Veulf

By S. C. Pedersen

Arnulf on isketty tajuttomaksi englantilaisella rannalla. Yllätyksekseen hän havahtuu luostarissa, jossa munkki Stefanus hoitaa hänen haavojaan. Arnulf ei ymmärrä, mitä hänelle on tapahtunut. Kuinka hän on päätynyt luostariin?Arnulf kantaa nyt nimeä Veulf, ja hän jatkaa matkaansa uusille ryöstöretkille viikinkijoukkonsa kanssa. Hän oppii taistelemisen ja miehuuden salat, mutta ajatuksissa kummittelevat veljen murha ja ikävä rakkaan Frejdisin luo. S. C. Pedersenin Veulf herättää viikinkiajan eloon kaikessa suurenmoisessa raakuudessaan. Tuolloin ystävyys ja sukulaisuussuhteet ratkaisivat kaiken, ja eloonjääminen edellytti vaikeita valintoja. Teos on toinen osa henkeäsalpaavassa ja kriitikoiden ylistämässä saagassa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 6, 2022
• ISBN: 9788726848458

Book preview

Veulf

Translated by Eeva-Liisa Nyqvist

Original title: Arnulf

Original language: Danish

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2005, 2022 S.C. Pedersen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726848458

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

HENKILÖT

Arngrim Riimu, jomsviikinki

Arnulf, Stridbjörnin poika

Aslak, laivanrakentaja Egilinsalmessa

Astrid Burislavintytär, jaarli Sigvalden vaimo

Björn Bretlanninkävijä, jomsviikinki ja Vagnin kasvatusisä

Bue Paksu, jomsviikinki ja Veseten, Bornholmin jaarlin, poika

Erik Haakoninpoika, Haakon Jaarlin poika

Ethelred, Englannin kuningas

Eygmund Valkoinen, Tönsbergin lääninherra

Eystein Ravninsurma, Haraldinvuonon surmattu päällikkö

Frejdis, Arnulfin rakastettu

Gyrith Stentorintytär, Token vaimo

Haakon, Norjan jaarli

Halfred, Helgen perämies

Haug, jomsviikinki Bornholmista

Hedin, Frejdisin isä

Helge, Arnulfin veli

Hildegun, Token ja Jofridin äiti

Höd-Ulf, norjalainen saaren talonpoika

Ingeborg, Torkel Leren tytär

Jofrid, Token sisar

Kaapu-Sigurd, jomsviikinki, jaarli Veseten poika ja Sigvalden lanko

Ketil, pikku Ketil, jomsviikinki

Kjartan, jomsviikinki

Leif Halkinenä, viikinki Haraldinvuonolta

Palnatoke, Jomsborgin perustaja

Ranvig, Token ja Gyrithin tytär

Rolf, Arnulfin veli

Sigrun, Frejdisin äiti

Sigurdur, islantilainen kauppias

Sigvalde Hattu-Haraldinpoika, Jomsborgin jaarli

Skarde, kuningas Svenin hirdimies

Skargeir Torfinninpoika, jomsviikinki

Skofte, Haakon Jaarlin orja

Stefanus, englantilainen munkki

Stentor, Gyrithin isä ja Haraldinvuonon godi

Stridbjörn, Arnulfin isä

Sven Haraldinpoika, Tanskan kuningas

Sven Silkkitukka, jomsviikinki ja Vagnin serkku, Bue Paksun poika ja jaarli Veseten pojanpoika

Toke Eysteininpoika, päällikön poika Haraldinvuonolta

Torkel Pitkä, jomsviikinki ja Sigvalden veli

Torkel Lere, Hakon jaarlin lääninherra

Toste Skaldinturva, viikinki Haraldinvuonolta

Tove Hattu-Haraldintytär, Kaapu-Sigurdin vaimo

Trud, Arnulfin äiti

Vagn Ågenpoika, jomsviikinki, Sven Silkkitukan serkku ja Palnatoken pojanpoika

Åse, Eygmund Valkoisen vaimo

1

Skinfaxen silmä poltti ilman valoa, mutta kuitenkin silmiä raastavan valkoisena, ensin kaukaa kuin usvan läpi, sitten yhä lähempänä. Sokaisevat valopallot osuivat ja tarttuivat pelottavan voimakkaasti. Jano kirveli, iho alkoi halkeilla, Nidhug iski hampaansa kiinni.

Arnulf heräsi ruumiissaan ja kauhistuttavat kivut iskivät häneen. Ne virtasivat otsan yli kuin sula rauta, yli silmän ja alas poskelle. Hän koetti nähdä, mutta erotti pelkkää hämähäkinseittimäistä usvaa. Hän kuuli oman, tuskaisen voihkeensa, räpytteli silmiään ja sai näkönsä takaisin, mutta vain toiseen silmäänsä. Ympäristö kaatui hänen päälleen, aaltoileva katto, ajelehtivat seinät, lepattava valo. Hän halusi puolustautua, mutta käsivarret olivat raskaat ja ruostuneet ja huitoivat pelkkää ilmaa.

Hahmo kumartui hänen ylleen ja kohotti varovasti hänen päätään. Ruukun reuna painettiin hänen huulilleen. Vesi oli kylmää, Arnulf joi ahneesti ja hänen katseensa kirkastui. Huone, jossa hän makasi, muistutti eniten varastomajaa tai siistittyä verstasta, ja lepattavat kynttilät paljastivat sängyn lisäksi vain pienen pöydän ja jakkaran. Pitkä, laiha mies piteli hänen niskaansa puhuen ystävällisesti vieraalla kielellä. Arnulf tuijotti häntä hämmentyneenä ja jäykistyi äkkiä. Miehellä oli lyhyet hiukset, kalju päälaki ja munkin kaapu. Kaulasta riippui hopearisti parrattoman leuan alla. Mies kyseli hymyillen, mutta Arnulf käpertyi kauhuissaan kokoon ja halusi päästä irti munkin otteesta. Munkki! Ajatukset kompastelivat toisiinsa. Kaikista rannalla olleista ja hänet löytäneistä vihollisista hän oli joutunut Valkean Kristuksen pahimpien miesten orjaksi! Stentorin puheet munkkien julmuuksista kaikuivat hänet mielessään. Kautta Tyrin kuoleman, huoneen varjoisat nurkat kaikuivat varmasti menneistä kauhunhuudoista! He uhraisivat hänet, söisivät hänet elävänä jumalansa kunniaksi ja joisivat hänen verensä.

