Santahaminan salaisuudet

By Jukka Parkkari

Mitä kiinalaiset ja venäläiset haluavat Santahaminasta?Eletään 2000-luvun alkua Helsingissä. Santahamina on Helsingin edustalla oleva saari, joka on kokonaan sotilasaluetta. Helsinkiläisille Santahamina on tuttu lähinnä paikkana, jossa moni nuori mies suorittaa asevelvollisuutensa. Harva kuitenkaan arvaa, että Santahamina herättää maailmalla suurta kiinnostusta. Miksi kiinalaiset ovat yhtäkkiä kiinnostuneita Santahaminasta ja sen salaisuuksista? Helsingissä liikkuu myös venäläisiä vakoilijoita, joiden agendalla on Santahaminaan tutustuminen, keinoja kaihtamatta.Santahaminan salaisuudet on jännittävä romaani vakoilusta ja kansainvälisistä suhteista.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 16, 2022
• ISBN: 9788728519578

Book preview

Santahaminan salaisuudet

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2015, 2022 Jukka Parkkari and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728519578

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ENSIMMÄINEN OSA

Venäläisen sielun arvoitus

5. KESÄKUUTA 2001 ISOSAAREN LINNAKE

Isosaaren linnake Helsingin edustalla on tärkeä osa Suomen rannikkopuolustusta. Se sijaitsee noin kymmenen kilometrin päässä kaupungin eteläkärjestä. Isosaaren länsipuolella on toinen linnakesaari, Kuivasaari. Saarten välillä on matkaa vain vajaat kaksi kilometriä.

Isosaari on nimensä mukainen. Pituutta sillä on pari kilometriä ja leveyttäkin lähes kilomerin verran. Suuri osa saaresta on mäntymetsän peitossa. Kokonaispinta-alaa kertyy 76 hehtaaria.

Linnakesaarella on paljon muistoja venäläisten ajalta: betonista valettuja linnoitteita, järeä Obuhovin tehtaan valmistama tykki ja päälaiturin tuntumassa jopa pätkä ensimmäisen maailmansodan aikaista ammusjunan kapearaiteista rataa vaunuineen ja vetureineen.

Suomalaiset olivat jatkaneet vuosikymmenten saatossa saaren varustamista. Sieltä löytyvät kasarmit, lähes kaikki rannikkopuolustuksen käyttämä aseistus, vesikuunteluasema ja jopa 9-reikäinen golfkenttäkin.

Suurta osaa saaren etelänpuoleista rantaa kiertää pirunpelloksi kutsuttu pienten meren hiomien kivien vyöhyke.

Oli varhainen aamu. Yhä ylemmäksi taivaalla kohoava aurinko hätisteli merisumua Isosaaren rannoilta. Hieman hankalasti kuljettavalla pirunpellon kivikolla taivalsi kaksi rannikkotykistön varusmiestä. He muodostivat partion, jonka tehtävänä oli tarkastaa, oliko suljetun linnakesaaren pitkille rannoille ajautunut mitään erikoista.

Suoraan etelään avautuvalta pirunpellolta saattoi silloin tällöin löytää melkein mitä tahansa, esimerkiksi venäläisten sukellusveneiden käyttämiä merkkipoijuja. Kaikki sotilaalliseen toimintaan viittaavat löydöt otettiin talteen ja vietiin tarpeen vaatiessa asiantuntijoiden tutkittaviksi.

Tykkimiehet Hurskainen ja Toropainen eivät pitäneet kiirettä. Isosaaren kiertäminen oli oikeastaan melko mukava tehtävä verrattuna moneen muuhun varusmiespalvelukseen kuuluvaan hommaan. Omaan tahtiin hortoilu voitti ainakin sulkeisharjoitukset ja tykkien rassaamisen.

Pirunpellon ylitettyään kaverusten oli tarkoitus pitää pieni lepotauko suojaisassa kallionkolossa, jossa pystyi vaikka kymmenellä minuutilla jatkamaan aivan liian varhain katkaistuja aamu-unia.

Hurskainen kertoi parhaillaan kateelliselle kumppanilleen, kuinka sähäkän mimmin hän oli iskenyt viime lomallaan Helsingissä.

– Piukat perseet ja isot tissit, mainosti onnellinen charmööri.

– Perkele! hihkaisi Toropainen. – Tuolla lilluu vene.

