Palon jälkeen: -

By Mikaela Nykvist

Eletään vuotta 1857. Alfred istuu kalliolla Ahvenanmaalla ja katselee taivaalle. Hän seuraa pääskysiä ja miettii elämäänsä. Kun hänen vaimonsa Elna kuoli synnytykseen, Alfred romahti. Hän ei nähnyt muuta keinoa kuin paeta. Mutta nyt Alfredista tuntuu, että hänen on aika palata Runsoriin suvun ja pienten lasten luokse. Runsorissa Magda yrittää selvitä edesmenneen siskonsa Elnan ja Alfredin pienokaisten kanssa. Hän ei ole vielä luopunut unelmastaan tulla tyttökoulun opettajaksi, mutta haave on täytynyt siirtää tuonnemmaksi. Ruotsissa asuva Amalia on hänkin menettänyt puolisonsa. Carl katosi merille, ja Amalialla on kestänyt pitkään päästä jaloilleen. Kun Amalia kuulee Elnan kohtalosta, hänen sisällään alkaa myllätä ristiriitaisia tunteita. Onko myös hänen aika palata Suomeen?"Palon jälkeen" on jatkoa Mikaela Nykvistin historialliselle romaanille "Savua taivaalla".Rakkautta, kuolemaa ja suuria tunteita. 1800-luvun Vaasaan sijoittuva Runsor-sarja seuraa yhden suvun vaiheita läpi Vaasan palon ja suurten nälkävuosien. Sarja on niittänyt kiitosta – ansaitusti.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 25, 2021
• ISBN: 9788726375930

Book preview

Palon jälkeen

Mikaela Nykvist

Palon jälkeen

SAGA Egmont

Palon jälkeen

Translated by Britt-Marie Norrgård & Terhi Kemppinen

Original title: Förändrad och bränd

Original language: Swedish

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2018, 2021 Mikaela Nykvist and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726375930

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Henkilögalleria

Grönbergin perhe

Magda: ainut elossa oleva tytär

Jakob: Magdan isä, suutari

Lisbet: Alfredin ja Elnan tytär

Elmer: Alfredin ja Elnan poika

Kuolleet:

Elna: Kuoli lapsivuoteeseen, Lisbetin ja Elmerin äiti

Anna: Kuoli palossa 1852

Signe: Grönbergin sisarusten äiti, kuoli lapsivuoteeseen Annan syntyessä

Karlssonin perhe

Alfred: Talon poika, Lisbetin ja Elmerin isä

Stina: Alfredin äiti

Ragnar: Alfredin isä

Lisbet: Alfredin ja Elnan tytär

Elmer: Alfredin ja Elnan poika

Knut: Taloon muuttava poika

Alderhjelmin ja Palmlöfin perhe

Amalia, omaa sukua Alderhjelm, Palmlöf

Edvin, Amalian ja Carlin poika

Francesca-täti, Amalian täti

Lasse: Francescan aviomies

Kuolleet:

Carl Palmlöf: Amalian mies, kadonnut merimatkalla

1

Kesä 1857

Että voi olla vaikeaa. Hän haluaa vain ampua, tulla ammutuksi ja huutaa niin kovaa, että kurkkuun koskee. Mutta ei millään. Vaikka hän kuinka hakee sotaa, niin se on ohi. Edellisenä kesänä Krimin sotaa käytiin ja tykinkuulia satoi Viaporin, Ahvenanmaan ja monen pohjoisen rannikkokaupungin ylle. Mutta nyt vaikuttaa siltä, että sota on loppu. Nyt, kun Alfred on valmis uhraamaan henkensä isänmaansa puolesta.

Hän istuu yksin ja eristettynä punahohtoisella kalliolla Ahvenanmaan saaristossa, Jumalan hylkäämässä paikassa, jonka nimeä hän ei edes tiedä. Hän ei tiedä tarkalleen missä on, mutta oikeastaan paikka on henkeäsalpaavan kaunis. Alfredin tehtävä on etsiä etuvartioasema ja viedä signalisti mantereelle. Mutta todennäköisesti asema on räjäytetty eikä saarella ole enää yhtäkään ihmistä. Onko aseman räjäyttänyt oma väki vai vihollinen – sitä hän ei tiedä.

