New Yorkin Lentävä suomalainen

By Jouni Tossavainen

On vuosi 1921. Hannes Kolehmainen on menestynyt suomalainen juoksija, joka on saanut liikanimen "The Flying Finn". Kolehmainen on asunut jo hyvän aikaa Yhdysvalloissa ja on löytänyt vaimokseen amerikansuomalaisen Alman. Elämää, uraa ja perheonnea haalistavat kuitenkin Kolehmaisen pohdinnat. Pitäisikö palata Suomeen vai ei, vaimon vastustuksesta huolimatta? Miten juoksijan uran käy, kun ikää tulee entistä enemmän?"New Yorkin lentävä suomalainen" on Jouni Tossavaisen vuonna 2014 julkaistu romaani, joka voitti Savonia-palkinnon vuonna 2015.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 19, 2021
• ISBN: 9788726886221

Book preview

I

Saturday 15. tammikuuta 1921

(Kävelin aamusella 2 t 10 min.)

Kolehmainen, Amerikan kansalainen: Hannes Kolehmainen, Marathon Champion, Is Now U.S. Citizen. Kesti, ennen kuin Hannes ymmärsi uutisen suomeksi. Totta se oli, kerta oli paperille painettu: Lentävä suomalainen oli nyt Amerikan Hannes.

The New York Times:

The champion marathon runner of the world became an American citizen yesterday afternoon. Hannes Peter Kolehmainen, who hung up a new world’s record when he covered the twentysix and a fraction miles at the Olympic games in Antwerp in 2:32:35 4-5 last Summer, has run under the colors of his native State, Finland, for the last time.

Viime aikoina juossut Suomen väreissä? Pienen ikänsä Hannes oli yrittänyt Suomea muistaa, eivätkö toimittajat sitä tienneet. Vai tarkoittiko for the last time, että Kolehmainen oli juoksunsa juossut? Ainakin ne halusivat näyttää hyvän jutun varjolla, minkä maan lipun alla Kolehmaisen pitäisi juosta.

Hannes pyyhkäisi pullan murut kouraansa keittiön pöydältä ja huitaisi suuhunsa. Sitten hän lähti töihin. Matkalla Staten Islandin lauttarantaan hän mietti, miten hän kertoisi jutun Almalle ja mitenkä päin vaimon naama leviäisi.

Rannassa Hannes tuijotti harmaita aaltoja niitä näkemättä. Tammikuun viima hyräytti kävellessä hiestynyttä selkää, villapaita olisi ollut tarpeen haalarin alla. Tuulen tuoman New Yorkin huminan peittäessä meren äänet hän tajusi yllätyksensä valuvan hukkaan. Alman isä soittaisi luettuaan aamulehtensä ja kertoisi hyvät uutiset vaimolle. Vihdoinkin, niin Alma sanoisi Hanneksen tullessa töistä. Kapsahtaisi kaulaan ovella, ei välittäisi vaikka työmiehen hiki tarttuisi mekkoon. Alma tarkistaisi kahteen kertaan lehtileikkeen, jonka hän hakisi tilikirjansa välistä.

Hannes vain hymyilisi. Sanoisi sitten, että ajatteli yllättää, valitettavasti isäsi ehti ensin. Ottaisi pojan syliin, ei selittäisi enempää. Tämän vuoden aluksi kaikki näytti hakkaavan Kolehmaisen perheen puolesta. Pelotti jo, menisikö loppukausi yhtä hyvin.

Viikon viimeinen työpäivä oli lyhyt ja livahti puoleen päivään ennen kuin Hanneksen piti selitellä uutista. Timesin lisäksi se oli julkaistu ainakin Tribunessa. Moni työmaalle aamuruuhkassa rynnänneistä ei kuitenkaan ehtinyt ostaa lehteä ja lukemalla tiili ei noussut toisen jatkoksi. Maanantaina uutinen olisi edessä isompana muurina jutun juostua suusta suuhun viikonlopun verran lopulta liki tunnistamattomaksi muuttuneena. Rakennuksella kaikenväriset tutut ja tuntemattomat onnitelisivat, vaikka jotkut olisivat tietävinään, kuinka Kolehmaisen veljekset lahjoivat päätöksen tehneen tuomarin, ja toiset olisivat jo lyöneet vetoa lahjussumman suuruudesta.

Suomalaiset taas haluaisivat tietää, minkä lipun alla Hannes aikoi juosta. Saattoipa se kiinnostaa kotimaassa asti.

Iltapäivällä Manhattanin rannasta irronneella lautalla ei ollut tungosta. Lauantaista huolimatta lomalaisia ei pakkautunut saarelle. Kuukauden päästä lämpenisi sen verran, että valmiiksi hikiselle muurarille tulisi ahtaammat paikat hyvältä haisevien neitosten ja komeiden herrojen välissä.

Staten Islandin lauttarannassa Hannesta laiskotti. Työviikon päätteeksi tuntui, että ei jaksaisi ottaa askeltakaan. Niinpä hän maksoi kalliin junalipun Eltingvillen pysäkille, josta oli vielä parin mailin kävelyt Hillcrest Streetin talolle.

Työkamppeita kuistilla riisuessaan Hannes kuuli Alman veivanneen suvulleen useampia puheluja. Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain kansalaisuudesta olivat tulossa onnittelemaan ainakin appi Jaakoppi vaimonsa Selman kanssa, Alman sisko Martta Loviisa ja ennen muita mummo Katie, jolla oli sitä aikaa. Samalla Johnsonien porukalla oli otettu vastaan joulut ja uudet vuodet Brooklynissä. Nyt New Yorkin tutut, ystävät ja kylänmiehet joutuisivat ottamaan vaivoikseen kylmät lauttamatkat päästäkseen juhliin.

