Snehild – Midgårdin näkijä

By Anne-Marie Vedsø Olesen

Pohjoismainen Game of Thrones on vangitseva kertomus vallanhimosta ja vahvoista naisista. Snehild syntyy myrskyisenä talviyönä keskelle veristä sotaa. Lapsenpäästäjäksi saapuu mystinen jättiläisnainen, ja Snehildin tullessa maailmaan nornat henkäisevät ennustuksensa. Vuosia myöhemmin Snehildin kotikaupunki Himlinge on poliittisen kuohunnan pyörteissä. Kuningas Tormod epäilee lankoaan juonitteluista. Kuninkaallinen neuvonantaja Brynjulf Korpinsilmä kantaa huolta, kummasta kuninkaan kaksospojista on valtaistuimen perijäksi. Kaupungin ylipapitar Ragnfriedissa kytee kateus kuninkaallisen perheen parantajaa kohtaan. Kun parantajan tyttärellä Snehildillä vaikuttaa kaiken lisäksi olevan ennustamisen taito, päättää Ragnfried raivata tytön pois tieltään. Ragnfried ei kuitenkaan tiedä, että Snehild on jumalten suosiossa ja nornien siunaama. Tyttö pakenee Himlingestä ja aloittaa matkan kohti totuutta – itsestään, perimästään ja voimiensa mitasta. Snehildin kohtalo kietoutuu Himlingen valtataisteluihin tiukemmin kuin kukaan voisi aavistaa. Snehild – Midgårdin näkijä aloittaa vangitsevan fantasiasarjan, joka vie lukijansa keskelle rikasta ja polveilevaa pohjoismaista mytologiaa. Vallanhimon, verikoston ja väkevän taikuuden maailma tarjoaa pohjoismaisen vastineen George R. R. Martinin Tulen ja jään laululle. Romaani on voittanut Tanskan yleisradion Novel Award -palkinnon ja sen elokuvaoikeudet on myyty. KIRJASTA SANOTTUA "Pohjoismainen Game of Thrones. Selkeä suositus." -Troldspejlet "Hyvin kirjoitettu, hyvin taustoitettu, sävyltään omaperäinen – perusteellisen jännittävä." -Weekendavisen "Niin viisas ja vauhdikas, että malttamattomana odottaa seuraavan sivun kääntämistä – ja mitä niikseen tulee, jatko-osan ensimmäistä sivua." -Dagbladenes Bureau-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 4, 2023
• ISBN: 9788726922486

Book preview

Anne-Marie Vedsø Olesen

Snehild

Midgårdin näkijä

Translated by Eeva-Liisa Nyqvist

SAGA Egmont

Snehild – Midgårdin näkijä

Translated by Eeva-Liisa Nyqvist

Original title: Vølvens vej - Snehild

Original language: Danish

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2023 Anne-Marie Vedsø Olesen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726922486

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Muinaissyntyiset jätit muistan,

joiden keskellä kasvoin ammoin,

yhdeksän maailmaa, puun yhdeksän juurta,

jalon maailmanpuun mullan alla.

Näkijän ennustus

Prologi

Asdis tuntee taas lapsen potkut ja sitten painon kohti maata, kuin Yggdrasilin juuret imisivät häntä luokseen. Siemen hänen vatsassaan on ollut vahva ja hallitsematon kuin sudenpentu jo monen kuukauden ajan.

Nyt pienokainen tahtoo ulos. Hän voi tuntea sen. On jo aikakin.

Ulkona sataa lunta. Tuuli on alkanut yltyä, ja tuulenpuuskat saavat puuoven narisemaan, mutta tuuli ei pääse sisään, koska Asdis on tiivistänyt mökkiään huolellisesti koko syksyn.

Silloin hän kuulee sen. Ensin kuin levottomuuden ilmassa, kuin kieppuvan haltiaparven. Sellaista hän ehtii miettiä, ennen kuin äänet muuttuvat niin todellisiksi, että hän ymmärtää uhan.

Aikaa ei ole hukattavaksi. Hän ei ole milloinkaan epäröinyt eikä tee niin nytkään, vaan tarttuu turkisviittaansa ja veitseensä, syöksyy hämärään iltaan ja juoksee.

Huutoa, karjuntaa, kirkunaa.

Asdis juoksee mökkien ohi, puikkelehtii aseistautuneiden miesten lomassa. Hänen pitää päästä pois kylästä, metsään. Hän aistii tulen loimotuksen takanaan, kuulee taisteluhuutoja ja toisiaan vasten kalisevia miekanteriä.

Nuoli viuhuu hänen päänsä ohi, mutta hän ei huuda eikä katsele ympärilleen. Selviytyäkseen elävänä on toimittava määrätietoisesti, epäröimättä ja tunteilematta, sen hän on aina tiennyt. Vaaran hetkellä ei haltiaunille ole sijaa.

Lumisade on yltynyt, se on kuin tiivis, kylmä henkäys, kuin puuska Niflheimistä, mutta se on yksinomaan hyväksi, sillä kieppuva lumituisku suojaa vainolaisen katseilta.

