Syvä matka

By Erkki Ahonen

Geekakkoset, geeykköset ja geenollat kohtaavat. Erkki Ahosen tieteisromaani vie lukijat tulevaisuuteen, jossa vastaukset ihmiskunnan perimmäisiin kysymyksiin löytyvät avaruudesta.Geekakkosiksi kutsuttu ryhmä 15–18-vuotiaita nuoria lähetetään avaruusmatkalle. Heitä sanotaan myös kosmiseksi sukupolveksi. Ryhmän tajuntaa on laajennettu, ja heidät on kasvatettu avaruusmatkoja varten. Matkustajat törmäävät mysteereistä suurimpaan: mustaan aukkoon. Sen tuolta puolen löytyy jotain äärimmäisen tuttua: Lappi!-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 1, 2021
• ISBN: 9788726692167

Book preview

www.egmont.com

Ranta

Nuoret näköjään pitivät lomastaan. Ja mikäpä olikaan kun täällä oli ilmaa ja aurinkoa ja pitkä loistava hiekkainen ranta jolla he loikoivat ja josta he välillä juoksivat sulavana nauhana tasaisesti lainehtivaan mereen. Auringon laskettua alkoi tropiikin lempeä yö ja sen tuloa he viettivät tanssimalla ja kävelemällä pareittain puitten alla. Nämä olivat asioita joita sen ikäiset arvostavat. Ja miksei arvosta minunkin ikäiseni, vaikka hetkittäin tunsin itseni aika yksinäiseksi täällä. Olin matkanjohtaja, sen myötä tulivat määrätyt asiat, enkä ikänikään takia voinut luontevasti pyrkiä tuohon huolettomaan joukkoon. Pidin hallussani rantakaistaa vähän sivummalla, kävin yksinäni uimassa, ja iltaisin join tasaisesti muutaman lasillisen ja tyydyin soittamaan heille levyjä. Komensin heidät maata sopivaan aikaan ja menin kävelemään rannan päästä päähän. Kävellessäni mietin vähän katkerana, etten koskaan voisi saada sitä vapautuneisuutta joka näiden nuorten ihmisten kehoissa luonnostaan kierteli. Mutta eräät muut seikat korvasivat kyllä sen.

Minulla oli vastuu ja yksityiskohdat mietittävänä. Meillä oli vielä kaksi päivää aikaa täällä. Iltapäivän ohjelmaan vielä tänä samana päivänä kuului käynti saarilla, ja huomenna ei muuta ohjelmaa olisikaan kuin lähdön valmistelu. Istuin kokoontaitettavassa ranta-tuolissa ja katselin sinisenutuista taivaanrantaa josta aallot pyörivät säännöllisinä tänne. Ylihuomenna olisin taas räntäsateisessa joulukuisessa Helsingissä ja valuisin ihmisten mukana täpötäysillä kiireisillä kaduilla. Mutta nyt olin vielä täällä, ja oli turha murhe miettiä näitä seikkoja. Olimme lomalla, ja asiat tapahtuivat ohjelman määräämässä jäijestyksessä. Vielä tänään ja huomenna minun ei tarvinnut kärsiä Pohjolan apeaa vuodenaikaa.

Istuin tuolissani ja paimensin nuoria jotka nauroivat ja juoksivat ja uivat ja haijoittivat viattomia eroottisia pelejään. En voinut olla hymyilemättä katsoessani sitä. Niin röyhkeitä ja estottomia kuin he olivatkin, tässä yhdessä asiassa, lähestyessään määrätyssä tarkoituksessa toisiaan tyttöinä ja poikina, he olivat historiallisen estoisia. Istuin vähän ylempänä ollakseni häiritsemättä. Pari poikaa yritti lainelautailua, mutta tuulta ei ollut tarpeeksi eikä aalto tahtonut kantaa. Joukon pääosa makasi ja istui lähellä vedenrajaa ja antoi auringon täydentää rusketustaan. Minusta he eivät näyttäneet välittävän nyt sen enempää kuin muulloinkaan. Olin parikin vertaa heidän ikäisensä, eikä ennenkään nuorisojoukko ollut kiinnostunut itseään varttuneemmista. Heille oleminen oli pääasiassa vielä omassa olemuksessa oleilua, ja toinen ihminen oli vain välttämätön tausta ja ehkä iltapäivän ihastuksen kohde. Mutta tiesin että katoamiseni kymmeneksi minuutiksi saisi heidät heti levottomiksi. Takasin heille turvallisuuden täällä ja vapauden hetkellisesti leikkiä, niin muumio kuin olinkin. He olivat vastuullani, ja he tunnustivat sen, tällä matkalla jonka kaikki yritimme ottaa mahdollisimman luonnollisesti. He onnistuivat siinä ainakin päällisin puolin paremmin kuin minä, vaikka asian olisi pitänyt olla päinvastoin.