Sunday 16.1.

(Kävelin koiran kanssa ½t.)

Sunnuntaisen aamukävelyn Hannes teki koiran kanssa. Tänään siinä ei ollut paljon tilitettävää Staten Islandin päiväkirjalle. Joka tapauksessa tuntui hyvältä, jos heti harjoituksen jälkeen – ennen kuin kukaan talossa heräsi – sai tehdä selvää jälkeä jokapäiväisistä treeneistä. Naapureiden uusissa taloissa näytti olevan yhtä hiljaista kuin Kolehmaisilla.

New Yorkin ajan seitsemästä päiväkirjasta Staten tilitys oli ensimmäinen saaressa aloitettu. Eilinen uutinen oli niin hyvä, että hän leikkasi sen talteen, mutta velipoika Viljami piti Kolehmaisten saavutuksista vielä tarkempaa arkistoa. Puhelimessa molempia ihmetytti, miten lehdessä tiedettiin tuomarin päätös, ennen kuin Hannekselle oli kerrottu tai laitettu paperia?

Olisivat edes soittaneet, Hannes sanoi, olisi osannut varautua – valmistella Almaa, työkavereita ja sukua anopista mummoon. Ehkä lehdessä mainitun tuomarin Stephen Callaghanin vahvistuskirje tulisi maanantain postissa.

Viljami oli samaa mieltä Hanneksen epäiltyä, että jostain syystä hänen armeijasta kieltäytymisensä oli painettu villaisella. Joku hätä niillä on, Viljami sanoi, ei ne muuten myönnä kansalaisoikeuksia sosialistille. Enkä minä ole niitä erikseen pyytänyt, muistutti Hannes, vaikka lehtijuttu toista väitti. Timesin mukaan hän kuului niiden sadan siunatun joukkoon, jotka olivat odottaneet oikeuksiaan viisi vuotta, among 100 successful aspirants for American citizenship who finished their fiveyear wait.

Eikö se sitä tarkoita, Hannes tarkisti paremmin englantia osaavalta veljeltään. Aspirantti, mikähän ratti se nyt olisi, pohti Viljami tuttuun tapaansa puhelimen toisessa päässä.

Hanneksesta oli tehty sosialisti, kun suomalainen ei lähtenyt tapattamaan itseään jenkkien puolesta. Sodan takia hän veti pois kansalaishakemuksensa ja myönsi kuuluisteluissa kuuluneensa sosialistiseen puolueeseen kotimaassaan. Nyt ne sitten ottivat porukkaansa, armahtivat kuuluisan sodanvihaajan: Famous Runner Who Won’t Go To The Front, Because He Hates The Wars.

Tuomari laittoi joululahjan, vähän myöhässä tosin. New Yorkin herrat antoivat anteeksi ja ottivat hänet Amerikan Hannekseksi, koska ne tiesivät maatilasta, joka kiinnittäisi viimesyksyisen Antwerpenin maratonin voittajan lopullisesti kotimaahansa. Kolehmaisen kolmihenkisen perheen Suomeen muutosta hän oli sopinut urheiluliiton johdon kanssa ennen kuin lähti Helsingistä lokakuussa 1920. Niin hän oli tosin luvannut elokuussa 1912 Tukholmassa ja syyskuussa 1914 Kuopiossa. Molemmilla kerroilla hän oli syönyt sanansa, joten kolmas kerta toden sanoisi.

Pyhätöillä ei ole siunausta, äiti oli opettanut. Siitä huolimatta Hannes kävi kävelytöissä heti herättyään. Ahkeran pyhätyöt muuttuivat rahaksi sen jälkeen kun harjoitusten menot ja tulot kirjasi talteen oman keittiön pöydän ääressä. Mitä äiti sanoisi tuoreimman Amerikan-uutisen jälkeen? Miltä Sofiasta tuntuisi, jos toinenkin poika jäisi Viljamin kaveriksi meren taakse?

Siunattu poika Chester olisi kohta Hanneksen jalan juuressa. Ajaisi pois pahat ajatukset niin kuin tuo koira, Prinssi, jonka hän otti mukaan aamukävelylle. Minulla on kaksi prinssiä, niin hän tapasi kehua työmaalla. Nosti sen verran omaa ja koiran häntää. Kirjaisiko hän tuonkin synnin talteen tässä juoksupäiväkirjan ääressä nauttiessaan pyhäpäivän rauhasta?

Siinä se tunnustus oli, lyijykynällä jykerrettynä. Kyllä velipoika siitä selvän ottaisi ja osaisi tuomita juoksijan tilikirjaan kuulumattomat selitykset. Viljami, sinä jos kuka minulle synninpäästön myönnät niin paperilla kuin puhelimessa. Kuuden rispaantuneen vihkon päällimmäiseksi hän laskisi tämän tilityksen. Yläkerran portaiden alakaapissa Hanneksen debetit ja kreditit odottaisivat tarkastajaansa uskollisesti kuin terrieri Prinssi isäntänsä jalan juuressa. Tosin hän oli emäntänsä koira, Prince eikä Prinssi. Hannesta terrieri tuijotti silmiin lähinnä ruokapalan toivossa. Esimerkiksi hänen viimeisen vehnäspalansa, sen makeimman. Ja sinne se meni.

Ei sittenkään. Hannes vetäisi yli ylimääräiset, koiralta loppuisi kusi ennen kuin huonosti treenanneelta pulinat. Mutta milloin hän saisi sydämeltään sen suuremman synnin, jota ei saanut kerrotuksi Almalle? Olisi pitänyt puhua heti marraskuussa Antwerpenin-olympiareissun jälkeen.

