Kaksi lakeutta

By Salme Aejmelaeus

Historiallisen sukusaagan aloitusosa!
1800-luvun loppupuolen Terijoella, piskuisessa kalastajakylässä asuu pariskunta, Salme Aejmelaeuksen äidin vanhemmat. Toista pariskuntaa, isän vanhempia, seurataan Pohjanmaalla Kurikassa. Kirjailija kartoittaa sukunsa vaiheita ja kuvaa elävästi kahta lakeutta: juuriaan Karjalassa Suomenlahden kirkkaan pinnan äärellä sekä Pohjanmaalla.
Elävästi kerrottu historiallinen romaanisarja kuvaa tavallisten karjalaisten sekä pohjalaisten elämää 1890-luvulta alkaen. Elämä on niukkaa mutta merkityksellistä rakkaiden ihmisten läheisyydessä. Kirjailija on pyrkinyt tallentamaan mukaansatempaavassa sarjassaan sukunsa tarinan tuleville sukupolville.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 31, 2024
• ISBN: 9788727107875

Book preview

Kaksi lakeutta

Cover image: Midjourney

Copyright ©1989, 2024 Salme Aejmelaeus and SAGA Egmont

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

All rights reserved

ISBN: 9788727107875

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Alkusanat

Isäni oli kotoisin Etelä-Pohjanmaalta ja äitini Karjalan kannakselta. Avioliittonsa kaksikymmentä ensimmäistä vuotta, talvisotaan saakka, he elivät Terijoella. Karjalaisen suvun kirjeet, päiväkirjat ja muut paperit jäivät Kannakselle, mutta kasvavana kuulin, kun äidinäiti kertoi suvustaan ja elämästään. Myöhemmin kyselin samoja asioita äidiltäni. Pohjanmaan suku jäi vieraammaksi, mutta isän kuoleman jälkeen löysin hänen papereistaan sukututkimuksia ja hänen isänsä sekä hänen oman elämäkertansa luonnokset.

Nähdyn, kuullun ja luetun pohjalta olen halunnut kertoa isovanhempieni ja heidän lastensa tarinaa. Vuorosanoissa olen käyttänyt murretta, joka ei pyrikään tarkkuuteen, vaan on lähinnä paikallisväriä antamassa. Olen viimeinen, joka on tavannut molempien sukujen jäseniä, myös kirjassa mainittuja vanhimpia. Mitä enemmän tutustuin heidän elämäänsä, sitä syvemmin opin kunnioittamaan heitä.

S. A.

Eeva ja Sameli

Raivolan Maria ja Eeva

Ensimmäisen kerran Maria huomasi, että äidin punertavaan tukkaan oli tullut harmaata.

Kamari oli kylmä. Jääkukkien peittämistä pienistä ruuduista näki tuskin mitään, sillä pyrytti suoraan ikkunaan. Lapset vetäytyivät tiiviimmin yhteen ja katsoivat itkuisin silmin sängyssä makaavaa äitiä.

Kaksivuotias Eeva ei enää seissyt reikätuolissaan, vaan taaperteli lattialla.

– Itä, itä, Anna? Eeva kysyi hennolla äänellään ja katseli etsivästi toisesta toiseen löytääkseen puuttuvat hahmot.

Tämän kuultuaan äiti parahti itkemään täyteen ääneen ja kääntyi seinään päin. Eeva säikähti ja purskahti hänkin itkuun, myös Jooseppi, Esa ja pieni Ristina alkoivat parkua. Maria sieppasi Eevan syliinsä ja kantoi tupaan.

Marian valtasi heltymys, kun pikku sisko vapisi hänen sylissään. Jotakin oli tehtävä. Näin he kuolisivat kaikki niin kuin isä ja Anna. Niin kuin oli kuollut Hiioppi, äidin ensimmäinen poika, joka nyt jo olisi aikamies ja pitäisi huolta heistä. Niin kuin olivat kuolleet ne kaksi pientä veljeä, jotka olivat syntyneet kuulaana huhtikuun iltana ja nukkuneet pois, ennen kuin aurinko oli noussut.

Mariaa pelotti, kun naiset saunassa puhuivat syntymistä ja kuolemista. Hän oli kuvitellut, että Raivolan kylän yläpuolella lensi kaksi enkeliä, sellaisia kuin oli kuvattu Kivennavan kirkkoon. Toinen kylvi pieniä lapsia äitien vierelle ja toinen korjasi ne pois.

