Vihtapaavo

By Jouni Tossavainen

Vihtajärven rannalla Pohjois-Savossa asuu mies, joka on niittänyt mainetta ympäri Suomen. Hän on Paavo Korhonen, joka tunnetaan myös nimellä Vihtapaavo. Vihtapaavo hallitsee sanat ja niillä leikittelyt; hän on Kalevalan mittaan runoileva kansanrunoilija. Runot tuovat Vihtapaavon elämään myös muuan Elias Lönnrotin, joka on vielä kokoava Vihtapaavon runoja kirjaksi saakka."Vihtapaavo" on Jouni Tossavaisen historiallinen romaani, joka kuvaa Kalevalan synnyn taustoja.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 28, 2021
• ISBN: 9788726886283

Book preview

I Sinistä ja harmaata

1 Heinäkuun päivä vuonna 1789

M uutama kielen näpäys sukelluttaa Ukkolaan. Värisevän kanteleen matkassa tahtoisin upota noihin sinisiin ja harmaisiin kotipihan varjoihin, mutta sitä saloa eli suota ei enää tapaa muualta kuin mielensä pohjasta taikka perästä niin kuin nyt pitää sanoa.

Ei niinikään kirjoiteta piipun pohjasta vaan piipun perästä. Heitä pois myös aamuryyppy muorin kanssa kammarissa. Kohottele lisäksi geetä kooksi, pilkota pilkulla, teetä terota deeksi ja laita aita hyvän rivivaon lopuksi.

— Tiedätkö poika, kuka niitti heinää tuolla pellolla, kysyn ison talon seinäkannel sylissä konttikuusen juuressa. Hartti pyörittää pellavapäätä. Miten käynee meidän kahdella kädellä ja luojan lykyllä raivaamalle Vihtajärvelle, jos oman pojan poika ei muista. Nykyään kuljetaan niin nopeasti, että ei ehdi ajatella.

— Minä siinä heilutin viitaketta kymmenen vuotta sitten.

— Tuossa pusikossa.

— Siinä seisoo kassaran työmaa, terävän kirveenkin. Älä ota koukkurautaa vasempaan, lyö aina oikealla, sillä samalla vahvemmalla jolla kirjoitat. Muuten kasvaa tämmöinen kampura jalaksesi.

Maan muistot tuoksut, se mitä ei enää ole on tunteen äänet. Poltettu sänki, heinän rintuus… Kessua kaivan massista ja murustelen Isonkuusen juureen. Saa sitten isoisätkin haistella ja perskat taikka pohjat suuhun heittää.

Hyvin pojalle käy, jos saa sijallaan rauhassa vahvistua. Minun pään koppaan kannelkieli ei juohata isän perustamaa Vihtajärven taloa vaan vanhan Ukkolan, jossa synnyin aprilliksi hyvän Annan ensimmäiseksi pojaksi. Viidettä vuotta kymmenen jälkeen elin sitä heinäkuun päivää, koska kuulin ensikerran että on tästä lähdettävä, muutetaan kodin paikkaa.

Heti päätöksen jälkeen rupesivat rakennukset nousemaan kaikin voimin. Eikä viipynytkään monta vuotta, koska seisoivat kengillänsä tuohet katolla tupa, talli, navetta, aitat ja nuottakodat Vihtajärven ja Sonkarin rannalla. Siihen vielä monet muut talon omat värkit suveksi niin kuin talveksi kalut kauniit veitset, sirpit, varstat, kuokat, höylät, reet, suitset, köydet, kirnut, vakat, saavit, tynnyrit, arkut, padat, säkit, käsikivet… Vasarat tahtoo hohtimensa, lusikat lautasensa, nuotat verkkonsa ja niitä kaikin ajoin ymmärrä tyhmemmille luetella mitä kaikkea talonpoika tarvitsee työssään.

Koska Vihtajärvi kaikkine kaluinensa pärjää omillaan muutaman kymmenen vuoden perästä niin että ison tuvan palkeilla tahtoisi rallatella joka mies saati köyhä kaupungin tytär, entisestä maisemasta jäljellä vain kahta kyynärää syvemmät pihakivet ja Isokuusi, jonka juurella on mukava kanteleen kieltä kynnen kulmalla värkätä ja onnenkiviä taskussa helistellä.

