Talvi ilman aikaa

By Elisabet Aho

Eletään talvisotaa edeltävää aikaa 1930-luvun lopulla. Maaseudulta Helsinkiin muuttanut Henni on kotiutunut kaupunkiin, sen kivisille kaduille ja kapeille puutalokujille. Myös sairaanhoitajan opinnot Diakonissalaitoksella ovat vieneet Hennin mukanaan – ajatella, että hänestä tulee sisar! Talvisota keskeyttää kuitenkin kaupunkilaisten elämän, Henni mukaan lukien. Hän sanoo hyvästit Helsingille ja lähtee Karjalankannakselle työskentelemään kenttäsairaalassa. Edessä on pitkä talvi, joka pistää myös Hennin jaksamisen koetukselle – kuka selviää sodan kauheuksista, kuka ei?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 16, 2021
• ISBN: 9788726762907

Book preview

www.egmont.com

Sotilaat, kansat, maat, pois jo tykit pankaa.

Etteivät lapsemme nyt sotaa nää,

viimeinen olkoon tää.

Joy to the world

Hoyt Axton, suom.Vexi Salmi

Alttarimatto irrotettiin paikaltaan. Siihen täytyi tarttua varovasti, loimilangat olivat käyneet hauraiksi kuin käsiin murtuva sideharso. Matto oli ollut kauan paikallaan alttarin reunalla ja se oli kerännyt pölyä, vaikka kirkkosalia kuurattiin joka viikko. Tomu leijaili valon kajossa ja levisi ilmaan kuin harmaa huntu.

Matto laskostettiin, siitä tuli monta päällekkäistä taitosta ja se kasvoi korkeaksi pinoksi. Taitosten välistä putosi jotain lattialle.

Paperinpala, kirje, taitettu keskeltä kahtia. Kirjoitettu mustekynällä valmiiksi painetulle viivastolle. Paperi oli ollut pujotettuna alttarimattoon. Muuta selitystä ei löytynyt, vaikka se tuntui tipahtaneen kuin tyhjästä.

Kirjeessä oli päiväys, se oli kirjoitettu talvisodan jouluna, joulupäivänä 1939. Käsiala oli siistiä, kaunista ja säännöllistä, kuten tuohon aikaan oli.

Kirjoittaja ei ollut merkinnyt nimeään tai kenelle teksti oli tarkoitettu, mutta hän oli selvästi yrittänyt sanojen avulla jäsentää ajatuksiaan. Riveillä kerrottiin syksyn painostavasta ilmapiiristä, muutamalla sanalla maailman tilanteesta ja mainittiin nimeltä joitakin vanhoja sisaria, jotka muuttivat pois kaupungista sodan alta. Sodan syttymisestä ja kuolleista kirjoittaja kertoi kaihtelematta ja järkyttyneenä. Hän oli ollut nuori, se oli selvää, ja viimeinen lause oli jäänyt kesken, kuin kirjoittaja olisi tullut katumapäälle, eikä uskaltanut paljastaa sisintään. Jotain paperissa kuitenkin oli, nuoren ihmisen tunnekuohua, jonka saattoi aiheuttaa myös kirjoittamisen ajankohta. Kirje tai mikä ikinä se olikaan, oli vain rykelmä hajanaisia lauseita, mutta jos oli tarpeeksi mielikuvitusta, saattoi hyvällä tahdolla uskoa, että lauseiden taakse kätkeytyi jokin tärkeämpi merkitys, salakieli, joka saattaisi aueta.

Kuinka paperi oli joutunut alttarimaton sisään, sitä ei kukaan tiennyt.

1. luku

Henni rakasti kaupunkia. Rosoisia taloja, hiekkaisia pihoja, kapeita kujia puutalojen välissä ja kerrostalojen kiviseiniä kaukana keskustassa, missä talot seisoivat tuulta vasten ja suojasivat mereltä sataman ja rantakadut. Henni seisoi Töölönlahden rannalla ja aurinko katosi punaisena lahden taakse. Henni oli lukenut lapsena kirjan, jossa aurinko sihahti osuessaan veteen. Hän odotti sihahdusta vieläkin.