Nyt liikkui monta kuolonenkeliä. Katovuodet olivat seuranneet toisiaan, leipä oli loppunut. Ihmiset vaelsivat perheittäin, kyläkunnittain työtä ja ruokaa etsimään ja kuolivat teiden varsille ja taloihin, joihin olivat viimeisin voimin päässeet.

Heillä täällä Pietarin lähellä oli helpompi, kun Venäjältä sai viljaa, mutta puutetta oli täälläkin ja taudit levisivät. Ennen joulua isä oli lähtenyt noutamaan jauhoja Pietarista. Kotiin tultuaan hän oli tuskin saanut hevosen valjaista, kun oli rojahtanut sänkyyn, potenut kaksi päivää ja kuollut.

Isä, miksi jätit meidät? Maria mietti. Oli hän isää joskus pelännytkin, kun tämä oli vihaisesti komentanut liian raskaaseen työhön tai oli toisinaan tullut kylältä horjahdellen ja arvaamattomana. Seuraavana aamuna äiti oli ollut kireä ja tiuskiva heille lapsillekin. Mutta oli isä ollut hyvä. Hän oli osannut kaikkea. Kun myrsky rikkoi ikkunan, isä korjasi. Kun ladon ovi jämähti saranoiltaan, isä korjasi. Talvi-illat olivat olleet parasta. Takan tuli oli välkkynyt ikkunoiden jääkukissa. Äiti oli karstannut omien lampaiden villaa. Pojat olivat nujunneet penkillä, ja Ristina oli leikkinyt lastuilla. Maria ja Anna olivat yritelleet kutoa lapasia. Isä oli vuollut kirvesvartta tai reen jalaksia. Hauskinta oli, kun isä toisinaan oli yltynyt muistelemaan. Hän oli kertonut isoisänsä isästä Juho Munnesta, joka oli ollut oikea voimanpesä. Oli polttanut kasken tänne umpimetsään. Isän isoisä Risto oli rakentanut tuvan tähän mäelle, ja isän isä Aapraham oli lisännyt siihen kaksi kamaria. Nuorena aviomiehenä isä oli maalannut kodin hohtavan valkeaksi. Nyt oli maali varissut. Isä oli luvannut maalata talon uudestaan. Marian silmiin tulvahtivat kyynelet, kun hän tajusi, että isä ei enää milloinkaan maalaisi mitään. Eikä Annakaan istuisi Marian vieressä ja kysyisi, kuinka lapasen peukalo laitetaan.

Tupa oli kylmä ja Maria värähti. Pian koti hautautuisi lumeen, ja sitten joskus keväällä heidät kaikki löydettäisiin täältä kuolleina.

Maria peitteli nikottelevan Eevan penkille.

– Eevukka, paa simmu kii ja oota kiltist. Sisko tulloo pia.

– Mään täst vähä asioille, hän sanoi kolmelle niiskuttavalle sisarukselleen kamarissa. Pitäkää huolta äitist ja Eevast.

Maria työnsi nahkaset tiukemmin äidin vavahtelevien hartioiden alle, heitti saalin päähänsä ja astui ulos tuiskuun. Vaikka oli päivä, sakeassa pyryssä ei erottanut juuri mitään. Täytyi ottaa suunta tuvan nurkalta Berghin talolle päin. Polku oli umpeutunut, mutta mäkeä alaspäin pääsi sentään jotenkin.

Munnen mäki. Kuului aivan toiseen elämään se talvi, kun Loposen lapset olivat laskiaisena tuoneet tänne vanhan reen. Loposen Antti ja Anna olivat isompia. He olivat seisoneet jalaksilla, kun Maria, Anna, Jooseppi ja Esa olivat istuneet reessä. Ristina pyöri vielä silloin äidin helmoissa eikä Eevaa ollut olemassakaan. Reen jalakset tekivät uraa yhä kauemmas, ja reki liukui kerta kerralta yhä vinhemmin.

Välillä Antti kurillaan kaatoi reen, ja he kaikki tupsahtivat kirkuen ja nauraen pehmeään lumeen. He eivät malttaneet lopettaa, vaikka ilta hämärtyi. Lopulta äiti oli tullut ovelle ja huutanut heidät syömään sorkkarokkaa ja kuumaa maitoa. Lasten posket hohtivat punaisina. Takan eteen asetetuista vaatteista tipahteli sulava lumi raskaina pisaroina.

Se oli ollut viimeinen ilon laskiainen. Sen jälkeen kesä ja talvi olivat menneet sekaisin. Halla ja lumi olivat vieneet viljan, eikä kukaan voinut enää leikkiä.