Noista miehen vehkeistä vanhat nousee liehtomaan, vaikka en minä kannelta soittaa osaa. Ne on erikseen soittomiehet ja väinöt, viulumaakarit ja väinämöiset, minä muistelen vain yhtä kielen väriä kerrallaan.

Varsinaisia salon soittajan sanoja lienee tuossa Lönnrotin Kanteleessa, johon minulta präntättiin Wäinömöisen Weljen Pojasta ja Ylistysruno Kalle Palmulle. Aina muistan myös kiitollisuudella Paavo Korhoista monen aika runonsa tähden, kiittää Kajaanin tohtori kirjeessään.

2 Onnen aika: Nouse ylös laiska renki

K aivaudun syvemmälle vällyjen alle. Nostan sitten itseni hartioita myöten viileään ilmaan ja esikoisen pakolla tyrkin veljeäni hereille.

— Minkä tähden ihminen pitää ajaa ylös heti viideltä, murisee Risto omalta puoleltaan.

Kohta isä kopistaa toisen kerran nurkkapieleen. Tuoreessa tuvassaan se herää virkeänä heti koska aurinko Sonkarin takana saa ensimmäiset säteet ikkunanpielen ohi.

Pimeämmät räppänät nukuttaisivat pitempään. Jos laittaa selät vastakkain, aitan rauhassa saattaisi nukkua kekriin asti.

— Nouse ylös laiska renki niin päästään viime öistä niitosta kasamaan, sanon ja tirkistelen ovilautojen välistä kasteista pihaa housut puolireidessä. Silmiä vihlaisee, vaikka yrittää harvoilla sormilla varjostaa. Tuvassa isä- Matti ihailee tasaista laipiota ja yhdellä seinällä seisoo jo neljä ruutua niin kuin Kuopion herrain saleissa. Kohta kiiltelee Vihtajärvellä myös pöytälasi, etulasi, perälasi ja karsinalasi. Kyllä siinä sitten on hyvä istua ja maailmaa ihmetellä, koska löytyy lasi josta katsoa ja joka toinen päivä saattaa vaihtaa maisemaa. Ja niin kuin pappa näitäkin ruutuja pisti vastaan, kalvo räppänässä riittää.

Eilen tulivat heinät kaikki niitetyksi, kova lopetus pidettiin isän kanssa, melkein puoleenyöhön heiluttiin kilpailun hengessä, mutta akat isä komensi rieskoja paistamaan heti koska iltalypsyltä selvisivät. Vieläkin maistuu mahassa tuore voi, rieska ja piimä. Hyvinä tulevat Isonniityn ja Rantavainion heinät, jos ei pilviä nosta eikä näytä nostavan. Kyllä näillä eikä luetuilla kylkiluilla päästään taas ensi kevääseen elukoitten kanssa. Maallinen ilo ja riemu löytyy kotipellon pientareelta eikä markkinapaikalta.

Suolalasiksi isä sanoo tuvan ainutta lasia. Suolareissulla kuulemma kunnon miehet noita kiiltäviä näkevät ja mainitsevat tupaan tultuaan, kehuvat muka kokemuksillaan vaikka huonoa omaatuntoaan tilkitsevät markkinarälläyksen perästä, ja eukot ottavat onkeensa, rupeavat kimputtamaan ja kouhottelemaan ukkojaan siitä heikosta kohdasta jonka heti oven suusta näkevät läpenä karvakuonossaan, että kun olisi meilläkin, jos olisi edes…

Nyt löytyy lasia myös Vihtajärvellä, ei tarvitse äidin meidän miesten takia hävetä. Annakin huokuu kaikessa rauhassa niin pitkään kuin mahdollista. Hyvillä unenlahjoilla se toimellinen juuri kestää ja jaksaa, koska viimeisenä menee maaten ja ennen kuin kaste lähtee maasta huutaa hyvälle ruualle ja jos vieras vaikka kerjäläinen tulee kylään ottaa vastaan naurusuulla. Illalla meidän äiti ei valita isännän edessä liikoja töitään, vaan isää lämmittelee ja väsyksissään vielä mutisee mistä reunasta työn rintaan heti aamusta noustaan. Sellainen on hyvä äiti ja ihminen.

