakahvin ja annoin adrenaliinin tasaantua ja rauhan laskeutua. Puhelin hetken jalkapallosta baarimikon kanssa. Hän oli lukenut iltapäivälehdestään Barcelonan alamäestä. Seura ei ollut enää ykkösenä, vaan kolmannella sijalla. Kataloniassa se tarkoittaa alamäkeä. Barcelonan täytyy voittaa mestaruus, tai muuten joukkue on fiasko. Itse kannatan Real Madridia, mutta juttelimme sopuisasti. Yritin rauhoittua. Iskun jälkeen minulla oli aina samanlainen olo kuin harjoiteltuani kaksi tuntia karatea japanilaisten salilla Calle Echégaraylla. Olin samanaikaisesti virkeä, iloinen ja uupunut. Isku vaati huolellista suunnittelua, valmistelua ja logistiikkaa, ja lopulta muutama sadasosasekunti ratkaisi, oliko lopputulos täysosuma vai epäonnistuminen. Filmissä tai kamerassa saattoi olla vikaa. Mikroskooppisen pieni hiekanjyvä sulkijassa saattoi pilata kuvan. Ehkä käteni oli tärähtänyt tai olin arvioinut valon väärin. Uhri saattoi näyttää epätarkalta ja häntä oli mahdoton tunnistaa kuvasta. Sata asiaa saattoi mennä pieleen.

Kävin kylvyssä ja pakkasin ennen kuin soitin Madridiin. Valotetut filmit olivat lukitussa kameralaukussa ja vaatteeni käytännöllisessä lentolaukussa. Minulla on tapana matkustaa kevyesti ja pesettää vaatteeni hotellissa tai ostaa tarvittaessa uusi T-paita. Oscar palasi tavallisesti työpaikalle neljän maissa,vaikka moni muu toimisto Madridissa avasi ovensa vasta viideltä. Käytäntö oli muuttumassa. Päivärytmi alkoi olla yhä eurooppalaisempi, mutta ihmisiä oli vieläkin vaikea tavoittaa perinteiseen siesta-aikaan. Varsinkaan valtion virkamiehiä. Siestatunnit vietettiin liikelounaalla, perheen luona, rakastajattaren pienessä intiimissä asunnossa tai syrjäisessä hotellihuoneessa. Minulla oli yleensä Oscarin kulloisenkin rakastajattaren numero, mutta soitin siihen vain hätätilanteessa. Vaimon luota Oscarin tavoitti lähinnä sunnuntaisin, Oscar ja Gloria olivat järjestäneet asiansa sillä tavalla. Gloria oli kookas ja yhä hyvin viehättävä nainen, mutta hän ei pystynyt enää kätkemään sitä tosiseikkaa, että lähestyi viidenkymmenen ikävuoden rajapyykkiä. Se ei tosin näyttänyt haittaavan Gloriaa, joka pyöritti kukoistavaa asianajotoimistoa ja piti siinä sivussa huolen siitä, että nuoret rakastajat todistivat hänen olevan haluttava. Espanjalaiset ovat käytännöllisiä rakkausasioissa. Oscar ja Gloria eivät edes harkinneet eroa – eikä se johtunut katolisesta uskonnosta. Lakien puolesta he olisivat voineet erota halutessaan. Mutta he viihtyivät yhdessä, ja heidän yksityiselämänsä ja yhteiset liiketoimensa olivat kietoutuneet niin tiiviisti yhteen, että avioerosta olisi hyötyä vain kaikille niille asianajajille, joita tarvittaisiin hoitamaan pesänjakoa.

He olivat ystäviäni ja liikekumppaneitani, me olimme tunteneet toisemme yli kaksikymmentä vuotta. Me tutustuimme Francon kuoleman jälkeisinä kaoottisina, toiveikkaina vuosina. Oscar oli kaksimetrinen saksalaistoimittaja, hän kirjoitti useisiin pieniin vasemmistolehtiin. Gloria oli kaunis oikeustieteen opiskelija, joka oli laittoman kommunistisen puolueen jäsenkirjastaan yhtä ylpeä kuin jos se olisi ollut yksi tsaarin kadonneista kruununjalokivistä. Minulla ja Glorialla oli lyhyt, kiihkeä suhde, mutta kaikki näyttivät makaavan kaikkien kanssa siihen aikaan kun puhuttiin punastumatta tovereista, ja suhde päättyi pian ilman katkeruutta. Oscar ja Gloria olivat toinen juttu. He rakastuivat päätä pahkaa ja olivat kaikkien odotusten vastaisesti pysyneet yhdessä, vaikka uskollisuus ei ollut viime vuosina näytellyt tärkeää roolia heidän suhteessaan. Olimme olleet yhdessä nuoria, köyhiä ja vallankumouksellisia, ja meistä oli tullut yhdessä rikkaita. He olivat minun toinen perheeni. Heillä ei ollut lapsia. Se oli tarkoituksellista. Glorialle oli tehty kerran abortti Englannissa siihen aikaan kun abortti oli kielletty Espanjassa, ja sen jälkeen hän oli suhtautunut laittomiin e-pillereihinsä kuin vallankumoukselliseen miekkaan, jonka hän suuntasi päin paavia ja kaikkia muita vanhoillisia, taantumuksellisia idioottimiehiä, jotka halusivat päättää hänen elämästään. Kun Gloria alkoi kaivata lapsia, oli liian myöhäistä. Hetki oli jo ohi, eikä hän tullut enää raskaaksi. Jos pettymys oli katkera, hän kätki sen hyvin. Oscarille asia oli yhdentekevä. Jos Gloria halusi lapsen, Oscar ryhtyi mielellään isäksi. Kun kävi ilmi että Gloria ei voinut saada lasta, he jatkoivat entiseen malliin tekemättä asiasta sen suurempaa numeroa, ja parin vuoden kuluttua he eivät enää puhuneet siitä.