Nälkä repii suolistoa ja käsiä kirvelee tälle pienelle saarelle tuoneen pitkän soutumatkan jälkeen. Kiitollisena kesäyön valoisuudesta hän pystyy tekemään pienen nuotion kallioiden väliseen painaumaan. Lokit hakevat yön rauhaa, kun taas pääskysten hurjat lentoharjoitukset ja kiljahdukset vilkastuvat. Alfred seuraa pääskystä, joka näyttää kelluvan ilmassa, kunnes se yhtäkkiä lyö siivillään pari kertaa ja saa vauhtia. Pääskyset lentävät korkealla. Se tarkoittaa, että huomisestakin tulee kaunis päivä.

Istuessaan kalliolla hänestä tuntuu kuin hän olisi viimeinen henkilö maailmassa. Tieto tästä ei tule kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan se on enemmänkin prosessi, joka on kasvanut hänen sisällään muutaman viikon ajan. Hän on pakoilija ja pelkuri eikä hänestä sotilaana ole ollut mitään hyötyä, mutta hän on jättänyt monet, raskaat velvollisuutensa kotiin. Hän on ollut kotoaan poissa jo monta kuukautta, ja sinä aikana hän on kirjoittanut vain yhden kirjeen kotiin Runsoriin, eikä ole ilmoittanut osoitetta mihin he voisivat lähettää postia hänelle.

He eivät tiedä edes, onko hän yhä elossa. Hän ei ole ylpeä teostaan ja siltä istumalta hän päättää: Hänen on mentävä kotiin. Mutta ensin hänen on irtisanouduttava armeijasta. Hän ei voi ryhtyä sotakarkuriksi ja vaarantaa henkeään ja joutua takaa-ajetuksi pelkuriksi. Kuluneen vuoden aikana – kesästä 1856 kesään 1857 – kaikki hänen elämässään on ollut synkkää, kylmää ja väärää. Mutta ensi vuonna hän kääntää kaiken oikealle tolalle taas.

On Elnan syy, että hän istuu missä istuu. Vaikka Alfred kuinka yritti saada otteen elämästään kahden kapalolapsen yksinhuoltajana, siitä tuli vain sokkona sähläämistä. Hän ei edes jaksanut olla yksin kotona katsellen lapsia, jotka koko ajan muistuttivat tapahtuneesta. Hän on vihainen Elnalle, joka jätti hänet, kun hän tarvitsi vaimoaan eniten. Hän tuntee myös suurta syyllisyyttä omasta osallisuudestaan siihen, että Elna taas tuli raskaaksi niin pian ensimmäisen, vaikean synnytyksen jälkeen. Jos hän olisi pystynyt jättämään tämän rauhaan, vaimo olisi yhä elossa.

Nyt hän itse on jättänyt lapset, vanhemmat, Jakobin ja Magdan. Hän on jättänyt tilansa ja sahansa heitteille ja vain lähtenyt tiehensä, selittämättä mitään. Kuin mikäkin renttu. Sotaan osallistuminen vaatii urhollisuutta, mutta tarvitaan vielä enemmän rohkeutta seistä selkä suorana tuivertavassa tuulessa. Hän päätti painaa päänsä alas, pakata laukkunsa ja hakea kuolemaa. Mutta kuolemaa hän ei löytänyt – tai se ei löytänyt häntä – vaikka hän niin toivoi. Hän löysi vain oman heikkoutensa.

Alfred huokaa raskaasti, poistuu nuotion luota ja menee makaamaan ruoholle asettaen laukkunsa pään alle. Hän syö viimeisen mustaleivänpalan laukustaan. Hän pureskelee sitä hitaasti ja yrittää vakuuttaa itselleen, että pieni leivänpala täyttää vatsan. Hän sulkee silmänsä ja nukahtaa tirskuvien pääskysten, aaltojen liplatukseen ja tuhansien mäkäröiden surinan ääneen.