Mariaa uuvutti sanomattomasti. Kunpa saisikin nyt heittäytyä pehmeään lumeen ja vain nukkua. Mutta ei, kotona pieni Eevukka ja muut odottivat häntä.

Vilhelmina-rouva ja Augusta-neiti

Tuolla häämötti jo Berghin talo. Marian saavuttua pihalle askelet vieläkin hidastuivat, pelotti. Jos ajavat pois? Berghin rouva oli mahtava, mutta hän oli ollut Marialle ystävällinen, kun tämä oli ollut siellä lapsia likottamassa. Jos ajaa pois, niin ajaa.

Maria koetti varistella lumen saalistaan ja tallukoistaan. Arkaillen hän astui Berghin suureen keittiöön. Onneksi rouva itse sattui olemaan siellä piikojaan neuvomassa. Lapset kieppuivat äitinsä ympärillä.

– Kas, Munnen Mariahan se siinä, en ollut tunteakaan. Hyvää päivää. Mitä teille kuuluu?

Rouva huomasi, että tytön silmien ympärillä oli tummat renkaat. Kovin ohkaiseksi tämä oli käynyt ja horjui siinä seistessään. Rouvan ajatukset lensivät nopeasti tytön perheeseen. Niin, Marian isä Juho Munne oli kuollut joulun tienoilla. Näinä hirveinä katovuosina oli kuollut niin paljon ihmisiä, ettei heistä osannut enää lukua pitää.

– Anna kuol helmikuu lopul muutama päivä sit, Maria sanoi hiljaa. Ei pietty hautajaisiakkaa, ei ollu ees hautajaisrokkaa. Heti ko päästii kirkkomaalt kottii, äiti sai kovan kuumeen ja vaa makkaa. Voisitteko työ auttaa meitä? Mie tuun sit kesäl ilmaseks teil töihi.

Vilhelmina-rouva huokasi. Hän oli juuri tullut Kivennavan kirkolta keikkuvassa reessä toistakymmentä kilometriä nuriseva Augusta vierellään. Hän oli jo kuukausimääriä kirkonkylän rouvien kanssa ottanut vastaan nääntyneitä kulkijoita, ruokkinut näitä, koettanut saada täyteen ahdettuihin sairastupiin ja toimittanut kuolleet siunattuun maahan. Eniten häntä harmittivat muutamien rouvien jaaritukset synnistä ja Jumalan rangaistuksesta. Nyt piti toimia, myöhemmin oli aika hurskastella.

Berghin perhe oli Snellmanin innoittamana kokenut voimakkaan kansallisen herätyksen. Insinööri, virka-arvoltaan vänrikki, ja rouva olivat alkaneet opetella suomea entistä paremmin, ja he tahtoivat lastensakin puhuvan sitä. Kahden kesken ollessa puhe vaihtui helposti ruotsiksi, koska sillä sai ajatukset vaihdetuksi nopeammin. Rouva oli tunnontarkasti kahlannut läpi Kalevalan ja Kantelettaren, vaikka moni sana olikin jäänyt ymmärtämättä. Joskus nuhdellessaan laiskaa piikaa, rouva huomasi tytön katsovan häntä ihmeissään. Hän olikin vahingossa puhunut ruotsia, sillä siitä hän osasi muutamia voimallisia ilmauksia. Kalevalaiset runokiemurat eivät antaneet yhtä paljon puhtia.

Insinööri ja rouva Bergh olivat niitä aatteen ihmisiä, joiden toimesta suomenkielisen väestön mieleen kylvettiin opetuksen, uusien työtapojen, terveydenhoidon, maan ja kielen kunnioituksen siemeniä. Insinööri Bergh oli saanut paikan Pietarista ja heillä oli asunto siellä, mutta yhteisestä päätöksestä rouva ja neljä lasta viettivät suuren osan vuotta Raivolassa, jotta oltaisiin lähellä luontoa ja suomenkielistä kansaa.

Insinööri Bergh oli toimittanut nälkää näkeville viljaa Pietarista, mutta kuljetus oli vaikeaa. Hän kuului toimikuntaan, joka suunnitteli radan rakentamista Suomesta Pietariin, jotta saataisiin hätäaputyötä nälkäisille kulkijoille.