Hurskainen nosti katseensa kumppaninsa osoittamaan suuntaan ja totesi asiantuntijan äänellä:

– Oikea vanhanaikainen puusta tehty soutuvene eikä mikään muovikippo.

Tykkimiehet seisahtuivat ja alkoivat molemmat ihmetellä yksinäistä venettä, joka oli muutaman metrin etäisyydellä kivisestä rannasta noin sadan metrin päässä heistä. Veneessä ei näkynyt ketään.

– Se on pienellä perämoottorilla varustettu soutuvene, päätteli Hurskainen ja varusmieskaveri täydensi:

– Moottorissa on vain muutama hevosvoima. Ei varmaan kymmentäkään.

Kuin käskystä miehet lähtivät yhtä aikaa harppomaan venettä kohti. Kyseessä oli löytö, josta oli ilmoitettava päivystävälle upseerille, mutta ensin paatti oli tietysti tarkastettava.

– Jos siellä on vaikka ruumis, Hurskainen jupisi kaveriaan pelotellakseen.

– Siellä voi olla pikemminkin kaloja, arveli Toropainen. – Jos vaikka verkoilla ollut kalastaja on horjahtanut laidan yli. Tai sitten se on vaan irronnut kovalla tuulella kiinnityksestään.

Saavuttuaan veneen kohdalle miehille tuli ongelma. Soutuvene kelluikin vähän etäämmällä kuin kaukaa katsoen oli näyttänyt ja kivinen ranta syveni tässä kohdassa melko jyrkästi.

– Perkele! sanoi Toropainen jälleen. Kumpikin kavereista tajusi, että maastopuvun housut ja maihinnousukengät kastuisivat, jos rynnäkkökiväärin piipulla meni venettä tavoittelemaan.

– Toisen meistä on riisuttava kengät ja housut, päätteli Hurskainen. – Vedetään pitkää tikkua.

Näin tapahtui. Tikkuina saivat toimia rannan kuivuneet kaislat. Toropainen hävisi ja alkoi availla kenkiensä nauhoja hiljakseen kiroillen. Saatuaan raskaat kengät jaloistaan hän luopui myös maastokuvioisista housuistaan, mutta jätti sentään kalsarit jalkaan. Ne olivat hänen omansa, eivätkä kuuluneet intin jakamaan varustukseen.

Aikailematta tykkimies lähti kahlaamaan kylmään veteen. Se ei ollut aivan pulmatonta, sillä pyöreiksi hioutuneet rantakivet pyörivät hänen jalkapohjiensa alla. Oikealla kädellään Toropainen piti kiinni rynnäkkökiväärinsä tukista ja yritti tavoittaa aseen etutähtäimellä veneen laitaa.

Toimintamalli saattoi tietysti olla rynnäkkökiväärille vahingollinen ja siitä olisi tullut kovat nuhteet, jos joku esimies olisi paikalle sattunut, mutta Toropainen arveli nyt toimittavan poikkeustilanteessa.

Juuri kun hän oli saamassa pitävän otteen veneestä, tavallista suurempi aalto iski häneen. Mies tunsi kauhukseen, ettei paljaitten jalkojen ote pohjasta enää pitänyt, vaan hän valahti kaulaansa myöten veteen. Ote aseestakin kirposi.

– Perkele! manasi Toropainen jälleen rannalla olevalle kaverilleen, joka ei millään pystynyt pidättelemään nauruaan.

Mutta tämän jälkeen Toropainen toimikin päättäväisesti ja tehokkaasti. Ensin hän sukelsi aseensa pohjasta ja vei sen Hurskaiselle. Sitten hän kahlasi veneen luo ja veti sen rantaan. Hurskainen auttoi kiskomaan venettä ylemmäs kiville, jottei seuraava suurempi aalto nappaisi sitä takaisin.

– Perkele! Toropainen totesi taas ja istahti rantakiville kaverinsa ajopuuta vasten asettelemien rynnäkkökiväärien viereen. Veneen hakeminen oli käynyt rantapyssymiehen voimille. Lisäksi hän oli läpimärkä ja vilu alkoi tulla nopeasti kylmän tuulen pyyhkiessä pitkin pirunpeltoa. Toropaista harmitti myös se, että hänellä oli edessä rynnäkkökiväärinsä perusteellinen puhdistaminen ja öljyäminen.