Kun Alfred herää aikaisin seuraavana aamuna hän on tehnyt päätöksensä. Hän menee kotiin, Runsoriin, hän palaa kotiin sadonkorjuun aikaan – vaikka hän ei oikeastaan tiedä onko kukaan kylvänyt hänen peltoaan tai istuttanut perunaa. Mutta hän toivoo niin. Hän uskoo, että Ragnar-isä jatkoi siitä mihin hän jäi. Tai Jakob-appi. Vaikka oikeastaan hän ei ole varma kuuluuko hänen enää kutsua Jakobia appiukokseen nyt, kun Elna on kuollut. Ei taida olla olemassa nimitystä kuolleen vaimon isälle, joten appiukko kelvatkoon. Ajatukset kiertävät päässä loputonta piirileikkiä, mutta suu ei ole lausunut montakaan sanaa vuoden alusta. Tuntuu kuin kieli olisi ruostunut kiinni kitalakeen, kuin sanoja ei olisi jäljellä. Kuin sanat olisivat kuolleet ja haudattu Elnan mukana. Nykyään hän tuntee suussaan vain sapen makua, joka nousee nieluun, kun hän ajattelee, kuinka jätti perheensä ja tilansa heitteille. Saadakseen sekaiset ajatukset pysähtymään hän riisuu kaikki vaatteensa ja ryntää hurjaa vauhtia kauniisti hioutunutta punagraniittikalliota alas ja sukeltaa raikkaaseen ahvenanmaalaiseen mereen. Hän tekee muutaman uintiliikkeen, pudistelee päätään ja pärskii rajusti. Hän makaa hetken vedessä ja nauttii viileydestä, ennen kuin kiipeää vaivalloisesti ylös liukkaita kallioita. Sitten hän istuu auringossa ja antaa sen lämmön kuivattaa itsensä. Hän vilkaisee kehoaan ja huomaa laihtuneensa; kylkiluut näkyvät nykyään selvästi ihon alla.

Kun hän on taas pukeutunut, hän kiertää saaren vielä kerran ja etsii samalla jotain syötävää. Hän löytää sekä metsämansikoita että ketunleipiä, joita hän pistelee poskeen. Makeaa vettä hän löytää kolosta. Se maistuu jopa aika hyvältä.

Kun hän on varmistanut, ettei saarelle ole piiloutunut ketään, hän palaa veneelleen, työntää sen vesille ja tarttuu airoihin. Hän aloittaa pitkän kotimatkansa. Kotiin perheen luo, jonka toivoo ottavan hänet vastaan hänen pettämisestään ja heikkoudestaan huolimatta. Ainoa lohtu on, että hänen lapsensa ovat liian pieniä ymmärtämään ja muistamaan, että hän jätti heidät, kun he tarvitsivat häntä kaikkein eniten. Hän ajattelee myös Fjalaria, varsaa, joka syntyi viimeisenä kesänä, kun kaikki vielä oli hyvin. Monen yksinäisen, pimeän yön aikana hän on ajatellut hevosta. Kaipuu saada taas silittää sen pehmeää karvaa on voimakas.

Magda oli ymmärtänyt heti siskon paikan otettuaan, että hänen kahden pienen lapsensa hoitaminen tulisi olemaan raskasta. Mutta hän ei ollut ymmärtänyt millaista suunnatonta iloa ja rakkautta hän saisi kahden pienen avuttoman ja oikeastaan orvon lapsen kanssa. Mutta heillähän on vielä isä elossa, Magda uskoo ja toivoo, kuten kaikki muutkin talossa asuvat. He ainakin puhuvat Alfredista kuin hän vielä eläisi.

Lisbet osaa jo kävellä ja leikkiä ja hänestä on tullut taitava pikkutyttö. Äidin sijaan hän sanoo jotain Magdalta kuulostavaa. Ne, jotka eivät tunne heitä, luulevat varmaan tytön kutsuvan Magdaa äidikseen.

Magda viettää suurimman osan ajastaan lasten kanssa. Yli jäävällä ajalla hän lukee kirjoja ja jatkaa Elnan teetöitä. Hän ei ole vielä luopunut unelmastaan tulla tyttökoulun opettajaksi, mutta se joutunee odottamaan vähän suunniteltua myöhempään.

Koska Magda hoiti Anna-pikkusiskoaan heidän äitinsä kuoltua, hän pystyy hoitamaan Elnan äidittömiä lapsia tottunein ottein. Pikku Anna kuoli Waasan palossa kesällä 1852, joten hänkin on poissa. Magda on nyt ainoa sisko, joka on vielä elossa, vaikka heitä alun perin oli kolme.