Kuikka kuikuttaa kutsuvasti Elosaaren takana. Tekisi mieli kääntyä rantapolkua alas päin ja tyrkätä vene vesille nuottakodan varjosta. Kangasniemen juuresta tai Väliluodosta ahven nappaisi näpeimmillään. Parempi lienee heinät kasata, kaski hakata mustaan kuuhun ja syysnauriit kolistella nuotion valossa ennen kuin suunnittelee pitempiä onkireissuja tai metsänkiertoa. Eletään vielä tämä päivä paistetulla läskillä ja keväisellä suolahauella, jos eukot eivät innostu uudemman kerran tuvan uunia lämmittämään. Hiki tippuu nenänpäästä tuota ajattellessa.

— Heti koska kerkiätte niin niitätte vasikoille muutaman vakallisen, hoputtaa äiti lypsykiulun kanssa ohimennessään.

— Siellä on eilistä rieskaa ja isänne odottaa, että saa panna työt luistamaan. Piika omat eväänsä hotki, lähti sikojen eteen evästä lähättämään. Menkää hyvät pojat auttamaan isäänne, muuten tuo ajaa itsensä loppuun ennen kuin kaskea saadaan riiheen. Tiistikki, Kaunikki, Pienikko, Hyväkki, Tyynikki, Lemmikki, ptrui, tulkaa jo. Tiistikkii…

Riihen aidan takaa ehdin vilkaista lintuloukkua kuusikon varjossa. Kevätpoika tarttunut takusestaan. Meinaa pureksia ja päästää pahan rääkäisyn ennen kuin saan räpisköltä niskat nurin. Onneksi koirat eivät ehtineet ensin, repivät muuten kerrassa. Lienee piika pitänyt niin hyvänä, että eivät lähteneet toisen suuruksen perään.

II Viimeistä edelliset lähtösanat

1 Talvi puolessa, Liisan silmät heinänhelpeellä

T alvella ikkuna laittaa liikkeelle. Hirsiin ei suotta pitäisi hakata luukkuja eikä lasin reikiä hyvän lämmön hukaksi. Kalliin lasiruukin rustauksen ääressä aikansa könötettyään rupeaa kohta kutkuamaan, että jos vaikka navetan taakse, että edes keltaisen kusiojan laskisi Vihtajärven vapaita vesiä kohti.

Ja jos ei pian laita laitarekeä lumen keskestä Kuopion markkinoille, lasi kääntyy pimeäksi jääksi. Niin isoa pirttiä ei salva, että se ei ahdista suurperhettä. Kesäaitan orsilla valo niin kylmää, että lutikat varisevat varaketineistä palkeille ja palkkien väliin. Ahtaassa tuvan lattialla elukat sikiävät, pimeän nurkan surkeudessa pennut köhivät ja kurnuttavat. Itkun tihrutusta toiseltakin puolelta karsinaa. Nälkä kurnii omissa suolissa ja musta hevonen eikun hankaa hampaitaan oven suussa. Sitä minä viimeksi lyön. Liisa kyllä vituttaa vielä enemmän kuin laiska koira, luinen selkä työntää minun polvia kylmälle lattialle. Oksa kyljen alla. Toinen pystyssä. Ja pistävät tähdet taivaalla, hopeanapit sinisessä nutussa.

Näin käden sormien päillä, huulien puhalluksella nainen täyttyy verellä. Taikina tiinussa pullistuu ilmaa täyteen, mutta tämä pehmeys ei puhkea yhdellä kynnen sipaisulla eikä laske. Vaikka minä sormen nukalla hiivitän kohti napaa ja painan ihmisen pohjantähteä ja tähden alta alempata koko kämmenellä, ei laske nupin pää. Se tärisee. Nainen on nyt toista eläintä muilla tulilla, jonka tervasta ja tulusta minä. Nyt mies mahtuisi molemmista päistä sisään. Toisesta porstuasta ahven sytee avantoa, toista kohti kerkeän kainalon juureen asti. Siitä suulla suuteleisin, mehullani kostuttaisin ja purisin naista naaraan makuista kielestä ja niskasta.

Toista se on karjalaisella kauppamiehellä. Vihamies makaa pankolla ja pääsee valon perästä toista naista kinuamaan. Voi tuota suurta sukkeluutta, sileää kielevyyttä kettupojan. Sen Venäjän parrattoman pojan katseen takia, sen ruskeanaamaisen verkamiehen kutkan takia Liisa oksaista selkäänsä kääntää.