Asdis kiittää taivaalta satavaa lunta päästessään lopulta juoksemaan kuusten lomaan.

Huudot hänen takanaan muuttuvat heikommiksi. Niiden sävy on muuttunut, miesten karjuntaa on vähemmän ja naisten kirkunaa enemmän.

Hänen on päästävä syvemmälle metsään. Hänen täytyy juosta, kunnes hän ei enää kuule taistelun ääniä.

Kipu lävistää hänen ruumiinsa kuin tuli ja jää, kuin Ginnungagap-rotkon luonut vesi, joka juuri nyt virtaa hänen reisillensä. Hän käpertyy vatsansa ympärille ja vajoaa nelinkontin.

Lumi on syvää, hänen kätensä uppoavat siihen ja muuttuvat aivan liian kylmiksi, mutta hän ei vielä kykene nousemaan. Hän voihkii tuskasta, ruumis on jännittynyt kuin vainolaisen jousen jänne, ja hän kuulee yhä näiden äänet kaukaisuudessa. Hänen tietää, että hänen täytyy nousta ja jatkaa eteenpäin. Ei hän täällä voi lasta synnyttää. Silloin he kuolevat molemmat.

Mutta hänellä on polttoja, ja vedet ovat jo menneet. Hänellä ei ole aikaa etsiä sopivaa paikkaa.

Asdis nousee vaivalloisesti, kun poltto on mennyt ohitse. Hän puhaltaa lämpöä käsiinsä ja kietoo turkisviittansa tiukemmin ympärilleen. Se on ommeltu monesta ketunnahasta ja se on palvellut häntä hyvin.

Lumi painaa mäntyjen oksia, lumisade hiljentää metsän, tuuli suhisee puiden latvoissa mutta ei maanpinnassa, ja Asdis etenee raskain, narisevin askelin syvässä lumessa. Kylmät hiutaleet laskeutuvat hänen silmäripsilleen ja sulavat hänen poskilleen.

Joen luona on kalastajien käyttämä maja, jonka hän päivänvalossa löytäisi vaikeuksitta. Mutta pimeys on täynnä väreileviä lumihiutaleita, eikä yötaivaalla näy kuuta tai tähtiä, jotka voisivat näyttää tietä.

Hän ihmettelee, miksi vanhat jättiläiset ja armottomat jumalat raivoavat sillä tavalla tänä yönä.

Hänen täytyy yrittää löytää se maja. Se on hänen ainoa toivonsa.

Lapsi painaa taas, hän haukkoo henkeään ja lumi tuiskuaa hänen ympärillään. Jättiläinen Fornjot on kutsunut mukaan koko jääjättiläisten suvun, maailma on pelkkiä lumisia kuusia, kohdun kipua ja käsien ja jalkojen kylmyyttä.

Kyynel herahtaa hänen poskelleen. Hän tahtoisi niin kovasti kokea hetken, jona saa lapsen syliinsä. Mutta hän ei ole jättiläinen, hän ei voi voittaa Fornjotin sukua, tuulta, pakkasta ja lunta, hänellä ei ole jumalten voimia. Ja ensimmäistä kertaa hän ajattelee, että tämä ehkä sittenkin on hänen kuolinyönsä. Ei kohtaloaan vastaan käy taisteleminen.

Poltot yltyvät ja hän vajoaa nelinkontin kuin eläin.

Hän voisi olla koira tai kettu tai susi, hän voisi olla pieni kissa tulisijan lämmössä, hän ajattelee ja suuttuu itselleen haltiauniensa vuoksi. Ne tuovat vain kuolemaa tullessaan.

Hän haluaisi mieluiten olla susi. Tuska täyttää hänet, hän on taas tulta ja jäätä, tuska on sietämätön, se on kuvotusta ja kylmää hikeä, hänen sormensa sinertävät kylmästä ja hänen katseensa vaeltaa kuolemaa kohti tuhansien miekkojen kulkiessa hänen kohtunsa läpi.

Luminen usva kietoo hänet vaippaansa, näkö heikkenee, silmissä tanssivat tummat pilkut. Ja hän näkee kuoleman ratsastavan kohti valtavalla sudella.

Hän toivottaa sen tervetulleeksi: Lempeä kuolema, hän voihkaisee jättiläisnaiselle seuraavan polton iskiessä.

Jättiläisnainen nousee suden selästä, suden ohjakset liukuvat itsestään paikoilleen. Ne näyttävät käärmeeltä, sileiltä, suomuisilta kyykäärmesuitsilta, jotka kietoutuvat suden kaulalle.

Asdis tuntee kuolemankaltaista uupumusta. Hän lipuu virrassa kohti Helheimiä, kuolleiden harmaata valtakuntaa, ja se on hyvä, sillä hän ei jaksa enää.

Hän kurkottaa naista kohti.

Voimakkaat käsivarret nostavat hänet pystyyn.

Sitten hän leijuu lumipyryssä, yössä, tyhjyydessä.