Oli elokuu ja hyönteiset tanssivat rantapensaikoissa. Hennin kummisedän koti oli Kruununhaassa. Täältä ei näkynyt sinne saakka, mutta Sulo-sedän kodista Henni tiesi, että kerrostalot kätkivät sisäänsä paraatiportaita ja kyökin takaisia kierrerappusia, asunnot vetoisia halleja, saleja ja makuukamareita, sokkeloisia käytäviä, kaakeliuuneja, joita piti alinomaa lämmittää ja hellahuoneen kokoisia kylpyhuoneita, kuumavesivaraajia ja jalallisia, korkealaitaisia kylpyammeita. Sekä tietysti kyökkejä, joista ovet veivät kylmäkomeroon, apulaisen ja lastenhoitajan pikkuruisiin huoneisiin ja keittiön takaportaisiin, niihin jännittäviin ja kapeisiin rappusiin, joissa haisi kaali, tupakka ja kissanpissa, kirskui hiekka ja leijaili tahmea paistinrasva, kun he serkkujen kanssa juoksivat portaita edestakaisin, vaikka heitä kiellettiin. Ylös, alas, nauraen pää kerrosten kierroksista pyörällä. Hauskimmat hetket Helsingissä Henni oli viettänyt tuossa meluavassa perheessä ja sokkeloisissa huoneissa, kun hän oli kesäisin matkustanut Hämeenlinnasta serkkujen luo.

Hän oli pääkaupungissa kuin kotonaan, vaikka täällä kaikki oli suurempaa ja avarampaa kuin tutussa kotikaupungissa, kadut leveämpiä ja talot korkeampia eikä näkynyt sinistä järvenselkää, vaan meren harmaina ja rauhattomina liikkuvat aallot.

Silloinkin oli elokuu kun hän oli raahannut matkalaukkua rautatieasemalta ja kävellyt koko matkan Kaisaniemenkatua Siltasaarenkadulle, ylittänyt Pitkänsillan ja jatkanut ohi Hakaniemen torin Toista Linjaa ylöspäin. Hän ei mennyt Kruununhakaan edes käymään, että ei olisi alkanut epäillä. Sulo-setä, Ulla-täti ja serkut olisivat puhuneet hänet ympäri, serkut varsinkin, ikäisensä äänekkäät ja kaiken tietävät nuoret miehet. Melunneet ja taivastelleet niin paljon, että hän olisi vähintään ryhtynyt miettimään ja pahimmassa tapauksessa perunut päätöksensä.

Henni oli kävellyt sivuilleen vilkuilematta eikä katu tuntunut loppuvan koskaan. Laukku oli ollut pakko laskea välillä maahan. Hän oli kantanut sitä vuorotellen molemmilla käsillään, mutta kumpikin kämmen oli Toisen Linjan puolessa välissä punainen, melkein vesirakoilla. Henni oli huomannut raitiovaunukiskot vasta kun katu päättyi. Ne johtivat suoraan pääportin eteen, hän olisi voinut ajella raitiovaunulla koko matkan. Kun vaunu oli samassa kääntynyt kirskuen kulmasta, hän oli melkein purskahtanut itkuun, että oli ollut niin tyhmä.

Kotona kukaan ei ymmärtänyt. Isä, Hämeenlinnan kaupungin lääkäri, ei ymmärtänyt alkuunkaan, miksi hän halusi lähteä sairaanhoitajan oppiin Diakonissalaitokselle, miksi ei Marian sairaalan hoitajatarkouluun. Äiti oli kääntänyt päänsä pois ja toistanut uudelleen ja uudelleen, mene Sulo-sedän luo, jos välttämättä tahdot Helsinkiin. Koko kesän hän oli yrittänyt selittää, että hänestä tulisi sairaanhoitaja, mutta he eivät kuunnelleet, eivät uskoneet, että diakonissat olivat sairaanhoitajia.

Siitä oli kolme vuotta. Kuinka ihmeessä hän oli selvinnyt oppilasvuodesta? Silloin oppilaat eivät saaneet istua illalla potilassaleissa tekemässä käsitöitä tai lukemassa kirjaa potilaille, silloin he uurastivat aamuvarhaisesta myöhään iltaan kunnes kaatuivat sänkyihinsä niin väsyneinä, että yhtäkään ajatusta ei ehtinyt vilahtaa mielessä ennen pudotusta pimeään. Silloin kaikki päivät olivat pesemistä ja kuuraamista, alusastioiden tyhjentämistä ja loputonta siivoamista. Silloin johtajattarena ei ollut vielä viisasta Elsa Wennervirtaa Sortavalasta.

Aurinko laski ja elokuun lämmin pimeä osui Henniin ja hän kiiruhti portista sisälle. Punatiilinen sairaala korkealla kalliolla, kirkko ja sisarkoti, tutut jykevät talot rinnakkain ja keskellä pihaa matalalla mäennyppylällä lastensairaala parvekkeineen. Pääportin vieressä oli kerrostalo, jossa asuivat pastori ja lääkärit perheineen. Pihalla oli talousrakennuksia ja uloimmassa kulmassa Helsinginkadun mäen varressa vanhainkoti vaaleaa kiveä, erkkeri-ikkunat Helsinginkadulle.