Kuivana pysynyt Hurskainen alkoi tutkia rantaan saatua venettä ja sen sisältöä. Paatin pohjalla oli airo ja omatekoiselta näyttävä ankkuri. Mutta oli siellä muutakin.

– Perkele! oli nyt Hurskaisen vuoro kiljaista ja kaverinsa puoleen kääntyen hän jatkoi. – Nyt on parasta, että sinä märkänä miehenä lähdet juoksemaan kasarmille ja hälytät päivystävän upseerin heti tänne. Mutta vilkaisepa nyt ensin tänne botskin pohjalle!

Kylmästä tutiseva Toropainen kömpi pystyyn ja nojautui soutuveneen laitaa vasten. Veneessä näytti olevan parin sunnuntaikalastajan vehkeet: kaksi pohjaonkea, kaatunut matopurkki ja muoviämpäri kaloja varten.

Niiden lisäksi Toropainen pani merkille, että veneen pohjalla oli vain yksi airo. Mutta sekään ei herättänyt yhtä paljon kummastusta kuin kalavehkeiden takana näkyvät kaksi kassia. Ne olivat muutoin tyhjiä, mutta toisesta törrötti iso viinapullo. Kaiken lisäksi veneen pohjalaverilla oli mustat sukeltajan uimaräpylät.

– Perkele, ilmoitti taas Toropainen. – Nyt minä otan kyllä huikat tuosta pullosta. Muuten palellun kuoliaaksi.

Tykkimies kurottautui veneen pohjalle ja nappasi lestin käteensä. Hetken etikettiä tutkittuaan hän jupisi:

– Tämä on jotain hienoa ranskalaista konjakkia. Herrojen juomaa.

Hurskainen oli puolestaan ryhtynyt tutkiskelemaan toista uimaräpylää ja tokaisi:

– Tässä on jotain tekstiä. Näyttää venäjältä.

– Perkele. Tämä voi olla iso juttu. Jos toimitaan nopeasti, niin voidaan saada kuntsarit viikonvaihteeksi.

Kaverukset päättivät jättää konjakkipullon korkkaamatta. Toropainen nappasi rynnäkkökiväärin selkäänsä ja lähti hölkyttelemään pirunpellon takana erottuvaa metsänreunaa kohti. Hurskainen jäi vartioimaan saalista.

Päivystävä upseeri ehti paikalle neljännestuntia myöhemmin. Räpylät nähtyään hän suoritti hälytyksen ja saman tien ilmoitus venelöydöstä lähti myös tykistörykmentin johtokeskukseen Santahaminaan. Sieltä viesti kulki eteenpäin, muun muassa pääesikunnan tutkintaosastolle, joka vastasi vastavakoilusta.

Varotoimet Isosaarella jatkuivat tärkeimmät kohteet miehittämällä ja sen jälkeen loput varusmiehet koottiin kasarmin eteen. Kaikille jaettiin pari pakettia kovia patruunoita ja rynnäkkökiväärien lippaat täytettiin.

Nuori yliluutnantti keksi, että miehille oli jaettava myös pistimet, jotta he voisivat tunnustella niillä epäilyttävän näköisiä kohtia maastossa.

– Jos huomaatte maata äskettäin kaivetun, työntäkää pistin syvälle, neuvoi yliluutnantti miehiä ja jatkoi: – Varautukaa samalla vetämään liipaisimesta heti, jos jotain outoa ilmaantuu. Onko kysyttävää?

Yliluutnantti oli nähnyt sotaharjoituksissa miten omatkin sissit osasivat kaivaa maastoon katetun poteron, jossa saattoi piileskellä tuntikausia. Eräässä harjoituksessa vierailulla ollut venäläinen upseeriryhmä oli käynyt kevennyksellä juuri sissien piilopoteroiden päällä, mutta kaverit pysyivat sitkeästi maan alla kastumisestaan huolimatta.

Seuraavaksi aloitettiin saaren perusteellinen tarkastaminen. Tehtävään hälytettiin lisäväkeä Santahaminan rannikkotykistökoululta.

Kaikki saarella olevat upseerit kävivät ihmettelemässä uimaräpylöitä, joissa olevat kirjaimet tulkittiin yksimielisesti venäläisiksi.

Hiukan yli kahden tunnin kuluttua Isosaarta lähestyi meriuisko ainakin kolmenkymmenen solmun nopeudella. Syöksyvene hiljensi vauhtiaan vasta aivan päälaiturin edessä ja kiinnittyi siihen taitavasti.