Magdan isälle, Jakobille, on syntynyt syvät urat kasvoihin kevään aikana. Mutta hän työskentelee kuitenkin suutarinverstaassaan samalla, kun auttaa tilan töissä ja sahalla tarpeen mukaan. Hän tekee usein pitkiä ja raskaita päiviä ja yrittää paikkailla syntyneitä aukkoja. On nimittäin paljon tehtäviä, joita kaivattu nuori pari Elna ja Alfred hoitivat, ja nyt jonkun muun on hoidettava ne – tai ne pahimmassa tapauksessa jäävät tekemättä.

Tilalla kaikki kantavat sisällään raskaita, sydäntä raastavia tunteita, mutta heidän on jaksettava jatkaa itsensä ja lasten takia. He odottavat Alfredin paluuta, mutta kukaan ei tiedä tarkkaan, milloin hän palaa. Jos hän palaa.

Odotukset sen suhteen, että Alfredin paluu ratkaisee monta ongelmaa, ovat suuria. Kukaan heistä ei hyväksy ajatusta, että hän olisi lähtenyt tiehensä, koska ei kestänyt paineita, joita kaikki odotukset merkitsivät.

Magda muutti pikkutuvasta, jonka hän ja hänen isänsä jakoivat, Karlssonien luo. Hän nukkuu nykyään lasten kanssa Elnan ja Alfredin kamarissa. Alfredin palattua heidän on pohdittava jatkoa. Se on sen päivän ongelma. Kukaan heistä ei usko hetkeäkään, että Alfred pystyy hoitamaan lapsia palattuaan. Jos hän edes palaa. Mutta ei ole väliä mitä hän tekee, kunhan hän tulee kotiin ja alkaa taas hoitaa tilaa ja sahaa. Hän saa mielellään mennä uusiin naimisiin, jos löytää uuden naisen. Niin talossa tuumataan.

Magdalla on ollut monta raskasta hetkeä sen jälkeen, kun hänen isosiskonsa menehtyi. Kasvavan turhautumisen myötä tyhjyys, avuttomuus ja suunnaton katkeruus hänen sisällään ovat luoneet pyörremyrskyn hänen mieleensä. Mutta kuten kaikki muutkin myrskyt, hänenkin sisäinen myrskynsä laantuu ajan mittaan. Tunteet muuttuvat, hitaasti mutta varmasti, tasaiseksi, piinaavaksi säryksi.

Eräänä kesäiltana, kun hänen ikäisensä ystävät tapaavat ja parveilevat kesäyössä, hän istuu, lopen uupuneena ja riutuneena eteensä tuijottaen. Hän pohtii, miten kaikki kaatui korttitalon tapaan tuulessa. Kuinka hänen oma elämänsä on pysähtynyt eikä hän enää voi suunnitella tulevaisuuttaan tai omaa elämäänsä täynnä toivomiaan asioita. Hän tuntee sekä katkeruutta että surua yhtä aikaa. Magda tuntee olevansa vangittu.

2

Takaisin vuosiin 1854 – 1856

Magda oli nähnyt Elnasta, ettei hänellä ollut voimia toiseen synnytykseen. Mutta Magda oli itse toivonut ja uskonut, että ensimmäinen synnytys, josta ei ollut kulunut kovinkaan pitkää aikaa, olisi tehnyt tietä toiselle lapselle niin, että toinen synnytys sujuisi helpommin. Ja niinhän se itse asiassa sujuikin aika helposti, mutta ne kurjat jälkeiset, jotka olivat yhtä tiukasti kiinni kuin viimeksikin. Ne hänet tappoivat.

Alfred tuli Magdaa vastaan ovella. Magda oli saanut ottaa pikkupojan syliinsä ja katsoi Alfredia merkitsevästi. Heti, kun mies näki hänen seisovan siinä lapsi sylissään, tämä oli ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Alfred ryntäsi Magdan ja pojan ohi suoraan Elnan luo. Sitten hän huusi, ärjyi ja lopuksi alkoi lyödä kuollutta vaimoaan, toivottomana yrityksenä saada tämä palaamaan takaisin hänen ja lasten luo. Alfredin oma äiti sai hänet lopulta lopettamaan lyömisen ja veti poikansa pois kamarista.

Katsomatta kertaakaan vastasyntynyttä poikaansa Alfred poistui talosta ja palasi vasta seuraavana iltana, kylmissään ja nälissään, mutta ennen kaikkea hiljaisena.