Parempi kun nousen, Hannes sanoi Prinssilleen keittiön seinälle puikahtaneesta auringon kiilasta ilahtuneena. Oikaisen selkää, otan koiran pihalle ja annan juosta omalla tontilla. Olisi kevät pitemmällä, niin kiipeäisin tikkaille, sipaisisin öljymaalia puutarhan puolen ikkunankehyksiin. Kadun varressa aita huusi pintaansa toista kerrosta valkeaa maalia.

Princen isäntä ja Juniorin äitikulta Alma nukkui kuin synnitön, emäntää sai odottaa alakertaan pitempään kuin arkena. Uudessa talossa tuoksui tuore puu Hanneksen kurkatessa yläkerran portaiden suulla. Pihkan varma haju tulvahti vastaan hänen kumartuessaan ja tarkistaessaan Tukholman kevään 1912 juoksupäiväkirjaa portaiden alakaapilla. Oma talo oli puhdas alku heidän perheelleen New Yorkissa. Entä jos tämä kaikki pitäisi jättää?

Hannes otti puolikuivan pyyhkeen tuolin karmilta. Saunassa oli käyty, hän oli tuikannut tulet kiukaan alle töistä tultuaan. Talon rakentamisesta jääneitä lautoja ja parrunpätkiä riitti polttopuiksi, joita saaren metsissä ei kasvanut hakata asti. Pyyhkeen hän veisi narulle, kuivuisi paremmin ulkona haisevien työvaatteiden kaverina. Pyhät aret töitä.

Monday 17.1.

(Aamusella kävely 2 t 5 min.)

Maanantaiaamuna Hannes ehti miettiä pyhätöitään ja suunnitella vielä tulevia treenejään, ennen kuin yläkerran makuuhuoneissa herättiin. Hannes Juniorin jalka nousi kevyesti, jopa liian ravakasti jyrkissä portaissa – siitä pääsi äkkiä niskoilleen ja sitä tietä arkkuun.

Keittiössä Hannes kuunteli tuolin reunalla, milloinka poika tipahtaa.

Isäänsä tullut, hän sanoi pojalle tämän pyörähdettyä polvelle. Varmat jalat, hän sanoi lapsen pehmeät pohkeet muurarin karkeissa käsissään. Äitinsä Haniksi ristimä Hannes Chester nyökytteli aamu-unisena. Hän ei ollut varma, ymmärsikö Juniori, mutta ei osannut kääntää varmoja jalkojakaan pojan kielelle yhtä vähän kuin ymmärsi, miksi sen nimi piti olla hunajainen. Aamupalan tarpeet olivat valmiina keittiön pöydällä, mutta Juniorille ei sitten kelvannut kuin pänikeikki vahvalla hillolla ja mansikkamarmelaatilla.

Ja juissi tietysti. Emännälle tummempaa toustia kunhan nousisi. Itse hän ottaisi vehnästä, ruisleipää ei ikinä. Korkeintaan kalakukon kuoressa, mikäli se ihme vastaan lentäisi.

Brooklynissa lehti oli lähtenyt Hanneksen mukaan yhtä arkisesti kuin maitomies toimitti pullonsa oven pieleen. Saaressa, niin Eltingvillen kylällä kuin Great Killsissä, myyjä oli oppinut hänen kävelyaikataulunsa, ja hän oli opettanut kolikoillaan lehtipoikaa silloin kun kaveri sattui kohdalle. Hän kyllä tiesi miltä se siirtolaispojan jakeluhomma tuntui liian ison lippahatun alla, olipa tuo lähtöisin Italiasta tai Venäjältä. Aamupakkasilla ei pyydetty Savon toimitukseen lämmittelemään, paleltuivatpa koululaisen näpit tai ei. Kuusi markkaa oli palkka kuukaudessa. Kun jaettiin velipojan kanssa, saatiin tuplat. Näiden lehtitöiden takia keskiarvo tipahti melkein kaksi numeroa.

Juostessa, silloin kun Hannes sai tehdä treeninsä kaikessa rauhassa, hän laittoi lehtirahan valmiiksi. Kouraan puristettu kolikko lämpeni matkalla. Viisisenttinen hikoili viimeisen aikansa yksinäisen työmiehen kaverina ennen kuin muuttui New York Timesiksi tai iltaharjoitusten jälkeen vaikka The Evening Mailiksi.

Kolikko, vaikka vain kahden sentin, oli varsin hyvä köyhän kalu. Mikäli pörssi kaatuisi, jotain jäisi tulsupaksiin. Toivottavasti oman pojan ei tarvitse mennä niin kantapään kautta kuin isänsä. Varvasjuoksulla ja kasvissyönnillä The Flying Finn pääsi varsin pitkälle, keveämmin ja nopeammin kuin moni toveri, jos kohta nättiruokainen herrakin. Lehtikolikko tuli ystäväksi niin kuin velipoika aamuisella työmatkalla Kuopiossa. Yhtä tutuksi ja turvaksi kuin Staten Islandin puistojen puut, joita oli tullut kierretyksi niin kuin Prospect Parkin puistoa aikoinaan. Yhtä hyvä saaressa oli juosta kuin yhdeksän vuotta sitten Brooklynissä, silloin kun hän saapui New Yorkiin. Ehkä parempikin, ilma oli puhtaampaa.

Aamulla oli niin mukava leväyttää lehti pöydälle. Miten erilaista oli lukea omassa rauhassa kuin matkustajien tönittävänä lautalla tai maanalaisessa. Hannes pitkitti maanantain nautintoa leikkaamalla vehnäsestä siivun, jonka päälle hän levitti tuoretta voita. Hän pihisti lehteään alusta, vilkaisi isoimpia otsikoita ennen kuin avasi urheilusivut ja tarkisti ensimmäisenä, oliko tuota mitään uutta hänestä. Veteraanista kirjoitettiin joskus Amerikan lehdissä, ja nyt peräti kaksi valtiota tappeli hänen omistamisensa oikeudesta. Ne eivät tienneet, että hänen oikeutensa oli istutettu Alman esiliinan taskuun yhdellä nimettömään tökätyllä sormuksella. Paitsi että Alma ei käyttänyt esiliinaa äitinsä Selman ja mummonsa Katien hyvistä neuvoista huolimatta. Tai niiden takia, mikä näistä Johnsonin naisista selvän otti.