Vilhelmina-rouva oli pahalla tuulella. Hän oli tahtonut jättää vähäksi aikaa löyhkän ja kurjuuden ja levähtää kodissaan. Juuri kun rouva koetti selvittää kotiasioita, tuli siihen Munnen Maria. Piiat olivat ilmeisen hyvillään keskeytyksestä. Rouvaa väsytti ja harmitti. Kyllä hänen kuitenkin pitäisi mennä Munneille tilannetta katsomaan, saisi muuten pian senkin lapsikatraan niskoilleen. Mutta juuri Mariasta hän oli aina pitänyt, kun tämä oli topakka ja oppivainen.

– Tulee tänne kamariin, rouva sanoi Marialle.

Kamarissa kyhjötti laiha, pitkänenäinen nainen kaakeliuunin vieressä.

– Mitä Augusta täällä tekee? Vilhelmina-rouva kysyi terävästi. Matkatavarat piti purkaa ja huoneita järjestää.

Augusta-neiti nousi vitkalleen. Vilhelmina-rouva ei tiennyt, että oli keskeyttänyt ikääntyvän neidin ihanat muistot. Augusta oli insinööri Berghin serkku, orvoksi jäänyt papintytär, jolle Vilhelmina-rouva oli antanut kodin luonaan. Kun Augusta oli tullut Bergheille, perhe oli asunut Helsingissä kauniissa omassa puutalossa lähellä Senaatintoria. Kaupunki oli tuntunut Pohjanmaan rannikkopitäjän tyttärestä jännittävältä. Vielä parempaa oli ollut, kun perhe oli siirtynyt Pietariin ja sai asunnoksi koko toisen kerroksen isosta kivitalosta Fontanka-kanavan luota. Augustallakin oli ollut ensi kertaa elämässään ihan oma huone, eikä hänen tarvinnut nukkua tyttöjen kanssa.

Parasta oli, että Nevski prospekt, muhkea pääkatu, oli siinä aivan ulottuvilla. Miten sydäntä sykähdyttävää olikaan ollut pukea ylleen paras vaalea leninki, sitoa hatunnauhat leuan alle, vetää käsiinsä valkeat pitsihansikkaat ja ulkona leväyttää auki päivävarjo, jossa oli vaalealla pohjalla ruusunnuppuja, ja lähteä kävelemään pitkin Nevskiä. Komeat kaksi- ja kolmivaljakot kiisivät puulla päällystettyä katua. Vaunuissa istui hienopukuisia naisia ja komeita herroja, joiden katselemisesta ei saanut kylläkseen. Ja näyteikkunat sitten. Ne olivat tulvillaan kaiken maailman ihanuuksia, Pariisista, Saksasta ja itämailta. Niissä oli monenvärisiä kankaita, valmiita pukuja, toisissa kimaltelevia koruja, kristalleja, kauniita astioita ja vaikka mitä. Harvoin Augustalla oli tosin ollut rahaa ostaa mitään, mutta jo katseleminen oli nautintoa. Kadulla tulvi kaupustelijoita, kerjäläisiä, kiirehtiviä palvelustyttöjä, mutta myös huvikseen käveleviä vallasnaisia usein perässään hoitajatar taluttamassa kauniisti puettuja lapsia. Ja varmasti jokainen nähdessään Augustan kaikessa komeudessaan – eiväthän he voineet tietää, että vaatteet olivat usein Vilhelminan vanhoja – piti häntäkin yhtenä huvikävelyllä olevana herrasnaisena. Jos hän olisi saanut jäädä Pietariin pitemmäksi aikaa, kyllä varmasti joku herrasmies olisi huomannut hänen miellyttävän olemuksensa, ja nyt hän olisi hieno rouva komeassa kivitalossa.

Miksi Oskar-serkun pitikin periä joltakin Venäjällä naimisissa olleelta isotädiltään tämä ikivanha talokolossi Raivolasta, Ylä-Raivolasta, Suomenkylästä? Olisi edes asuttu Ala-Raivolassa, jossa vaikka oli venäläisiäkin, oli myös komeita taloja. Raivola! Eihän Augusta ollut tiennyt, että sen nimistä paikkaa oli olemassakaan. Nyt hän riutui täällä Kivennavan syrjäkylässä Pietarin ja Viipurin välillä pääsemättä käymään kummassakaan. Olisi muutettu edes Viipuriin. Vaikkei se Pietarille vertoja vetänyt, niin olihan se sentään kaupunki, missä oli kauppoja ja upseereja.

