Euroopan omistajat

By Jouni Tossavainen

Matti, Paavo ja Juha ovat tuiki tavallisia suomalaisia miehiä. Paitsi ystäviä, he ovat myös yhtiökumppaneita. Kun miehet lähtevät laivalla Saksaan hakemaan yritykselle tyylikkäitä Mercedes-Benzejä, vaimot jäävät kotiin. Laivalla viina virtaa siihen malliin, etteivät kaikki miehet selviä aamiaiselle saakka. Miten on? Onko näistä miehistä bisnesmiehiksi ja Euroopan valloittajiksi?"Euroopan omistajat" on Jouni Tossavaisen vauhdikas ja humoristinen romaani vuodelta 2004.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 21, 2021
• ISBN: 9788726886269

Book preview

I

Muramaris

Kun täytin kolmekymmentä, en juuri jutellut. En tätäkään vähää. Sen minä muistan, ja nousukaudella tuli niin kiire, että ei tarvinnut. Ei ehdi rupatella, jos on aina myöhässä. Rapsuttaminen jäi ja veneen lakkaaminen, hyvä kun kerkesin näyttää tervan hajua kuivalle puulle joka toinen vuosi.

Nyt yritin pitää tasaista kiirettä. Juhan juhlissa olisi hyvä muistuttaa, että peukalo ei seiso keskellä kämmentä. Olin myöhässä veneeni kanssa, silti leikin Hennan kanssa hippasta ja mörköä. Aavistin, että elin elämäni onnellisimman kesäkuun alkua.

Ensimmäisen kerran minulla näytti olevan vaihtoehtoja.

Vaihdoin teräsharjan vahvempaan käteen. Lämpöisen meren selän siinnellessä parin saaren ja niemen välistä kuulosti niin hiljaiselta ja leppoisalta kuin vain Suomessa voi olla. Vaikka saisin purjeveneeni työmiehen kehumiskuntoon ja saarijuhlien isännän Juhan mieleiseen edustuskuntoon, sillä hetkellä en halunnut tuntemattomien ihmisten seuraan. Kun työkseen sai palvella, niin vapaa-ajalla ei oikein jaksanut. Seurasta riippuen tulppa tietysti irtosi. Joskus olin jopa huomannut, että kerran kun juttua alkoi tulla sitä ei pysäyttänyt minkäänlainen tappi.

Lahden toisella puolella odotti satama, josta meitä haettaisiin saareen. Regina oli vielä tien päällä tai Porvoossa. Hän ohjasi siellä teatteriryhmää, joka vastusti ydinvoimaa. Energian säästämisen takia veneessäni oli purjeet, jotka vedin ylös ensimmäisen kesän huimina vuosina. Nostoköliä olin kastanut sen jälkeen useampana kesänä suolaiseen veteen.

– Joko maistetaan, Henna kysyi nostaessani veneen istuinlautaa Ladan peräkontista.

Järvenpään kellarissa nikkaroin istuimeen uuden laudan katkenneen tilalle. Ilman höylää jäi vähän paksuksi. Ei erottune maalattuna kuin ammattimiehen silmään, ja sitä silmää löytyisi syntymäpäivien isännältä. Juha laittoi autot, nikkaroi laivat ja remontoi huvilan, joka saa tänään uuden nimen vaimon syntymäpäivien muistoksi. Ammattimiehen toinen kierros oli kestänyt jo viisi vuotta, ja kakkosvaimo Marja täytti kolmekymmentä vuotta. Senkin takia saaren ristiäisjuhliin oli kutsuttu vieraita yhtä paljon kuin Kekkosen ajan viisikymppisille.

– Maistetaan kohta, sanoin kaakaosta, jota keitin Hennaa varten termospulloon. Ei ole tekemistä, tyttö valitti seuraavaksi ja kehittelin naapuriveneen kyljen suojaan elukkatarhan kivistä ja männyn kävyistä. Omasta repusta se kaivoi Barbin ja Kenin, jonka pään olin teipannut maalarinteipillä muuhun ruumiiseen kiinni. Ken oli silti sairaslomalla.

Niemen taakse hiekkarannalle melottiin kumivenettä, josta levittäytyi täydellinen kylmälaukkuperhe kuin Gotlannin hiekkarannoille keskikesällä. Ihannehurrien ulompana odottavasta laivasta pystyi päättelemään eväiden laadukkaan tuoksun. Vanhempi mies kuivettuisi kesän mittaan ruskeaksi kuin muumio, joka elää ikuisesti omassa Espoon viinikellarissa. Nuorempi vaimo tupakoi rauhassa ison lierinsä alla ja sanoo, että hyvä kun ehdittiin Visbyn turistien alta. Kaksi lasta – sinisilmäinen poika ja vahvatukkainen tyttö – ja iso koira juoksevat heidän välissään. Jos kysyisi, missä on vessa, paratiisin rantaturistit vastaisivat:

– Va?