Sairaalan vierestä kulki junarata. Junat kolkkasivat ohi ja paksu vaaleanharmaa savu leijaili pihalle asti. Radan kalkkeeseen ja savupilviin tottui niin, että tuskin huomasi niitä. Alhaalla Helsinginkadun kulmassa oli vanhan sisar Hian notkuva puutarha ja junaradan alla vietti jyrkkä rinne kohti puiden välissä väikkyvää Töölönlahtea. Mäenrinteessä oli kolmikerroksisia huviloita koristeellisin puuleikkauksin. Yksi rinteen huviloista oli kehitysvammaisten lasten koti, Rinnekoti. Alhaalla Helsinginkatu alitti rautatien. Vanhat sisaret kertoivat, että Helsinginkadun paikalla levisivät ennen perunapellot ja juuresmaat, ne jäivät alle, kun Helsinginkatu räjäytettiin peruskallioon.

Henni astui sisälle sairaalan ovesta ja pyyhki jalkansa kynnysmattoon.

2. luku

- Isä, tuleeko sota?

Kaupunki kipristeli yön jälkeen huurteessa. Oli sunnuntaiaamu ja Majlen kiersi isän kanssa Töölönlahtea.

Isä ei hiljentänyt vauhtia, sipaisi vain pari kertaa leukapartaansa.

- Toivotaan, että ei tule.

Isäkään ei siis tiennyt, mutta isä oli rehellinen, ei ainakaan kieltänyt, vaikka oli tarvinnut parran sukimisen ennen kuin vastasi. Majlen vilkaisi isää. Hän näytti ihan tavalliselta astellessaan eteenpäin, yhtä totiselta ja ajatuksiinsa vaipuneelta kuten aina. Varhaiset sunnuntaiaamut olivat parhaita, mitä Majlen tiesi, kun kaupunki ympärillä vasta heräsi kohmeisena ja unisena. Hän oli usein ainoa, joka jaksoi nousta ja lähteä isän kanssa kävelylle. Isä halusi lähteä aikaisin liikkeelle ja pikku siskot Meeri ja Marjatta jäivät nukkumaan tai aamuleikkeihinsä. He halusivat harvoin mukaan ja Majlen oli tyytyväinen. Hän sai pitää isän yksin. Jos Meeri tuli mukaan, Meeri tahtoi Eläintarhan urheilukentälle eikä silloin ollut samanlaista. Totta kai oli mukava juosta kentällä kuin oikeissa urheilukilpailuissa, asettua sormenpäät maassa lähtökuoppiin ja isä viittasi heille kädellään merkin ja huusi napakasti: paikoillanne, valmiina, nyt, ja otti aikaa sekuntiviisarilla taskukellostaan kun he pinkoivat rinnakkain viereisillä radoilla minkä pääsivät. Isä huuteli koko ajan heidän peräänsä, Laitinen voittaa, Laitinen voittaa. Se oli hassua, koska he olivat kumpikin Laitisia. Meeri voitti yhtä usein kuin Majlen vaikka oli nuorempi, mutta vikkelämpi pienistä kintuistaan. Isä oli leikkisämpi ja puheliaampi jos Meeri oli mukana, mutta Majlen piti näistä aamuista enemmän. Kun he kävelivät isän kanssa kahdestaan Töölönlahden ympäri, juttelivat harvakseen ja isä pysyi hiukan hajamielisenä, vaikka he pysähtyivät välillä seuraamaan kaislikossa hiljaa kelluvia sinisorsia.

Isä oli kirurgi ja he asuivat Diakonissalaitoksen asuintalossa pääportin vieressä. Jos isä oli herätetty keskellä yötä leikkaamaan, Majlen ajatteli, että isä ei jaksaisi nousta eikä häntä saanut herättää, mutta silloinkin isä pomppasi makuukamarista samaan aikaan kuin joka ikinen sunnuntaiaamu. Makuukamarin perältä kuului äidin ääni, joka yritti suostutella isää lepäämään, mutta isä ilmestyi lastenhuoneen ovelle, venytteli pitkiä käsivarsiaan, tukahdutti kädellään haukotuksen ja sanoi reippaasti:

- No niin tytöt, kukas lähtee mukaan?

Isä tarvitsi sunnuntaikävelyn, oli yö ollut millainen tahansa.