Arnulf paiskasi käden pois niskastaan ja nousi istumaan, mutta salamat sinkoilivat haavassa heti hänen liikkuessaan ja sanoinkuvaamaton kuvotus väänsi vatsaa. Hän ehti kumartua lattiaa kohti ennen kuin kuuma neste ryöppysi kurkusta. Arnulf käpertyi valittaen kokoon peittäen kasvonsa käsillään kivusta järjettömänä. Sattui, sattui niin että kuolema tuntui lempeältä!

Kristitty laski kätensä rauhallisesti hänen hartialleen ja jatkoi ystävällistä puhettaan, mutta Arnulf rauhoittui yhtä paljon kuin jänis ketun lähellä. Häntä huimasi ja käsivarret vapisivat uupumuksesta, eikä hänellä ollut lainkaan voimia taistella vastaan, hän oli täysin kaljupään vallassa!

Munkki tarttui turvonneisiin ranteisiin lempeästi ja veti kädet pois sidottujen haavojen päältä. Hänen ääneensä ilmestyi maanitteleva sävy. Arnulf yritti koota itseään ja sylki tyhjin katsein lattialle, ja mies ojensi hänelle taas juomaruukun vähäisintäkään vihamielisyyttä osoittamatta. Miksi tämä huolenpito? Kuka tuo munkinkaapuinen oli, tuskin hän sentään oli kirvestä heiluttanut? Ja kuka oli tuonut Arnulfin tähän majaan? Munkkiko? Miksi? Kirveen terä oli yrittänyt tappaa, mutta jonkin oli täytynyt estää sen seuraava isku.

Kipu oli tahtoa kovempi, ja Arnulf puristi kätensä nyrkkiin ja joi taas. Yritti kestää. Haavoittunutta kättä kiristi, ja hän huomasi pikkuruisia solmuja ihossaan, joka oli ommeltu kuin villakangas nutuksi. Eikö täällä käytetty haavapuristimia? Ja miksi tehdä mitään hänen kädelleen, jos Valkea Kristus kuitenkin saisi hänen henkensä? Munkinkaavun poimuihin olisi helppo kätkeä uhriveitsi.

Kristitty oli hetken vaiti, mutta osoitti sitten itseään sanoen selkeästi: Stefanus.

Hän toisti nimensä. Arnulf räpytteli hitaasti silmiään ja piti nimensä omana tietonaan. Stefanus osoitti hienoa kultaristiä, joka oli pysynyt Arnulfin kaulassa hänen kamppaillessaan myrskyävässä meressä, ja puhui iloisella äänellä, mutta Arnulf veti vihaisesti ristin itselleen. Hän saattoi olla haavoittunut ja puolustuskyvytön, mutta hän ei antaisi varastaa itseltään! Munkki kohotti käsiään aseistariisuvasti ja tarttui sitten omaan ristiinsä. Arnulf erotti Valkean Kristuksen hänen sanatulvastaan ja yritti ajatella selkeästi. Luulikohan Stefanus, että hänkin oli Valkean Kristuksen kannattaja? Siksikö hän ei vielä ollut ottanut ristiä, niin arvokas kuin se olikin? Silloinhan munkin täytyi olla järjiltään! Eivätkö luostarimunkit juuri keränneet rikkauksia yhteen?

Arnulfin oli hankala kohdistaa katsettaan ja hän antoi sen vaeltaa. Oven luona hän huomasi Käärmeenhampaan, joka nojasi seinää vasten. Hän vilkaisi nopeasti Stefanusta. Miekka täällä! Hän löysi myös veitsensä paikoiltaan peitteen alta. Stefanuksen täytyi olla hullu!

Kristuksenpalvoja ei näyttänyt huomaavan mitään, ja Arnulf sulki väsyneenä silmänsä. Mitä iloa oli Käärmeenhampaastakaan, kun hän oksensi heti yrittäessään nousta istumaan? Köysiäkään ei tarvittu, koska kipu piti häntä paikoillaan kuin Gleipner ikään. Epäonnea ja onnettomuutta, Jofridin oli totisesti täytynyt lunastaa uhkauksensa ja panna manaus hänen päälleen!

Stefanus kietoi peitettä hänen hartioilleen, eikä Arnulf jaksanut enää katsoa ympärilleen. Hän ei ollut milloinkaan ollut näin voimaton, ei edes sinä syksynä, jolloin sai kuumeen. Yön hiljaisuus rauhoitti levotonta hengitystä ja loi etäisyyttä myrskyyn ja taisteluun, mutta aallot kieppuivat yhä ruumiissa vaikkakin lempeinä, ja väsymys voitti kivunkin.

Risti lipesi sormista ja Stefanus ryhtyi pyyhkimään lattiaa. Oliko Arnulfin vapauttama jaarlintytär pelastanut hänen henkensä? Kuinka hän kysyisi mieheltä, joka ei puhunut ymmärrettävää kieltä? Fenris häntä varjelkoon, Veulf Pennunposkea, sillä hänellä ei enää ollut mitään muuta kuin jättiläissusi!

2

Erikoinen laulu kantautui hänen korviinsa aamun sarastaessa ja saattoi olla syy hänen heräämiseensä. Se muistutti naisen hyräilyä, mutta oli liian matalaa ollakseen sitä, ja rauhalliset sävelet nousivat ja laskivat kiireettöminä, vailla toimintaa tai tarmoa. Laulu tuntui leijuvan edestakaisin laulajien välillä kuin höyhen tuulessa, ja Arnulf avasi silmänsä. Hän oli yksin majassa, ja aamun harmaa valo pääsi sisään puoliavoimesta ovesta. Ulkona hän erotti avoimen paikan ja muurattua seinää, ja vaativan kukon kiekuna syrjäytti ponnettoman laulun. Hän laski kämmenselkänsä otsalleen ja pakotti unen pois ruumiistaan. Ne tulisivat nyt hakemaan häntä! Munkit olivat pitäneet häntä elossa vain yön yli odottaakseen päivää, ja kun aurinko nousisi, Stefanus valmistelisi uhrin ja hakisi hänet! Eikö Stentor ollutkin kertonut hirmuteoista ja verisistä rituaaleista?