Rauhallisesti nyt, jättiläisnainen sanoo.

Asdis makaa kuusenoksista kootulla kuivalla alustalla. Majassa on kolme seinää, ja hän näkee ulos yöhön. Suuaukolle on sytytetty pieni nuotio. Sutta ja kyykäärmeitä ei ole näkyvissä, ainoastaan lumimyrsky, joka näyttää vain yltyvän. Tuuli ulvoo yhä, mutta hän on turvassa. Ehkä susi oli pelkkä harhanäky.

Etkö olekaan kuolema? Asdis kysyy katsoen ylös harmaanruskeiden, takkuisten hiusten kehystämiin karuihin kasvoihin.

Ehen, nainen nauraa vastaukseksi. Olen Hyrrokin, jättiläisten sukua. Ei sinun tarvitse pelätä. Olen tehnyt tätä ennenkin. Tunnen nyt lapsen pään. Aivan pian saat ponnistaa niin paljon kuin suinkin jaksat.

Jättiläisnainen Hyrrokin on levittänyt hänen reitensä ja työntänyt sormensa hänen sisäänsä.

Tuulen ulvonta yltyy, ja seuraavan polton iskiessä Asdisista tuntuu siltä, että tuuli muuttuu ymmärrettäviksi sanoiksi.

Nornat, Hyrrokin sanoo hämmästyneenä luoden katseen pimeyteen. Sitten hän katsoo Asdisia ja käskee tämän ponnistaa.

Tuolla, tuolla kaikki kolme! Asdis huutaa työntäessään tuskansa ja epätoivonsa ulos.

Kolme utuista hahmoa seisoo saarnipuun alla kumarassa lumituiskun keskellä. Asdis tunnistaa ja kuulee ne, hän ponnistaa minkä ehtii ja normien ääni on itse tuuli, heidän sanansa lumihiutaleita myrskyssä, ja lapsi liukuu maailmaan.

Nornat huutavat taivaalle, jossa lumi taistelee.

Urd sanoo:

Yksisilmäinen oli isäsi,

joit samasta kaivosta.

Verdande sanoo:

Jättiläisten kieppuvassa myrskyssä

olet löytävä itsesi ja nimesi, Snehild.

Skuld sanoo:

Valtakunnat ja kuninkaat tulevat olemaan sinulle verta velkaa,

punnitse sanasi, kanna rautaa sydämessäsi.

Nornat huutavat kolminkertaisesta riemusta:

Askin ja Emblan suku ei niitä näe,

mutta Snehild kyllä:

Surmaavan kirveen,

murretun lupauksen,

halkaistun maan,

suden hengen ja jumalten petoksen.

Kulje tietäsi, sinä näkyjen tytär,

syleile kunniaasi, jotta et katoa

auringon iltahämärän mukana suden kitaan.

Ensimmäinen osa

VERDANDE

Ensimmäinen luku

Suora viiva kulki ylöspäin ja viivan päässä oli jotain, mikä näytti terävältä nenältä. Snehildin sormet liukuivat merkkien yli. Seuraava merkki oli kuin talo, jonka katto oli romahtamaisillaan.

Äiti Asdis oli lainannut sauvan Brynjulfilta. Se oli pyökkiä ja täynnä kaiverrettuja merkkejä. Brynjulf Korpinsilmä oli erityinen, hän osasi lukea riimuja ja oli kuninkaan tärkein neuvonantaja. Kaikki pelkäsivät häntä hieman. Asdisia lukuun ottamatta. Hän puhui Brynjulfin kanssa usein ja pitkään ja oli aina hyväntuulinen jälkeenpäin.

Snehild ymmärsi mitä se tarkoitti. Ollessaan pieni hän oli usein kuvitellut, millaista olisi, jos hänellä olisi isä. Nyt hän oli alkanut pohtia, olisiko Brynjulf hyvä isä. Hän oli lahjakas ja mahtava, mutta vaikutti välinpitämättömältä puolenkasvuisen Snehildin suhteen. Hän ei katsonut Snehildiä eikä puhunut hänelle käydessään tapaamassa hänen äitiään.

Asdis sanoi, että riimuissa oli jumalten voima. Ja hän sanoi, että Snehild oppisi jonain päivänä tuntemaan riimut. Nyt hänen äitinsä tahtoi oppia ne ensin.

Snehild, nyt! Asdisin äänestä ei voinut erehtyä.

Snehild nousi vastahakoisesti ja meni ovelle. Heidän piti lähteä keräämään yrttejä.

Myöhäiskesän aurinko häikäisi hänen astuessaan ulos pimeästä mökistä. Valo oli kirkas, taivas valkoinen ja siellä täällä erottuvista syksyn ensimmäisistä keltaisista lehdistä huolimatta useimmat puut olivat yhä tummanvihreitä, niityt kukoistivat kuin moniväriset meret, pensaat notkuivat marjoja ja taivaanrannassa erottuivat suurtalonpoikien kultaiset pellot.