Kaikkia lääkäreitä kutsuttiin tohtoreiksi. Samassa talossa asui muitakin tohtoriperheitä. Majlen muisti hämärästi, kuinka he muuttivat tähän taloon. Isä oli taitava kirurgi, Majlen oli kuullut sisarten puhuvan. Isä olikin kirurgina kahdessa sairaalassa, Kirurgisessa sairaalassa Kasarminkadulla ja Diakonissalaitoksella. Isä ei tullut aina laitoksen sunnuntaikirkkoon ja äiti oli siitä näreissään, vaikka Majlen tiesi, ettei äitikään olisi halunnut kirkkoon, eikä varsinkaan joka sunnuntai, mutta meni toisten tohtoriperheiden vuoksi, vaikka ei muuten heidän kanssaan paljon seurustellutkaan. He eivät aina ehtineet aamuretkeltään takaisin ajoissa, usein kirkonkellojen kumea ääni kutsui vaativasti, kun he vasta lähestyivät mäkeä kotiinpäin. Silloin Majlenin ei auttanut kuin kipittää kirkon korkeat portaat ylös ja yrittää ryntäilemättä ja nopeasti löytää äiti ja pikkusiskot kirkon penkistä. Jos isä ei seurannut Majlenia, äiti puristi nopeasti Majlenin käsivartta. Majlen ymmärsi, että isä halusi mennä hetkeksi yksin kotiin, kun he muut olivat kirkossa. Joskus isän oli pakko tulla, kotirauhan vuoksi, hän tunnusti Majlenille kuin salaliittolaiselle. Silloin heillä oli koko ajan kiire, isä vilkuili taskukelloa ja vaikka Majlen yritti olla huomaamatta, se häiritsi heitä kumpaakin.

Majlen oli kymmenen ja aloittanut syksyllä neljännen luokan kansakoulussa. Pikkusisko Meeri oli toisella, pienin sisko Marjatta ei ollut vielä koulussa, Marjatta leikki pihalla laitoksen lämmittäjän ja talonmiehen lasten kanssa. Majlen oli kuullut, kuinka äidin ystävättäret harmittelivat, että toisten tohtoriperheiden lapset olivat vanhempia eikä Marjatalla ollut heistä seuraa. Äiti antoi Marjatan leikkiä pihalla ja oli tyytyväinen, että lapsia kuitenkin löytyi, vaikka he muut olivat koulussa.

Majlenilla oli punainen uusi koululaukku. Hän oli saanut laukun syntymäpäivälahjaksi ja otti sen joskus mukaan aamukävelyille. Laukussa ei silloin ollut koulukirjoja vaan paperipussissa leivänpalasia, joita he pysähtyivät heittelemään sorsille. Äidin mielestä koululaukkua ei olisi saanut käyttää kuin koulussa, mutta isä ei sanonut siihen mitään ja Majlen pakkasi kaikessa rauhassa laukkuun leipäpussin kirjojen tilalle. Isä ei yleensäkään sanonut äidille vastaan, oli vain hiljaa. Äiti puhui paljon, mutta lopetti, kun isä pysyi hiljaa eikä vastannut.

Keväällä kun neljäs luokka päättyisi, Majlen pyrkisi oppikouluun. Kuinka kävisi pyrkimisen ja oppikoulun, jos tulisi sota. Majlen pysähtyi. Kevät oli vielä kaukana, tulevan talven takana. Oli vain tämä sunnuntai tässä. Syksy rannan pensaissa, rahiseva hiekka jalkojen alla. Majlen pyöritti hiekkaa kengänkärjellään.

- Mikäs nyt tuli? isä kysyi ja pysähtyi hänkin.

- Jos sota tulee, meneekö koulut kiinni?

Taas isä kosketti partaansa. Isällä oli kapea parta leuassa ja suun ympärillä.

- Jaa… kyllä ne siinä tapauksessa menee ja kaupungista on silloin parasta lähteä maaseudulle.

- Mutta…

- Älä nyt turhaan sitä mieti, voi koulua käydä muuallakin. Eikä me vielä tiedetä, tuleeko sota. Se nyt ei ole yhtään varmaa, minä en oikein usko siihen.

Majlen helpottui. Jos isä ei uskonut sotaan, sitä tuskin tulisi. Sodasta puhuttiin koko ajan, jopa sisaret supisivat keskenään, vaikka eivät koskaan puhuneet muusta kuin Jumalasta ja potilaista. Majlen oli nähnyt, kuinka ihmiset seisoivat kadulla tai maitokaupassa ja kuullut, kuinka he madalsivat ääntään, kun lapsia tuli kohdalle, mutta eivät kauan malttaneet puhua hiljaa, vaan päivittelivät kuinka kaupasta oli sokeri loppunut ja kahvi menisi kortille. Majlen kuunteli ja oppi, että perustettaisiin Kansanhuoltoministeriö. Se kai sitten huoltaisi kansaa. Isä saisi luultavasti syödä päivisin Diakonissalaitoksen tai Kirurgisen sairaalan ruokasalissa kuten tähänkin asti ja he saisivat ostaa sieltä keittoa ja kastiketta maitokannuun niin kuin ennenkin. Äidin mielestä isä teki liikaa töitä kahdessa sairaalassa, mutta Majlen ymmärsi, että isää tarvittiin.