Arnulf pyyhkäisi kasvojaan kädellään ja veti puukkonsa peitteen alta. Kuvotus puristi yhä vatsaa ja kipu vaani uhkaavasti silmät kapeina. Jäsenet eivät tuntuneet entistä vahvemmilta. Ommeltu käsi oli kipeä ja poskiluu tuntui lämpimältä ja turvonneelta. Voi Balderin kuolema tätä kurjuutta! Lihakset olivat jäykät ja käyttökelvottomat.

Stefanus lauloi ulkona kumppaneineen Valkealle Kristukselle, mutta Arnulf tiesi totuuden pehmeiden äänten takana! Lempeys ja heikkous oli heidän valepukunsa, mutta verta heillä oli käsissään niin paljon, että he joivat sitä! Hän liikkui levottomasti. Olisipa Stentor ollut täällä täyttämässä lupauksensa kristittyjen surmaamisesta. Hänen miekkansa terä olisi korjannut komean sadon, ja Arnulf olisi tarvinnut apuvoimia. Kirottu heikotus! Hän aikoi teeskennellä nukkuvaa munkkien tullessa sisään ja puolustautua sitten parhaansa mukaan. Hän kuolisi sankarin kuoleman!

Laulu jatkui häiriintymättömänä kuin auringonnousu, ja Arnulf kuulosteli. Laulu tunkeutui ruumiiseen ja tarttui hengitykseen, mutta ei se viihdyttävää ollut. Luulikohan Toke hänen hukkuneen? Oliko tämä nähnyt Leifin pahan teon vai oliko onnettomuus pantu aaltojen syyksi? Ja silmä! Arnulf parahti ääneen. Kirves oli osunut silmään ja tuntui siltä kuin se olisi puhjennut! Joutuisiko hän nyt elämään puolisokeana niin kuin Fjölner kotipuolessa? Tämän silmään oli osunut kaksintaistelussa ja se oli mätinyt pois seuraavana kesänä. Sen jälkeen Fjölnerin oli ollut vaikea kohdistaa iskujaan. Aasojen kirous, Jofridin manaus, Arnulf oli joutumaisillaan uhratuksi, joten mitä väliä oli menetetyllä silmällä?

Siteen alla poltti, haavakuume teki kai tuloaan. Lidskjalv murtukoon, kuinka hän oli väsynyt! Pelkkä puukon piteleminen vaati voimia, ja se oli Leifin, sen petturin syytä! Kosto, kosto olisi tulossa, jos hän pääsisi jahtaamaan Halkinenää merten ääriin asti!

Laulu vaikeni.

Stefanuksella ei ollut mukanaan köyttä sen enempää kuin uhriveistäkään, vain höyryävä kulho, eikä hänen ilmeessään ollut mitään verenhimoista. Arnulf ei vastannut hänen tervehdykseensä, mutta hellitti otteensa puukon kahvasta, ei hän kuitenkaan olisi jaksanut lyödä kovaa. Stefanus veti jakkaran lähemmäksi ja laski kätensä hänen otsalleen. Munkki näytti ilahtuvan kuumeen puuttumisesta, ja osoitti nyökytellen kultaristiä. Sitten hän kohotti katseensa, sanoi jotain mitä ei ollut ennen sanonut, ja teki ristinmerkin ilmaan kulhon päälle. Majassa tuntui keiton tuoksu, ja vatsa alkoi äkkiä esittää vaatimuksiaan sitkeästi piinaavan kuvotuksen takana, mutta Arnulf katsoi pois Stefanuksen kohottaessa lusikkaa. Oli kyllin inhottavaa joutua antamaan ruokkia itseään kuin sylilapsena, mutta vielä pahempaa oli saada ravintoa, jonka päällä oli juuri luettu loitsuja! Jofridin manauksia vastaan taistelemisessa oli tarpeeksi, Valkea Kristus sai pitää pahan taikuutensa itsellään!

Stefanus puheli maanitellen ja hörppi itse keittoa. Nälkä kasvoi yhtä vahvaksi kuin kipu. Jos Valkea Kristus tahtoi tappaa, ei siihen myrkkyä tarvittu, ja olipa ruoassa mitä tahansa, se voisi tuskin heikentää jäseniä enää enempää. Stefanus kuulosti nyt moittivalta, ja Arnulf katsoi häntä uudelleen. Eivätkö uhrilahjat olleet kelvanneet Fenrisille? Kulhon sisällöstä saisi voimaa parantaa haavat, ja oliko Helge kärsinyt vahinkoa leikitellessään vieraan jumalan kanssa ja ottaessaan kasteenkin piloillaan? Arnulf nieli ylpeytensä ja antoi Stefanuksen viedä lusikan huulilleen, mutta ei ehtinyt niellä montakaan suullista ennen kuin joutui taas kumartumaan sängynreunalle ja oksentamaan niin, että vuodeoljet rapisivat. Kuinka äkkiä rohkeus pakenikaan, kun ruoka nousi nopeammin ylös kuin sen sai menemään alas?

Stefanus ei vaikuttanut yllättyneeltä ja laski kulhon lattialle. Hän antoi Arnulfille vettä ja ryhtyi irrottamaan siteitä, ja Arnulfin oli käytettävä kaikki tahdonvoimansa kestääkseen kosketuksen. Tuntui siltä kuin kyntöaura olisi kulkenut kasvojen keskeltä, ja hän joutui painamaan jalkojaan sängyn jalkopäätä vasten kun rikkoutunut iho paljastettiin. Hän halusi tunnustella vamman laajuutta sormillaan, mutta Stefanus tarttui hänen ranteisiinsa ja ravisti päätään. Sen sijaan Arnulf yritti avata silmäänsä peläten näkönsä puolesta, ja vaikka kipu olikin niin kova, että häntä huimasi, hänen onnistui raottaa silmäänsä niin paljon että hän näki hieman valoa. Hän vilkaisi nopeasti Stefanusta, ja kristuksenpalvoja osoitti molempia silmiään nyökytellen samalla kun selitti jotain vieraalla kielellään. Arnulf hengitti raskaasti. Hän näki! Hän ei ollut sokea, viiltohaava oli vain silmäluomessa! Se vaikutti turvonneelta, mutta haava ei vuotanut. Ehkä Stefanus oli ommellut sen kuten kädenkin.

