Arnulf

By S. C. Pedersen

Nuori viikinki Arnulf on yhtä villi kuin kotkat ja sudet, joilta hän on saanut nimensä. Arnulf kaipaa retkiä ja suuria tekoja, mutta unelmat sortuvat, kun Helge-veljen laiva palaa kotiin veren tahrimana. Surun sokaisema Arnulf syyllistyy rikoksiin ja joutuu pakenemaan norjalainen orja seuranaan. Paetessaan hän joutuu jättämään perheensä ja suuren rakkauden Frejdiksen.Arnulfia odottavat ryöstöretket, kuninkaiden tapaamiset ja veriset taistelut – sekä Jomsborgin raa'at ja paatuneet viikinkisoturit. Näiden viikinkien joukossa ei ole helppoa saada tunnustusta, sillä he tuntevat sodankäynnin ehdot eivätkä siedä heikkoutta. S. C. Pedersenin Arnulf herättää viikinkiajan eloon kaikessa suurenmoisessa raakuudessaan. Tuolloin ystävyys ja sukulaisuussuhteet ratkaisivat kaiken, ja eloonjääminen edellytti vaikeita valintoja. Teos on ensimmäinen osa henkeäsalpaavassa ja kriitikoiden ylistämässä saagassa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 1, 2021
• ISBN: 9788726848489

Book preview

Arnulf

Translated by Eeva-Liisa Nyqvist

Original title: Arnulf

Original language: Danish

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2005, 2021 S.C. Pedersen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726848489

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Karja kuolee, kuolee suku,

Sinä kuolet samalla lailla:

Yhden tiedän, mikä ei kuole:

menneen miehen maine.

Karja kuolee, kuolee suku,

Sinä kuolet samalla lailla:

Mutta jos olet saanut oivan nimen,

se ei voi ikinä kuolla.

(Korkean runo, suom. Aale Tynni)

Omistettu rakkaille lapsilleni Ragnhildille, Asbjørnille, Sigridille ja Hjørdisille.

Kiitokset

Suuret kiitokset historioitsija Kåre Johannessenille, jonka innostus ja samalla kertaa vaikuttava ja hauska viikinkitietous ja yksityiskohtaiset vastaukset kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin ovat olleet korvaamattomaksi avuksi ja tueksi. Kiitos ehtymättömästä kannustuksesta!

Suuret kiitokset viikinkitaisteluryhmä Ulfhednirille, joka inspiroi taistelukohtauksia. Erityskiitokset Peter Marius Stampelle ja Christoffer Cold-Ravnkildelle, jotka jakoivat anteliaasti valtavaa sota- ja strategiatietämystään.

Kiitokset myös skaldimestari Rune Knudelle, joka paljasti viikinkilaulujen salaisuudet ja salli minun maistaa Suttungin simaa.

Suuret kiitokset niin ikään jomsviikinki Bjarne Dahlille.

Lämpimät kiitokset piirtäjä Louis Harrisonille Arnulfin susikilven piirtämisestä.

Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä, rakastavat kiitokset ihanalle miehelleni, joka on luottavaisesti antanut tilaa kynäilylleni.

www.susanneclodpedersen.dk

Arnulf pysähtyi kukkulan laelle ja tuijotti salmelle. Taivas oli edelleen ruusunpunainen siellä, missä aurinko oli laskenut horisontin taakse, ja vesi liikkui tuskastuttavan rauhallisesti. Kalaparvi kimmelsi merenpinnassa, ja Arnulf tutki kiihkeästi kaikkia vedenpinnan väreitä, mutta pieninkään vene ei häirinnyt salmen iltarauhaa, ja Arnulfilta pääsi pettynyt tuhahdus. Kevyt iltatuuli kuiskaili kevään tuoreessa ruohossa, ja pimeys alkoi ryömiä esiin metsästä kylän takana. Koira ulvoi ja Aslak laivanrakentaja huuteli työmiehilleen rannalla, jossa kirveet kolahtelivat vaimeasti vastahalkaistuihin tammenrunkoihin. Iltapuuro kiehui monissa tulisijoissa ja päivän työt vietiin kaikessa rauhassa päätökseen talojen lomassa. Kangaspuita ja koreja kannettiin sisään, ja viimeiset polttopuut ja päivän saalis oli ripustettu kuivumaan, mutta seppä takoi vielä kirveenterää valmiiksi ahjossaan. Poikajoukko kalisteli puumiekoillaan ja kiusoitteli tyttöjä, jotka kantoivat lihaa varastomajoista. Fin Bue läpsi vaimoaan takapuolelle kulkiessaan tämän ohi kolme kolkattua jänistä olallaan. Trud seisoi kädet lanteilla läksyttäen nuorinta orjaansa, mutta vanha Olav tuli väliin vihaisesti elehtien. Trud käänsikin kiukkunsa häneen ja orja kiiruhti tiehensä pää kumarassa. Kenelläkään ei näyttänyt olevan kiirettä sisälle ja syömään, sillä ilma oli niin huimaavan lempeä ja vastapuhjennut vihreys oli niin miellyttävä näky harmaanvalkean talven jälkeen.