- Onko sairaalat auki jos sota tulee?

Isä hidasti askeleitaan.

- Sinähän nyt kovasti pohdit. Kyllä sairaalat ovat auki.

Majlen nielaisi. Niin tietysti, sairaalat tulisivat täyteen haavoittuneita sotilaita. Niihin ei sitten muita mahtuisikaan. Joskus Majlen toivoi, että isä olisi ollut vähän puheliaampi. Äkkiä Majlenia puistatti, isäkin huomasi sen.

- Jos sota tulee, täytyykö sinun lähteä sinne, missä ihmisiä ammutaan? Majlen nosti katseensa ja tuijotti isää rävähtämättä silmiin. Nyt isä katsoi takaisin, ei sukinut partaansa.

- Rintamalle tarkoitat, sotatoimialueelle.

Taas isä pelasi aikaa. Majlen nyökkäsi vakavana.

- Kyllä siellä lääkäreitä tarvitaan, kirurgeja varsinkin, mutta tarvitaan meitä täälläkin. Jos nyt niin kävisi, sairaaloista tulisi sotasairaaloita, me hoitaisimme potilaita täällä. Turvallisempaa leikkaaminen täällä on kuin rintamalinjassa.

Majlen ei oikein osannut kuvitella, minkälaista rintamalla ja sodassa olisi. Kuinka täällä olisi turvallista, jos kaikkien kuitenkin olisi hyvä lähteä pois kaupungista.

- Ei nyt mennä asioiden edelle, isä muistutti. - Maailma voi vielä rauhoittua.

Majlen halusi uskoa isää. Isä oli rauhallinen ja kulki vakaasti eteenpäin, hiukan etukenossa, kädet selän takana. He tulivat Rautatieasemalle, asema oli hiljainen sunnuntaiaamuisin. He katsoivat lähtölaitureita, maailma näytti jo nyt rauhalliselta. Yksikään juna ei ollut lähdössä eikä asemalla näkynyt kuin muutama saapuvan junan odottelija. He kiersivät laiturit ja kääntyivät vähitellen paluumatkalle, Töölönlahden ja Eläintarhanlahden välistä kannasta takaisin kotiin päin. He ohittivat hiljaisina Kaisaniemen kentän, jossa pojat pelasivat kesällä pesäpalloa ja jossa Majlen kävi Meerin kanssa talvella luistelemassa. Nyt kenttäkin oli melkein tyhjä, vain kaksi poikaa potki keskenään palloa. Ennen Eläintarhan lahtea tie sivusi Kaisaniemen ravintolaa. Sieltä kuului kesäiltoina musiikkia, kun he joskus kävelivät tästä ohi, kun hän oli päässyt isän kanssa elokuviin ja he olivat palaamassa kotiin. Sunnuntaiaamuna ravintola nukkui vielä.

Eläintarhanlahden taakse jäi muutamia kivitaloja, Työväentalon korkea graniittitorni, matalat puutalot ja Hakaniemen tori ja niiden takana tehtaiden piiput. Eläintarhanlahden rannassa oli veneitä ja lahden päässä häämötti Pitkäsilta, jonka alta pääsi merelle.

Kuinka kävisi Olympialaisten? Pojat koulussa sanoivat, että Saksa valmistautuu Suomessa ensi kesänä pidettäviin Olympialaisiin. Majlen olisi silloin oppikoululainen, Menisivätkö he Olympiastadionille, ostaisivatko he liput avajaisiin kuten isä oli luvannut? Majlen ei halunnut ajatella ensi kesää, ei edes huomista koulupäivää, vaikka pitikin koulusta. Hän ei halunnut enää kysyä mitään, kun isäkin halusi vain kävellä rauhassa eteenpäin. Kun he kääntyivät rannasta Ensi Linjalle, kirkon kellot alkoivat soida.

- Nyt meille tuli kiire, isä sanoi, mutta ei kiirehtinyt askeleitaan, eikä Majlenkaan.