Munkki levitti voidetta haavoille. Arnulf valitti, ja kärsimys pyyhkäisi pois ilon. Kunpa munkki menisi jo pois! Menisi ja antaisi hänen olla rauhassa, jotta hän voisi taas paeta uniinsa ja päästä pois pelosta ja kurjuudesta, silpomisesta, epäonnesta ja kirouksista! Arnulf hillitsi tuskanhuutonsa kovien käsien kieputtaessa hänen elämänsä lankaa, kohtalon kova ote kirveli ja haastoi!

Hän katsoi tutkivasti Stefanusta, joka kääri puhdasta sidettä haavan päälle: Miten minä tänne jouduin?

Arnulf puhui selkeästi ja osoitti itseään ja majaa. Ääni oli huutamisesta ja suolavedestä käheä. Stefanus taitteli siteen hänen päänsä ympärille ja vastasi yhtä hitaasti oudolla kielellään osoittaen itseään ja tehden liikkeen kuin olisi nostanut jotain ovelta vuoteelle.

Sinäkö se olit? Miksi?

Munkki hymyili, osoitti kultaristiä ja sanoi jotain Valkeasta Kristuksesta. Hänen täytyi todella kuvitella, että he olivat uskonveljiä. Arnulf nyökkäsi varovasti ja yritti piirtää laivan ilmaan: Entä laiva? Purjehtiko se pois? Oletko nähnyt laivaa? Toke? Toke Eysteininpoika?

Stefanus ravisti päätään ja levitti kätensä kuin olisi pudottanut jotain, ja Arnulf veti syvään henkeä. Hän oli yksin, norjalaisten oli täytynyt olla vakuuttuneita, että hän oli hukkunut tai tullut surmatuksi.

Olenko vapaa vai vanki? Mitä minulle nyt tapahtuu?

Eleet eivät riittäneet eikä Stefanus näyttänyt ymmärtävän, mutta painoi kätensä lempeästi hänen hartialleen kuin merkiksi pysyä makuulla. Arnulf ravisti päätään ja katui oitis liikettään: Erehdyt, en rukoile Valkeaa Kristusta, Fenris on jumalani.

Munkki nyökytteli innokkaasti tunnistamilleen sanoille ja Arnulf sulki silmänsä. Kirves oli iskenyt tahdonvoiman pois Arnulfista. Hänen piti keksiä, kuinka päästä eroon munkeista, mutta ajatukset vääntyivät tuskallisesti toistensa ympärille. Jos hän ei kuolisi, hän tahtoisi nukkua, ja ainakaan hän ei ollut menettänyt nenäänsä niin kuin Leif! Sellainen arpi pilasi kasvot, kun taas posken arpi kertoi sentään rohkeudesta. Helge oli kantanut arpiaan yhtä ylpeästi kuin hopeaansa. Arnulfin piti olla kärsivällinen, kärsivällinen kuin jättiläissusi itse!

3

Arnulf nukkui levottomasti suurimman osan päivästä. Toisinaan hän havahtui omaan valitukseensa, mutta uupumus oli kyllin syvää vetääkseen hänet takaisin uneen ja helpotukseen. Stefanus antoi hänelle vettä hänen herätessään ja vaihtoi siteitä haavaan, mutta istui muutoin pienen pöydän ääressä työskennellen huolellisesti jonkin parissa, johon tarvittiin pitkää valkoista hanhensulkaa. Arnulf ei nähnyt, mitä se oli, eikä myöskään piitannut asiasta, mutta pystyi illan aikana syömään hieman oksentamatta, ja lepo oli pehmentänyt rasittuneet lihakset. Se ilahdutti Stefanusta, joka osoitti kultaristiä ja kohotti kätensä ilmaan, ja vaikka Arnulf ei halunnutkaan vieraita jumalia sairasvuoteensa äärelle, hänkin oli helpottunut paranemisestaan ja siitä, ettei kuume ollut vieläkään noussut.

Hän pystyi nukkumaan myös yöllä, mutta heräsi aamunkoitteessa taas lauluun ja kipuihin. Pahimman uupumuksen hellitettyä haavakipukaan ei enää suonut hetken lepoa.

Stefanus oli ulkona, ja Arnulf liikutti jäseniään kokeilevasti miettien, uskaltaisiko nousta ylös. Hän pystyi nostamaan käsivarsiaan vapisematta eikä enää ollut sekava, ja peitteen alla kasvoi myös kaipaus Frejdisin luokse. Ei, ei hän tähän kuolisi! Hän päätti hymyillen lykätä pakoaan vielä hetken, mutta ei ehtinyt nauttia päätöksestään kovin kauaa ennen kuin munkki taas astui majaan tervehtien. Arnulf hillitsi pettymyksensä ja vastasi, ja Stefanus istuutui puhellen sängynlaidalle irrottaakseen siteen. Hän vaikutti hyvin tyytyväiseltä näkemäänsä. Voideruukku otettiin esiin käsittämättömän kysymystulvan mukana, mutta äkkiä käsi jähmettyi ruukun reunalle ja munkki kuunteli tarkkaavaisesti.

Suljettujen ovien takaa kantautui kiihtynyttä huutoa johon toiset vastasivat, ja tuskanhuuto sai koirat haukkumaan ja kanat kotkottamaan. Kello alkoi kalkattaa, ja juoksuaskelten ääni ja läimähtelevät ovet saivat Stefanuksen nousemaan kalmankalpeana. Arnulf katseli Käärmeenhammasta ovenpielessä ja tarttui sen kahvaan sydämen sykkiessä niin kovasti, että se tuntui halkaisevan otsan. Toke tuli sittenkin! Norjalaiset olivat kääntyneet takaisin, mikä muukaan saisi kaljupäät pihalla huutamaan kuin pistetyt siat? Ollos tervehditty Fenris, ei Arnulfia ollutkaan kokonaan unohdettu!

Kellon kilkatus vaimeni, ja Arnulf veti kultaketjun kaulastaan ja piilotti korun olkiin, jotta häntä ei pidettäisi munkkien kumppanina. Stefanus pudotti voideruukun lattialle eikä tuntunut tietävän, pitikö hänen jäädä vai mennä. Kuului lisää huutoa, vahvoja käskeviä ääniä, ja Arnulf kamppaili itsensä istuvaan asentoon tiukasti vuoteenreunaa puristaen. Munkin kauhuksi ovi repäistiin auki. Mies astui sisään ja toivo Token avusta mureni.