Elnan isä, Jakob, joutui hoitamaan tyttärensä hautaamisen. Elna siunattiin haudan lepoon adventtiajan ensimmäisenä pyhänä vuonna 1854. Hänet laskettiin äitinsä ja siskonsa viereen, koska Alfred ei tarttunut toimeen hankkiakseen perheelleen perhehautaa. Jakob jutteli kauan kirkkoherran kanssa ja he päättivät yhdessä pitää Elnan siunaustilaisuuden Kappelinmäen hautausmaan kappelissa. Matka kodista Runsorista hautausmaalle ja kappelille oli pitkä. Pienet lapset jäivät kotiin lastenhoitajan kanssa.

Magda valvoi monta tuntia hautajaisia edeltävänä yönä. Lapset olivat levottomia, aivan kuin he olisivat aavistaneet, että jotain oli tekeillä.

Riutuneena ja synkin mielin Magda nousi aamun sarastaessa laittautumaan hautajaisia varten. Hän istui hetken sängyn reunalla ennen kuin jaksoi aloittaa valmistelut. Hänen ajatuksissaan myllersivät kaikki ne ongelmat, jotka tulisivat vastaan nyt, kun Elna oli kuollut. Kuinka raskasta olisi niin kauan kuin lapset olisivat pieniä ja Alfred käyttäytyi kuin vajaamielinen. Magdan mielestä leskimiehet eivät tavallisesti olleet niin vaipuneita suruunsa kuin Alfred vaikutti olevan. Mutta ehkä hän jo ennestään oli niin lopen väsynyt, että tämä koitui viimeiseksi pisaraksi, joka sai pikarin tulvimaan.

Kun Magda astui keittiöön, Alfredin äiti, Stina, istui jo pöydän ääressä kuppi Elnan teetä edessään.

Hyvää huomenta, teetä riittää sinullekin, Stina sanoi hieman unenpöpperöisellä äänellä nyökäten samalla teekattilaan päin.

Kiitos, Magda vastasi lyhyesti, kaatoi itselleen teetä ja istui Stinaa vastapäätä. He istuivat hetken hiljaa. Kun Magda oli huokaissut tarpeeksi monta kertaa, Stina aloitti jutustelun.

Jaksatko tämän päivän ja jaksatko lasten aiheuttaman työmäärän? Magda oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi:

No, minä sekä jaksan että en jaksa. Mutta ei sillä ole väliä mitä minä jaksan, päivä toisensa jälkeen tulee eteeni minun jaksamisestani riippumatta ja lapset tarvitsevat minua joka päivä. Siksi nousen ja aloitan työt joka päivä, sitä sen enempää tuumaamatta, hän vastasi.

Stina vain nyökkäsi vastaukseksi. He joivat teensä kaikessa hiljaisuudessa samalla, kun napostelivat kuivattua ruisleipää ja ottivat esiin jauhoja, voita ja sokeria, jotta ehtisivät vielä leipoa pikkuleipiä hautajaisiin. Hautajaisissa ei ole soveliasta tarjota pelkkää leipää.

Miehet eivät vielä olleet ilmaantuneet, he eivät edes tienneet oliko Alfred talossa vai missä hän piileskeli. Ehkä hän nukkui sahalla, ettei tarvitsisi kuunnella lapsia.

Koska Elnan arkku jo oli kappelilla, heidän ei tarvinnut nostaa sitä rekeen, kun he lähtivät matkaan. Pappi oli valmistellut kaiken hautajaisia varten, ja he ottivat hänet kyytiin Haagan pappilasta.

Magda hillitsi itsensä ja yritti pitää päänsä pystyssä läpi koko seremonian, mutta hän murtui, kun pappi alkoi laulaa uutta, kaunista virttä Käyn kohti sinua, oi Herrani...

…Lohduta sanalla, uskoa vahvista. Käyn aina, Herrani, kohti sinua… (Virsi 396)

Omissa ajatuksissaan hän kirosi Jumalaa, joka kutsui kaikki hänen perheensä tytöt luokseen. Magdahan halusi pitää heidät kaikki elossa. Yksi toisensa jälkeen he olivat jättäneet hänet. Magda tunsi itsensä maailman yksinäisimmäksi ja hyödyttömimmäksi ihmiseksi. Seuraavassa hetkessä Magda pyysi jo anteeksi Jumalaa pilkkaavia ajatuksiaan.