3. luku

- Tämä ei riitä mihinkään, vanha sisar Hia napautti, kapusi ketterästi tuolille ja näytti melkein vahingoniloisena Ellenille, kuinka lyhyenä musta kangas roikkua lepatti ikkunaruudun edessä. Kangas ei peittänyt ruokasalin korkeaa ikkunaa kuin nimeksi.

- Hia tulee alas sieltä eikä kurkottele, Ellen sanoi rauhallisesti, mutta tiukasti. Sisar Hiaa oli alkanut viime aikoina huimata eikä tuolille nousu ollut siihen parasta puuhaa. Hia ei olisi saanut mistään kiinni, jos olisi äkkiä horjahtanut sivuun.

- Ompelemme lisää verhoja koko ajan. Tänne täytyy kiinnittää ensin huopia, kun nämä ruokasalin ikkunat ovat näin korkeat, Ellen jatkoi.

Sisar Hia, Sophia Björkenheim ja oppilasmamma Ellen olivat tunteneet toisensa kaksi vuosikymmentä. Hia oli hoitanut kirjanpidon ja huolehtinut talon rahavarojen käytöstä nuoresta koesisaresta lähtien. Hän oli ollut aina talon johtajattaren oikea käsi, usein enemmänkin. Hia oli suorasukainen, sanoi kenelle vain, mitä tahtoi eikä suuttunut, jos hänelle sanottiin. Hialla oli veikeät, pienet kasvonpiirteet, tuikkivat silmät ja silmissä täsmälleen samanlainen pilke kuin nuoruuden maalatussa muotokuvassa, vaikka Hia oli yli seitsemänkymmenen ja harmaa tukka karkaili villisti myssyn pitsireunuksen alta.

Ellen vastasi oppilasosastosta. Häntä kutsuttiin oppilasmammaksi. Ellen oli Hiaa nuorempi, viisissäkymmenissä. Sisaroppilaat olivat ommelleet kaikki viime päivät mustasta kankaasta pimennysverhoja. Sodan uhka oli ilmassa eikä siltä päässyt pakoon, vaikka Ellen parhaansa mukaan lohdutteli oppilaita, että pimennysverhot tehdään kaiken varalta. Ennen kuin kukaan ehti estää Hia oli ensimmäisenä sovittamassa verhoa ikkunaan, mistä sisar Hia oli verhon napannutkin, kun oppilaat olivat niitä vasta tuomassa, onneksi Ellen oli sattunut paikalle.

- Minä haen harmaat huovat, ja Hia ei sitten kapua tuolille sillä aikaa, Ellen komensi ja tiesi, että Hia vähät välitti hänen puheistaan.

Hiaa ei pysäyttänyt mikään, ei edes huimaus.

- Tänä iltana on pimennysharjoitus, Ellen muistutti ja kantoi paksuja huopia ruokasaliin.

- Kyllä minä sen tiedän, sen vuoksihan ikkunat pitää saada peittoon, Hia tuhahti ja kiipesi taas rivakasti tuolille.

- Hian ei tarvitse, minä naulaan ja oppilaat tulevat ripustamaan.

- Tulee, koska tulee! Hia naulasi jo kulmaa kiinni verhotankoon.

- Ovat tulossa jo, Ellen huokasi. Hia oli vetäissyt vasaran taskustaan. Hänellä oli esiliinan taskut täynnä nauloja ja usein taskusta sojotti vasaran varsi tai ruuvimeisselin puinen pää. Hiasta ei voinut unohtaa, että hän oli käynyt veistonopettajaseminaarin, ennen kuin hakeutui aikoinaan diakonissan oppiin. Yhtä lailla Hia tunsi taskujensa naulat kuin talon kirjanpidon tilit. Vasta viime aikoina Ellen oli huomannut, että Hia alkoi väsyä.

Pelottiko sisar Hiaa pimennysharjoitus tai sota? Pelkäsikö sisar Hia yleensä mitään? Vanhaa Hiaa kantoi luja luottamus Jumalaan ja johdatukseen, mutta Ellen oli varma, että eniten Hia Björkenheim luotti itseensä.

Sisaroppilaat ryntäsivät hälisevänä laumana ruokasaliin ja alkoivat siirrellä kolistellen lisää tuoleja verhotankojen alle. Sisar Hia katseli nyrpeänä, hän ei tuollaista mekastavaa apujoukkoa tarvinnut. Nuoret naiset hälisivät, puhua pulputtivat ja naurahtelivat hermostuneesti, vaikka sisaren piti olla hillitty ja rauhallinen. Lapsiparkoja pelotti. Ellen näki Hian ilmeestä, että tämä olisi halunnut sanoa, pulinat pois, nämä on herrojen kotkotuksia, ei tässä mitään vaaraa ole.