Tervasta muistan ikäni, veneestä merihuvilan ristiäiset ja Marjan syntymäpäivät, joita varten kunnostin venettäni. Ennen kuin uskalsin ostaa veneen puolitutulta, minua peloteltiin puun vaaroista. Ilmoitusmyynnin kaverit kuvailivat, kuinka viikkotolkulla vedettiin rälläkällä selällään paatin alla. Valmista ei tullut, paitsi työmiehen silmät täynnä roskia. Kukaan ei kuitenkaan sokeutunut. Tai ehkä me olimme jo. Siltä se ainakin tuntui Kansan Uutisissa, kun Berliinin muuri huojui, ja kohta Gorbakin murtui ilman vodkaa.

– Toholla ajat sitten puhtaaksi, neuvottiin.

Yhtä käsittämättömiä ohjeita sateli mainososaston kahvipöydässä, ja sitä enemmän pulistiin mitä pitemmälle kevät eteni. Silti yksikään kommariasiantuntija ei lähtenyt kaveriksi, ei edes revariksi katsomaan ostosta.

Toiset ihmettelijät tulivat ryystäessäni hikipäässä vihreää maalia veneen pohjasta samassa rannassa, josta ostin paattini. Ladassa ei ollut peräkoukkua ja ilman traileria venettä oli hankala siirtää lähemmäs Järvenpäätä. Kerran kun sieltä asti lähti, ajoi yksintein toiselle puolelle Helsinkiä.

– Näitä on vähän täällä päin, sanottiin hyvää päivää tänä aamuna.

– Enemmän näyttää sisävesien paatilta, tuumasi ukko kuin ukko, joka kusetti koiraansa autoni renkaaseen. Tai Reginan kakkosauto Lada oli, niin kuin Järvenpään talokin, mutta veneen maksoin itse. Reginalle vene oli ihan sama, eikä hän ymmärtänyt hinkuani merelle ennen kuin ostin kalliilla rahalla energiaa säästävät purjeet.

– Vuokrataan kunnon vene, jos tarvitaan, Regina sanoi niin kuin viisas ja visu ihminen sanoo periferiassa syntyneelle miehelle, joka tuskin koskaan oppii nauttimaan täysin purjein aina yhtä aavasta ja arvaamattomasta merestä. Regina oli tottunut järjestämään elämänsä niin kuin on opetettu. Pelkäsin, että tämä jäykkyys musertuu todellisen vastoinkäymisen edessä, mutta niin ei käynyt.

– Tässähän pitää alistua toisten tahtoon, Regina sanoi purjehtiessamme ensimmäisen kerran hänen kanssaan.

Sen retken jälkeen ostin kunnon moottorin, ja parina kesänä olimme ajaneet läheisiin saariin ottamaan aurinkoa ja uimaan.

Moottorista huolimatta emme haudanneet unelmaa pitkälle Turun saaristoon suuntautuvasta purjeretkestä. Ajaisimme vaikka Gotlantiin asti sen jälkeen kun Henna oppisi väistelemään puolelta toiselle heilahtelevaa puomia. Lyhytkarvaisen koiran hankinnastakin oli ollut puhetta.

Seuraavaksi tölkki paikalle rullaluistinmies. Asvaltti päättyi satakunta metriä ennen rantaa, ja se tuli neulaset pölisten mäntyjen välistä.

– Minä etsin juuri tällaista!

En vastannut.

– Mistee löysit.

– Sieltä päin, sanoin.

Ruma ja päähän sopimaton kypärä ei keikkunut ymmärtämisen merkiksi. Se odotti lisäpulinaa. Koska en ollut juorutuulella, se lähti kömpimään takapuoli pitkällä takaisin asvaltille. Jos näitä kyselijöitä ilmaantuisi joka kevät kuin muuttolintuja, hommaisin Reginan isompaan autoon trailerin ja kunnostaisin veneen Järvenpäässä. Sitten sitä joutaisi vaikka lakkaamaan.

Ensimmäisenä päivänä sain kolme lautaa puhtaammaksi, rakon peukalon haarukkaan ja ranteita ja käsivarsia särki vielä seuraavana aamuna avatessani ilmoitusosaston päätettä.

Hennan kanssa kaakaota puhallellessa muistelin ensikevään rankinta ja rakkainta kunnostusurakkaa. Kokeilin hauislihasta, johon sain jyrkän mustelman etuvantista. Horjahdin teräsvaijeria vasten neitsytpurjehduksella Juhan tyrkättyä venettä Tammisalon rannasta. Ilman Juhaa en olisi saanut purjeita vantteihin, saati ylös. Saarestaan käsin isäntä viitsi tulla näyttämään ne alkeet, joita olin opiskellut teoriassa alan lehdistä ja kirjoista pitkin kevättä. Varalta olin hankkinut pienen moottorin, josta en maininnut Juhalle enkä Reginalle. Testasin sitä kellarissa vesikorvon kanssa. Varakoneen kanssa ilmoitushankkija ei tyrisi rannassa töllistelevien asiantuntijoiden edessä.

Miten helppo ja kevyt oli oma vene. Tuuli suhisi korvissa, ja purjeet vetivät merta päin. Rannalle astuessa päässä huojui ja huojutti vielä seuraavan yön.

– Ihme se on, vastatuuleen meno, sanoin Reginalle aamupuurolla.