Uiskosta nousi maihin kaksi henkeä, mies ja nainen, molemmat siviilivaatteissa. Linnakkeen päällikkö kiiruhti tulijoita vastaan polkupyörällä. Hän tiesi jo, että tulijat olivat pääesikunnan tutkintaosaston väkeä.

Esittäytyessään tutkintaosaston mies käytti titteliä sektorinjohtaja. Viehättävä nainen sanoi vain nimensä. Molemmat halusivat saman tien päästä katsomaan rantaan ajautunutta venettä.

Linnakkeen päällikön johdolla tutkintaosaston kaksikko nousi pienelle mäelle, jonka päällä oleva järeä, Obuhovin tehtaalla Pietarissa 1900-luvun alussa valmistettu rannikkotykki kuului Isosaaren historiallisiin päänähtävyyksiin. Sitten he laskeutuivat rantaan. Hankalan kivikon ylitettyään joukkio pääsi vihdoin veneen luo.

Sektorinjohtajalle ojennettiin heti veneen pohjalta löytyneet uimaräpylät. Hän tutki niitä huolellisesti pari minuuttia ja sanoi:

– Joo, venäläiset ne on.

– Selvä, totesi linnakkeen päällikkö. – Tehostamme etsintöjä saarella. Tutkimme jokaisen kolon ja pensaan.

Sektorinjohtaja ja hänen mukanaan ollut vaalea nainen kävivät tarkasti läpi kaikki veneestä löytyneet tavarat. Sektorinjohtaja teki joitakin muistiinpanoja ja nainen otti valokuvia, jonka jälkeen mies kaivoi taskustaan erikoisen näköisen matkapuhelimen ja soitti nopean puhelun. Sen päätyttyä tutkintaosaston mies kääntyi linnakkeen päällikön puoleen ja ilmoitti:

– Kapteeni, voitte lopettaa etsinnät. Kiitämme ripeästä toiminnasta.

– Mitä ihmettä? protestoi paikalla ollut yliluutnantti, joka oli ehtinyt jo rasvata pistoolikotelonsa nopeaa toimintaa varten. – Saarellahan saattaa piileskellä vaarallinen venäläinen vakoilija.

Sektorinjohtaja naurahti tyytyväisen näköisenä ja vastasi:

– Me olemme napanneet jo kaikki vakoilijat, niin venäläiset kuin muidenkin maiden agentit.

Hän jatkoi naispuoleisen kollegansa puoleen kääntyen:

– Eikö olekin niin, Sirkka?

Ja Sirkka todisti puolestaan:

– Joo, voitte lopettaa mättäiden tökkimisen. Kaikki vakoilijat ovat jo kaapissa!

Pitemmittä puheitta tutkintaosaston kaksikko nousi meriuiskoon vieden mukanaan veneestä löytyneet tavarat. Uisko irtosi laiturista ja lähti kiitämään kohti Kustaanmiekan salmea.

Linnakkeen päällikkö katseli hetken loittonevaa vauhtihirmua ja sanoi sitten yliluutnantille: – Kaikki maailman vakoilijat on muka pidätetty. Ihan kahjojako nuo tutkintaosaston ihmiset ovat?

– No sehän on tiedetty, jatkoi yliluutnantti kärkkäästi. – Eihän heitä suotta lerppahatuiksi kutsuta.

Kun meriuisko katosi Kustaanmiekkaan, yliluutnantti varmisti päälliköltään:

– Vakoojan etsintöjä siis jatketaan?

– Tietenkin, vastasi linnakkeen päällikkö. – Ja koirat mahdollisimman nopeasti jahtiin mukaan.

Tunnin kuluttua yksi Isosaaren vartiokoirista löysikin metsästä uuden tykkipatterin tuntumasta halkopinon takana piileskelevän miehen. Mustaan maastoasuun pukeutuneella kovan näköisellä kaverilla ei ollut minkään valtakunnan papereita, eikä hän suostunut sanomaan sanaakaan.

10. HUHTIKUUTA 1980 HYRYLÄ HELSINGIN ILMATORJUNTARYKMENTTI

Matalalla roikkuvat harmaat pilvet liukuivat moottoritien yli Helsinki-Vantaan lentoaseman suuntaan. Asfaltti kiilsi märkänä, vaikka enää ei vettä tuulilasiin ropissutkaan.