He asuivat kaupungin laidalla. Himlinge oli rikas kaupunki Sialandin kuningaskunnan itäreunassa, ja kuningas Tormodin ja kuningatar Gridin kuninkaankartano tunnettiin kaikkialla maailmassa. Kauppiaat kulkivat kärryineen torille, siellä oli maamiehiä juureksineen ja metsästäjiä nahkoineen, ja hilpeästi huuteleva simanmyyjä oli pystyttänyt kojunsa nahkurin kojun eteen.

He kulkivat tasaista maantietä pitkin ulos Himlingestä. Asdis ryhtyi kuulustelemaan Snehildiltä, millaisia parantavia yrttejä he voisivat löytää tähän aikaan vuodesta.

Valkopeippiä, Snehild vastasi hetken epäröityään. Lutukkaa, isotakiaista.

Asdis, odota!

Huuto kuului heidän takaansa. Snehild kääntyi ja näki punatukkaisen ylipapitar Ragnfridin lähestyvän heitä ripein askelin.

He pysähtyivät odottamaan.

Mitä voin tehdä hyväksesi? Asdis kysyi viileästi Ragnfridin ehdittyä heidän luokseen.

Snehild vetäytyi hieman syrjään. Häntä huimasi ja silmissä näkyi pilkkuja. Oli kuin taisteluveri olisi värjännyt ilman kahden naisen välissä.

Frejan rauhaa, Ragnfrid toivotti. Onko totta, että opettelet riimuja? Asgar näki, että Brynjulf antoi sauvan sinulle.

Minun ja Brynjulfin väliset asiat kuuluvat vain jumalille, Asdis sanoi. Oletko mustasukkainen? Olen nähnyt, kuinka tuijotat häntä hunajasilmilläsi.

Olen jumalten kieli Midgårdissa, Ragnfrid sanoi näyttäen siltä kuin olisi kamppaillut pitääkseen raivonpurkauksen kurissa. Tiedät erinomaisen hyvin, että riimutaikuus kuuluu vain erityisille valituille. Kuten meille papeille. Tai Brynjulfille, joka on kuninkaan neuvonantaja ja lähettiläs. Et ole kumpaakaan, Asdis.

Asdis jätti vastaamatta. Hänen kasvonsa olivat liikkumattomat hänen kääntyessään ja kutsuessaan Snehildiä.

Snehild, tule, lupasin kuningatar Gridille lisää pajunkuorta.

He lähtivät ja jättivät vihaisen Ragnfridin taakseen. Snehild ymmärsi äitinsä maininneen tarkoituksella kuningatar Gridin, koska Ragnfrid oli koettanut puhutella häntä alentavasti. Kuningattaren tunteminen antoi valtaa.

Kun he olivat kaupungin ulkopuolella, Snehild kysyi, miksi hänen äitinsä ja Ragnfrid eivät pitäneet toisistaan.

Sellaista se joskus aikuisilla on.

Äiti, olen kahdentoista. Ymmärrän tuon Brynjulfiin liittyvän asian.

Asdis katsoi häntä. Mustarastas lauloi. Tuhatkauno kukki. Snehild ymmärsi jonkin epämiellyttävän piileskelevän aurinkoisen kesäpäivän takana ja että se oli alkanut hänen äitinsä ja Ragnfridin riidasta.

Etelänruttojuuri, Asdis sanoi kumartuen vetämään punakukkaisen varren maasta juurineen. Sen tunnistaa hajusta, kokeile taittaa varsi. Juuri parantaa haavoja.

Snehild tunsi kiukun leimuavan. Hänen äitinsä vastasi aivan liian usein epämääräisesti, ja Snehild tunsi silloin olevansa avuton.

Tuo tuossa, Asdis jatkoi osoittaen sinipunaisin kukin kukkivaa kasvia, joka ylsi Snehildin sääriin asti. Kerro minulle, mitä se on.

Se on rohtorasti, Snehild vastasi lyhyesti. Sillä hoidetaan yskää ja surua.

Asdis huomasi Snehildin pinnan alla kytevän kiukun.

Sinusta on tullut taitava, hän sanoi lempeästi ja katseli Snehildiä tarkasti. Jonain päivänä sinultakin kysytään neuvoja. Syysuhriin ei ole pitkä aika. Olet ansainnut tulla mukaani uhrinjälkeisiin juhliin. Olet joka tapauksessa pian kyllin vanha.

Toinen luku

Ragnfrid oli matkalla kaupunkiin. Hän tarvitsi uuden tikarin, jonka kahvaan kaiverrettaisiin riimuja. Siinä olisi erityistä voimaa kun hän uhraisi sillä, ja hän tahtoi olla varma, että se valmistuisi syysuhriin mennessä.

Ragnfridin talo sijaitsi metsän reunassa Himlingen ulkopuolella. Hän oli saanut edellisen ylipapitar Frejdisin talon, ja se sijaitsi kätevästi lähellä pyhää lehtoa. Ragnfrid tervehti jokaisena aamuna jumalia ennen kuin lähti kuninkaankartanolle kuuntelemaan ja neuvoja antamaan.