Ajattelin heitä, kun pakkasin hiestä läpimärät farkut ja Tpaidan lentolaukkuuni ja puin ylleni puhtaan paidan ja vaaleat housut. Join pari kylmää colaa minibaarista. Viime aikoina olin alkanut miettiä lapsuuttani ja nuoruuttani. Olin niin onnellinen ja niin tyytyväinen elämääni, ettei minulla ollut minkäänlaista ikäpaniikkia, mutta ihminen alkaa usein katsoa taaksepäin silloin kun hän tajuaa, että nuoruus on lopullisesti ohi. Että elämän lakipiste on ylitetty. Että tiettyjä asioita ei voi enää tehdä, vaikka haluaisikin. Jos katsoo taaksepäin ja yrittää ymmärtää elämäänsä, voi löytää muistoja joiden kautta voi ehkä paremmin selvitä tulevista vuosista, hitaasta liukumisesta kohti vanhuutta ja parhaassa tapauksessa armollista kuolemaa.

Soitin hotellihuoneeni puhelimesta Oscarin suoraan numeroon. Hän vastasi heti. Silloin kun tutustuimme, Oscar ei osannut espanjaa, joten olimme alusta saakka puhuneet keskenämme englantia. Vaikka Oscar puhui nykyään sujuvaa espanjaa, puhuimme silti edelleen englantia kun olimme kahden. Se tuntui luontevimmalta.

No, kuomaseni, kuului Oscarin käheä, tumma ääni. Miten meni?

Sain sen, minä sanoin.

Ja?

Se on melkein Jacqueline, minä sanoin. Eli pane koneisto käyntiin.

Olet taitava ja kyyninen poika.

Mies on porvariministeri.

Muuten joutuisakin hankaluuksiin Amelian kanssa, Oscar sanoi, ja kuulin naurun hänen äänessään. Hän piti kovasti Ameliasta, mutta hän ei ollut vieläkään tottunut ajatukseen, että minä olin naimisissa ja uskollinen vaimolleni. Että minusta oli tullut vanhoilla päivilläni porvarillinen. Että kuuntelin vaimoani ja kunnioitin hänen näkemyksiään. Onneksi tulimme kaikki neljä hyvin toimeen.

Tuon materiaalin huomenna, minä sanoin.

Hoidan teknikon paikalle.

Teen kuvat itse, minä ilmoitin.

Tarvitaanko asianajajaa?

Kuvat on otettu yleisellä rannalla.

Oscar ja minä emme yleensä puhuneet asioista niiden oikeilla nimillä puhelimessa. Espanjan valtiolla on iso ja tehokas turvallisuuskoneisto, joka ei aina suhtaudu vakavasti perustuslain puhelinkuuntelua koskevaan kohtaan. Espanja on eurooppalainen maa, jossa esiintyy terrorismia, ja siksi kansalaisoikeudet jäävät usein veren ja väkivallan jalkoihin.

Miten yleisellä?

Täysin yleisellä. Se ei ole yksityisaluetta. Rantaa voi käyttää kuka tahansa, jolla on vene.

Panen koneiston käyntiin. Milloin tulet kotiin?

Vaihdan autoa ja ajan Barcelonaan nyt heti, tulen ensimmäisellä lennolla.

"Okei. Signing off, old boy", Oscar kuulosti tyytyväiseltä, mikä oli nykyään harvinaista, paitsi silloin kun oli tiedossa rahaa.

Kerro terveisiä Glorialle, minä sanoin.

Will do,old boy.

Maksoin hotellilaskuni ja menin jeepille. Minulla oli kädessä lentolaukku ja toisella olalla kameralaukku, jonka sisältämät negatiivit lihottaisivat minun ja Oscarin pankkitilejä tuhansilla ja taas tuhansilla dollareilla.

Vinosti jeeppiä vastapäätä oli pysäköity uusi musta Mercedes. Autosta nousi kaksi miestä, jotka jäivät seisomaan käsivarret ristissä rinnan päällä. Toisesta selviäisin helposti. Pienellä, lihavalla miehellä oli leveät, voimakaspiirteiset kasvot ja kalju pää. Hän ei näyttänyt kovin hyväkuntoiselta. Hän näytti juuri siltä mikä luultavasti olikin: kalliilta PR-pojalta, joka oli palkattu pelastamaan isäntänsä pulasta. Mutta toisella, noin kolmikymppisellä miehellä oli takin alla lihaksikkaat käsivarret, ja itsevarma hymy leikitteli mustien aurinkolasien alapuolella. Silti hän ei näyttänyt vaaralliselta. Hän näytti kehonrakentajalta, ei taistelijalta. Hänen lihaksensa oli rakennettu pumppaamalla, niissä ei ollut sitä jänteikästä sitkeyttä, jota minun salillani tavoitellaan. Kuumuudesta huolimatta molemmilla miehillä oli puku päällä. Hyvin istuvat kevyet kesäpuvut eivät näyttäneet hiostavilta. Lammaspaimen oli juoruillut. Paimen osasi lukea ja kirjoittaa. Ainakin niitä lukuja ja kirjaimia, jotka löytyvät Avisvuokraamon omistaman auton rekisterikilvestä.

"Oye, hijo de puta", gorilla tokaisi. Hän oikaisi selkänsä ja liu’utti kätensä rintaa pitkin alas. Hän näytti leppoisalta, mutta osasin lukea merkkejä. Sivukadulla ei ollut muita ihmisiä. Pääkadulta kiiri vähitellen käynnistyvän liikenteen ääniä, ja kuulin