Syvä, musta kuoppa, jonka miehet jo etukäteen olivat kaivaneet, oli kuin musta tyhjiö. Jäätynyttä maata oli ollut työlästä kaivaa, ja miehet olivat sytyttäneet monta nuotiota saadakseen hiekkaisen maan sulamaan. Miehet laskivat Elnan arkun maahan vakavina.

Magda kuuli, että pappi sanoi jotain ja että ihmiset hänen ympärillään itkivät. Mutta hän itse seisoi kuin maahan jäätyneenä, pystymättä osallistumaan tapahtumiin ympärillään. Joku otti häntä kädestä ja sanoi, että oli aika mennä. Hän seurasi tottelevaisesti.

Kun arkku oli laskettu maahan, he ajoivat kotiin. Kaikki istuivat hiljaa reessä ja yhden jos toisenkin ajatukset pyörivät pienen runsorilaisen perheen synkäksi ennustetussa tulevaisuudessa. Magda selvisi hautajaiskahvituksesta kuin sumussa. Onneksi hänellä oli täysi työ varmistaa, että pöydässä oli tarpeeksi kahvia ja leipää kaikille vieraille. Hänen ei tarvinnut ajatella mitä oikeasti oli meneillään.

Arki on armoton ja se tulee jokaisen luo, sopi tai ei. Niin myös tähän perheeseen.

Aika kului hitaasti. Tilan ihmisille kehittyi vähitellen uusia rutiineja ja kaikki auttoivat lasten ja tilan hoidossa. Tai melkein kaikki, sillä Alfred ei tehnyt osaansa työstä.

Sen jälkeen kuin Elna kuoli ja poika syntyi, Alfred kulki kuin aivosumussa, jonka takia hän ei toiminut niin kuin hänen olisi kuulunut. Hän vaelteli metsässä, vaikka lumi oli vielä syvä ja hän melkein palellutti varpaansa. Hän ei osallistunut hautajaisten suunnitteluun eikä hän huolehtinut lapsistaan. Mutta pahinta oli, että hän ei edes huomannut jättäneensä kaiken tämän hoitamatta.

Hänen ajatuksissaan pyöri ainoastaan rajuja syyllisyydentunteita ja itsesyytöksiä. Päivistä tuli viikkoja ja viikoista tuli pian kuukausia hänen kantamatta korttaan kekoon.

Silloin ajatus syntyi. Suunnitelma kuolla, mutta kunniakkaasti. Hänhän oli lukenut Krimin sodasta Waasan lehdestä. Hän oli lukenut, kuinka rannikkoa ammuttiin edellisenä kesänä ja hän ymmärsi, että Ahvenanmaa ja Helsinki olivat saaneet kärsiä sodasta ja ampumisesta. Hän lähtisi sotarintamalle. Alfred taistelisi maansa puolesta ja uhraisi elämänsä hyvän asian puolesta siinä samalla.

Armeijalla oli vielä vastaanotto Waasan hovioikeudessa, joten hän lähti sinne.

Hän ei ollut sanonut sanaakaan pitkään aikaan. Siksi hänen oli vaikea saada suunsa ja kielensä muodostamaan sanoja. Hän selvitteli kurkkuaan pitkän tovin ennen kuin ääni kuulosti tavalliselta. Kun oli hänen vuoronsa, hän seisoi paikallaan lakki käsissään.

Niin, että jos herra antaa anteeksi, niin haluaisin lähteä sotaan puolustamaan maatamme. Voisin lähteä Helsinkiin tai Ahvenanmaalle, hän sanoi suoraan.

Mies pöydän toisella puolella katsoi häntä ylhäältä alas ja oli hetken hiljaa.

Vai niinkö hän sanoo? Osaatteko taistella, oletteko suorittaneet asepalveluksen ja minkälaisia tehtäviä jätätte tekemättä kotipuolessa, jos matkustatte tiehenne?

Kysymykset eivät juurikaan antaneet Alfredille toivoa.

En ole taistellut, en ole suorittanut asepalvelusta ja minulla on tila hoidettavana, mutta isäni hoitaa sen, hän vastasi ja jätti tietoisesti mainitsematta sahan sekä lapsensa.

No eipä hääppöiseltä kuulosta, sotamies häntä vastapäätä vastasi, mutta antoi hänelle kuitenkin paperin.

Osaatteko kirjoittaa? hän kysyi.

Kyllä, herra.