Uutinen sekin, jos joku oli onnistunut kaatamaan Hanneksen ennätyksen. Se oli kuin murunen, joka uhkasi tarttua kurkkuun. Välittömästi teki mieli tien päälle, tappion rautainen maksanmaku haihtuisi hien mukana. Heti oli laskettava, miten treeniä lisätään sen verran, että jollekulle nuoremmalle seuraava rekordi olisi aivan ylivoimainen. Tuskalla hän tuskan voittaisi.

Yksinkertaista matematiikkaa, sanoi velipoika.

Yksinkertaista, jos paikat kestivät. Niitä sai tunnustella yläkerran sängystä noustessa. Veteraanin piti aloittaa varovasti kuin kissa yksiöisellä jäällä. Silti Hanneksen lonkkaa repi, kylkiä viilteli ja viileä lattiapuu vihlaisi varpaissa. Nilkan pettämistä hän oli pelännyt viime syksynä Antwerpenin maratonilla ja vielä enemmän ennen olympialaisia.

Belgiassa maratonin viimeisellä stadionkierroksella virolainen Jüri Lossmann oli kuronut Hanneksen etumatkan lähes kiinni. Siitä huolimatta yleisö ei saanut tietää hänen tuskistaan ja Hanneksen hymyurakka lämmitti koleassa kelissä värissyttä katsomoa. Mutta etusuoralla piti pystyssä vain se läikähdys, joka huljahti korvien välistä sydämeen.

Tuesday 18.1.

(Iltakävely 2 t 25 min.)

Maanantaina työmaalla juhlittiin Kolehmaisten Amerikan valloitusta, tänään muistettaisiin Villeä! Ritola täytti vasta 25, mutta näytti ikäistään kokeneemmalta. Jos Hannes joisi viinaa, hän ei ottaisi sitä Villen kanssa, oli tuo sen verran susi mieheksi selvänäkin. Hampaat heti sahanterällä, jos erehtyi hymyilemään.

Viime viikolla Ritolalle hommattiin poikien kanssa oikeaa Amerikan viskiä. Tuore kieltolaki ja Hanneksen kieltelyt eivät painaneet, suomalaisilla oli konstinsa ja salakapakkansa siinä missä muilla heimoilla. Poikien mukaan Villelle saattoi kaatopommia eli pourpommia lahjoittaa jo senkin takia, että Ritolan viime vuonna vihitty vaimo Selma ei naputa eikä natkuta, vaikka sankarin hampaat olisivat sahanterällä koko juhlapäivän ja vähän vielä ensi viikolla.

Aamulla talonsa takaovea sulkiessa Hannes tarkisti, että hänen oma lahjansa odotti ruokapoksissa. Hän oli hankkinut Villelle puuvillasukat tutuksi tulleiden irlantilaisten urheilukaupasta. Puhtaina valkoiset sukat näyttivät hyvältä ja ennen muuta ne eivät hanganneet rakkoja nahkaisten juoksukenkien kanssa. Kävelykeli oli sopiva, siitä huolimatta hän otti junan Great Killsistä lauttarantaan.

Wednesday 19.1.

(Hiljainen kävely 2 t 30 min. Iltapäivällä juoksin poikien kanssa, Yrjö hieroi päälle.)

Two preliminaries, luvattiin lehdessä, ei kerrottu paljonko lysti maksaa. Yleisön riemuksi nyrkkipyykkiä leivottaisiin naamatauluihin Eagle’s haalilla tänään kahdeksalta: Panaman kanaalin mestari Joe Machovic vastaan hyvin tunnettu paikallinen mestari Frank Thomas.

Hannes olisi lyönyt vetoa Frankin puolesta. Töihin kävellessään hän mietti, että helpot voittorahat himottivat häntä yhtä hyvin kuin ketä tahansa urheilun ystävää. Senkin puolesta hän olisi voinut lyödä vetoa, että mestari Joe palaa tukevan taalanipun kanssa Panamaan, notkahtivatpa kumman nyrkkeilijän polvet tahansa.

Kalpeita poikia rakennuksella, kaikki silti työmaalla. Kuten myös terveenpunakat norjalaiset, pitkät ruotsalaiset, leveänaamaiset slaavit, lyhyet ja tummat Välimeren miehet, muutama kiinalainen vielä ja valkosipulilta lemuavat italialaiset ja se intiaani, joka ei pelännyt korkeita paikkoja eikä mitään muutakaan.

Hanneksen muurattua määränsä hän pääsi kehumaan toisten työjälkeä. Appi Jaakopin pistäytyessä yllättäen tarkistuskierrokselle Johnsonin sukuun naitu Hannes oli tarpeen, vaikka mestarina Jaakoppi ei ollut hankalimmasta päästä poosuja. Suomalaisten porukoissa näytettiin ahertavan sen verran rivakasti, että krapulaisen hiki ei erottunut työläisen verestä, mutta muurarina ja kirvesmiehenä Amerikassa aloittaneen Jaakopin rakennusmestarin silmää pettelivät tänään ennen muuta hänen vävynsä kansalaisuuspaperit. Niitä pitäisi juhlia sunnuntaina, viimeistään seuraavana. Jaakoppi ei ollut innostunut näin puheliaaksi edes marraskuussa Hanneksen palattua kultaisen olympiamitalin kanssa Euroopasta.