Arnulf pyyhkäisi pitkät hiukset kasvoiltaan ja siristi silmiään. Nyt oli jo liian myöhäistä. Helge ei lipuisi kotiin mustaa vettä pitkin, hän odottaisi ja antaisi auringon kimaltaa miestensä rengaspaidoilla ja aseilla ja lähettää kirkkaita säkeniä hänen hankkimistaan rikkauksista. Palatessaan ryöstöretkiltään hän halusi aina seistä lohikäärmelaivansa keulassa viitta rehvakkaasti olan yli heitettynä, sivuille levitetyt käsivarret hopeasta notkuen. Hän huutaisi isänsä nimeä ja Stridbjörn astuisi häntä vastaan suuri pronssikoristeinen juomasarvi täynnä simaa, ja he joisivat toistensa maljat heti kun Helge ehtisi astua rantahiekalle. Sitten Helge heittäytyisi Rolfin kaulaan ja nostaisi äitinsä ilmaan kuin tämä olisi höyhenenkevyt, ja kylän naisten silmät loistaisivat ja posket hehkuisivat. Lapset kerääntyisivät kotiin palanneiden soturien ympärille ihailemaan heidän saaliitaan ja uusia arpiaan ja orjat ryhtyisivät paistamaan lihaa. Stridbjörnin pitkätalo raikuisi naurusta ja laulusta, ja Helge istuutuisi isännäntuolissa kertomassa vuoden retkestä niin, että pienimmät joutuisivat hiipimään kauhuissaan äitiensä helmoihin. Ja kun kaikki lopulta myöhään yöllä kellahtaisivat päissään nukkumaan vatsat täynnä lihaa ja olutta, Helge ojentaisi Arnulfille miekkakätensä, ja he vääntäisivät kättä tiukasti toisiaan silmiin katsoen. Viime vuonna Helge oli ollut sitä mieltä, että Arnulfin ote olisi riittävän vahva kevääseen mennessä, ja oli luvannut tuoda hänelle kunnollisen miekan.

Häneltä pääsi huokaus. Ei siis tänäänkään! Talvioleskelu kuninkaankartanossa oli aina pitkä, mutta koskaan ennen ei ketään Stridbjörnin suvusta ollut kutsuttu itse kuninkaan pitoihin, ja Helgen piti huolehtia maineestaan ja kunniastaan. Lumi oli sulanut jo aikapäiviä sitten ja karitsat ja vasikat olivat jo laitumella, eikä mikään muu talvi ollut tuntunut Arnulfista yhtä pitkältä ja synkältä kuin tämä!

Viimeinen lokinhuuto raikui aaltojen yllä. Arnulf seurasi merilinnun matalaa lentoa katseellaan ja huomasi, kuinka näky sai hänen verensä virtaamaan nopeammin. Meri veti häntä puoleensa. Se kuljetti suolan tyrskyjä hänen jäseniinsä ja antoi levottoman kaipauksen raastaa hänen hermonsa riekaleiksi. Sydän tuntui repeävän irti rinnasta ja heittäytyvän vuoroveteen, ja hän olisi halunnut lähteä myrskyn lailla pois rannikolta ja pitkäsiipisten merilintujen luota. Lokit kirkuivat äänekkäästi tänä keväänä. Ne yllyttivät miehiä uhkarohkeille matkoille, ne rääkyivät tahdosta ja rohkeudesta ja huutelivat toisilleen, että nyt oli Arnulfin aika kyntää meriä. Hän puristi kätensä tiukasti nyrkkiin. Hän lähtisi Helgen kanssa ja kääntäisi Egilinsalmelle selkänsä, yhdessä Helgen kanssa!