Tunkeutuja oli nuori ja hänen kirveensä verinen, vaaleat hiukset runsaat ja silkkiset ja käsivarsien iho arpinen kuin vanha siannahka. Lyhyt nahkaliivi oli taistelujen merkitsemä, ja vyöstä riippui paitsi pitkä puukko ja yksiteräinen kirves myös kaksi veriroiskeista hopearistiä. Hän pysähtyi hämmentyneenä jalka kynnyksellä nähdessään Arnulfin, joka tuijotti häntä haastavasti ja veti susiveitsensä esiin. Mies oli tappanut useammin kuin kerran, ja jos hän erehtyi luulemaan Arnulfia munkkien kumppaniksi, voisivat Helge ja Rolf saada piankin seuraa!

Viikingin silmät tuikkivat ja Stefanus pakeni pöydän taakse ryhtyen lukemaan loitsujaan kohottaen ristiään kädellään. Ulkoa kantautui kauhistuneita huutoja, ja Stefanus vajosi polvilleen kuolemanpelon kyyneleet poskille valuen. Vaalea nuorukainen ei hellittänyt katsettaan Arnulfista siirtyessään munkin eteen ja iskiessään tätä kirveellään kaulaan yhtä välinpitämättömästi kuin olisi kulkukoiraa potkaissut.

Kristuksenpalvoja lysähti koristen maahan jäsenet sätkien, eikä Arnulfin ilmekään värähtänyt hänen kohdatessaan viikingin katseen, sillä kirveet joivat heikkojen verta. Käsi sykki veitsen kahvaa vasten ja nuttu muuttui hetkessä hiestä tahmeaksi. Viikinki astui hitaasti vuodetta kohti kuin Arnulfin kylmäverisyyttä mitaten. Uhkaavasta ryhdistä huolimatta kasvoilta ei voinut aistia inhoa, eikä Arnulf voinut uskoa kokevansa Stefanuksen kohtalon. Muukalainen piteli asettaan hartiallaan, mutta syöksähti sitten varoittamatta eteenpäin tehden täydellisesti tähdätyn iskun. Arnulf pysytteli liikkumattomana, vaikka hänen lihaksensa nytkähtivätkin äärimmilleen jännittyneinä. Kirves ohitti hiuksenhienosti Arnulfin käden, ja hän tunsi väristen sen kylmän terän haavoittuneella ihollaan.

Viikingin silmät kapenivat antaen tilaa vastaiskulle, mutta Arnulf ei vieläkään liikkunut. Mehiläisparvi kieppui suonissa, ja hän joutui hillitsemään itseään, jottei olisi toiminut pikaistuksissaan: Ota tuo kirves iholtani, Thorin mies, en halua sekoittaa vertani munkin vereen!

Muukalainen rypisti otsaansa, mutta sitten hilpeys nousi pintaan ja hän purskahti nauruun, laski aseensa ja pyyhkäisi hikipisaran Arnulfin ohimolta sormenpäällään. Arnulf hellitti otteensa puukosta ja viikinki työnsi kirveensä vyöhönsä astuen askeleen taaksepäin. Olen Sven Silkkitukka, Jomsborgin soturi, Bue Paksun poika ja Bornholmin jaarli Veseten pojanpoika. Kuka sinä olet?

Kautta Odinin! Jomsviikinki! Arnulf kätki vaikuttuneisuutensa ja katsoi parhaaksi pitää veitsensä iskuvalmiina vielä hetken aikaa. Talvi-iltojen ylväät sankarilaulut vyöryivät hänen mieleensä, tarinat kaikkein mahtavimmista ja vahvimmista, ja niiden mukana Token osoittama kunnioitus.

Veulf.

Veulf? Eikö muuta?

Onko miehen arvo nimen pituudesta kiinni?

Arnulfin ei juurikaan tehnyt mieli esitellä mainettaan lainsuojattomana veljenmurhaajana Svenin sukupuun edessä. Buenpojan siniharmaat silmät tuikkivat: Ei. Minun nimeni on lyhyempi kuin sinun!

Hänen katseensa kierteli uteliaana majaa ja osui Käärmeenhampaaseen. Hän tarttui siihen röyhkeästi, veti sen huotrasta ja teki kokeilevia iskuja ilmassa. Miekkasiko?

Hän katseli terää arvioivasti ja tunnusteli sen painoa.

Kyllä!

Käärmeenhammas ei katsonut hyvällä vierasta kättä.

Se on hyvä. Voisin ottaa sen.

Silloin joudut ensin taistelemaan kanssani, sillä se on veljenperintöni!

Sven tuntui pitävän huomautusta huvittavana ja työnsi miekan taas huotraan: Sinun kanssasi? Sinusta tulee orjani, jos haluan!

Vain jos voitat minut!

Arnulf oli valmis mihin tahansa. Huuto ja sekasorto oli vaiennut ulkona ja nauru puhjennut ilmoille. Jomsviikinki hymyili: Joudut ikävään tilanteeseen, jos olet minulle velkaa sekä miekan että orjan hinnan. Miksi makaat täällä? Kuka sinua haavoitti?

Arnulf ei antanut pehmittää itseään, niin kauan kuin soturi piteli hänen miekkaansa. Aseeton mies oli siivetön lintu, ja häntä järkytti se, miten helposti Sven oli tappanut. Stefanuksen hyvä työ oli palkittu kehnosti!

En ole haavoittunut! Makaan täällä vain lepäämässä miettien, kuinka pääsisin täältä eteenpäin.

Sven kohotti kulmakarvaansa ojentaessaan Arnulfille Käärmeenhampaan ja nyökkäsi Stefanuksen suuntaan, joka uskollisesti oli seurannut jumalaansa. Entä tuo munkki?

Arnulf tarttui lauhtuneena miekan kahvaan ja tuli vastaan: En tunne häntä. Olin retkellä norjalaisen laivan mukana, mutta jouduin riitaan erään norjalaisen kanssa. Kävimme kaksintaistelua, mutta jousimiehet keskeyttivät meidät ja jahtasivat meidät ja toverimme merelle keskelle myrskyä, ja vastustajani oli sen jälkeen kyllin matalamielinen heittääkseen minut yli laidan ja jättääkseen minut oman onneni nojaan rannalla odottavien vihollisten kynsiin.

Hän sylkäisi lattialle: He iskivät minut maahan kun pääsin rantaan, ja sitten heräsin täällä.

Sven hieroi huultaan sormellaan ja nyökkäsi mietteissään. Sinulla on kostettavaa, Veulf, oliko se isokin laiva? Mihin suuntaan olitte menossa?