Tämä Raivola oli olevinaan merenrantakylä, mutta ei Augusta ollut merta nähnyt niin kuin Viipurissa tai Helsingissä. Se oli monen virstan päässä. Kun kerran maalle muutettiin, olisi menty parikymmentä kilometriä pohjoisemmaksi itse Kivennavan kirkonkylään, olihan se elävämpi kuin tämä syrjäkolkka. Siellä oli iso kirkko ja pappila ja monta puotia. Valtamaantie Pietarista Viipuriin kulki kirkonkylän kautta, ja siellä näki toisinaan komeita valjakoita. Mutta tämä Raivola! Synkkä jyrkkäreunainen joki, talo siellä, toinen täällä, pari puotipahasta. Olihan täällä rautaruukki ja sahalaitos sekä niiden omistajat, mutta Berghit seurustelivat vain näiden köyhien suomenkielisten kanssa.

Kun Augusta muisteli Pietaria, tuntui, kuin siellä olisi aina ollut kesä, aurinko paistanut ja kauniit naiset liikuskelleet kiireettöminä. Täällä Kivennavan syrjäkolkalla oli taas aina vilu, lumi, pimeys ja lisäksi oli alkanut kato. Eihän Pietarissa katovuosinakaan voinut olla tällaista, vaikka sielläkin kuulemma nykyään taudit raivosivat. Ei Berghien tarvinnut ihan nälkää nähdä, mutta taloutta oli pitänyt pienentää ja panna piikoja pois, joten hänkin, Augusta-mamsselli, oli joutunut tekemään kaikenlaista karkeaa työtä. Pahinta oli resuisten ja kuumeisten sairaiden hoito. Nytkin hän oli loppuun väsynyt kirkonkylästä tultua ja oli tahtonut vain hetkisen levähtää ja virkistää mieltään Pietarin muistoilla, niin eikös siihen jo tule Vilhelmina komentelemaan, mokomakin.

– Augusta menee purkamaan tavaroista kaikki rohdot, Vilhelmina määräsi lyhyesti.

– Mennäänkö taas Kivennavalle? Augusta vinkaisi, – juurihan sieltä tultiin. Minä en jaksa, ja sydämestä panee pahasti ja …

– Käy noutamassa lääkkeet. Tämän Marian äiti on kovasti kipeänä, ja menemme yhdessä sinne. Istu, lapsi, tähän uunin viereen lämmittelemään.

Augusta lähti verkkaan liikkeelle ja loi Vilhelminan leveään selkään kiukkuisen katseen.

Viime hetkessä

Marian saali riisuttiin ja levitettiin kuivumaan. Tyttö istahti jakkaralle. Vilhelmina-rouva tarkasteli häntä. Minkä ikäinen Maria olikaan? Kolmentoista ja jo joutunut kokemaan kovia. Lumihiutaleet sulivat punaisissa hiuksissa, ja väsyneet silmäluomet tahtoivat painua umpeen.

– Lämmittelee siinä, rouva sanoi. Hänen tukeva olemuksensa käännähti niin, että laaja harmaa hame vain heilahti, ja rouva riensi taas keittiöön.

Maria nojasi lämpimään uuniin. Kakluunin kaakeleihin oli maalattu sinisiä laivoja. Tuossa olivat kirjat hyllyllään. Nuo neljä kirjaa olivat Suomen Kansan Satuja ja Tarinoita. Niistä rouva oli iltaisin lukenut lapsilleen, ja Maria oli aina asettunut parsimatöineen hiirenhiljaa lähelle, että kuulisi ihmeellisiä tarinoita prinsessoista ja mökin pojista, taikamarjoista, maalla ja merellä kulkevista laivoista. Ison pöydän ääressä rouva oli opettanut nuorinta tytärtään Ellidaa ja Mariaa lukemaan ja kirjoittamaan.

Mariaa raukaisi. Olisi ihanaa nukahtaa tähän uunin kupeeseen, mutta pelko piti valveilla. Jos hän antaa periksi unelle, äiti saattaa kuolla tai Eeva-pieni. Maria havahtui täysin, kun joku kosketti häntä olkapäähän. Hänen edessään seisoi tornin korkuisena Vilhelmina-rouva turkisreunainen päällystakki yllään.

– Tule Maria, mennään katsomaan, kuinka teillä on asiat.

Renki odotti portaiden edessä hevosen kanssa. Maria ohjattiin rekeen itse rouvan ja happamen oloisen Augustan väliin. Reki oli kääröjä pullollaan. Renki nykäisi ohjaksista ja hetkessä karautettiin kotipihalle.

Maria ei välittänyt, oliko hän epäkohtelias, vaan ryntäsi sydän kurkussa ensimmäisenä sisään. Pelotti, mitä siellä kohtaisi.