Arnulf sulki silmänsä ja levitti sieraimensa ammolleen. Suola tuntui voimakkaana ilmassa, yrtit ja maa tuoksuivat väkevinä ja sydän hakkasi. Hän oli jo kääntymässä, kun huomasi Frejdisin lehmien luona alhaalla rantaniityllä kukkulan toisella puolella. Tyttö istui selin Arnulfiin ja lypsi yksisarvista lehmää tottunein ottein. Vaaleat hiukset ryöppysivät kuin kulta hänen selässään, ja hän oli vetänyt paitansa polviensa ylitse ja käärinyt myös hihansa yli kyynärpäiden, jottei tahrisi itseään maitoon. Arnulf hymyili ja hänen askeleensa keveni. Frejdis oli painanut poskensa lehmän laikukasta kylkeä vasten, ja hänen talven jäljiltä kalpea ihonsa loisti maan uutta ruohoa vasten. Lanteet pyöristyivät paidan alla, ja Arnulf tunsi kuumaa pullotusta jalkovälissään. Hänen tarvitsi vain katsoa Frejdisiä, kun miehuus jo kohosi kuin itse Odinin keihäs! Ne lanteet oli Freja tytölle antanut, vain jotta miehet voisivat janota päästä koskemaan niihin!

Arnulf vetäytyi nopeasti takaisin ja juoksi vauhdikkaasti kukkulan ympäri päästäkseen Frejdisin luo. Frejdis ei ollut nähnyt häntä, ja tuulen suhina ja lehmien ynähtely teki helpoksi hiipiä tytön luo. Frejdis hyräili. Arnulf tunnisti sävelen, sillä se oli hänen keksimänsä. Paita oli luiskahtanut melkein kokonaan pois toiselta olkapäältä, ja näky sai Arnulfin alaruumiin sykkimään hirmuisella voimalla. Lempeä kevätaurinko ei vielä ollut päässyt puraisemaan herkkää vaaleaa ihoa, eikä kenelläkään ollut sellaista ihoa kuin Frejdisillä! Joutsenen untuvakin tuntui siihen verrattuna karkealta. Arnulf polvistui. Yksisarvinen lehmä käänsi päätään ja katseli kysyvästi Arnulfia, joka juoksi kuin ilves, jotta lehmä ei paljastaisi hänen tuloaan.

Frejdis vinkaisi, kun Arnulf tarttui hänen hartioihinsa ja kaatoi hänet ruohikkoon niin, että maito vain roiskui hänen paljaille säärilleen. Hän painoi tytön maahan ja vangitsi helposti tämän vastaanhangoittelevat kädet. Frejdisin silmät salamoivat ja hän ravisti vihaisesti hiuksia kasvoiltaan koettaessaan päästä vapaaksi. Päästä minut, senkin irstas varsa!

Arnulf nauroi ja asettui kahareisin lämpimän, kiemurtelevan vartalon päälle. Alkoi tehdä mieli maitoa!

Olet umpihullu! Nythän maitoa läikkyy! Päästä minut heti irti!

Hän yritti puraista Arnulfia, muttei onnistunut ja tyytyi makaamaan kiukkuisesti puhisten. Arnulf päästi hänen kätensä vapaaksi ja katseli paidan kaula-aukkoa, joka asettui hänen uhkean vartensa ympärille. Hän ojensi kättään rintoja kohti, mutta Frejdis huitaisi hänen kätensä pois. Olet painava, en saa henkeä, siirry nyt!

Villiinnyn aina kun näen sinut!

Olet syntynyt villinä, Arnulf Stridbjörninpoika!

Frejdis töytäisi häntä kaikella voimallaan.

Etkö huomaa, kuinka kovana olen?

Arnulf laskeutui ruohikkoon ja työnsi alaruumiinsa tyttöä vasten. Frejdis nousi istumaan ja työnsi hänet äreästi pois: Suonissasi vertaa oriin veri, mutta minä en ole sinun tammasi!

Arnulf tarttui hänen märkään jalkaansa lujalla otteella ja nuoli maidon hänen nilkastaan. Sitäkin on sattunut, että nuori orhi astuu sellaisen tamman, joka on harhautunut laumastaan!