Kaksoiskorppi on jaarlin arvoinen. Purjehdimme etelään.

En ole nähnyt huomattavia laivoja pariin viime päivään, mutta sisämaahan vie monta jokea, joten toverisi voivat olla missä tahansa. Näkivätkö he sinun uivan rantaan?

Arnulf tuijotti synkkänä avointa ovea. Toke oli hyvin voinut etsiä häntä aalloista, mutta Kaksoiskorppi oli voinut myös upota.

Jos Toke olisi uskonut minun olevan elossa, hän olisi etsinyt minua. En ymmärrä, miksei minua tapettu jo rannalle, sillä tuo munkki puhui vain vierasta kieltä. Olen nähdäkseni yksin.

Sven Buenpoika meni kuolleen luo ja repi hopearistin tämän kaulalta, ja Arnulf heitti peitteet syrjään ja työnsi susipuukon tuppeen. Tuntui hyvältä pidellä taas Käärmeenhammasta, enää ei tarvinnut pelätä. Jos hänellä vain olisi ollut tavalliset voimansa, hän olisi uskaltanut astua lattialle ja kohdata vieraan, kävi kuinka kävi.

Sven kietoi hopeaketjun vyöhönsä ja harppasi Stefanuksen yli: Luulenpa, että olet parempi ystävä kuin orja. Pysytkö jaloillasi?

Hän ojensi kättään ja Arnulf kohotti katseensa. Jomsviikingin ystävä! Oliko Valhalla laskeutunut alas Midgardiin? Uudet ja vanhemmat arvet juovittivat Svenin kasvoja ja silmät loistivat itse ansaittua elämää kuin hän olisi paennut kuolemalta niin monta kertaa, ettei enää pitänyt sitä kovin vaarallisena asiana.

Ystävyys on paljon orjuutta parempaa, Buenpoika! Ja miksen pysyisi jaloillani? Sääreni eivät ole poikki.

Arnulf tarttui hänen käteensä ja heitti säärensä vuoteen reunan ylitse, mutta hänen noustessaan oli kuin puu olisi kaatunut hänen päälleen, niin raju kipu iski haavaan ja häntä huimasi. Hän menetti tasapainonsa karjahtaen ja vajosi polvilleen, ja Käärmeenhammas kolahti lattiaan.

Rauhallisesti nyt, kunnioita hieman vihollisesi iskua! Onko tuo ensimmäinen haavasi?

Sven kiskoi hänet ylös ja vuoteenlaidalle istumaan, ja Arnulf pani kätensä otsalleen majan kieppuessa hänen ympärillään. Miksi niin luulet?

Ihosi on sileä kuin nuorella tytöllä, eikä kukaan järkevä mies ryntää sairasvuoteelta kuin vasikka keväällä. Tässä, juo!

Jomsviikinki oli löytänyt ruukun vuoteen alta. Vesi kirkasti katseen ja Arnulf tunsi suurta ärtymystä. Kokematon saattoi kuka hyvänsä olla, mutta oli häpeällistä paljastaa se näin avoimesti.

Sven, senkin jäykkäkyrpä! Missä olet, ei täällä naisiakaan ole! Ulos sieltä, niin pääset pelehtimään korvikkeeksi sian kanssa!

Huuto raikui tylynä, ja Sven virnisti: Isäni! Hän ei suo minulle hetken rauhaa naisen sylissä! Tule, nojaa minuun.

Hän laski Arnulfin käsivarren hartialleen ja auttoi tämän jaloilleen, ja Arnulf joutui nojaamaan raskaasti, jotta tutisevat sääret eivät pettäisi häntä taas. Kultainen risti! Hän vilkaisi syrjäkarein vuodeolkia. Niin suurta aarretta ei saanut unohtaa, paitsi… paitsi että oli viisaampaa jättää kristittyjen merkki kuin heilutella sitä tuntemattomien ryöstäjien nenän edessä. Tuskinpa he antaisivat hänen pitää sitä, ja ehkä he suorastaan luulisivat häntä munkiksi? Päättämättömyyttä ja Mimirinkauppoja, Odinhan oli luopunut silmästään saadakseen viisautta, joten eikö kultaristi ollut kohtuullinen hinta elossa pysymisestä? Arnulf ponnisteli kovasti ja kompuroi kuin päissään, ja Sven otti taas Käärmeenhampaan ja auttoi häntä kiinnittämään sen vyöhönsä. Kirottua tulla raahatuksi kuin vanha eukko, Thor munkkeja rankaiskoon ylettömän korkeista kynnyksistä!

Lisääntyvä päivänvalo ei vielä ollut kirkasta, mutta se oli kuitenkin häikäisevää majan hämärän jälkeen, ja vieras ympäristö ja pihalla oleva miesjoukko sulautuivat yhteen kuin lepattavat liekit. Pää tuntui vääntyneeltä ja jotenkin väärin kaulan jatkeeksi asetellulta, ja Arnulf pysähtyi parin askeleen jälkeen ja siristeli silmäänsä. Sven Silkkitukan aseveljillä piti kiirettä ryöstelyssä, ja maassa makasi liikkumattomana kuiviin vuotaneita munkkeja. Jomsviikingit näyttivät ylpeiltä ja raskaasti aseistautuneilta, ja aseiden jättämät arvet risteilivät heidän ihossaan. Joillakin oli rengaspaidat ja naarmuuntuneet kypärät, toiset olivat riisuneet nuttunsakin lämmön vuoksi. Kirveissä ja keihäänkärjissä näkyi taisteluiden jälkiä, mutta ne olivat vastateroitettuja.

Maja, jossa Arnulf oli maannut, sijaitsi muutaman muun pikkurakennuksen vieressä suuren aukion nurkassa, ja aukiota ympäröivät epätavallisen pitkät talot, joista jotkut näyttivät aivan talleilta. Rakennukset eivät nojanneet toisiinsa, ja maata niiden ympärillä käytettiin näköjään maanviljelyyn. Verenhajun säikyttämät lampaat ja lehmät vaeltelivat ympäriinsä hädissään äännellen. Kullatut ristit, lippaat ja arkut ja kirkasväriset kangaspakat koottiin kasaksi kovaksi tallotulle maalle yhdessä kallisarvoisen lasitavaran ja pulleiden tynnyreiden kanssa, ja keskellä pihaa seisoi voimakas, isovatsainen mies jalat levällään ja toinen käsi nyrkissä lantiolla. Hänellä oli karkeat piirteet, ja rengaspaidan päällä oli aseista painava vyö. Kilpikäden sormista kahdesta oli vain puolet jäljellä ja oikea korva puuttui.