Juoksin veteen ja kahlasin niin pitkälle kuin pystyin ja sukelsin aallon alle. Pintaan tullessani suussani oli vettä, suolaista merivettä. Purskautin sen pois, uin voimakkaasti pari kolme aallonväliä ja jättäydyin kellumalla ajautumaan rantaan. Syvyyttä tälle siniselle taivaalle antoivat sinne tänne sirotellut valkeat pilvet. Muistin että olin rakenne, hyvin vanha rakenne, niin kuin jokainen olio. Kelluessani, veden kantaessa tunsin voimantunteen, ilon siitä että kokonaan uusi käsitys todellisuudesta oli viimein avautunut ja aloittanut aineellisen todentumisensa. Käänne oli niin uusi, historiallisesti, että se miltei jysähtäen iski tajuntaan ja silloin ei voinut olla oudoksumatta sen koko ruumiiseen tuomaa tunnetta. Olimme läpi, olimme vapaat! Tai olimme ainakin vapaampia kuin aikanamme vanhassa kärsineessä maailmassa, joka nyt oli menossa mailleen. Tunsimme rakenteen ja osasimme hyödyntää sitä. Annoin veden kantaa ja tunsin itseni samalla kertaa hyvin vanhaksi ja hyvin nuoreksi kokonaisuudeksi. Olin kokonainen, viimeinkin, ja tiesin että juuri sen tajuamisessa oli sen salaisuus.

Suola kimmelsi pieninä häikäisevinä kiteinä käsivarrellani kun istuin taas tuolissa ja vahdin nuoria. Vasemmalla ranta kaartui mereen ja peitti osaksi näkyvistä kaukana hyvin himmeinä meressä kelluvat saaret. Takanani mantereella maa kohosi nopeasti vuoriksi. Ajaisimme iltapäivällä saarille vanhalla maise-mabussilla. Olimme tämän viiden päivän aikana kolunneet kaikki nähtävyydet lähistöllä ja nyt viimeisenä kohteena oli siis käynti saarilla geenollia tapaamassa. Minulle kohde oli luonnollisesti tuttu aikaisemmilta käynneiltä, mutta nuorille retki olisi taatusti mielenkiintoinen. Katsoin kelloa. Tunnin päästä söisimme ja retki alkaisi sitten. Suljin silmät ja katselin luomien läpi aurinkoon. Valo tuli punaisenoranssisina renkaina jotka laajenivat ja supistuivat.

Joku kosketti olkapäätäni. Se oli kakkostyttö. Näin isot ujot silmät. Hänellä oli kädessään joku kummallinen rannan lätäköstä löytynyt kala. Se oli kyhmyinen ja sarvekas, ja hetken sitä katseltuani komensin tytön viemään sen heti mereen.

Näköalan vuoksi ajoimme ensin vuoren kuvetta ylös muutaman kilometrin korkeuteen. Ohjelma pysäytti siinä bussin pystysuoran seinämän kylkeen ja antoi meille aikaa katsella. Olin ollut täällä ennenkin, ja joka kerran minun oli täytynyt myöntää että harvoin sain katsella niin ottavaa näkymää. Korkealta meri ja saa-ret tulivat vasta edukseen. Täällä täytyi olla ilmassa jokin poikkeava kokoomus, määrätty kosteus tai jokin muu, joka antoi näkymälle odottamattomia vivahteita. Saaret nousivat merestä kuin kangastus, aineettomina. Tytöt huudahtelivat innosta. Ohjelma liu’utti bussia seinämän vieressä syvä pudotus allamme. Katsoja aisti itsekin tulevansa jotenkin aineettomaksi, painottomaksi. Maisema, rosoinen seinämä ja tärinätön liukuminen tyhjän päällä aiheuttivat sen.

Bussia ohjaava tietokoneohjelma salli meidän katsella kohtuullisen ajan ennen kuin se aloitti melkoisen vauhdikkaan pudotuksen merenpinnan tasolle. Tytöt kirkuivat niin kuin vain tytöt voivat kirkua Linnanmäen vuoristoradalla. Tunsin painoni kevenevän ja vatsanpohjassani kävi miellyttävän kirpeä vihlaisu. Pian aallot vyöryivät allamme melkein käden ojentaman päässä. Näytti kuin hypähtelisimme vihreän aallon harjalta toiselle. Kohta ne alkoivat vilistää ohi kun ohjelma nopeutti kulkua. Bussi oli vanhaa kuputyyp-piä, varmaan jo puolen vuosikymmenen takainen, mutta toimintakuntoinen ja luonnollisesti varmakäyn-tinen. Matkustajasta tuntui kuin hän olisi istunut pelkällä soikealla levyllä johon istuimet oli kiinnitetty. Ne olivat ellipsin muotoisessa kehässä, ja saatoimme kukin katsella esteettä ulos. Kenttiä luova koneisto ja tunnistuselimet olivat jossakin jalkojemme alla levyn peitossa.