Työpäivän päälle oli päätetty treenata kaupungissa. Iltajuoksun varrelle jäisivät viimeiset pahat olot Ritolan aamuun asti juhlituista syntymäpäivistä. Kaikista poikasten hölmöilyistä ei kerrottu Hannekselle, ukkomiehelle, silti hän tiesi että nyrkit pystyssä oli oltu ennen kuin Villen vaimo Selma näki sankarinsa kotiinpaluun. Kaatopommi oli ollut nimensä veroista amerikkalaisten kansallisjuomaa.

Saarensa rauhassa lenkkeilleen Hanneksen silmissä entiset, niin tutuksi juostut kadut olivat nyt täynnä hiilenkatkua, autojen kaasuja ja nokea. Muutamia päiviä sitten satanut ensilumi oli sulanut, jäljellä kiiltelivät öljyiset rapakot. Lisäksi sai väistellä kirkuvia kakaroita ja täysiä likaämpäreitä. Joka askeleella piti varoa koloja, monttuja, lohkeillutta asvalttia. Hyvä kun ei henki lähtenyt hänen törmätessään juutalaisen näköiseen eukkoon. Akka jäi kiroilemaan mieslauman perään. Kuvitella että hänen pitäisi vielä asua tässä kosteiden tiilitalojen, likaisten lasten, italialaisten, kiinalaisten ja muiden polakkien seassa ja sipulin lemussa.

Alkumatkasta Ville roikutteli porukan hännillä, hivuttautui vähitellen Hanneksen kantaan. Eikä se siitä tipahtanut, vaikka Hannes pidensi matkaa siitä mitä aamulla oli miettinyt tilikirjansa kanssa.

Sen kuurin päälle Yrjön hieronnat tulivat tarpeeseen. Olympiamaratonille valmistautumisen jälkeen tämä oli ensimmäisiä kertoja, kun Yrjön tutut näpit pääsivät pehmittämään Hanneksen lihaksia, ja se lisäsi nautintoa entisestään. Yrjöllä oli saareen pitkä matka ja Hanneksella niin kiire töistä kotiin, että ei ehtinyt kellahtamaan Koivistoisen hierontafirman uudelle pöydälle. Hyvä kun pääsi tänään viimeiselle lautalle, sen verran pitkäksi iltatyöt venähtivät. Manhattanin sulaessa pehmeiksi valopisteiksi pimeydessä Hannes ajatteli hyvän hierojan olevan toinen niistä, jota hän kaipasi kaverikseen saareen.

Thursday 20.1.

(Huilasin.)

Yöllä viileni taas. Asfaltilla kasvoi valkoista kuuraa, ja kosteammat paikat olivat tummia, sulia saarekkeita puitten lämmössä. Tammikuussa lunta saattoi olla viisi tuumaa, tänä talvena vähemmän niin kuin myrskyjäkin. Saaressa oli puhtaampaa, kaupungissa lumi ruskettui heti hiilestä, irtohiekasta, autojen savuista ja pölystä, varsinkin jos tuulet puhalsivat etelästä tai lännestä. Silloin sai painella niin saaressa kuin kaupungissa vastatuuleen silmät sirrillä ja hattu nenänpäässä kiinni.

Talo oli onneksi lämmin, kiitos Hanneksen itsepäisyyden. Tämän maan rikkauden, rakkauden ja tuhlauksen keskellä oli niin vaikea säilyttää järki päässä, vaikka tuli paleltua riittävästi Brooklynin kämpissä poikien kanssa ja Alman vieressä naimisiinmenon jälkeen. Appi Jaakoppi sen verran jenkki jo rakennusmestarina, ei meinannut ymmärtää minkä takia hän halusi suomalaisen lämmityksen omaan taloonsa. Varaavat uunit ja takat, ei mitään lämpöregulaattoreita jotka aukaisivat automaattisesti kaasukamiinoiden luukkuja. Mitä niitä räppänöitä availemaan, jos lämpö säilyisi peltilaatikossa vain sen aikaa kun tuli pysyisi elossa. Kalliin kaasun sijasta Hannes halusi pysytellä puussa. Loppuu se kaasun tulo joskus, niin kuin öljynkin, sanoi Hannes. Mutta Jaakoppi vakuutti maailman loppuvan ennen kuin Amerikasta polttoaineet. Siitä huolimatta Hannes halusi ja rakensi taloonsa saunan ja maakellarin, jossa ruoka säilyisi iskipä New Yorkiin minkälainen sähkökatkos tahansa.

Kalliiksi tuli suomalainen sisu, tarvikkeet maksoivat tuplataalat. Villen kanssa kun muurattiin uunit ja takat, niin saatiin kuluja tasattua. Vasara pysyi molempien kädessä sen verran että kovempipalkkaisia miehiä ei tarvinnut ottaa kuin putkitöihin ja sähköjen vetoon. Oli siinä Viljamikin piällysmiehenä ja Juho Tuomikoski, Antwerpenin maratonkaveri hyvänä apuna. Muutaman kerran kävivät talkoissa työmailta kaveriksi tulleet suomalaiset ja Otto Laakso, Kuopion ajoilta asti tuttu Viljamin treenattava.

Hanneksen taloa nikkaroitiin vielä vuosi sitten. Koti kuntoon, ennen et lähde urheilemaan, vaati Alma ja sen aikataulun mukaan viimeinen lista piti olla paikoillaan heinäkuussa. Olympialaisiin halusivat silloin Ritola ja Tuomikoski ja moni muu, joista ei ollut apua talon nostamisessa eikä Antwerpenin kisoissa elokuussa 1920. Rakennusta nostettiin ja välillä purettiin Alman toiveitten mukaan. Kun putkimiestä tarvittiin Hannes kertoi suomalaisille, joiden kuvitteli vielä ymmärtävän hänen puhettaan, mistä Alman mummo Katie väitti tuntevansa hyvän putkimiehen Brooklynissa. Se on semmoinen kädenlämpöinen, niin mummo oli sanonut appiukon mukaan.