Jospa Ellenkin voisi olla yhtä varma. Parhaansa mukaan hän oli yrittänyt tyynnyttää tyttöjä. Ellen oli aina halunnut olla oppilasmamma. Oppilaiden lähin ihminen, joka oli heitä vastaanottamassa ensi hetkestä lähtien. Aina paikalla, iloissa ja suruissa. Harvoin oppilaat kertoivat hänelle kaikkea, ei kotonakaan äidille kerrottu, mutta Ellen tiesi riittävän, että hän oli olemassa.

Monen sisaroppilaan koti oli kaukana ja kaikki oli erilaista kuin he olivat etukäteen osanneet ajatella. Raskasta, voi, Ellen tiesi, kuinka raskasta työ oli. Kuinka vaikea heidän oli pitää silmiään auki oppitunneilla, kun takana oli monta tuntia lattian luuttuamista ja hinkkaamista. Kesti pitkään, ennen kuin he pääsivät potilaiden luo ja hoitamaan lapsia lastensairaalaan, jonne kaikki halusivat.

Ellen halusi olla mamma, kuin hänellä olisi ollut omia lapsia, suuri joukko aikuisia tyttäriä. Hän oli valmis vaikka keskellä yötä pitämään kädestä kuumeista oppilasta. Tai istumaan kapean sängyn reunalla silloin, kun koti-ikävä raastoi pahimmin. Joskus ikävä oli liian kova, tai hento olemus työhön liian hauras, silloinkin Ellen vakuutti, että ratkaisu, jonka oppilas teki oli oikein. Ei pitänyt jäädä hoitajaksi vastoin luontoaan.

Sisaroppilaat nukkuivat yhdessä suurissa huoneissa. Iltaisin kun valot sammutettiin, ei saanut häiritä toisia kikatuksilla ja höperöillä jutuilla vaikka väsymyksen vyöryessä nauratti hervottomasti. Ensin tultiin oppilaiksi, siitä vuoden päästä pääsi koesisareksi, ja vasta diakonissana saisi oman sopen, jossa valot sai sammuttaa oman mielen mukaan. Ellen sääli tyttöjä, jotka olivat ehtineet kokeilla opettajina ennen tänne tuloaan, valmistuneet opettajaseminaarista ja asuneet omassa pienessä kodissaan koulun yläkerrassa, jättäneet taakseen syrjäisen maalaiskylän ja kyläkoulun ja tulleet täynnä odotusta yhteiseen sisarkotiin. Sääntöihin täytyi tottua, muuten yhdessä elämisestä ei olisi tullut mitään.

Ellen itse oli oppinut kaiken hitaasti. Hän oli tullut myöhään, hän ei ollut silloin enää nuori tyttö. Hän oli aikanaan miettinyt pitkään, olisiko hänestä hoitotyöhön, saati tulisiko hänestä diakonissaa. Ellen ymmärsi, paremmin kuin kukaan noista nuorista osasi ajatellakaan, kuinka hyvin hän ymmärsi heitä. Kuinka paljon miettimistä tarvittiin alkuvuosina. Hiljentymistä, että kuuli oman äänensä.

Vain Ellenillä oli avain sisarkotiin. Ellenin aikana käytiin hartaustilaisuuksissa, jos jonnekin jaksettiin lähteä. Nyt sisaroppilaat olivat liikkuvampia, kävivät kävelyillä, vierailuilla, jos kaupungissa oli sukulaisia, konserteissakin Kallion kirkossa. Koesisar Henni kertoi käyvänsä Kallion kirjastossa, vaikka laitoksella oli omakin kirjasto. Ellen käsitti. Henni oli niitä ihmisiä, jotka tarvitsivat muuta ajateltavaa vapaana velvollisuuksista. Maailma oli muuttunut, Ellen mietti. Opiskelu muissa sairaaloissa innosti nuoria naisia liikkumaan kaupungilla.

Nyt kaupungilla oli levotonta ja ihmiset olivat arvaamattomia. Onneksi pimeät illat eivät houkutelleet lähtemään ulos. Ellen kehotti tyttöjä ulkoilemaan sunnuntaisin päivällä. Kesällä he lähtivät Pasilan metsään kahviretkelle, silloin Ellen oli mukana pakkaamassa koriin kahvikupit ja voileivät. Oli hauska nähdä tyttöjen lähtevän innoissaan, hän ymmärsi naurun ja hälinän. Ymmärsi hän sen muulloinkin, mutta ei voinut sitä näyttää.