No siinähän sinä oletkin! Loke minua köyriköön, luulin jo sinun rietastelevan naisväen kanssa! Ja mitäs rääpälettä sinä mukanasi raahaat? Eikö hänessä ole miestä seisomaan omilla jaloillaan?

Bue Paksu katsoi poikaansa ankarasti, mutta Sven veti Arnulfin isästään piittaamatta kasvavan saaliskasan luokse ja antoi hänen istuutua kirstulle. Rääpälettä! Jos ruumis pettikin, olisi vihan voima ainakin riittänyt omin voimin seisomiseen! Sydämen syke moukaroi haavaa kyntöhärän voimilla, ja Arnulf painoi päätään ja puri hampaansa yhteen. Jos hän halusi viikinkien pitävän häntä minään, hän ei saanut valittaa vähääkään!

Jotkut sotureista tulivat uteliaina lähemmäksi, ja Sven nojautui tuttavallisesti Arnulfin puoleen ja kysyi hiljaa: Sattuuko sinuun, Veulf? Tiedä, etten itse pysty tuntemaan kipua ja että nämä miehet täällä eivät ole sen enempää tappion kuin väsymyksenkään tuttavia. He nauravat, kun saavat miekasta.

Arnulf tuhahti uhmakkaasti ja tuijotti eteensä: Minuun ei satu, mutta minua alkoi huimata, eikä huimaus ole koskaan vienyt kenenkään kunniaa!

Sven nauroi hiljaa ja kääntyi isänsä puoleen käsi kirveellään: Rääpäleen nimi on Veulf, ja hän on sukulaiseni, jonka juuri noukin vetelehtimästä munkinvuoteesta. Ottakaa hänet hyvin vastaan, vaikka hän hetkellisesti voikin olla hieman heikkokuntoinen. Hän joutui myrskyssä eroon laivakunnastaan eikä saanut vieraanvaraista vastaanottoa uidessaan rantaan.

Bue Paksu laski kulmakarvansa ja sylkäisi vihaisesti. Jos hän on sukulaisesi, niin kuningas Sven on pikkuveljeni! Kautta kaikkien aasojen ja jättiläisten, mihin sinä häntä tarvitset? Häntä pitää käsitellä hyvin, jos haluat saada hyvän hinnan orjasta. Täysikuntoinen hän ei ole!

Arnulfin oli purtava kieltään pysyäkseen vaiti, mutta Sven ei alistunut: Haluan viedä hänet Jomsborgiin ja katsoa, mihin hän kelpaa. Hänellä on sudenkatse, joten jos haluan, näytän hänelle, kuinka suuri soturi taistelee.

Arnulf hengitti nopeasti. Mukaan Jomsborgiin? Edes Helge ei ollut koskaan pyrkinyt niin korkealle!

Buen kasvot punehtuivat uhkaavasti, ja monet miehet kerääntyivät hänen ympärilleen odottavin ilmein.

Tunnet Jomsborgin lain yhtä hyvin kuin minäkin, joten et voi ottaa häntä mukaasi. Hän on liian nuori eikä milloinkaan selviydy kokeista.

Svenin hymy kimalsi hänen nostaessaan kätensä: Tunnen lain paremmin kuin hyvin ja tiedän myös, ettei Sigvalde valvo sitä laisinkaan niin tarkoin kuin hänen pitäisi! Eihän minun itsenikään olisi pitänyt kelvata ikäni vuoksi, ja kaikki tietävät Vagnin olleen vain kahdentoista kun hänet valittiin. Veulf katsoi Napauttajan iskua suoraan silmiin eikä väistänyt!

Poika, jolla on Palnatoken verta suonissaan, voi hyvin päästä miesten joukkoon jo kahdentoista vanhana, ja se, joka ei väistä kirvestäsi, voi yhtä hyvin olla kauhusta jäykkä kuin rohkeakin! Kuinka olit muuten ajatellut hoitaa Veulfin kotimatkan? Kun tämä lasti on pakattu, snekka on kilpirivistöä myöten pikemminkin pinnan alla kuin päällä, eikä siellä ole enää tilaa edes paistetulle kanalle!

Sitten kiinnitän hänet keulaan. Tuo naama pelottaa vihollisia siinä missä lohikäärmeenpääkin.

Bue polki jalkaa ja kääntyi puuskuttaen sitkeänoloisen vanhuksen puoleen, jonka parta oli valkea kuin lokin höyhenpuku: Sano nyt jotain, Björn, sinua hän yleensä kuuntelee! Vagn! Missä Vagn on? Vagn! Vagn Ågenpoika! Tule tänne ja puhu sukulaisellesi järkeä, muuten joudun, Gugner minut seivästäköön, pian tappamaan oman poikani!

Suuri mies kädet täynnä hopeapikareita tunkeutui miesrivistön läpi. Hän näytti nuorelta ja tummat hiukset liehuivat villeinä hartioilla, mutta hän kantoi voimaansa niin pelottomasti, että se oli suorastaan kammottavaa. Bue osoitti sormellaan, ja tumma keihäs osui Arnulfiin tämän kohdatessa Vagnin katseen. Voimakas se oli, kyllin kova taivuttaakseen miehen mielen. Vagn tutki ja näennäisesti hylkäsi vastustajansa nopeammin kuin mikään ase, ja vaikka Arnulf tuijotti terävästi takaisin, oli hänen puolustuksensa myöhässä.

Vagn Ågenpoika pudotti pikarit maahan ja antoi katseensa kiertää piiriä. Kaikki tuntuivat hyväksyvän hänen tuomionsa paitsi Sven, joka yhä piti kiinni vaatimuksestaan. Hiljaisuus sai Arnulfin haluamaan huutaa. Vagn kiersi hitaasti tavarakasaa ja hirnahti kuin orihevonen: En jätä maanmiestä pulaan, en vanhaa enkä nuorta, joka tarvitsee apua. Torjuisiko joku teistä hädässä ojennetun käden?

Hän kääntyi Arnulfin puoleen, vähemmän uhkaavana kuin aiemmin: Et lisää snekan painoa enempää kuin puoli Buen vatsaa. Haluatko lähteä Tanskaan, Veulf? Matkaamme ohi koko valtakunnan. Voit jäädä pois missä parhaaksi näet.