Alma punasteli isänsä juttuja. Väitti mummonsa puhuneen niin vanhaa suomea, että isä ei osannut kääntää sitä oikein päin englanniksi. Siksi toimivasta vesiputkesta oli tullut kuuma putkimies. Työmiesten suussa Katie-mummon sanonta hot gaysta eli, ja Hanneksen talon valmistuttua sitä kehuttiin semmoiseksi kädenlämpöiseksi. Ja sitä se oli, sen takasivat Suomesta tutut uunit, joille lupasivat sadan prosentin takuun ammattimuurarit Hannes, Viljami ja Ritolan Ville. Saunassa taas talkoolaisille salakuljetettujen olutpullojen viileydestä pääteltiin, että samojen mestareiden rakentama maakellari oli toimiva ja tarpeellinen keksintö myös Amerikan mantereella.

Hanneksen talo ja olympialaisiin valmistautuvien juoksijoiden kunto nousivat samassa tahdissa runsaslumisena kevättalvena 1920. Treenari Viljamin ohjeitten mukaan käveltiin aamulla New Yorkin puistoissa ja kaupunkiin palattiin saaresta työpäivän jälkeen. Illalla juostiin taas Prospect Parkissa, varsinkin Viljami ja Bostonin puolesta Quincysta tullut Tuomikoski tekivät pitkiä lenkkejä. Niin Hannes muisteli, ennen kuin tuli se riita.

Ritola oli itsepäinen ja Viljami samanlainen sille päälle sattuessaan – ja valmennushommissa piti joskus sattua. Pohjanmaan puolesta, Ilmajoelta oli myös Tuomikoski, sen verran vaan vihreämpi mies kuin Ville juoksutöissä, että nöyrtyi Viljamin neuvoihin, joiden pikkumaisuudet ja muut aivopähkinät Hannes osasi pureksia. Mykkänä kyteneestä riitelystä huolimatta porukalla juostiin Prospect Parkin lisäksi niin Morris-puistossa Harlemissa kuin Van Cortlandissa, Bronxissa asti. Sinne piti varta vasten matkustaa juoksuvaatteet kassissa. Kymmenen mailia vähintään, ja joka kerta loppu meni kilpailuksi. Jos ei koeteltu ruumista, niin henkeä sitten. Samanlaista sielun rassaamista se oli kuin rakennuksella ja laivanrakennustöissä. Jos ei kestänyt sanomista – ja välillä piti osata sanoa vastaankin – ei pysynyt tellingeillä eturivin työmiehenä.

Sanomista riitti, kunnes sauna saatiin kylpykuntoon. Sen Hannes rakensi eikä autotallia, jota Alma piti perheen tulevaisuuden kannalta peisikkinä. Samanlainen kiista käytiin ovikellosta. Hannes väitti rämpytintä tarpeettomaksi koristeeksi. Mikäli oli asiaa, vieras osasi koputtaa. Sitä paitsi, oliko ovia pakko laittaa lukkoon, ei Savossa pidetty reikelissä edes vilja-aittaa.

Alma käänsi päänsä saunan suhteen isänsä Jaakopin ylistäessä, miten hyvin Hannes osasi muurata Staten ensimmäisen kiukaan. Aikoinaan Isontalon savusaunassa löylyt olivat jotain muuta kuin Finntownien yhteissaunoissa. Lattioille syljeskeltiin ja viina juotiin julkisesti, kieltolakia osattiin vasta pelätä. Ainut oma sauna niin Manhattanin saarella kuin Staten Islandilla, epäili appi Jaakoppi Hanneksen uuden saunan valmistuttua – ja Jaakoppi oli sentään kierrellyt seutuja työnjohtajana. Löylyt korvasivat olematonta palkkaa, tai sen minkä Hannes sai lainattua työmiehilleen Jaakopilta ja loput pankista hänen takauksillaan. Eikä ole vain muutama taala maksamatta siitä laskusta, tuli hänen mieleensä joka kerta kun Alman kanssa päästiin riitelyn starttiviivalle.

Ja Alman kanssa se sananvaihto tahtoi olla yhtä sadan jaardin suoraa eikä maratonia mutkaisella maantiellä.

Saunan tiimoilta tuli myös hieroja Yrjö rakennuksen hanslankariksi. Viljami yritti kyllä hivellä treenattaviensa koipia silloin kun Yrjö ei ehtinyt oman hierontayrityksensä kiireiltä. Ritolalle Yrjön hieronnat olivat uusia herkkuja, jotka vetivät koivet veteliksi. Muutaman kuurin ja saunan päälle Villenkin askel alkoi joustaa, nousta ja pidentyä. Ritolan vetristyminen eteni niin että muurari pisteli ylimääräisiä lenkkejä ennen töihin lähtöä. Kello kolmen ja kuuden välillä oli kuulemma paras juoksuaika Harlemin Finntownissa, vähemmän liikennettä ja hitaampia vastuksina.

Viljami pyysi Hannesta jarruttelemaan peräseinäjokelaisen intoilua. Ville pistelisi kyllä tasaista tahtia pitkin saitvookeja ja parkkeja, mutta loppukiri ei irtoaisi jos harjoituksissa ei olisi mukana muutamia spurtteja. Kun neuvot eivät menneet perille, Hannes näytti Villelle niitä ohjeita, joita hän oli lähettänyt Suomeen. Turun Urheiluliitosta joku Sorjonen oli pyytänyt neuvoja yhtä innokasta nuorta miestä varten. Kovasti tämä Paavo oli sitten kiitellyt Hanneksen kirjeitä Antwerpenissa, jossa hän tapasi Nurmen ensimmäisen kerran.