Hän liikkui tavanomaisen nopeasti, sillä ei voinut sietää päämäärätöntä maleksimista. Hän oli tyytyväinen nähdessään maanviljelijöiden työskentelevän kiireisinä läntisillä pelloilla. Kaikki vapaat kädet auttoivat. Myrsky oli nousemassa. Hänen edellään kaupunkiin kulki kärryjä, ja hän näki pieniä joukkoja kuningas Tormodin keihäin varustautuneita sotureita vahdinvaihdossa paaluvarustuksen luona.

Ragnfridin ajatukset siirtyivät eiliseen tapaamiseen Asdisin kanssa. Hänen piti puuttua siihen, että Asdis tahtoi oppia riimuja. Riimujen tunteminen ei ollut kaikkia varten. Ragnfrid ei voinut sallia pappien mahdin vesittämistä.

Ragnfrid oli haaveillut papittaren elämästä jo ollessaan pisamainen pikkutyttö, jolla oli pitkät punaiset palmikot. Siitä, että olisi ainoa, joka ymmärsi jumalten tahdon ja voisi pyytää heidän apuaan. Lapsena hän oli seurannut tarkkaavaisesti vuodenaikojen uhrimenoja, usvauhreja, voitonuhreja ja haltiauhreja, hän oli kuunnellut metsän ja joen ääniä ja tuntenut jumalten läsnäolon kosketellessaan erityisiä kiviä ja puunrunkoja. Hän oli opetellut vaipumaan näyille otolliseen tilaan ja pyydystänyt pikkueläimiä ja uhrannut niitä itse teräviksi hiomillaan kivillä. Hän oli roikkunut oikeiden papittarien kannoilla ja piinannut näitä, kunnes he olivat näyttäneet hänelle pyhät astiansa ja palsamoidun hevosen kalun. Hänen ahkeruutensa oli huomattu. Hän oli lopulta päässyt oppiin.

Ragnfrid ohitti orjia, jotka pystyttivät paaluvarustusta Himlingen ympärille rakennusmestari Eikin valvomina. Ennen pitkää hän tulisi sepän pajalle ja lähelle kuninkaankartanoa, jossa Brynjulf toimi kuninkaan neuvonantajana. Ajatus lämmitti hänen ruumistaan. Hänen piti keksiä asiaa kuninkaankartanoon sepän luona käytyään.

Riimut eivät olleet ainoa syy siihen, ettei hän voinut sietää Asdisia. Ragnfrid vihasi sitä, kuinka Asdis oli vienyt Brynjulfin huomion.

Brynjulf oli aiheuttanut levottomuutta Ragnfridin elämässä. He olivat kohdanneet syleilyssä kolmesti, ja jokainen niistä oli tuntunut kuin Midgårdin tuolle puolen kohoamiselta. Hän oli kokenut hurmion, josta oli aina haaveillut, mutta jonka hän oli luullut löytävänsä kohdatessaan jumalat, eikä suinkaan yhtyessään tavalliseen kuolevaiseen mieheen.

Hän mietti usein hurmiota. Hänen ruumistaan kihelmöi hänen ajatellessaan Brynjulfia, mutta samaan aikaan se sai hänet epäilemään kykyjään papittarena. Olivatko hänen rituaalinsa kuvittelua? Kulkiko hän todella näyille otollisessa tilassa Bifrostin sateenkaarta pitkin jumalten kotiin Asgardiin? Hän ei ollut enää varma.

Ragnfrid jatkoi kaupungin läpi sepän pajalle. Seppä saattoi olla laiska, ja Ragnfrid oli varautunut lausumaan joitain kovia sanoja saadakseen miehen ryhtymään työhön ja tekemään tikarin valmiiksi. Syysuhri oli tärkeä, ja hän oli rituaalin merkittävin henkilö. Kaikkien katseet kiinnittyisivät ylipapittareen. Sekä kuninkaan, kuningattaren että Brynjulfin.

Kuva vaaleasta tytöstä tunkeutui hänen mieleensä. Asdisin tytär. Snehild oli tuijottanut häntä niin kummallisesti, kuin olisi voinut nähdä hänen lävitseen. Tyttö näytti haltialapselta.

Ragnfrid tunsi äkkiä levottomuutta. Tytössä oli jotain erikoista, eikä hän pitänyt aavistuksestaan. Hän toivoi, että olisi voinut ajaa sekä äidin että tyttären pois Himlingestä.

Kolmas luku

Snehild ojensi vielä kerran kätensä hiuksiinsa tunnustellen, saattoiko nähdä, että hän oli leikannut pois hiustukon vasemmalta puolelta. Onneksi hänen hiuksensa olivat paksut ja runsaat. Hän katui kiukkuista tekoaan.

He olivat lähdössä syysuhria katsomaan, ja Asdis oli selvittänyt kammalla hänen sotkuisia valkoisia hiuksiaan, vaikka Snehild oli vaatinut saada tehdä sen itse. Hän ei enää ollut pikkutyttö, ja kun Asdis oli kääntänyt selkänsä, Snehild oli ärtyneenä tarttunut saksiin.