Vakuutin, että purjeet pullistuvat kesän mittaan useamman kerran. Eivät pullistuneet kuin kerran Reginan kanssa. Köliä kastelin sinä kesänä vasta kolmannen kerran soutaessani venettä talviteloille Reposalmen rantaan. Siitä oli niin kauan, että Hennan pelastusliivit pitäisi vaihtaa suurempiin. Varakoneen vaihdoin isompaan viime kesänä. Silti matka vapaille ulkosaarten rannoille kesti Reginan mielestä liian kauan.

– Joko mennään, vainteli Henna, Henni, Henriikka.

Suukotin poskelle.

Kaivoin Reginan keittiön pöydälle jättämän lapun ja tarkistin Porvoon harjoitusten päättymisajan. Arvioin edelleen, että matkaan menee noin tunti. Hain peräpenkiltä kassit siihen kohti männikköä, johon kuvittelin Reginan pääsevän ykkösautollaan. Siirsin kasseja, joissa olivat lahjojen lisäksi juhlavaatteemme, vielä vähän lähemmäs asvaltin reunaa. Laitoin Ladan ovet lukkoon ja muistin pukea Hennalle pelastusliivit. Jos tyttö pulahtaisi mereen kiipeillessään liukkailla rantakivillä, en ehtisi veneeltä apuun.

Vedin rukkaset käteen ja sudin sisälautojen kuivuneisiin kohtiin lisää tervan, tärpätin ja pellavaöljyn sekoitusta. Henna lauloi laiturilla ja terva tuoksui. Ehkä kestäisin katsoa nämä synttärit, vaikka Reginan tuttujen takia saareen rymyttiin. Ladasta en puhuisi. Venettä kehuisin, jos jotain sanoisin. Yleensä meillä Regina hoiteli puhepuolen, ja minä nyökyttelin ohjaajan sanavalinnoille. Juhaa pitäisi tietysti kiittää jälleen kerran veneen laittamisesta ja hyvistä hoito-ohjeista, vaikka kävin vesillä harvoin ja käytännössä purjevene oli nyt moottorivene. Joka kevät kuitenkin kunnostaisin paattini, jolla ei ollut vielä naisen eikä miehen nimeä.

Veneeni kunnosta kukaan ei pääse sanomaan niin kuin naapurit.

– Vettä kaipaa sinun nurmikko, huuteli konkkanokka tänä aamuna aidan yli.

– Onko joku hätä, vastasin muorille, joka oli asunut taloaan kuusikymmentäluvulta asti ja tiesi siksi kaiken paremmin kuin työläinen. Aivan kuten Regina täyseläkkeen nauttija neuvoi viemään Ladani romuttamolle. Ruostevamma ei sopinut silmään eikä kulttuurimaisemaan.

– Onko joku hätä, sanoin toisen kerran.

Muori vetäisi luukkunsa oven säppiin.

– Monelleko tämä jakautuu, uteli toinen porvari tienpuoleisen aidan takana ennen kuin tervehti ensimmäistäkään kertaa. Kalliimman partaveden tuoksu ehti perille ennen sanoja.

– Kun postilaatikossa on kaksi nimeä?

– Yhdelle jakautuu, tiuskaisin.

Tämä itsestään, puvustaan ja parrastaan hyvää huolta pitävä ukkeli ei käynyt kylässä sen jälkeen kuin kerran. Salin takan savuttaessa se työntyi sisälle ja kysyi innokkaana:

– Onko joku hätä!

– Njet, jos ei teillä päin, karjaisin päin naamaa ja heti kadutti. Ystävällisesti hymyilevä eläkeläiskapiainen lähti perääntymään päätään pyöritellen. Silti tappien päässä pyörivät silmät näyttivät rekisteröivän jokaisen sukutaulun ja tuolin ja tapetin niiden nykyisen jälleenmyyntiarvon mukaan.

– Kyllä olis niin kuin toivotettu vittuun, porvari urahti ja pyörähti postilaatikolta omaa mansioniaan kohti. Hyvä niin. Uteliaisuus oli tyydytetty ja kateus saavutettu. Reginan suvun omaisuutta ei oltu tuhottu hänen äitinsä kuoleman jälkeen muutoin kuin poltetun päiväkirjan osalta. Onneksi ehdin kopioida siitä osan.

Naapurit kuten ryyppääjät ja muut pilviveikot tahtoivat puolelleen. Toisella ei saanut olla vara naputtaa eikä katsella nokan vartta pitkin. Pulisemalla ne pienet siteet ja juuret syntyivät, joilla ihmisen vapaus tapettiin. Työpaikkaan pitäisi aina kuulua, että osaisi ajatella sen porukan mukaan ja puolesta. Siitä rotupuhtaasta porukasta isänmaa syntyi niin kuin saari, satumaa, joka eli yksin meren kanssa. Näin voin filosofoida työläisenä, joka naapureista näytti työttömältä kommunistilta. Vain suomalaisella sisulla vapaana miehenä ja merkonomina pärjäsi. Työhistoriani oli epämääräinen ja reikiä täynnä kuin verkko, mutta se kalasti koko ajan, vaikka välillä se ei näyttänyt tekevän mitään. Minä kuulin, miten ne sanoivat puu- ja pensasaitojensa takana, että ilman eukkosi sukua et asuisi noin isoa taloa noin hyvällä paikalla. Ja totta oli, että Regina asui juurillaan, mutta minä olin pompannut kuin metsäjänis ulkovesien ääreen ja yritin pokoilla valerusakkona vielä merta edemmäs kalaan. Visioita rusakolla oli, kun se vaan löytäisi rahoittajan. Minä olin tutka, Regina Best ohjasi venettä ja Henna nautti kyydistä täysin purjein. Mikä meitä esti, ja jos siltä tuntui, niin vaihdettiin venettä isompaan niin päästiin Gotlantiin ihailemaan Visbyn muureja, joita pidettiin Pohjolan kauneimpana kaupunkikulttuurina.