Semmonen lenkuttajahan se oli, Hannes muisteli ensivaikutelmaansa Nurmen tyylistä. Toisella jalalla ponnisti enemmän ja käsi vispasi kananmunaa. Antwerpenin harjoituskentällä Hannes ehti seurata sivusta Nurmen hermoilua eikä yllättynyt nuoren miehen uskon loppuessa kesken 5 000 metrin takasuoralla – ensimmäinen totinen koitos ulkomailla irrottaa höpinää kokeneemmastakin suomalaisesta. Silti pisti miettimään, mitä tuostakin miehestä saattaisi tulla Viljamin neuvoilla ja Yrjön käsissä. Hän ehti mainita muutamasta Viljamin konstista Suomen joukkueen päätreenarille Mikkolalle, joka olikin kiinnostunut Kolehmaisten Amerikan-opeista. Silti se ei ottanut onkeensa hänen ohjeitaan Nurmen ensimmäisen tappion jälkeen.

Piä pintas, Hannes sanoi Nurmelle ja puristi olkapäästä. Niin hopea vaihtui kultaan kympillä, jossa ranskalaisen Guillemotin usko loppui kesken samassa takasuoran mutkassa kuin Paavolla kaksi päivää aikaisemmin. Sillä hetkellä tulivat eläviksi nämä Viljamin sanat: Älä lopeta juoksujasi kesken, vaikka hyvätkin neuvot, niin kuin usko, loppuu joskus äkkiä kuin jäniksen hyppy.

Huolimatta nuoruudestaan ja turkulaisuudestaan Paavo osasi arvostaa Hanneksen Savon sanoja, jotka Viljami oli lainannut Kolehmaisen veljeksistä vanhimman Tatun ähinästä silloin kun tämä joutui luovuttamaan vetovastuun nuoremmilleen. Pintansa pitämisen Paavo käsitti lopulta niin että lopetti hymyilemisen kerta kaikkiaan, voiton kuin voiton jälkeen hänen kasvoillaan nähtäisiin pelkästään jäyheän vakkasuomalaisen ilme. Antwerpenin voitoista nauttiessaan hän näytti mieheltä, joka tietää mitä on tehnyt ja tulee sen tekemään toistekin. Paavo jopa kehui olevansa yhtä hyvä saunomaan kuin savolaiset. Niinpä Hannes lupasi Nurmelle makeat löylyt Statella sitten kun päästäisiin työn makuun Atlantin toisella puolella. Kevättalven sisäratakilpailuista lähtien taalat olisivat nilellään kuin mahla lehtipuissa.

Friday 21.1.

(Aamusella kävelin 2½ t hiljaa ja iltapäivällä 2 t kovaa.)

Hannes tykkäsi saarella asumisesta. Lautalle lähtiessä ei tarvinnut panna ovia säppiin niin kuin Brooklynissa. Alakertaan päästyään Alma kyllä kävisi napsauttamassa keittiön takaoven lukkoon. Kaiken varalta, hän vastaisi jos Hannes kysyisi, miksi jenkit luottavat vähemmän naapuriin kuin tuomariin.

Kanoja kun saisi, Hannes mietti leikatessaan vehnästä ison teemukin seuraksi. Vasikkaakin hän syöttäisi tontin pihanurmilla, hoitaisi nurkkavajassa niin kuin navetassa Kuopion Hämeenkadulla. Joulupossun lisäksi oli lypsävä lehmä ja vedet kannettiin tupaan, puut pilkottiin poikien kanssa liiterin edessä. Ja minä pääsin metsälle Neulaniemeen! Jonkun ketun hän oli nähnyt New Yorkin puistoissa. Ei niitä saanut ampua, silmät hakivat silti valmiita pyssyn linjoja, joskus jopa ojennettua käsivartta pitkin. Jos yhdellä laukauksella kaadetun ketun nylkisi, mihin sitä tarjoaisi. Kuka maksaisi hyvin nyljetystä nahkasta taalan taalaa New Yorkissa? Lunta sen verran vähän ja lyhyen aikaa että ketun turkki jäi ohueksi, ja hiihtämään ei päässyt. Sukset hän osaisi vestää vanhasta muistista, mikäli tarvetta ilmaantuisi. Yhtä helposti hän leikkasi pitkosta viipaleen, taittoi kahtia ja komensi Prinssin istumaan, ennen kuin se saisi puolikkaansa.

Teellä, sokurilla ja vehnäsellä täytetty vatsa piti mielen ja askeleen virkeänä, olipa harjoitusaika tai ei. Nyt ei ollut kovimman kuurin vuoro, siitä huolimatta Hannes käveli työmatkansa tosissaan ikään kuin itseltään ja muilta salassa treenaten. Hän sopi itsensä kanssa sen mitan ja määrän, jonka oletti treenarin mieleiseksi. Tänä keväänä Viljamin mitan täyttäminen ei tuntunut riittävän. Sunnuntaisin liian vähän harjoittelun pelko iski pahiten, ja Hanneksen piti pyörähtää puiston ympäri jatkuvasti kiihtyvällä tahdilla niin että koira ei meinannut pysyä perässä.

Kovempien juoksujen aikaan olisi noustava puoli kuudelta. Viiden minuutin kevyen voimistelun jälkeen, viimeistään kuudelta Hanneksen pitäisi olla tietä kesyttämässä. Yö lypsäisi maitoa katulamppujen utareista, taivasta vasten erottuisivat lennättimen pylväät ja langat, jotka oli kudottu tiukkaan tien molemmin puolin. Pienille tonteille ahdettujen talojen jälkeen asfaltti muuttuisi kuoppaisemmaksi hiekkatieksi. Kesällä autojen nostama pöly ottaisi juoksijaa kurkusta.