Ärtymys oli onneksi mennyt ohi. Nyt hän oli vain jännittynyt. Pyhässä lehdossa suoritettavan uhrin jälkeen hän pääsisi kuninkaankartanoon juhliin.

Mutta vain hetkeksi, Asdis painotti. Vieraat tulevat juomaan kuin Thor Egirin sammiosta, ja sinä saat livahtaa kotiin ennen kuin sima villitsee heidät.

Hänen äitinsä näytti ihanalta. Punainen oli kallis ja harvinainen väri, ja kuningatar Gridin lahjoittama tunika sai Asdisin näyttämään korkeasäätyiseltä. Snehild itse näytti tavalliselta maalaistytöltä karkeassa ruskeassa tunikassaan. Mutta se oli puhdas, ja hänen selvitetyt hiuksensa näyttivät kaikesta huolimatta hienolta.

Monet muutkin olivat matkalla pois kaupungista ja kohti lehtoa hautakumpujen tuolla puolen. Syysaurinko loisti keveiden pilvien lomasta. Päivä oli lämmin ja kaikkialta heidän ympäriltään kuului iloisia ääniä. Sialandin niitetyt, kullankeltaisen ohran- ja vehnänsängen peittämät pellot levittäytyivät heidän takanaan ja jatkuivat pohjoisessa ja lännessä aina taivaanrantaan saakka. Heidän edessään etelässä kohosi pyökkimetsä, jonka sanottiin jatkuvan aina Tryggveld-joelle asti ja ehkä vieläkin kauemmaksi, haltioiden maahan saakka.

Asdis kertoi, kuinka oli kerran ollut mukana ihmisuhrin valmistelussa. Se oli tapahtunut melko pian hänen Himlingeen tulonsa jälkeen. Snehild oli ollut melko pieni ja jäänyt naapurin hoiviin, ja Asdis oli yrttitaitoisena avustanut pappeja antamalla uhrille rauhoittavia mikstuuroita. Uhri oli ollut nuori mies, ja Asdis oli antanut hänelle vahvan sekoituksen virmajuurta, hullukaalia ja unikonsiemeniä. Ne olivat saaneet hänet kohtaamaan kuoleman rauhallisesti. Hänet oli pantu uhrikivelle ja hänen suuret kaulasuonensa oli avattu niin, että veri oli valunut pyhään Odinin sammioon.

Toivottavasti papit eivät enää koskaan tarvitse apuani, Asdis sanoi. Se oli raskas päivä. Sade oli kova, ja ihmiset pelkäsivät. Mutta Tormod voitti sodan. Jumalat ottivat uhrin vastaan.

Snehild mietti, millaista olisi antautua sellaiselle kohtalolle. Sen väitettiin olevan kunnia. Itse hän ei koskaan antautuisi vastustelematta. Jos hänet pakotettaisiin, hän ei myöskään huolisi rauhoittavia yrttejä. Hän kulkisi arvokkaasti ja kaikki aistit kirkkaina aina kuolemaan saakka.

Mutta tänään oli iloinen päivä, sato oli ollut runsas ja kiitokseksi siitä uhrattaisiin vain eläimiä.

Pikku Krimbjörn kulki hieman edellä käsi kädessä äitinsä Birlan kanssa. Snehild vilkutti hänelle. Poika näytti hämmentyneeltä heidän lähestyessään hautakumpuja, jotka kohosivat soisella alueella aivan metsänreunassa.

Krimbjörn oli ikäerosta huolimatta yksi Snehildin harvoista ystävistä. Jokin Snehildissä piti useimmat loitolla. Ehkä se johtui hänen merkillisen kalpeasta ulkomuodostaan. Hän oli kuin läpikuultava valonhaltia, niin Krimbjörn oli kerran sanonut ja koskettanut juhlallisesti hänen kiharaista, valkoista hiuspaljouttaan, joka kohosi hänen päästään kuin voikukan höytyväpallo.

Kumpuja oli kaikkiaan seitsemän. Sanottiin, että niissä lepäsivät Himlingen ensimmäiset kuninkaat ja kuningattaret kadonneilta ajoilta, että heidän luunsa antoivat maalle voimaa, ja että heidät voitaisiin hädän hetkellä kutsua Valhallasta suojelemaan kuninkaankaupunkia vainolaista vastaan. Tuntui sopivalta, että pyhä lehto sijaitsi aivan vieressä.

He seurasivat polkua hautakumpujen lomaan. Väki alkoi puhua vaimeammalla äänellä ja juhlallinen tunnelma laskeutui joukon ylle.

Oli mahdoton sanoa, johtuiko se luista vai tulevasta uhrista, mutta Snehild tunsi äkkiä kuulevansa kumpujen keltaisen ruohon kuiskivan tuulessa:

Juuri niin, vahva lumisyntyinen: Rautaa sydämessäsi ja verta katseessasi olet astuva Bifrostille. Tulinen kielesi puhuu nornien kieltä, silmäsi löysit kaivosta.