Frejdis koetti vetää jalkansa pois, mutta Arnulf piti siitä tiukasti kiinni ja antoi kielensä liikkua kohti polvea.

En ole harhautunut laumastani! Olin lypsämässä, ja nyt olet kaatanut puolen sankoa maahan! Äitini suuttuu! Ja lopeta tuo, ajattele jos joku näkee meidät, veljesi esimerkiksi.

Arnulf imeskeli kiihkeästi maitoa ja nipisteli kiinteää säärtä: Veljeni? Hänen laivaansa ei ole vielä nähty salmessa.

Frejdis tarttui hänen hiuksiinsa ja veti hänen päänsä pois sääreltään: Ei Helge, senkin juottovasikka, vaan toinen veljesi, Rolf.

Arnulf nykäisi itsensä vapaaksi ja antoi sormensa seurata Frejdisin polven kaarta: Tarkoitatko ikävää, vastuuntuntoista ja kunnioitettua talonpoikaveljeäni? Hel hänet periköön!

Arnulf!

Frejdisin katse oli moittiva, mutta hänen kätensä siveli hellästi Arnulfin hiuksia. Et ole ainoa, joka katselee minua sillä silmällä, tiedäthän sen.

Arnulf huokaisi ja kierähti selälleen. Hän rypisti otsaansa ja alkoi laulaa vaimeasti:

Stridbjörnin pojat,

kaksikko ylväs,

toisella miekka,

toisella pelto

harmaakarhu

katkerana murisee

viimeinen poika

isännälle harmia tuottaa

Villipedon sukulaismies

vapaita vesiä matkaa

kauaksi harhautuu

kehnosti tottelee

kunnian vie

vain itseään kuuntelee

sudensuvun

loppu lähenee

Lopeta! Frejdis kääntyi vatsalleen hänen viereensä, ja Arnulf tarttui kiehkuraan hänen pitkissä hiuksissaan. Hän antoi sormiensa lipua niiden läpi ja ryömi lähemmäksi voidakseen haudata kasvonsa kultaiseen ryöppyyn.

Tiedät kai loukkaavasi jumalia kauneudellasi? Edes Frejalla ei ole noin paljon hiuksia, noin sinisiä silmiä ja pyöreitä pohkeita!

Frejdis nauroi ja veti hiuksensa pois hänen kädestään. Nyt vasta pölhö oletkin! Ja isälläsi on hyvä syy olla ylpeä Helgestä ja Rolfista, harva mies voi kerskua niin hyvillä pojilla kuin hän. Ja on oma syysi, että hän on sinulle vihainen. Ei ole kahtakaan päivää siitä, kun ruhjoit hänen parasta oriaan.

Arnulf kohottautui kyynärpäidensä varaan ja repäisi ruohonkorren maasta: Se tarvitsi liikuntaa pitkän talven jälkeen.

Rikoit aurankin!

Vain koska käsivarteni ovat liian vahvat orjatöihin!

Ja lampaat päästit juoksemaan mielensä mukaan!

Ei ole miesten työtä kaitsea lampaita, siihen käytetään pikkupoikia. Kuudestoista kesäni on alkamassa, ja kun Helge palaa hakemaan uutta laivaansa, hän ottaa minut mukaan retkilleen.

Arnulf kutitteli Frejdisin kaulaa ruohonkorrella. Tyttö vangitsi sen hampaidensa väliin: Vastoin isänne tahtoa!

Veulfiksi Stridbjörn minua kutsuukin ja Veulf tahdon olla vastakin! Milloin olisin muka seurannut hänen tahtoaan? Olkoon vain iloinen, että hänen vanhin poikansa nyt antaa nuorimmalle mahdollisuuden tulla miekan halkaisemaksi.

Frejdis päästi ruohokorren hampaistaan ja hänen katseensa tummui: Älä viitsi puhua tuollaisia! Helge on kerännyt miehiä retkilleen monena keväänä. Kyllä kai hän sinut ottaa mukaan, kun katsoo sinun olevan valmis.

Arnulf hymyili ja vajosi taas selälleen. Ruoho oli kasteesta kosteaa ja maa oli kylmä, vaikka ilma olikin jo leppeä. Hän tuijotti pitkään kauas ruusunpunaisiin pilviin, jotka leijuivat taivaalla kuin vaahto meren pinnalla. Frejdis laski leukansa luottavaisesti hänen rinnalleen. Olet kaivannut häntä kovasti koko talven, etkö olekin? On ensimmäinen kerta, kun hän on näin kauan poissa kotoa.