– Vai mitä, sanoin ja kutitin tyttöä pelastusliivien alta niin että tuulipuku kahisi.

– Joko mennään, se kikatti.

– Kohta äiti tulee, lupasin. Kaappasin Hennan syliin ja rutistin niin, koska olin taas onnellinen.

– Minulla on kuuma, sanoi Henna.

Silti en uskaltanut ottaa pois pelastusliivejä.

Reginan punaisen Renun vilahdettua Reposalmen mäntyjen välissä heilautin tervehdyksen. Olin jo aiemmin riisunut tervaiset haalarit veneen alle muovikassiin, ja kipaisimme Hennan kanssa kyytiin. Heitettyäni kassit peräkonttiin Regina ajoi lahden ympäri Airorannan puhelinkopille. Matkalla Regina muistutti, että pesisin huolella tervan käsistäni, koska hän sai hajusta migreenin ja tuskin tämä deodorantti tekisi parasta mahdollista vaikutusta juhlavieraisiin. Juhan poika vastasi saaresta ja lupasi kertoa isälleen, että lähtee tulemaan. Jos sitä ei alkaisi kuulua, voisin soittaa liikuteltavaan puhelimeen, mutta se tulisi kuulemma kalliiksi. Sanoin, että kolikoita riittää. Juha oli hankkinut Nokian Citymanin heti kun se tuli markkinoille. Melkein kymppitonnin investointia se oli kehunut saaressa asuvalle välttämättömäksi varsinkin kelirikon aikaan. Langaton yhteys loi meren keskelle samaa turvallisuutta kuin puolimetrinen jää. Istuessani takaisin etupenkille Regina tarkisti muistinko lahjan. Hennan pomppimisen yli selitin, että ostin torilta myös salaatit ja savustetut kampelat. Kravattia en hakenut edes kirpputorilta, vaikka Regina epäili jälleen, että näissä juhlissa se saattaisi olla tarpeen. Talon väelle veimme lahjaksi virvelin, jossa oli kultainen avokela ja erikoisjäykkä vapa pitkiä heittoja varten.

– Vetää maihin vaikka miehen, vakuutti myyjä ja toivotti tiukkoja siimoja.

Marja oli puhunut kalastushimoistaan Reginalle. Jos heittovapa ei kelpaisi synttärisankarille, niin ainakin Juhalle ja sen pojalle. Tai ehkä isosisko kiinnostuu joskus kalastuksesta, vaikka se kuulemma inhosi saaressa asumista. Kukaan kavereista ei asunut saaressa.

– Paratiisi se on, Regina huokaili Juhan ja Marjan kodista aina kun se tuli puheeksi.

Huvilalla vierailtuaan Regina halusi katsoa viikkotolkulla vain ruotsinkielisiä ohjelmia. Hennan tulevaisuutta vaimoni piti lähes tuhottuna, koska en suostunut viemään tyttöä kansainvälisen päiväkodin kielikylpyihin, heitin vain johonkin Järvenpään junttilaan savutessani Ladani kanssa Kansan Uutisten konttorille. Se oli sitä aikaa. Minulla oli pitempi pesti, Regina vasta odotteli ensimmäistä isomman teatterin ohjaustaan. Nousukausi alkoi meidän perheessä Leipurin kauniista vaimosta ja vauvauinnista.

– Iso lasso, hihkaisin Juhan tytölle, joka heitti köyttä laivasta.

– Ootko lehmämies!

Tyttö ei hymyillyt, ei sanonut sanaakaan kun ruskettuneet sormet nappasivat köyden kädestäni kuin Peppi Pitkätossu ja kieräyttivät näppärällä otteella laiturin tolppaan. Juha ojenteli jätesäkkejä. Raahasin painavia mustia rannan laatikkoon Juhan näytettyä suunnan. Henna ja Regina istuivat jo veneessä. Päät vain näkyivät partaan laidan yli.

– Lapset taakse, minä eteen, sanoin kokassa seisoessani.

– Menehän istumaan. Sanna irrottaa köydet, Juha huusi laivaan hypätessään. Kansi huojahti, meinasin tipahtaa laidan yli. Hennakin sai naurun aihetta.