Suurimman kummun keskellä kasvava saarni kurkotti oksiaan taivasta kohti. Mahtava sateenkaari tuli esiin, ja orvokinvärinen, vihreä, punainen, ja keltainen kaari kohosivat kuin taivaalliset polut kohti jumalten Asgardia. Kaislat ja osmankäämit alkoivat huojua ja Snehild huojui niiden mukana. Saarnin lehdet varisivat maahan kuin tähdenlennot päivänvalossa, ja hän putosi taivaalta maahan, Asgardista Midgårdiin.

Asdis tarttui häneen. Päästä irti haltiaunista, ne eivät ole sinulle millään tavalla hyväksi!

Sateenkaari oli kadonnut. Saarni ei kurkottanut mihinkään.

Mutta näin sateenkaaren, Snehild mutisi vihaisesti. Bifrostin näkeminen ei mitenkään voinut olla paha enne.

He kulkivat toisten perässä metsänreunan mäntyjen lomaan, ohi nuoren koivikon ja tulivat lopulta pyökkilehtoon.

Ragnfrid seisoi pyhän kiven luona. Hän oli maalannut kasvonsa, punaiset renkaat silmien ympärille ja valkoiset viivat otsalle, poskille ja leukaan. Hänen takanaan seisoi kaksi pappia ja papitarta, jotka kaikki oli maalattu samalla tavalla. He vartioivat kukin omaa sidottua uhrieläintään: lammasta, vuohta, sikaa ja koiraa. Koira uikutti ja sika repi rajusti köysiään. Vain lammas ja vuohi makasivat hiljaa.

Ihmiset kerääntyivät piiriin puiden alla. Maa oli pudonneiden lehtien peitossa ja pyökkien latvat kohosivat heidän yllään alkavassa syksyn loistossaan. Lehtien varjot laskeutuivat lehdon ylle kuin lepattava kupoli, johon auringonvalo oli tehnyt reikiä.

Kaikki rupattelu vaikeni kuningas Tormodin ja kuningatar Gridin saapuessa viimeisinä Aslak ja Roald mukanaan. Ihmiset antoivat heille tietä, jotta he voisivat seistä aivan Ragnfridia ja tämän pappeja vastapäätä.

Snehild katseli poikia uteliaana. Hän oli nähnyt heidät viimeksi vuosi sitten, ja he olivat Snehildin tavoin kasvaneet ja näyttivät nyt kahdelta nuorelta mieheltä. Aslakissa oli jotain loistokasta. Hän oli niin hurmaavan komea, että olisi melkein voinut olla Balderin, aasoista kauneimmaksi kutsutun jumalan poika. Koko Himlinge ylisti Aslakin kauneutta. Hänen veljensä Roald näytti aivan toisenlaiselta. Hän muistutti enemmän karhua ja oli villi ja kerskaileva, eikä heitä olisi millään uskonut kaksosiksi. Vielä ei ollut päätetty, kumpi pojista perisi kuninkaan arvon, ja perimysjärjestys oli Himlingessä jatkuvan arvailun kohteena.

Vuohi tuotiin Ragnfridin luo kivelle ensimmäisenä uhrina. Ylipapitar kutsui laulavalla äänellä jumalia yksi kerrallaan, Odinia ja Friggaa, Thoria ja Sifiä, Tyriä ja Njordia ja Balderia ja Frejaa, ja viimeisenä muttei vähäisimpänä, Freyriä. Sitten hän joi suuresta pronssipikarista, kohotti tikarin ja kertoi Freyrille eläimestä, joka tälle lähetettäisiin kiitokseksi sadosta.

Tikari upposi syvälle eläimen kurkkuun, veri virtasi ulos pieninä, sykkivinä suihkuina, ja vieressä seisova papitar keräsi mahdollisimman paljon verta sammioon.

Tormod astui uhrikiven luo, ja Ragnfrid maalasi verellä punaisen viivan kuninkaan otsalle. Lopuksi vuohi nostettiin riippumaan puun oksasta pää alaspäin, jotta viimeisetkin veripisarat valuisivat sammioon.

Kaikki riemuitsivat. Ensimmäinen uhri oli annettu.

Seuraava eläin oli sika. Se oli alkanut kiljua kun vuohi tapettiin, ja nyt se uikutti sydäntä särkevästi. Se riuhtoi köysissään, ja neljän miehen piti astua esiin ja auttaa pappeja pitämään kiljuvaa eläintä paikoillaan kivellä.

Ragnfrid ei antanut asian häiritä itseään. Hän pyysi vakaalla äänellä Odinilta viisautta työntäessään tikarin sian kurkkuun. Se sätki ja päästi pari viimeistä haipuvaa ulvahdusta, jotka saivat monet pitelemään korviaan. Sitten se makasi aivan hiljaa.

Grid astui esiin ja sai punaisen viivan otsaansa.