Autoa ohjaava lehtivalokuvaaja napsautti pyyhkijät pois päältä ja lisäsi hieman nopeutta.

– Ehdimmekö varmasti ajoissa perille? kysäisi kuvaajan vieressä etuistuimella lojuva toimittaja. – Siellä on taatusti tänään rajusti jengiä paikalla.

– Älä hätäile. Kyllä me ehditään, eikä tarvitse edes pahemmin nopeusrajoituksia rikkoa.

– Mutta moottoritie ei jatku enää pitkään, tivasi toimittaja, kun huomasi heidän vasta ohittaneen lentokentälle vievän rampin.

– Älä hoppuile, rauhoitteli kuvaaja. – Kyllä minä olen ennenkin Hyrylään ajanut.

Toimittaja lopetti moottoritien tuijottelun ja vetäisi taskustaan muutaman paperiliuskan. Päällimmäinen A-nelonen oli kutsu päivän infoon. Toimittaja alkoi vielä kerran lukea sen alla olevaa pääesikunnan tiedotetta 8/79:

Neuvostoliitosta hankittavan alueilmatorjuntakaluston ensimmäinen erä on saapunut Suomeen. Kalustoon kuuluu maalinosoitustutka, tulenjohtolaitteistoa, lavetteja, ohjuksia ym. teknistä välineistöä, koulutustarvikkeita sekä tarvittavat maastokelpoiset vetäjät.

Tiedotteessa ei ollut mitään uutta toimittajalle, joka oli jo vuosikaudet seurannut Suomen puolustusvoimien asehankintoja, mutta aikansa kuluksi hän vielä jatkoi jo edellisen vuoden puolella saadun tiedotteen lukemista:

Luovutus- ja vastaanottovaiheen ajaksi pääosa kalustosta viedään Hyrylään. Kaluston varsinainen luovutus- ja vastaanottovaihe alkaa tammikuun puolivälissä. Ohjuksesta käytetään Suomessa nimeä ItO 79.

Toimittaja pani merkille, että keskeneräinen moottoritie oli loppunut ja auto kiisi nyt kapeammalla maantiellä. Hyrylään ei ollut enää montakaan kilometriä, mutta tiedotteen ehti vielä hyvin lukea loppuun:

Tämän tyyppinen ohjuskalusto on ollut käytössä muun muassa Lähi-idän sodissa. Sotakokemusten sekä monivuotisen palveluskäytön perusteella kalusto on modernisoitu tämän päivän vaatimukset täyttäväksi ilmatorjuntaohjuskalustoksi.

Viimeistä kappaletta lukiessaan toimittaja näki sivusilmällä jo Helsingin ilmatorjuntatykistörykmentin punatiilisten kasarmien alkavan erottua tien oikealla puolella.

Nyt ostettujen aluetorjuntaohjusten avulla kyetään luomaan Toisen parlamentaarisen puolustuskomitean suosittama koulutuksellinen ja teknillinen käyttövalmius alueilmatorjunnan alalla.

Toimittaja tunki paperit povitaskuunsa. Auto oli pysähtynyt kasarmialueen portille, jossa sotapoliisit ohjailivat median edustajia kohti lähintä tiilirakennusta. Talon pohjakerroksesta löytyi pienen elokuvateatterin tapainen tila, joka oli jo lähes täynnä väkeä. Televisiokameratkin näyttivät olevan paikalla.

Toimittaja ei pitänyt tätä suurenakaan ihmeenä, sillä alueilmatorjuntaohjusten vihdoin tapahtunut hankinta oli varsin merkittävä asia puolustusvoimille ja koko maan puolustamiselle. Niitä oltiin ostamassa – tosin vanhempaa SA-2-mallia – jo 1960-luvun alussa, mutta Yhdysvallat puuttui asioiden kulkuun. Amerikkalaiset eivät halunneet, että Suomen ohjukset olisivat tiellä kun heidän B-52-pommikoneensa sodan syttyessä lentäisivät maan yli kohti Leningradia ja Moskovaa.

Diplomaattinen taustapeli oli mennyt niin kovaksi, että presidentti Urho Kekkosen mielestä ohjushankinnasta oli viisainta toistaiseksi luopua. Neuvostoliitosta ostettiin silloin vain Mig-21 F -hävittäjiä, tosin ilmasta-ilmaan-ohjuksilla varustettuina. Helsingistä tuli pitkäksi aikaa harvinainen pääkaupunki Euroopassa: sillä ei ollut lainkaan ilmatorjuntaohjuksia suojanaan.