Juhan laivan prutkuttaessa Tammisalon satamasta ulos Regina hymyili. Juhan lyödessä kaasua Hennan hattu oli lentoon lähdössä. Sovittelin pinkkiä aurinkolippistä päähäni, ei se mahtunut. Näytin niin hassulta, että Sanna käänsi päänsä pois. Ymmärsin, että sitä olisi naurattanut, vaikka se ei voinut olla monta vuotta Hennaa vanhempi. Juha vinkkasi hytin ovelta. Huojahdeltuani perille se kaivoi selkänsä takaa pienet lasit, joilla toivotimme itsemme tervetulleeksi. Kajuutassa meren sini nousi päähän auringon kuuman hulvahduksen mukana. Syvemmältä tummapuisen keittiön uumenista Juha haki lasin kevyempää sherryä Reginalle vietäväksi. Juhan pyöritellessä ruoria tuumin, että ahavoituneen merikarhun olemuksesta puuttui vain piippu ja hien haju.

Hyvässä kelissä saareen ei ollut pitkä matka. Vaate- ja lahjalaukkujen noustua laiturille laiva kiinnitettiin meren päälle molemmista päistä. Mustavalkeat fenderit roikkuivat partailta kuin pallit ja peräpeilissä seisoi Ms Anna. Omin käsin rakentamaansa laivaa Juha puhutteli kuin ranskalainen filosofi rakastajatarta.

– Kuka on Anna, kysyin Juhan selältä rantapolulla kuultuani pitkän ja perusteellisen selityksen kaikille maailman merille kelpaavan aluksen rakentamisen vaiheista.

– Va, se sanoi ja raapi kesäpartaansa.

Sitten se oli tajuavinaan ja selitti, että nimessä olivat mukana kaksi rakkainta naista. Ensimmäinen M kertoo ensimmäisestä naisesta Marjasta, ja loput Ms Annasta on esikoistytär Sannaa, jonka syntymän jälkeen he päättivät lopettaa susiparina elämisen.

Pojan syntymän jälkeen Juha oli saanut idean isommasta ja komeammasta lobsteriveneestä, joka oli nähty Mainessa Marjan juttureissulla. Camdenin satama näytti Peyton Placen idylliltä, ja lobsterivene perässä roikkuvine Amerikan lippuineen vaikutti Juhasta täysin saavuttamattomalta haaveelta. Kateuden pistosta huolimatta jenkkilaiva lumosi kauneudellaan suomalaisen köyhän. Silloin Juha kielsi näyn itseltään, nyt hän huomasi kaipaavansa juuri hummerinpyytäjien suosimaa venemallia seuraavaksi työmaakseen.

– Kyllä, kyllä, nyökyttelin.

Kotijärvien ravut olivat pieniä eväitä verrattuna valtamerien herkkuihin ja aarteisiin, jotka vain odottivat kyvykkään miehen kättä nostamaan ne omaan veneeseen. Tai tässä tapauksessa suuhun, jota kuiva ja kylmä valkoviini sopivasti kirvoittaisi.

Armeijasta varsin nuorena ja hyväkuntoisena eläkkeelle päästyään ja erottuaan ensimmäisestä vaimostaan Juha hylkäsi kapiaisen valkoiset paidat ja kravatit, mutta makutaso viittasi edelleen everstin vaatimuksiin. Luvassa oli siis halpa ilta kalliiden vieraiden seurassa. Pienemmällä muovipaatilla vieraat olisi hakenut näppärämmin, mutta Juha halusi tarjota jokaiselle kaksoisjuhliin kutsutulle mahdollisuuden tutustua sen luokan meripaattiin, jossa viihtyisi vaikka läpi talven.

– Joko on paljon porukkaa, utelin punatiilisen mansardikaton vilkkuessa kuusten välissä.

– Kolmas reissu tänä päivänä, Juha vastasi.

Huokaisimme hetken laukkujen vieressä. Siniristilippu hulmusi kuusikkoa vasten ja isännän keltasininen viiri vilkutti merenrantatalon avarammalla puolella. Ensimmäiset vieraat olivat kuulemma saunassa. Epäilin, että en tuntisi montakaan saareen päässeistä, joten lupauduin saunamajuriksi, vaikka en tykännyt tikkuisten puiden kanssa pelaamisesta oman veneurakkani jälkeen. Pihkan hajua Regina rakasti yhtä vähän kuin tervaa mietin rapsutellessani mustaa kämmenpohjistani.

– On siellä sähkö, mutta kesällä käytetään vain puuta ja Aitokiuasta, Juha kuvaili saunaansa, joka kuului vuonna 1908 rakennetun kesähuvilan alkuperäispiirrustuksiin. Punapäinen Mora roikkui miehen vyöllä niin kuin villapaitaiselle merikarhulle kuuluu. Ja tällä ruotsalaisella puukolla syntyisi muutakin kuin makkaratikkuja, jotka pannaan oman talon seinälle koristeeksi.

– Onko vettä, mainitsin avuliaasti, koska huomasin olevan kateellinen.

Häpeä oli purettava heti, että ei ehdi muuttua vihaksi. Tämä mies osasi järjestää elämänsä ja sai eläkeläisen vapautensa toimimaan myös käytännössä. Ilmankos Regina puhui saaresta kuin paratiisista. Minulle tämä oli ensivierailu, toivottavasti ei jää viimeiseksi.

– On, jos pumppaa. Siihen tarvitaan tätä, Juha sanoi ja näytti hauislihastaan.