Saaret sijaitsivat Toisen Mantereen kupeessa, sen jonka rannalla olimme loikoilleet. Mielenkiintoisiksi saaret teki se että siellä olivat geenollien kylät. Oli luonnollisesti kaikella tapaa huolehdittu siitä, ettei tapaisemme turistiryhmä millään lailla häirinnyt niitä tai muuta saarten eläimistöä. Saaret olivat tavallaan paratiisi ennen syntiinlankeemusta, tätä välttämätöntä mutta aina julmaa tapahtumaa, jonka oma rotumme-kin oli saanut joskus ylikäydä. Ohjelma selosti juuri kulttuuriantropologian viimeisin käsittein geenollien kehitystasoa ja ennusteita joita oli laadittu tälle kehitykselle.

Suurimmalla saarella, sen ylätasangolla, ne asuivat. Mainoslehtiset nimittivät niitä syystäkin planeetan kaunistukseksi. Ohjelma selitti nuorille ettemme saisi ottaa niihin yhteyttä. Geenollien täytyi saada elää omaa elämäänsä, metsästellä tasangollaan ja alapuolella leviävissä metsissä, kalastella saaren sisäjärvissä ja merestä pistävissä laguunintapaisissa muodostumissa. Ohjelma selitti että nämä laguunit olivat todistus saaren muinaisesta tuliperäisestä toiminnasta, jota siis tälläkin planeetalla oli joskus ollut. Se ettei yhteyttä geenolliin saisi ottaa oli ainakin minulle selvää ja oikeudenmukaista. Nuorten joukosta kuului sen sijaan tavanomaista kapinamutinaa. Ohjelman antama kielto oli kuitenkin ehdoton, ja kone painotti kieltoa varmemmaksi vakuudeksi. Jonkun tytön, ehkä monenkin, täytyi luopua haaveesta tuoda pieni suloinen parivuotias geenollanpoikanen kotiin matkamuistona tältä matkalta ja näiltä saarilta. Tehtiin selväksi ettei se ollut mahdollista.

Ohjelma pälpätti käyttäytymisohjeita. Ajaisimme kylien yli ja saisimme katsella geenollien puuhailuja aivan läheltä. Jokaisen tuli istua rauhallisesti paikallaan ja vain tarkkailla. Oli tavallista etteivät geenollat tiedostaisi meitä vaikka olisimme pitkätkin ajat heidän näkökentässään. Olisimme niin epätavallinen ilmiö heidän havaintomaailmassaan ettei heillä olisi koke-muskapasiteettia tietää läsnäoloamme. Menisimme heidän havaintokykynsä ulkopuolelle. Tuli istua ja katsella ja välttää äkkinäisiä liikkeitä. Joku yksilö saattaisi rikkoa havaintovallin ja käyttäytyä omituisesti, mutta siihen ei saisi kiinnittää huomiota. Olimme heille tabu, käsittämätön ja pelkoa tuova ilmiö joka tuli ja meni.

Kone osasi luonnollisesti suojata meidät syvempään, kentän kätköön, mutta se ei olisi tarpeen jos voimakkaita tiedostumia geenollien puolelta ei tulisi läpi. Pujahtaisimme kenttään jos pieniäkin oireita mas-sahysteriaan ilmenisi. Mahdollinen yksityisen geenol-lan hämmennys olisi ohimenevää. Tuli tarkastella välinpitämättömästi, ohjelma painotti, sillä kaikenlainen huomion keskittäminen voisi aikaansaada tiedostu-man. Ja kone varoitti nuoria ankarasti ja tarkoituksenmukaisesti. Jos nämä eivät jaksaisi käyttäytyä rotumme tasoa kunnioittavalla tavalla sen olisi pakko sulkea meidät kenttään ja silloin kaikki havainnointi vaikeutuisi. Pahimmassa tapauksessa se sulkisi meidät kokonaan ulos ja luovuttaisi geenollien elämänmenoa vain visiona. Ohjelma tuntui tietävän, että tällainen alkuankaruus oli tarpeen kun lastina oli vajaa tusina teini-ikäisiä, olkoonkin että he olivat geekakkosia, sikiökaudelta asti testattua ja kaikella lailla valikoitunutta porukkaa. Ohjelma tiesi, että laatunsa mukaisesti tämä joukko oli erittäin altis hajaantumaan ja käyttäytymään hetkellisten impulssien ajamana. Heidän tajuntansa laatu oli tosin laaja mutta vielä ohut ja hajanainen, eikä sen kummempaa heiltä vielä vaadittukaan.

Niin, he olivat geekakkosia, ensimmäinen alusta asti ohjelmoitu ja koulittu kosminen sukupolvi. Jotakuta saattavat loukata ilmaisut ’ohjelmoitu’ ja ’koulittu’, mutta näitä sanoja ei tulisi käsittää väärin. Jokainen sukupolvi on ollut iät ja ajat ohjelmoitu ja koulittu, ja tämä poikkesi edellisistä vain siinä, että heidän kohdallaan ohjelmointi ja kouluttaminen oli tehty järkiperäisesti ja viimeistä tietoa käyttäen. Valiutuneita he olivat siinä mielessä että jokaisesta