Täyttäkää tämä paperi, jättäkää se tähän pöydälle, kun poistutte, niin saatte kirjeen meiltä muutaman viikon kuluttua. Käymme tarkkaan läpi kaikki vastaukset ennen kuin päätämme mitään, hän vastasi.

Lomakkeen kysymykset olivat vaikeita. Vastausten kirjoittaminen kaikkiin kysymyksiin kesti Alfredilta kauan. Kun hän astui ulos ovesta, hän oli aivan varma, ettei häntä kelpuutettaisi sotaan.

Alfred ei kertonut suunnitelmastaan mitään perheelleen. Eikä hän kertoisi milloin lähtisi – jos hänet kutsuttaisiin. Hän suunnitteli kirjoittavansa lyhyen kirjeen, jonka jättäisi pöydälle, ja sitten hän vain poistuisi puhumatta sanaakaan heidän kanssaan. Hän ymmärsi kyllä, että se oli sekä pelkurimaista että rumaa, mutta se oli ainoa vaihtoehto.

Alfred odotti innoissaan kirjettä esikunnasta, mutta sen tulo kesti. Tuntui kuin se olisi kestänyt ikuisuuden. Mutta vihdoin odotettu kirje saapui.

Alfred, olet saanut postia sotilasviranomaisilta, hänen isänsä sanoi eräänä päivänä. Hän lausui lauseen tavalla, joka sai sen kuulostamaan kysymykseltä. Mutta Alfred vain nappasi kirjeen itselleen, teki täyskäännöksen ja katosi ulos kirje mukanaan. Ragnar ei seurannut häntä. Muutamia kuukausia sitten hän olisi tehnyt niin, mutta ei enää. Isä huokaisi vain syvään poikansa selän takana ja antoi periksi yrittämättäkään.

Alfred avasi kirjeen vapisevin käsin. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään ennen kuin luki tekstin, peläten, ettei häntä huolittaisi. Alfred luki kirjeen kahteen kertaan ennen kuin hän uskalsi todeta, että hänet oli valittu sotilaaksi, mutta että hänet koulutettaisiin ennen kuin hän saisi osallistua sotaan. Koulutus pidettäisiin Helsingissä ja se alkaisi kahden viikon päästä. Kirjeeseen oli liitetty pitkä lista tavaroita, joita hän tulisi tarvitsemaan. Joitakin tavaroita hän saisi valtiovallalta, joitakin hänen oli pakko hankkia itse.

Mukaan oli liitetty pieni tiedote. Siinä luki, että pääasiallisesti kysymykseen tulisi vartiointityöt, koska rauha vaikutti olevan lähellä, eikä vihollisia enää ollut Suomessa.

Koska Waasan tuhouduttua tulipalossa ei enää ollut kaupunkia, jossa tehdä ostoksensa, Alfred päätti hankkia varusteet Helsingissä.

Hän saisi sotapalveluksestaan valtiovallalta myös pienen palkan. Sitä hän ei ollut odottanut, niinpä se oli oikein hyvä uutinen.

Alfred ei koskaan ennen ollut käynyt pääkaupungissa, eikä hän oikein tiennyt kuinka pääsisi sinne vain kahdessa viikossa. Siksi hän päätti palata valtiovallan konttoriin kysymään, olisiko heillä ehdotuksia. Hän otti mukaansa kirjeen ja meni jo seuraavana päivänä vastaanotolle. Hän tapasi tiskillä saman miehen kuin edellisellä kerralla.

Vai niin, herra hyväksyttiin, onnitteluni, sotilas sanoi, kun Alfred näytti kirjeensä hänelle.

Kiitos, kiitos! Alfred vastasi ja kertoi sitten ajatuksistaan. Hän sai kuulla Helsinkiin lähtevästä laivasta, jonka mukana monet muut aikoivat matkustaa, ja että Alfredkin mahtuisi siihen. Ennen kuin Alfred poistui konttorista, valtionvirkailija katseli häntä päätään pudistellen.

Olen ollut mukana niin monta vuotta, että tiedän, että kun tänne ilmestyy teidänlaisenne mies – levoton katse, vähäpuheinen ja tila, josta luopuu – niin se harvoin ennustaa mitään hyvää. Useimmiten haette vain kuolemaa, mutta olette liian pelokkaita tappamaan itsenne. Niinpä liitytte vapaaehtoisena sotaan toivoen, että löydätte hakemanne, virkamies sanoi katsoen Alfredia läpitunkevasti jäänsinisillä silmillään.