Tupa tuntui tunkkaiselta ja hyytävän kylmältä. Maria heitti saalin penkille ja riensi Eevan luo, joka havahtui kevyestä unestaan.

– Titko, Eeva ilahtui, anna leipää.

Vilhelmina-rouva astui riuskasti sisään ja hänen jäljestään Augusta kääröjä kanniskellen. Viimeisenä tuli renki halkosylys mukanaan.

– Nopeasti tuli tänne ja velli kiehumaan, Augusta, rouva komensi.

– Täytyykö minun ruveta ruokaa laittamaan? Augusta vikisi niin hiljaa, ettei luullut Vilhelminan kuulevan, mutta tällä oli tarkat korvat. Rouva kääntyi isoksi naiseksi hämmästyttävän ketterästi ja astahti Augustan eteen. Hänen ruskeat silmänsä leimusivat ja ääni värisi raivosta:

– Inga sura miner, alltid glad och finer.

Maria oli kuullut tämän loitsun aikaisemminkin, ja Berghin Ellida oli selittänyt sen merkitsevän, ettei saanut näyttää hapanta naamaa, vaan piti olla iloinen ja altis. Sen kuultuaan Maria oli päättänyt, ettei ainakaan hän ikimaailmassa näyttäisi hapanta naamaa, sillä kaikista ihmisistä hän kunnioitti eniten Vilhelmina-rouvaa. Monet pelkäsivät tätä, koska hän saattoi kiivastua niin kuin äskenkin, mutta hän ei suuttunut turhasta. Ja rouva ei vain komennellut, vaan osasi myös itse tehdä kaikkea. Kerran kun piian nenästä oli alkanut tulvia verta, rouva oli pannut tytön makuulle, oli asettanut kylmän kääreen niskaan ja itse jatkanut kesken jääneitä töitä. Hän sai savuavat uunit vetämään, hän paloitteli ruhoja, ja jos sade uhkasi, meni muun väen kanssa rivakasti heinä- tai viljapellolle.

Nuhteen saanut Augusta-neiti näytti ensin käpertyvän kokoon, mutta astui sitten, nopeammin kuin Maria oli nähnyt hänen koskaan liikkuvan, lieden luo, johon Jere-renki oli jo saanut syttymään iloisen tulen.

Rouva kiirehti Marian kanssa välikamarin kautta toiseen huoneeseen, missä äiti makasi ja lapset kyhjöttivät lattialla. Huone oli ollut alun perin vain kesäkäyttöinen, mutta isä oli tiivistänyt sen ja muurannut uunin.

– Nopeasti tuli tännekin, rouva komensi Jereä ja kääntyi äidin puoleen, joka tuntui olevan horroksissa.

– Päivää, Helena-emäntä, Vilhelmina-rouva sanoi kovalla äänellä ja ravisti äitiä kevyesti olkapäästä. Äidin syvälle painuneet silmät avautuivat vaivalloisesti ja menivät taas umpeen.

– Kuinkas te voitte? rouva kysyi, vaikka hänen tottuneet silmänsä näkivät, että hyvin ei voitu. Helena-emännän otsa tuntui kuumalta ja jäsenet hervottomilta. Tämä oli taas sitä nälkäkuumetta, joka oli jo surmannut Kivennavankin sairastuvassa lukemattomia. Rouva pelkäsi, että se veisi hänen edessään makaavan harmaankalpean olennonkin.

– Kunhan huone ensin lämpiää, pyyhimme teidät, jotta tulee helpompi olo. Sitten syötte vähän ja otatte rohtoa. Kyllä te siitä toivutte.

– Mite mie voin Vilhelmina-rouval korvata tään? äidin ääni oli käheä ja katkeileva.

– Nyt ei mietitä sellaista. Maria on jo puhunut sen asian selväksi. Nyt on tärkeintä, että te tulette terveeksi.

– Kaik voimat ovat männeet.

– Ne tulevat takaisin. Teillä on viisi lasta, joiden takia täytyy elää. Minä lähetän tänne ihmisiä auttamaan ja lainaan jauhoja, että selviätte syksyyn. Kyllä jo ensi kesän pitää olla kunnollinen.

Kamarin uuni alkoi suloisesti lämmittää, kun siihen oli pantu oikein koivuhalkoja. Tuvan liedelläkin leimusi iso tuli ja pata porisi koukussa levittäen ruokaisaa tuoksua. Liiterissä kuului renki hakkaavan halkoja, isoja juurakkoja,