Marjan tultua emännäksi ensimmäisen vaimon Monikan kesähuvila remontoitiin talviasuttavaksi. Noilla lihaksilla saaressa asuttaisiin ympäri vuoden, ja niiden ahkeruutta, voimaa ja sisua olisi syytä juhlia tänään kun 1950-luvun ruotsalaisen yhteiskunnan ihanne toteutui käytännössä Suomen pääkaupungissa.

Vähän ylempänä polun varressa Juha esitteli kolmea mahtavaa tammipölliä, joista hän suunnitteli patsasta huvilan remontin valmistumisen muistoksi. Moottorisahalla tammia muotoiltaisiin miehen mieleisiksi kesän mittaan ja varmasti siitä tulisi komeampi kuin Mika Waltarin muistomerkistä Eliten edessä. Ratkaisematta oli vielä millaisilla salvoksilla monumentaalinen kolmikko pysyisi pystyssä. Juha ei halunnut pultteja ja rautanauloja ruostuttamaan umpipuuta.

Paratiisiinsa Juha oli jyrännyt myös tenniskentän, jota moni ei tiennyt, mutta minä olin kuullut Reginalta. Mäntyjen ja muutaman kuusen varjossa punatiilimurskainen aukio oli saaren kauneimpia paikkoja, jonne kutsuttiin vain valikoituja seuralaisia. Monet Marjan kalleimmista haastatteluista syntyisivät juuri tuon kentän tuomassa rauhassa. Erityisesti Juha ja Marja pitivät kuulemma nelinpelistä, jossa he saivat esitellä yhteistyönsä parhaita puolia lasten lisäksi. Reginaa ja minua tuskin hyväksyttäisiin samalle kentälle, vaikka oppisin jööraamaan ruotsia saaren aboriginaalien tapaan.

Myöhemmin muistan miten tunnetut mutta minulle edelleen yhtä tuntemattomat vieraat söivät suhteellisen laveasti ja joivat kohtuullisesti. Valitellen osa poistui omilla veneillään heti kun samppanjapullo oli lyöty Villa Muramariksi ristityn talon seinään. Synttärikakkua piti kumminkin maistaa ennen kuin vesi velloi ankarasti Bellojen perässä ja moottoriaallot löivät saaren ja mantereen rantaan. Kravattikurkien lapset olisivat halunneet jäädä, mutta aina aikuiset vetivät heidät mukaansa omiin vapaa-ajan kiireisiinsä lepäämään. Kuuntelin kilistykset ja talon täyttävät onnittelupuheet sujuvasti. Herrat ja rouva, tytöt ja pojat pienimmästä suurimpaan halasivat isäntää ja emäntää. Kehuin tasapuolisesti talon nimeä, vaikka en uskaltanut kysyä mistä se oli juurensa löytänyt, ja Marjan moninaisia lahjoja, jotka levittäytyivät vähitellen kuistin pöydille. Siivosin osan lahjapapereista saunalle, säästin kauneimmat kortit talon ja sankarin päiväkirjaa varten. Juhan puheesta mieleen jäi kuvaus jokasyksyisistä rapuillallisista. Juhlan kruunasivat Mainen rannikolta pyydetyt lobsterit, joita Suomessa sanotaan hummereiksi. Haaveilin rapuvoista ja akvaviitista yhtä innolla kuin tenniskentän nelinpelistä, vaikka omistin yhtä monta pelimailaa kuin kravattia. Marjan lahjoista muistan ihastuneeni tenniskentän harjoitusvastustajaan, joka sylki palloja sähkön voimalla. Sitä varten männikön keskelle tarvittiin bensalla käyvä voimanlähde. Onneksi se löytyi Juhan varastoista ja päkätti kuin pässi. Marjan mielestä harjoitusvastustajan mäkätys toisi lyönteihin miehen mieltä, tuoksua ja tuntua.

Humalluin hiljaa, tasaisesti ja lämpöisesti saunan jälkeen. Australia, Italia, Kalifornia, Ranska, kaikki viinit olivat paikalla, ja kuvaan oli helppo kuvitella naisten päivänvarjot, ruotsinsuomalaisten herrojen henkselihousut, valkoiset paidat ja lierihatut. Vuosisadan alun herrasväen elintason kilistessä tarjoilupöydällä sen toisessa päässä omassa koskemattomassa yksinäisyydessään vartioi Juhan tuorein ostos Mobira Cityman 190. Jos tästä vielä rikastuttaisiin, niin mihin jouduttaisiin. Vuosikymmenen nousukautta seuraisi aina jonkinlainen notkahdus, mutta suomalaisten jatkuvaa rikastumista ei näyttänyt estävän mikään. Ensimmäinen kiukaan lämmitys kesti pitkään, sen jälkeen kivissä näytti riittävän löylyä loputtomiin. Vieraiden pulinan ylittäessä sietokykyni kävin kuitenkin tasaisin välein tarkistamassa, että seuraavalle porukalle riitti lämmintä.