Minä sanon sille aamusta savolaisenkin aina lähteneen. Miksi hän on lähtenyt, se kysyy ja vastaa itse, että ei savolainen näytä mihinkään päässeen vaikka on aina lähtenyt. En sano siitä, sanon sille hevosesta, kehun sitä koska pärjäsi hyvin ulkosalla noin kovassa pakkasessa. Hyvä hevonen, sanon, parempi kuin minun, sanon koska se tietää että minun on parempi. Se musta on paras, joka nyt tuvan oven suussa hampaitaan narskuttaa appeen puutteessa. Heh koni, turpa kiinni.

En potkaise. Oikeata hyvää löydy. Silti, koska näkee hevosta hakattavan, paha palanen nousee ukkomiehenkin kurkkuun. Pistän aidan ajatukselle, hevoselle huomenna rahkeet ja luokki. Annan huolia hevosen, murehtia mustan ruunan. Silmät onkin jo kiinni. Aita on piste. Nenällä sodin synkeitä pierun pilviä vastaan.

— Laita navettaa eläkä minua komenna, Liisa kihahtelee aamusta. — Talvi vasta puolessa, lehmä lypsää leppää ja vasikat seisoo paskan päällä. Ei edes kuivikkeita kanna sontareisille…

— Onpa kesällä mitä pellolle heittää, vastaan ja tarkoitan sillä lihavaa tunkiota ja karjalaista vihamiestä. Ison alakärsän paras puoli vilkkaa Paavon päivän ilona portilla ja laukkyryssän laukku selässä poikkipuolin hakkaa kaakkikurjan kuluneita lautasia.

Liisan silmät vieläkin heinänhelpeellä kevyelle kettupojalle.

— Akkojen pitsistä näkee lieneekö nuilla aikaa turhuuteen, potkin yön oksapaikkoja piiloon. Tiedän sen taas jotain punaista ja valkeata rimpsua kalliilla rahalla hankkineen, koska ei itse kuulemma kerkeä lankaa pyöritellä, niveletkin niin arat avantopyykin puristelusta ja sormenpäät verillä hauen siivoamisesta.

— Omilla ostin enkä minä niitä kirkkoon laita, se kimpoilee silmät vesikierteillä pöydän ja uunin välissä.

En tuota ihmettele äänen kanssa, mistä lie vaimo rahanpuolta saanut taikka missä luonnossa hörsylänsä maksoi. Minkä minä sille voin, että tykkään kalasta kuten lieto Lemmin poika ja talvikalallakin käyn yhtä innolla kuin kierrän kettua ja näätää. Siivoaminen ja ketun nahan nylkeminen on akkain työtä. Jos ne ei ehdi sitä, niin kohta eivät laita lämmintä pöytään.

— Rovastilla kuuluu olevan kolme sipulia ryijyssä kammarin seinällä, myöntelen sille koska sanoi ettei kirkkoon laita närhen koristuksia.

— Täkänä tuo lie, paukahtaa takaisin peräseinästä kuin kurikkanuoli oravan otsaan.

— Ei kait se täkänää seinälle nosta. Sen alla maataan.

— Mene katsomaan ryijyäsi vaikka kammariin, vai lienetkö päässyt peräkammariin asti.

— Täkänän alleko katsomaan.

— Ihan miten vaan.

— Älä yllytä. Minä voin lähteä.

— Kyllä tuosta joudat sipuleita ihmettelemään. Pysyy se ikkuna paikallaan ja penkki seinässä miehen vahtimatta.

— Sinä laita taikinatiinua lattialle. Ylemmäs, uunin kylkeen.

— Ottaannu akkojen hommiin, Liisa yrittää vielä oven raosta.

Koska puita näytti menevän hakemaan, niin minä nostan tiinun pankolle. Sanon sille halkosylin yli, että kievarissa saisin tuota lehdet lukea.

— Lehtiä kehutaan juopottelun ja muun huonon elämän korvikkeeksi, sanon vaikka kuuleneeko tuo koska noin puuskuttaa punaisena. Tulkku pystyssä kuuman uunin suulla, jonka tuliseen persiiseen leivät kohta työnnellään paisumaan.