Uhri jatkui lampaalla ja koiralla, ja nyt oli kaksosten vuoro saada verijuovat otsalleen. Roaldin silmät loistivat jännityksestä, mutta Aslak vaikutti välinpitämättömältä. Lampaan uhratessaan Ragnfrid pyysi Thorilta voittoa ja koiran uhratessaan Njordilta rikastuttavaa kaupankäyntiä.

Snehild ajatteli kuollutta koiraansa Krätä, kun koira ripustettiin puuhun. He olivat rakastaneet ja hellineet pientä koiraa niin paljon, että se oli saanut mökkiin oman luukun, josta se saattoi livahtaa sisään ja ulos mielensä mukaan. Uhrattu koira vikisi ja heilutti häntäänsä samaan aikaan, ja Snehildin tuli sitä sääli. Hän olisi halunnut silittää ja lohduttaa sitä.

Rautaa sydämessäsi ja verta katseessasi. Hän ei saanut olla pehmeä. Hän ajatteli, että tulevaisuus oli vain sillä, joka oli vahva niin ruumiiltaan kuin mieleltäänkin, ja pakottautui seuraamaan uhrin jokaista yksityiskohtaa.

Tunnelma oli korkealla paluumatkalla kohti kuninkaankartanoa. Koko kaupunki juhlisi pitkälle yöhön.

Tunika pukee sinua, sanoi kutoja Birla, joka oli tuonut lahjan Asdisille kuunkiertoa aikaisemmin ja joka nyt kulki Snehildin ja tämän äidin kannoilla.

Kuningaspari oli antanut suurenmoisen tunikan Asdisille kiitokseksi siitä, että hän oli hoitanut kuningatar Gridin kuukausittaisia kohtukipuja. Tunikan mukana oli seurannut myös kutsu syysuhria juhlimaan peräti kuninkaankartanolle.

Niin, jotkut meistä saavat tyytyä juhlimaan torilla, Birla jatkoi. Nyt pääset todella eteenpäin elämässäsi. Ansaitset sen. Olet vuosikaudet tehnyt paljon työtä kaikkien himlingeläisten hyväksi. Mitä annat Gridille? Pajunkuortako? Väki on lopultakin antanut sinulle anteeksi, että pääsit ainoana pakoon silloin, kun lainsuojattomat hyökkäsivät kylääsi. Ajattele, nyt ne ovat hyökänneet Valleviinkin. En ymmärrä, miksei kuningas Tormod tee mitään Gislelle ja hänen Egedalin ryöväreilleen.

Jotkut katsovat minua edelleen pahasti ja uskovat minun valehtelevan tai olevan hullu, Asdis sanoi.

Se ei merkitse mitään. Ihmiset ovat vain kateellisia. Mutta tarinasihan oli niin erikoinen. Luulin, että kaikki olisivat unohtaneet sen, eihän siitä ole juurikaan puhuttu viime vuosina. Minä en siitä välitä. Jokainen maatkoon kenen kanssa tahtoo, ja jos yliset joskus ilmaantuvat tänne ja hieman huvittelevat meidän kuolevaisten kanssa, se on varmasti aivan totta.

He tulivat torille, jonne oli tuotu simasammioita, ja sikoja paistettiin avotulella. Ensimmäiset ryhtyivät täyttämään juomasarvia ja pikareita.

Asdis huomasi Brynjulfin heti, kun he olivat ylittäneet torin.

Otan Snehildin aluksi mukaan Asdis sanoi, kai se on sopivaa?

Brynjulf loi nopean katseen Snehildiin.

Kuinka vanha hän on?

Kahdentoista. Mutta ikäisekseen järkevä. Hän osaa käyttäytyä.

Järkevä. Hän tarkasteli tyttöä hieman tarkemmin. Onko hän myös lahjakas?

Olen, Snehild sanoi ennen kuin hänen äitinsä ehti vastata. Lopultakin hänellä oli mahdollisuus tulla huomatuksi. Tunnen jo yrtit, aion opetella riimut ja tahdon oppia tuntemaan Yggdrasilin yhdeksän maailmaa. Ja haluan myös oppia taistelemaan aseilla.

Brynjulf tuijotti tyttöä hämmästyneenä. Sitten hän purskahti nauruun.

En kutsuisi järjeksi uskoasi, että voit nostaa miekan luisevalla tytönruumiillasi. Mutta rohkeutta sinulta ei ainakaan puutu. Hänen naurunsa vaimeni. Hyvä on, olet vuoden kaksosia nuorempi, saat istua heidän kanssaan. Hekin tulevat juhlimaan vain auringonlaskuun saakka. Ehkä he voivat näyttää sinulle miekkojaan.

Olen pahoillani, Asdis sanoi punastuen. Hän on joskus hieman omapäinen. Mutta on totta, että olen ryhtynyt opettamaan hänelle sekä maailmanpuun yhdeksää maailmaa että riimujen hallinnan taitoa.

Omapäisyys on vain hyväksi, Brynjulf sanoi osoittaen ensimmäistä kertaa kiinnostusta Snehildiä kohtaan. Katsotaanpa. Ehkä… Brynjulf näytti mietteliäältä.