Arnulf käänsi päätään tyttöä kohti. Että oliko hän kaivannut Helgeä? Hän oli kaivannut niin, että ikävä oli hyytänyt luitakin! Nyt oli kulunut melkein vuosi. Helge oli ollut kotona vain hetken syksyllä, ennen kuin oli purjehtinut käymään kauppaa uudella saaliillaan ja jatkanut sieltä kuninkaankartanoon.

Rolf on aina totellut isäni sanaa, ja äiti on rakastanut häntä, koska hän mieluummin kyntää peltoja ja savustaa lihaa kuin seilaa tappelemaan, mutta maailmassa on muutakin kuin viljaa ja sianlihaa. Haluan ulos maailmaan, Frejdis! Pois tästä kylästä! Haluan nähdä maailmaa, kokeilla onneani ja saavuttaa hopeaa ja kunniaa!

Sanat saivat kaipuun kuohumaan hänessä keväisen puron tavoin.

Hopeaa on Helge tuonut isällesi aivan kylliksi, Frejdis sanoi hiljaa. Arnulf katsoi Frejdisin valkeita kyynärvarsia ja tunsi himonsa kuohahtavan jälleen. Hänen sormensa liukuivat pitkin tytön käsivartta: Mitä Rolf on sanonut sinulle viime aikoina?

Frejdis nauroi ja vei käsivartensa itselleen: Rolfko? Hän puhuu. Hän näyttää minulle mitä hän tekee ja kertoo suunnitelmistaan peltojen ja eläinten suhteen. Hän onnistuu kaikessa mihin ryhtyy.

Nytpä näytänkin jotain, mikä saa sinut unohtamaan Rolfin ja hänen kylvönsä!

Arnulf tarttui Frejdisin käteen ja vei sen kovan jalkovälinsä päälle.

Ai, päässäsi liikkuu siis vain yksi asia.

Arnulfin ääni muuttui käheäksi. Riittää kun vain vilkaisetkin sitä. Sitten et enää ajattelekaan veljeäni!

Frejdis kikatti ja antoi periksi, ja Arnulf sulki huokaisten silmänsä, kun tytön käsi livahti hänen nuttunsa alle ja housuihin. Frejdis nyökkäsi kiusoittelevasti: No, onhan se hieno. Mutta ei se saa jyviä kasvamaan eikä tuo vaurautta kotiin merten takaa.

Arnulf puhui hiljempaa: Tule tänne sitten niin näytän, mitä se voi saada itämään! Sen seurassa et ole milloinkaan ikävystyvä, niin kuin voisi helposti käydä miehen kanssa, joka miettii vain viljelyksiään ja elikoidensa päälukua!

Hän tarttui tytön paljaaseen sääreen ja löysi tiensä paidan alle. Painoi sormensa syvälle pehmeään pakaraan.

Ai, nyt sinä nipistät!

Arnulf hellitti otteensa ja alkoi hapuilla vyönsä solkea. Frejdis vetäytyi kauemmaksi: Pidä vain housut jalassasi! Grim on pian syönyt, ja sitten hän tulee tänne vahtimaan yöksi karjaa. Hän näkee meidät.

Lörpöttelevältä orjalta puhkaistaan silmät. Ei Grim meitä paljasta!

Frejdis veti paitansa polviin saakka ja Arnulf luovutti: Selvä, selvä, mutta lupaa, että tulet kanssani huomenna metsään! Löydämme aukion, jota eläimetkään eivät tunne.

Frejdisin silmät nauroivat, mutta hän pudisti päätään. Minulla on kylmä ja on vielä vähän liian aikaista kieriskellä ruohikossa. Ja eikö sinun pitänyt huomenna auttaa Aslakia laivanrakennuksessa?

Arnulf kohautti välinpitämättömänä hartioitaan. Kyllä hän pärjää ilman minuakin. Raadoin hänen alaisuudessaan monta kuukautta Helgen uuden laivan kimpussa, mutta ei kunnia knarrin rakentamisesta kasva.

Kunnia? Rikkaus on rikkautta, saatiinpa se ryöstämällä tai kaupankäynnillä!