Ruoka maistui, paitsi että Juha käräytti karrelle kauppatorilta hankkimani kampelat. Grillin kampelahiilien sijaan nautimme savustettua merilohta ja viileää viiniä, joka vaihtui punaiseen sienikasvispihvien kera. Ruokaseurustelun jälkeen istuin yksin rauhallisen oloni ja lasini kanssa tummuvassa illassa ja kuuntelin riippukeinun sylissä salin ikkunan alla, miten sankaritar täytti lehtensä teemanumeroa täydellisessä talossaan. Kynttilöillä koristellun melkein täysympyriäisen salin takaseinälle oli naulattu Neuvostoliiton lippu, johon oli sohmattu tussilla kaikkien Pellen bändin jäsenten nimikirjoitukset. Juha järkkäsi Pellen Järvenpäähän, ja sillä keikalla tapasin hänet ja Savonlinnan ajan idolini ensimmäisen ja tähän mennessä viimeisen kerran. Jatkot olivat meillä, vaikka Regina vastusti. Siististi se meni, kartano säilyi ehjänä eikä kukaan oksentanut hänen äitinsä perustamaan kukkapenkkiin, jonka aarteilla Regina koristeli kartanon lähes ympäri vuoden. En tiedä, missä Juha Pelleensä tutustui, mutta samaa väriä ne näyttivät kuin minä ja Kansan Uutisten markkinointiosasto yhtä poikkeusta lukuun ottamatta.

Siemaisin pienet Juhan sikarikonjakkia, jota se jakeli itseään nuoremmille miehille peräkamarissa siihen asti kun pienimpiä lapsia yritettiin saada nukkumapuuhiin. Jos elämänlaatu tästä paranisi, niin mihin ehdittäisiin vuosituhannen vaihtuessa. Jos suomalaisia talon nimiä käännettiin nyt ruotsalaisiksi, niin mihin suuntaan kelloja käännettäisiin 2000-luvulla. Siihen ei ollut kymmentäkään vuotta. Tuskin meidän vanhempamme käsittivät elintasoamme eikä heitä kutsuttu näihin juhliin. Tosin mistä minä tiesin, keitä Marjan vanhemmat olivat, saati oliko Juha lähettänyt heille kutsuja. Ei ainakaan Monikalle. Mummot ja papat olivat kovia kovalla mantereella, saaressa enemmän pelkkiä vastuksia esimerkiksi jos tulee joku sairaskohtaus.

Saunoessamme miesten kanssa Juhan poika Väinö, Tannerin mukaan, juoksi saunalle itku kurkussa. Laiturilla Sanna ei antanut pojan heittää lahjavirvelillä ja sitten kun heitti itse, kultainen kela irtosi ja upposi ensimmäisestä heitosta. Juha lupasi sukeltaa seuraavana päivänä Väinön apuna. Epäilin silti, että sinne katosivat omat ja varastetut lahjapääomat.

Pienin Henna tuli halaamaan salaa riippukeinun takaa. Samassa Sanna kirkui rannassa. Hyppäsimme Hennan kanssa pystyyn. Sanna vaan pelkäsi, että bändin jätkät ajavat moottorin laituriin.

Saaren toisella puolella oli varmaan paratiisin rauha. Sieltä ei kuulunut edes aggregaatin puksutusta.

– Olenko minä itsekäs? kysyi Regina vasemman olkapään takana.

– Et, mutta sinulla on oltava tarina…, sanoi nainen, jonka ääni peittyi rumpujen kolinaan.

– Minusta tuntuu, en ehdi tarpeeksi. Aina on niin monta prosessia, Regina jatkoi.

Kohta puhuttiin kaaosteoriasta.

– Ja uusia syntyy, vakuutti se, jonka repliikeissä toistuivat tasaisin välein ihana ja hirveä.

– Pitäis elää satavuotiaaksi, vastasi Regina.

Vessalla päin kikatettiin, meinasin nousta katsomaan sitä tarinaa. Oliko se Marjan ääni, ja miten jatkuvasti suustaan kiinni tarttuva emäntä ehti sinne asti. Toimittaja-ainesta, puhui aina ja vielä vähän enemmän kuin mitä tiesi. Niin sitä juttua kehräytyi rotaation täytteeksi enemmän kuin mainosten väliin mahtui – paitsi Demarissa ja meidän Viikkolehdessä.

Muistan vielä, miten asensin lasin rinnan päälle, suljin silmäni ja näin pääni päällä heiluvien vaaleiden verhojen liikkeen aivan kuin hidastettuna. Yhdessä räpäyksessä olin jälleen yksin. Liian pitkien pitsiverhojen aallot minulle tuntemattomaan pianomusiikkiin liitettynä olivat kuin perhosten siipien vilkutusta toiselta puolelta. Mitä joku yritti viestiä, mikä pelko iski arvaamatta sydämen alle. Siemaisin lasista helpotusta huulet pitkällä, että ei läikkyisi juhlapaidalle. Musta koppakuoriainen kipitti kainalon alta ja tipahti riippukeinun taakse pimeään. En avannut silmiä, kelasin edelleen sivullisen tarinaani riippukeinussa. Miltä muulta kuin pulinalta nämä äänet kuulostaisivat toisilla korvilla…

Toisilleen tuttuja juhlimassa. Enimmäkseen aikuisia, joitakin lapsia… Joku hakkasi pöytää, tylsää aikuisten juhlissa. Kikattaja leikkaa sorinaa, välissä naurua. Varmaan sukujuhlat. Kikattajan juttu toimi, mutta kertoja pilasi sen niin kuin puhuja, jonka pitää sanoa kerralla kaikki. Puolueelta ei tule toista tilausta.