Saliin jo ehtineiden joukossa näkyi paljon tuttuja, joita toimittaja ja valkokuvaaja tervehtivät tunkeutuessaan läpi tungoksen kohti vielä vapaita istumapaikkoja. Suomalaiseen tapaan niitä löytyi parhaiten aivan salin etuosasta.

Paikalla oli tietenkin myös pääesikunnan tiedotusosaston kavereita ja joitakin puolustusministeriön virkamiehiä.

Tilaisuus aloitettiin armeijan tavan mukaisesti täsmälleen ilmoitettuna aikana. Eniten äänessä oli everstiluutnantti Rauli Helminen, joka oli johtanut suomalaisia ohjusmiehiä kolmen kuukauden koulutusmatkalla Neuvostoliitossa, jossakin lähellä Odessaa.

Helminen kertoi Suomeen tulleen ohjusten mukana viisitoista neuvostoliittolaista asiantuntijaa, joista suurin osa poistuu maasta heti kaluston luovuttamisen jälkeen. Vain kaksi venäläistä jää maahan takuuajaksi eli yhdeksi vuodeksi.

Sitten everstiluutnantti meni itse asiaan eli maahan saapuneeseen ohjuskalustoon, joka oli neuvostoliittolaisten itse nimeämänä Isajev S-125 Petshora ja Nato-nimeltään SA-3 Goa. Suomessa kuitenkin tultaisiin käyttämään nimeä ItO 79.

Ohjuksesta ja tutkista heijastettiin kuvia salin valkokankaalle Helmisen jatkaessa selostustaan pääosin Helsingin ja pääkaupunkiseudun suojaksi hankitun aluetorjuntaohjuksen ominaisuuksista.

Ohjuksen kantaman hän kertoi olevan 25 kilometriä ja totesi sen tavoittavan maalinsa aina 15 kilometrin korkeudesta. Aivan lähietäisyydeltä aluetorjuntaohjusta ei voinut käyttää, sillä se saavutti ohjattavuutensa vasta 2,5 kilometrin lennon jälkeen. Sekin tuli mainituksi, että ohjus pystyi lentämään kaksinkertaisella äänennopeudella.

Tilaisuuden päätteeksi katsottiin lyhytelokuva, joka esitti Neuvostoliitossa suoritettua ohjuksen koeammuntaa. Filmissä nähtiin kuinka ohjus tuhosi lentävän maalilaitteen räjäyttämällä taistelukärkensä sen vierelle päästyään. Suoritus vaikutti helpolta ja vakuuttavalta.

Tämän jälkeen everstiluutnantti Helminen pyysi toimittajia ja kuvaajia siirtymään läheiselle mäelle tutustumaan ohjuskaluston toimintaan. Väki alkoi tungeksia ahtaasta oviaukosta pihalle.

Päästyään ulos toimittaja ja valokuvaaja huomasivat, että sade oli taas alkanut. Onneksi se ei ollut voimakasta, pelkkää tihuttelua vain.

Helmisen johdolla monikymmenpäinen joukko suuntasi mäkeä ylös. Matkalla ohitettiin sotilaskoti ja sen jälkeen tulivatkin jo näkyviin neljällä ohjuksella varustettu lavetti ja patterin muu kalusto. Tutkat olivat toiminnassa. Ne liikehtivät konemaisesti taivasta haroen.

Toimittaja ajatteli heti, että tämä oli mainio paikka ilmatorjuntaohjuksilla harjoitteluun. Maaleja ei puuttunut, sillä Helsinki-Vantaan lentoasema sijaitsi sopivasti lähellä.

Mäelle pystytetyn kaluston ääressä Helminen ja muut ilmatorjuntaupseerit jatkoivat venäläisten vehkeiden esittelyä medialle. Valokuvaajat keskittyivät työhönsä ja televisiokameratkin kuvasivat jälleen.

Toimittaja ei ollut antanut kuvaajalle minkäänlaisia ohjeita. Hän tiesi kokemuksesta, että tulos olisi paljon parempi kun ammattimies sai työskennellä oman harkintansa mukaan.

Mäellä oli vain yksi ohjuslavetti ja kuorma-autollinen varaohjuksia. Vipinää harmaaseen maisemaan toivat sekä maalinosoitustutkan että taistelunjohtotutkan liikkeessä olevat antennit. Kokonaiseen ohjuspatteriin olisi kuulunut kolme lavettia ja yhteensä yli kaksikymmentä ajoneuvoa.