Kaksi ja puolikerroksinen vaalea puutalo odottaisi lenkin päässä. Uusi koti seisoisi kuin koru lehtevien puiden varjossa. Amerikkalaiselle pieni, Hanneksen silmämitalle sopiva ja kateellisempien mielestä liian iso. Siitä huolimatta hän lisäisi katon reunalautoihin samaa nikkarityyliä kuin kauppias Saastamoisen villassa Väinölänniemen kainalossa. Alma taas halusi tornin, jossa piirrellä, ja sekin oli pystytetty. Näpättiin joutessaan, niin kuin hän sanoi vaimolleen tämän ihastellessa lopputulosta. Lämmitystä Alman torniin ei tullut laitettua, huomattiin ensimmäisinä talvikuukausina.

Kuistille päästyään Hannes nappaisi kellon kiinni, pistäisi ajan mieleensä ja leväyttäisi aamulehden pitsiliinan koristamalle rottinkipöydälle. Hän vilkuilisi etusivun otsikoita venytellessään samalla pohkeita. Vasenta reittä kuistin kaidetta vasten nostaessa polven sisäsyrjässä vihlaisisi tuttu kipu. Saman jalan hän palellutti pikkupoikana. Siitä ei saanut tietää yksikään hänen kilpailijoistaan, ja niin nytkin vihlaisu reidessä kasvattaisi välittömästi hymynpoikasen Hanneksen kasvoille. Voimisteltuaan Hannes taittaisi lehtensä kainaloon ja hakisi maitomiehen tuomat pullot portin suusta. Sisälle hän kiertäisi keittiön oven kautta niin että kukaan ei heräisi hänen kolinoihinsa. Treenivaatteet hän veisi töihin lähtiessään pyykkinarulle piiloon saunan taakse. Töistä tullessa hän jättäisi timpermannin haalarit kuistille. Likaiset romut yhtä hyvin kuin työvaatteet eivät kuuluneet Alman taloon.

Kiellettyä oli myös maitopullon suusta juominen. Heti sisälle päästyään Hannes tyrkkäisi oven olkapäällään kiinni, tempaisisi korkin auki, vetäisi kurkku rutkuten viileät maitoviskit ja pyyhkisi suunsa juoksupaidan hihaan. Sellaista elämä voisi olla, Hannes mietti. Niin turvallista, tuttua ja tuloksellista.

Saturday 22.1.

(Ei mitään. Käytiin saunassa.)

Velipoika Tatu laittoi postia Helsingistä nopeammin kuin tuomari Callaghan kauntin toisesta päästä St. Georgen Supreme Courtista. Tatun kirjeen päällä seisoi suomalaisella käsialalla 173 Hillcrest Street Great Kills Staten Island n y. U.S.A. Brooklynin-osoite oli tullut Hannekselle niin tutuksi että uusi näytti oudolta, eikä se ehtisi koskaan omaksi muuttua, jos Mr. and missis Kolehmainen matkustaisivat meren taakse. Perjantaina töistä tultuaan Hannes ehti vilkaista kirjekuorta, lehdetkin jäivät odottamaan parempaa hetkeä. Lauantaina luvuille järjestyi aikaa saunan lämmityksen välissä.

Kansalaisuuspaperien lopullisen sinetin puuttumisesta huolimatta juhlia valmisteltiin. Siihen Alma näytti löytävän rahat häneltä kyselemättä, eikä Hannes halunnut olla poikkiteloin. Vastaili kysymyksiin, mikäli hänen mielipidettään tarvittiin servettien väreistä tai hyvistä kananpoikasten toimittajista.

Tatulle pitäisi kirjoittaa ja kiittää kalliista urheilulehdistä, Hannes tuumasi saunan portailla istuessaan. Savu nousi piipusta niin kuin piti, tuuli vei sitä merelle päin, mikä oli hyvä herkkänenäisten naapureiden kannalta. Muistaa pitäisi myös Tatun vaimoa Fannya ja poikaa, täyttäisi kohta vuoden. Viljamille ei ollut siunaantunut lapsia Bettynsä kanssa, vaan ehtisivät nuo vielä kun saisivat oman talonsa pystyyn Virginiaan, Rockland Lakeen tai minne Floridaan nyt sitten asettuisivat. Nimensä Bettyksi muuttaneen Liisan Hannes tunsi Kuopion ajoilta, mutta Viitalähteen Liisa oli halunnut tuulensuojakseen nuukemman Viljamin. Siitä ei ollut vaimojen kuullen vara puhua, että heidän seuransa Riennon taloudesta varsin tarkkaa kirjanpitoa pitänyt Tapanisen Maija olisi ollut Viljamille se paras vaihtoehto.

Suomen Urheilulehden kaverina Työväen Urheilulehti. hkv:n mies Tatu oli ostanut molemmat, vaikka työmiesten seurasta Jyrystä se haluaisi puhua vähemmän kuin ennen kansalaissotaa. Julmia tietoja kiiri meren yli sodan aikaan ja pahemmaksi muuttui Hanneksen nähtyä omin silmin entisten tovereidensa tilanteen vieraillessaan kotimaassa Antwerpenin olympiajuhlien takia. Tarpeeseen tuli Amerikan apu, Hooverin pinta ja Wilsonin kymmensenttinen jenkkiläski, jota lähetettiin lännestä Suomen köyhille. Itäpuolen tovereiden vilja-aitan ovi näytti pysyvän lukossa, eivätkä aitan avaimeksi kelvanneet Pietarista salakuljetetut ruplat.

Helsingin Kisa-Veikot,