Frejdis nousi ja meni yksisarvisen lehmän luo, joka oli siirtynyt kauemmas niityllä. Hänen lanteensa keinuivat viettelevästi. Arnulf loikkasi pystyyn ja livahti perään. Hänen oli pakko päästä tarttumaan noihin lanteisiin! Ne keikkuivat niin viettelevästi, ettei hän voinut jättää tilaisuutta väliin.

Laiva! Laiva! Laiva näkyvissä! Frejdis! Arnulf! Laiva näkyvissä! Laiva näkyvissä!

Pikku Ivar seisoi kukkulalla huitoen hengästyneenä käsivarrellaan samalla kuin osoitteli sormillaan salmen suuntaan. Sitten hän juoksi tiehensä.

Arnulfin sydän teki ylimääräisiä lyöntejä, ja veri alkoi kiertää niin kiivaasti, että häntä pyörrytti. Helge! Helge oli palannut kotiin! Hän katsoi Frejdisin säteileviin silmiin ja purskahti nauruun. Päästi kimakan huudon ja hyppi korkealle ilmaan.

Tule, Arnulf!

Frejdis tarttui hänen käteensä ja näytti unohtavan kokonaan yksisarvisen lehmän. Arnulf juoksi niin nopeasti, että joutui kiskomaan tyttöä perässään. Hän piteli Frejdisin kättä kuin olisi jo vääntänyt kättä Helgen kanssa, ja tyttö valitti. Kukkulan huipulta hän näki pimeyden jo kietovan salmea hyvää vauhtia vaippaansa, mutta Helgen laivan okrankeltainen villapurje loisti sen läpi kuin tähti vedessä. Rannalla parveili kiihtynyttä väkeä, ja huudot ja nauru kaikuivat illassa. Naiset, jotka olivat joutuneet elämään pitkän aikaa ilman miehiään, tunkivat eturiviin, ja lapset huusivat ja vilkuttivat laivalle yrittäen innokkaasti erottaa isiään ja sukulaismiehiään syvenevässä pimeydessä.

Jännitys oli miltei sietämätöntä, ja useampikin näytti mumisevan rukousta jumalille, sillä kaikki miehet eivät aina palanneet kotiin elävänä tai hyvissä voimissa.

Stridbjörn marssi kovaäänisesti huutaen lankkutietä pitkin veden äärelle yllään paras kirjailtu nuttunsa ja hehkuvanpunainen juhlaviitta harteillaan. Rinnalle yltävä harmaa parta oli huolellisesti suittu ja kaulassa riippui paksu hopeaketju, sillä Helge piti kohdata komeasti. Käsissään hän piteli kahta pronssikoristeista juomasarveaan, jotka oli täytetty piripintaan simalla, ja toiset miehet kiiruhtivat taputtelemaan hänen selkäänsä. Juhlat olivat aivan varmasti luvassa, kun Stridbjörnin Helge palasi kotiin, eikä niissä juomingeissa olisi jälkikäteen valittamista, sillä Stridbjörn oli rikas mies. Hän oli rikas kaikkien poikansa kotiin tuomien aarteiden vuoksi, jotka poika anteliaasti jakoi perheensä kanssa. Myös Trud oli kiireesti riisunut ruskean villamekkonsa ja vaihtanut ylleen hienon sinisen juhlamekkonsa, jossa oli hopeasoljet. Suuret meripihkakäädyt loistivat hänen rinnallaan, ja valtavat punotut ranneketjut helisivät toisiaan vasten. Trudia ylväämpää emäntää ei ollut kylässä kenelläkään. Stridbjörn hymyili hänelle ja kohotti juomasarvensa ilmaan. Arnulf ei piitannut vähääkään ulkonäöstään. Mitä merkitsi, oliko nuttu valkoinen vai harmaa, kunhan Helge vain palasi kotiin! Olipa harmillista, että laiva tuli näin myöhään! Ehtisi tulla yö ennen kuin liha olisi kypsää. Iltapuuro jouti nyt orjille.

Aslak laivanrakentajan oppipojat sytyttelivät soihtuja ja Trud asettui kaulaansa kurkotellen Stridbjörnin viereen avaimet vyössä kilahdellen. Soihdut syttyivät myös pitkälaivassa, ja pimeys syveni sitä mukaa kun laiva lipui lähemmäksi, mutta keltainen purje loisti kuin täysikuu.