Tungoksessa toimittaja törmäsi vanhaan kaveriinsa pääesikunnan tiedotuspäällikkö Erkki Paukkuseen. Pakollisten kuulumisten jälkeen Paukkunen kiinnitti toimittajan huomion pitkään mieheen, jolla oli yllään musta nahkatakki ja suuri karvahattu päässä.

– Toi venäläinen APN:n toimittaja tunkee kaikkiin meidän infoihin, vaikkei sille kutsua ole lähetettykään.

Toimittaja silmäili karvahattupäistä, jossa oli jotain tuttua vaikka hän samalla olikin varma, ettei ollut koskaan vaihtanut miehen kanssa sanaakaan. Paukkuselle toimittaja vastasi:

– Niillä on varmaan käytössään STT:n printti. Sieltä tulee joka päivä heti aamusta lista päivän infoista ja viikkolista vielä hyvissä ajoin.

Paukkunen nyökkäsi. Sekä tiedotuspäällikkö että toimittaja ymmärsivät hyvin minkä alan toimittajasta oli kysymys. Paukkunen lähti moikkaamaan muita tuttujaan ja toimittaja yritti taas kuunnella, mitä upseerit ohjuksista kertoivat. Tuulen suhina ja sateen ropina häiritsivät kuuluvuutta.

Everstiluutnantti selosti ohjuslavettia osoittaen kuinka näiden ohjusten häiriönsietokykyä oli kehitetty Lähi-idässä vuonna 1973 käydyn sodan jälkeen. Toimittajan mieleen tulivat heti tuon sodan alkuvaiheet, jolloin egyptiläiset onnistuivat ylittämään Suezin kanavan ja valloittamaan suurimman osan Israelin Bar-Lev-linjasta.

Tämän menestyksen oli mahdollistanut Neuvostoliiton toimittama ilmatorjunta-aseistus, jossa ratkaisevaa osaa näyttelivät juuri SA-3-ohjukset. Ne estivät aluksi Israelin ilmavoimien toiminnan ja tuottivat niille huomattavia tappioita. Lopuksi Egyptille oli kuitenkin käynyt köpelösti, kun Israel oli saanut reservinsä liikkeelle ja uutta aseistusta Yhdysvalloista.

Everstiluutnantti Helminen jatkoi kertomalla, että Suomessa ohjuksiin tultaisiin tekemään tiettyjä muutoksia perustuen maamme tiukkaan sähköntarkastusasetukseen ja tieliikennelainsäädäntöön. Viimeksi mainittu tuli kuvioihin ohjusjärjestelmän liikuteltavuuden takia.

Äkkiä toimittaja huomasi edessään karvahattupäisen venäläisen toimittajan, josta hetki sitten oli Paukkusen kanssa puhunut. APN:n mies tervehti toimittajaa tämän etunimellä ja kysyi:

– Mitä eversti äsken sanoi? Minä en saanut selvää.

Mies puhui hyvää suomea, mutta venäläinen aksentti erottui selvästi.

Mistä ihmeestä venäläinen tietää etunimeni? kysymys välähti toimittajan päässä. Ja mitähän muuta venäläinen minusta tietää, kun aloittaa puhuttelun etunimellä?

Toimittaja ei ollut varma, oliko Paukkunen äsken maininnut venäläisen nimeä. Niin tai näin, se ei ollut jäänyt hänen mieleensä. Vain iso karvahattu vaikutti jollakin tavalla tutun näköiseltä.

I.

Toimittaja mietti sekunnin miten menettelisi, väänsi sitten ystävällisen hymyn naamalleen ja vastasi varmuuden vuoksi helpoimman kautta:

– En minäkään kuullut kunnolla mitä eversti sanoi.

Vastaus oli osittain tottakin. Tuuli, sade ja toimittajajoukon yleinen pulina haittasivat tehokkaasti kuuluvuutta. Toimittaja oli kuitenkin ollut kuulevinaan Helmisen todenneen, että suunnitelmien mukaan ilmatorjuntaohjus-79 laukaistaan ensimmäisen kerran harjoituksissa vuonna 1982 eli vasta parin vuoden kuluttua. Se ei sinänsä ollut mikään yllätys, sillä uusien asejärjestelmien käyttöönotto vei aina