Sisarkodin ovet sulkeutuivat kymmeneltä. Joskus joku myöhästyi, soitti nolona kelloa ja pyysi anteeksi. Ellen ei ollut koskaan vihainen, sääli vain oppilasta, kun aamuherätys oli kuitenkin aikaisin. Ellen oli kuullut huhuja, että myöhästyneet sisaroppilaat kiipesivät palotikkaita yläkerran ikkunasta sisään. Ellen ei kysellyt, lähetti vain taivaalle kiitoksen, että selvisivät ehjinä kiipeilystä.

Tytöille Ellen muistutti, että piti olla rehellinen itselleen ja Jumalalle. Kumpaakaan ei saanut huijata.

Pimennysharjoitus alkoi illalla kello kahdeksan. Helsinki sammutti valonsa.

Sisaret olivat kokoontuneet ruokasaliin, kaikki yhdessä kuin olisi ollut joulu. Johtajattaren työhuoneeseen ja makuuhuoneeseen pääsi suoraan ruokasalista ja johtajatar Elsa Wennervirta tuli huoneistaan muiden joukkoon. Sairaalassa sammutettiin kaikki valot. Potilaat olivat vuoteissaan yöpuulla, Rinnekodin ja lastensairaalan lapset nukkuivat onneksi tähän aikaan illasta. Vanhainkodista kukaan ei mennyt takuuseen, vanhukset tarvitsivat niin vähän unta. Äkillinen pimeys ei pelottanut, siihen oli osattu varautua, mutta hälytyssireenin vihlova ääni ponkaisi ilmaan täytenä yllätyksenä. Hirvittävä ujellus, joka nousi ja laski ja tunkeutui ulkoa sisälle, viilsi ylös pitkin portaikkoa, kiersi ja kaikui korkeista seinistä takaisin moninkertaisena.

Nyt kaikki lapset lastensairaalassa ja Rinnekodissa pomppaavat pystyyn, Henni ajatteli ja tarttui kädellään paksuun ikkunahuopaan. Silloin ääni loppui, mutta pimeys jatkui. Henni ei ollut tänä iltana sairaalavuorossa, siellä olisi ollut helpompaa työn keskellä. Henni istui ikkunan vieressä ja hänen oli ihan pakko kurkistaa pienestä rakosesta, joka jäi huovan ja ikkunapuitteen väliin. Miltä näytti pimennetty kaupunki, näkyikö yhtäkään valojuovaa? Henni sulki toisen silmänsä ja tiiraili. Ruokasalin ikkunasta näkyivät vain tummat, tuulessa liikkuvat puun oksat, ei tuikkivia valoja kotien ikkunoissa, ei Töölönlahden takana sokeritehtaalla tai asuintaloissa tai etelässä Rautatieasemalla. Kuinka kaunis kaupunki oli tuhansine valoineen, joista jokaisen takana asuttiin, elettiin ja pidettiin kotia, valaistiin katuja, rautatietä ja näyteikkunoita. Nyt ei valoa ollut ja Henniä puistatti. Helsinki oli lakannut hengittämästä.

Pimennys kesti puoli tuntia. Kukaan ei puhunut sinä aikana, kaikki istuivat paikoillaan epäuskoisina, tällaistako tulisi olemaan. Vasta aivan lopuksi johtajatar Elsa keksi, veisataan yhdessä ja he aloittivatkin, mutta sisarten kaunis laulu hukkui yhtäjaksoiseen hälytyssireenin ääneen. Se oli nyt erilainen, vaara ohi merkki.

Äänet täytyi tunnistaa, täytyikö niihin tottua? Henni irrotti kätensä ikkunahuovasta, huopa valahti alaspäin koko painollaan. Henni näki, kuinka varovaisia lamppuja alkoi syttyä sinne tänne lähitaloihin, kuin haparoiden, vielä moni koti jäi pimeäksi, läheskään kaikki eivät uskaltaneet heti sytyttää valoa. Henni katseli ulos, hän ei pelännyt pimeää. Mutta ääniin hän ei tottuisi koskaan.

Leikkaussalin hoitajattaren valkoinen päähine valui alas niskaan kuin morsiushuntu. Hän oli saanut auttaa kirurgille ja hoitajille takit päälle, napittaa ne selästä, ylhäältä alas asti, vetää hansikkaat käsiin, solmia suusuojukset nauhoilla pään taakse. Hän muisti päähineen, kirurgin kapeat sormet ja sideharsomaskin suun edessä, tarkan katseen, silmien liikkeet, nenän, hengityksen, käden ojennuksen, täsmälliset sormien siirrot, tiheän, keskittyneen tunnelman.

Hän oli saanut pyyhkiä lasipöydät spriillä ja pestä letkulla lattian verestä.