Sitten koska lähtö on selvä, se kaiherrus päätöksen jälkeen on haikeus. Kaipaus takaisin on sen hetken jumala. Niin väljää tupaa ei saata rakentaa, että se ei ahdista. Ei ollut vapaa mies rovasti Gabriel Krogerus Tyyrinvirran kartanossaan, vaikka saattoi sanoa peltojen kasvavan, myllyn pyörivän, sahan soivan ja pojan saarnaavan. Ei se päässyt missään kampapäistä ruustinnaa pakoon. Eikä asu Rohjuksen rovastin poika Sahalan kartanoa, vaikka löytyy kaksi salia ja kaksi kammaria. Toisessa kummittelee sodan aikana tapettu pappi, ja Gabrielin poika pääsi keisarin tähti rinnassa paremmille kammareille jossa nätisti sipsuu punat poskillaan.

Koska on perillä Kuopion kortteerissa ja siskonpetissä, näyttäytyy elämä taas ensimmäisen kerran ja sen ihmetyksen valossa voi kuvitella tarttuvansa alun päähän. Akat ne jaksaa temuta Vihtajärven jäällä pyykkiä vääntämässä. Tulisi tuosta harmaasta sarasta tuulen pitävää vähän vähemmällä poskipäitten pullistelulla.

Huonot on puut pyöreät, märkinä kytyävät halkilyömättömät. Voi näyttää hyvältä, jos puut latoo siististi suoraan riviin uuniin. Ei ne silti syty. En minäkään marssimalla maailmalle. Matikan elävältä nyljen ennen kuin niin siistiksi rupean.

Ei hiljaista hetkeä, että saisi ajatella ajatuksen loppuun saati että lukisi isosta kirjasta yhden luvun kerrallaan ilman tuvan keskeytystä. Yksin saa nyökytellä vasta ruotiukkona. Muuten pitää nukkua naapurin vieressä koko ikä. Sukkiinsa kaatuvana mies pannaan rykimään omaan nurkkaan, räkiköön siellä sillan vakoon. Sinne ei eksy tupaporsas, ja kukko hyppää taakse päin jos sokea vaari liikahtaa. Kesän kajossa pappa könöttää toisten silmien alla lasinsuun penkillä. Pääsee se silloin taivaan valossa könyämään pihallekin asti, istuksii rappusilla röhisemässä ja pentuja komentelemassa.

Kesällä näkisi kirjoittaa, mutta kuka silloin kerkeää ja kehtaa, koska löytyy siistimpää katseltavaa. Kinoksen sydämessä ihminen sieluaan tonkii ja vähän paperin päälle raapii, jos paperia on, mutta kerta kaikkiaan en näe. Tulen ääressä kyhnöttää persettä pitkällä ettei kyynärpäätä saa liikahtamaan ja päreen käry tiputtaa vettä silmistä.

Jos en pääse laukkyryssän jälkiä myöten tammimarkkinoille, ei jääne miehelle muuta hommaa kuin lapamadon tunkiolle ajaminen.

2 Kevättalvi: Kaislatar pesee pyykkiä

T uuli tuo tuoksuu suven edellä. Emäetelä pääsee huokumaan, koska Ukkopohja ryömii metsän rajan taakse ja kalpenee.

Pian aikaa Kaislatar pesee pyykkiä, Tapio pui riihtä. Oksat mustat lumella, ruskeat ruodot sulavat kirjoituksen koukuiksi järven jäähän.

Sonkarin jään alla ja salon sylissä siellä on salaisuus, joka pitää pelastaa valon ääreen vaikka itsessään tuo lienee ikuinen niin kuin riihen seinässä huuru talvipakkasella. Näin sen näkee joku toinen muutaman sadan vuoden päästä.

Silti ihminen joka näitä alkaa miettiä, se on epäilijä ja sen taas on mentävä koko ajan eteenpäin. Minä mihinkään pääse, paitsi alaspäin. Minkään tähden tämä päivä pysäytti minussa lähtemisen toivon ja kevään taivaan voiman? Eilen syötiin riemulla ruoste pois pellavista niin varmasti pohjimmaisen kautta, että Vihtajärven viitakkeet ei ruostu. Sianleuka ja läski jäsähtivät mahan pohjaan ja perse penkkiin kuin nuotta-ankkuri Sonkarin mutaan.

Unessa tulipunainen hevonen, hyvät hampaat sinettinä ja kengitetty niin että on tuotu ulkomailta, komealta mieheltä. Uhtuan puolen shemeikka, koska tuo pitkä ja rikas mies tulee kylään, se varoittaa isolta mäeltä, kolistaa honkaa. Siitä se on kasvanut hongankolistajaan pohjaanpalaneen