Missä minun jälkeni. Mykkä ei pärjää maailmalla. Koettaisit nyt olla vähän sosiaalisempi, rakas. Siitäkö se pelko tuli kylään kuin koppakuoriainen. Henna oli minun teos ja olihan minulla Kansan Uutisissa vielä vuoden takuu.

Nainen kertoi nyt tyttärestään. Vai oliko puudeli. Niin puhuva ja lempeä, että en halunnut tyttäreksi enkä pojaksi. Hän kertoikin aviomiehestä, jolle työasiat olivat tuottaneet ongelmia.

Räminästä päätellen bändin pojat olivat päässeet veneharjoituksista settinsä ääreen.

"Laulu se on ollut minun iltojeni ilo,

ilo ihana kuin unennäkö yöni,"

– Paavo! kuiskasi pääni päällä ikkunassa vaimoni ääni. Kuiskasi niin, että tuntuu seisovan korvan päällä.

Juhan hämmästynyt naama kuikuili Reginan takana. Ne kilistelivät lasejaan minuun päin, nostin kohteliaasti omaani rinnan päältä. Juhan ja Reginan asennosta sain ajatuksen. Vinkkasin, että Regina tulisi. Se näytti sormilla paria minuuttia ja lähetti lentosuukon. Samassa jokin terävä tökki minua kylkiluun alle. Huitaisin sitä koppakuoriaista, mutta pojan ääni nauroi.

– Ha, haa sinä olet vasta typerä mies, Juhan poika sanoi.

Typerä minä olin, koska narrailin Väinöä enkä tuonut lihaa ja päärynää.

– Ammun sinut, sanoi Robin. – Kuoliaaksi, vakuutti poika.

Väinön miekan kärki kaiversi syvälle, kipu tuntui niskassa asti.

– Kuolin, korisin.

– Aah, minun pitää levätä, korisin.

Irrotin kivun kärkeä kyljestäni, mutta kuolin aivan aidosti lapsen mieliksi. Retkotin liikkumatta niin kauan, että poika kyllästyi leikkiinsä ja lähti etsimään uusia uhreja linnasta. Matkalla Väinö tuntui tapaavan taas ilkeän miehen ja ampui sitä kuonoon nuolella, yhdellä.

Että ne jaksoivat. Toinen nainen mietti nyt velvollisuutta mennä, inhotti ajatella tilannetta, jossa oli tavallaan ylimääräinen. Vielä kesken olivat tämmöisetkin ajatukset mitä olisi pitänyt panna päälle, mustaa, punaista, pitikö panna kukikasta ja mitä kieltä puhua. Mutta hän tuli, puuteroi rypyt peittoon ja ajatteli vielä olevansa sukunsa jäsen, ajatteli omia ajatuksia, silti onnitteli eronneen Monikan siskona uutta vaimoa. Ja keskusteli ja nauroi. Jututti ihmisiä också på svenska. Ehkä kaikkia, ehkä osan, nautti tarjoilusta. Teatteria, teatteria oli tämä tilaisuus, johon hän tuli. Mutta ehkäpä kun hän palaisi kotiin, hän kertoisi hyvää tekoaan Monikalle, joka ei unohtaisi kesämökkiään, vaikka se oli ristitty ja remontoitu pilalle hänen ja hänen siskonsa mielestä.

– Näin on, hän sanoisi, menisi puiseen sänkyynsä selälleen.

Nostaisi jalat perässä avioliiton arkkuun.

– Se yleensä tämä meidän emäntä tietää, sanoi mies, jonka vaimo toisteli olevansa hirveän hyvä kelaamaan asioita.

– Mä oon hirveen hyvä kelaamaan. Se oli vähän ennen neljääkymmentä semmonen kauhea paniikki ja tuli kelattua just näitä asioita, että mitä mä nyt oon saanu aikaseks ja mihkä mä oon tullu. Tuntui että tähän se elämä loppuu ja sit ku se neljäkymmentä meni ohi, niin se helpotti ja sitten huomasi että elämä jatkuu neljänkymmenen jälkeen.

Toinen nainen vakuutti, että kymmenen vuotta on semmoinen jotenkin niinku hallittava aika ja kakskyt vuotta on niin pitkä aika että sitä ei pysty hahmottamaan.

– Siis kakskymmentä vuotta on kauheen pitkä aika, sanoi toinen nainen.

– Kaksikymmentä vuotta.

– Toisaalta kakskymppiset tytöt tuntuu olevan jo toivottoman kaukana, innostui mies.

– Toivottoman kaukana.

Nyt tunnistin televisiosta tutun. Se työskenteli Yhtyneitten johtotehtävissä, puhui silti kilpailevan median tv-paneeleissa sikareista, viskeistä ja tulevasta tietoyhteiskunnasta, jossa paperilehtiä tarvitaan vain tietokoneen tukevaksi alustaksi.

Teppo Turkki oli samaa mieltä jo 1980-luvulla.

–