Rolf liittyi hymyillen Stridbjörnin ja Trudin seuraan ja haroi odottavasti vaaleaa partaansa. Stridbjörn ojensi hänelle toisen simasarven ja levitti käsivartensa. Myös Rolf oli arkipukeissa ja peseytynyt pikaisesti, sillä vaikka Arnulf epäili, ettei Rolf ollut kaivannut Helgeä lainkaan niin kovasti kuin Arnulf itse, iloitsi hän nyt ihaillun veljensä vastaanottamisesta. Rannan soihdut leimahtelivat ja heijastuivat hehkuvista pronssikoruista ja kosteista silmistä. Arnulf tunsi Frejdisin painautuvan itseään vasten ja kietoi käsivartensa tämän ympärille. Oli herttaista, että tyttö oli siinä, ja hyvä, että Helge näkisi heidät yhdessä noustessaan laivastaan. Saattoiko kättään edes pitää paremmassa paikassa kuin lämminverisen naisen ympärillä? Palatessaan retkeltä Helgen kanssa hän menisi Frejdisin isän taloon, laskisi vastahankitut rikkaudet pöydälle ja todistaisi voivansa tavoitella Frejdisiä. Tyttö olisi hänen, ja Stridbjörnkin puhuisi Arnulfin puolesta, tai muuten hän tukehduttaisi isänsä tämän sudenharmaaseen partaan! Arnulf hymyili. Saattoi olla, että kyläläiset katsoivat kieroon hänen kiivasta luonnettaan ja ajattelematonta käytöstään, mutta puheiden sävy muuttuisi, kun Arnulf saisi osoitettua todellisen arvonsa ja rohkeutensa. Frejdisiltä ei tulisi puuttumaan mitään! Hän saisi niin paljon meripihka- ja hopeaketjuja kuin suinkin jaksaisi kantaa, ja hänen muonavarastonsa olisivat täpötäynnä sianlihaa ja riistaa! Ja orjia hän saisi niin paljon, ettei hänen tarvitsisi tehdä muuta kuin suoria ihania kutrejaan päivät pitkät ja jakaa ihanuuttaan Arnulfin kanssa iltaisin karhuntaljoilla tulisijan ääressä.

Etkö tule rantaan toivottamaan veljeäsi tervetulleeksi?

Tulen, tulen.

Arnulf kääntyi Frejdisin puoleen ja otti tämän kasvot käsiensä väliin. Hän halusi kertoa tytölle kuinka iloinen oli koska Helge palasi ja kuinka paljon hän tyttöä rakasti. Hän halusi tunnustaa, että hänen ruumiinsa vapisi halusta huutaa ja hyppiä, mutta sen sijaan hän tyytyi suutelemaan Frejdisiä rajusti ja nälkäisesti niin, että tämä perääntyi hymyillen. Hän päästi tytön äkkiä ja juoksi alas kukkulan rinnettä ja yli rantahiekan. Kahlasi rantaveteen eturivissä seisovien ohi ja paikkaan, jossa laivan keula osuisi hiekkaan.

Siinähän sinä olet!

Rolf kurkotti hänen peräänsä ja läimäytti nyrkkinsä lujasti Arnulfin kämmeneen. Hän teki niin ollessaan hyvällä tuulella, ja iskun oli tarkoitus sattua ja huitaista Arnulfin käsi sivuun, mutta Arnulf pystyi vastustamaan sitä hyvin ja Rolfkin huomasi sen.

No, sinä ylikasvanut vasikka, onko sinulla laulu valmiina veljellesi? Senhän sinä osaat.

Stridbjörn pörrötti Arnulfin tukkaa, sillä tänään hän oli ylpeä kaikista pojistaan. Arnulf ei vastannut vaan katseli laivaa, josta purje oli jo laskettu. Se oli jo lähellä. Niin lähellä, että hän alkoi erottaa miehet kannella ja kuulla airojen rytmikkään loiskeen. Frejdis tavoitti hänet huohottaen. Laiva lipui ylväänä kuin kotka yli veden. Kullanvärinen lohikäärmeenpää oli irrotettu keulasta, ja viikinkien edessä seisova hahmo oli leveämpi kuin Helge. Arnulf tuijotti niin että vesi kihosi silmiin. Halfred, Helgen perämies, seisoi ensimmäisenä! Arnulf puri kieltään ja näki veren valuvan