Alfred tunsi, kuinka hän heti punastui ja pulssi nousi korkealle.

Vakuutan, herra, että teen tämän rakkaudesta isämaahani, Alfred valehteli, kumarsi ja poistui.

Niin se oli päätetty ja Alfred nousi Helsingin laivaan kesäkuun alussa 1856.

Uutinen Elnan kuolemasta ennätti Amalian luo myöhään. Kukaan ei tullut kirjoittaneeksi hänelle, kun kaikki tapahtui. Ennen oli aina ollut Elnan tehtävä kirjoittaa Amalialle.

Magda otti asian tehtäväkseen ja kirjoitti Amalialle lyhyen uutisen tapahtuneesta.

Runsor, Toukokuu 1856

Rakas rouva Palmlöf,

Haluan vain lyhyesti ilmoittaa Teille, että siskoni, Elna Karlsson (os. Grönberg), kuoli synnyttäessään hänen ja Alfredin toisen lapsen, Lisbetin sisaruksen. Lapsi on poika, joka on saanut nimen Elmer. Perhe käy läpi raskaita aikoja ja on vaikeaa löytää lohtua. Lapset, jotka ovat vielä pieniä, ovat nyt ilman sekä äitiä että äidinäitiä, joten teen parhaani ollakseni heidän kanssaan.

Ystävällisin terveisin

Magda Grönberg

Kirje saapui Amalialle monta viikkoa sen jälkeen, kun Magda kirjoitti sen. Elna oli silloin levännyt haudassaan jo monta kuukautta.

Tukholmassa oli aurinkoinen kesäpäivä. Amalia oli pakannut omat ja yksivuotiaan Edvinin tavarat matkustaakseen vanhempiensa saaristotaloon pidemmäksi ajaksi. Heidän oli päästävä pois kaupungista, saatava hengittää maalaisilmaa, merituulia ja saatava vähän väriä poskilleen. Amalia oli suunnitellut, käynyt ostoksilla ja pakannut viikon ajan väliaikaista muuttoa varten ja kaikki oli nyt valmista. Kyyti saapuisi myöhemmin päivällä. He söisivät vain lounaan ensin, jotta Edvin sen jälkeen nukkuisi hyvin koko kyydin aikana ja Amalia saisi istua rauhassa.

Mökille pääsi sekä laivalla että hevosella, mutta sen jälkeen, kun meri vei häneltä Carlin, Amalia ei mielellään halunnut astua laivaan. Hän tajusi, että hänen olisi taas ennemmin tai myöhemmin astuttava laivaan, mutta niin kauan kuin hänen ei ollut pakko, hän jättäisi sen väliin. Siksi he matkustivat hevoskyydillä. Se kestäisi monta tuntia, mutta mukavissa vaunuissa matka ei ollut niin paha.

Ennen kuin he lähtivät, Amalia ehti saada postin käteensä. Suurimman osan hän jätti kotiin, mutta kun hän näki Suomesta tulleen pienen kirjekuoren, johon oli kirjoitettu vieraalla käsialalla, hän otti käteensä koristellun kirjeveitsensä ja avasi kirjekuoren. Se sisälsi vain lyhyen tiedotteen, jonka hän luki muutamassa sekunnissa. Hän veti syvään henkeä ja luhistui lähimmälle tuolille tekstin luettuaan. Hän luki sen uudelleen. Elna oli kuollut. Kuinka se oli mahdollista? Hän oli ollut kuollut jo aika kauan.

Ajatukset pyörivät hänen päässään ja häntä alkoi ahdistaa. Ajatukset siirtyivät Elnan kohtalosta äidittömiin lapsiin, Alfrediin, jota varmasti raastoi suru ja yksinäisyys. Vaihe, jonka hän tunsi aivan liian hyvin.

Hän istui paikoillaan, aivan voimattomana, kunnes lastenhoitaja ja kuljettaja seisoivat hänen edessään valmiina lähtemään matkaan. Edvin oli kylläinen ja tyytyväinen, mutta oli väsyneenä alkanut kiukutella, joten hänen oli pakko palata todellisuuteen ja toimittava. Kirjeen hän pisti hameensa taskuun. Hänen olisi luettava se uudelleen ja vastattava siihen. Ehkä hän voisi lähettää jotain heidän kotiinsa Suomeen.

Kuljetus