Bue Paksu pyöritteli silmiään, mutta ei sanonut vastaan, ja Arnulf suoristi ryhtinsä vastaten synkkään katseeseen. Lainsuojattomalle Vagnin tarjouksesta ei ollut apua, niin hyväntahtoinen kuin se olikin.

Minulle on suuri kunnia purjehtia kanssanne Tanskaan, Vagn Ågenpoika, mutta Sven Silkkitukan ehdotus on silti minusta paras.

Vagn hämmästyi, mutta Sven nauroi isälleen: Siinä näet, että puhuin sukulaisuudesta Veulfin kanssa. Ylpeä veri ei anna ylipuhua tai pelotella itseään! Vagn, eikö olekaan totta, että itse torjuit puolen Bretlantia jotta et olisi joutunut luopumaan paikastasi Jomsborgissa? Veulf on minun osuuteni päivän saaliista.

Vagn kohautti hartioitaan hymyn aavistus kasvoillaan: Voitin itselleni molemmat, enkä aio seistä rehdin pyrkimyksen tiellä. Mutta Veulf, sinun tulee tietää, että monet ovat tulleet Jomsborgiin, mutta vain parhaat on todettu arvollisiksi jäämään. Ei Sigvalde eikä kukaan muukaan meistä kestä katsoa heikkoja.

Arnulf laski kätensä Käärmeenhampaalle. Haava ei enää kutittanut.

Kukaan suvussani ei ole kurja, eikä heikkous kuulu tapoihimme, joten Jomsborgille ei koidu häpeää siitä, että avaatte portit minulle.

Meillä arvostetaan tekoja enemmän kuin sanoja, ja vastineeksi lupaukset pidetään kuolemaan asti. Joten ole vaiti ja kuuntele, Neitonaama, jottei kukaan kyllästy sinuun ennen aikojaan!

Vagnin vastaus oli kuiva ja sanat kirvelivät, mutta Björn ohitti hänet ja asettui aivan Arnulfin eteen. Vaikka valkea parta ja kalju päälaki paljastivat hänen ikänsä, ei hän vaikuttanut muita heikommalta. Hän kumartui tutkimaan Arnulfin haavoja huolellisesti ja nyökkäsi sitten arvostavasti: Tuo haava paranee harvinaisen hyvin, se on hyvin ommeltu. Kuka tuota on hoitanut? Sille miehelle meillä on käyttöä.

Arnulf aikoi vastata, mutta Sven ehti ensin: Olisit sanonut aikaisemmin, Björn. Munkki on kuollut, minä tapoin hänet.

Hän vilkaisi huolimattomasti haavaa ja veti sitten varoittamatta esiin kirveen ja juoksi Vagnia kohti murskaavasti iskien. Vagnin miekka lensi huotrasta yhtä nopeasti ja hän torjui hyökkäyksen vaivattomasti ja välinpitämättömästi, huitaisi kirveen sivuun ja läimäytti Sveniä olkavarteen miekan lappeella. Iho punehtui, mutta Sven ei näyttänyt huomaavan sitä, eikä kukaan paikalla olijoista tuntunut pitävän välikohtausta yllättävänä. Arnulf kätki hämmennyksensä, ja Björn irvisti vihaisesti: Ellei laiva olisi niin täynnä, meidän pitäisi vangita muutama haavanhoidossa etevä kristitty ja viedä heidät mukanamme. Heillä on hyvä maine sairaiden vetämisessä pois kuumeen syleilystä.

Mitä luulisit Odinin sanovan, jossa heikentäisimme hänen hirdiään sillä tavalla? Ne kuolevat, jotka sen ansaitsevat, ja meidän muiden pitäisi keskittyä kantamaan tämä lasti laivaan.

Bue katseli kärsimättömästi ympärilleen, ja miehet jättivät Arnulfin rauhaan ja kääntyivät puhellen katsomaan ryöstösaalistaan. Sven livahti Vagnin taakse koettaen taas onneaan, tällä kertaa toinen kirves apunaan, mutta Vagn oli edelleen liian nopea ja maksoi pilan tönäisemällä häntä selkään. Sitten hän ryhtyi keräämään hopeapikareitaan. Sven työnsi aseet paikoilleen ja ojensi Arnulfille kätensä. Laivamme on lahdessa tuolla mäen takana. Se ei ole kovin suuri, mutta ei meitä lähtijöitäkään kovin montaa ole.

Hän vinkkasi päällään ja Arnulf ymmärsi yskän, pääsi jaloilleen ja lähti laivaa kohti. Polvet olivat aivan vetelät eikä maahan jalkojen alla voinut luottaa, mutta hän tahtoi päästä laivalle omin voimin, vaikka olisi joutunut ryömimään. Sven heilautti kirstun olalleen ja lähti hänen peräänsä, eikä Buen halveksunnasta ollut enää jälkeäkään hänen taputtaessaan poikaansa olalle ohi mennessään. Nappaa Vagn ensi kerralla taitetulla nuolella. Hän ei huomaa mitään, jos kätket sen hihaasi.

Vagnilla on Heimdallin näkökyky. Käytän mieluummin jalkajousta, sellaista Vagn ei osaa odottaa päähänsä.

Sven suoristi lipasta ja virnisti Arnulfille. En ole vielä onnistunut osumaan häneen, en edes yöllä, mutta odotapa vain! Yhtenä yönä piilouduin hänen makuutaljansa alle ja osuin sentään terälläni hänen hiuksiinsa.

Arnulf hymyili. Hän itse ei tuntenut ketään, joka olisi voinut väistää Svenin käärmeennopeita iskuja. Entä Vagn? Käykö hänkin kimppuusi?

Hän ohitti viimeisen siipirakennuksen ja tuulessa tuntui meren tuoksu.

Vain jos ihoni on hänen mielestään liian väritön. Olemme sukulaisia ja veriveljiä, Vagn ja minä, ja se velvoittaa.

Veriveljiä?

Sven harppasi kuolleen munkin yli ja jatkoi loivaan ylämäkeen: Kyllä. Kun mies pääsee Jomsborgiin, hän sekoittaa vertaan halukkaiden kanssa, ja se veljeys sitoo tiukemmin kuin veljeys retkillä tai taisteluissa.

Arnulfin askeleet kävivät epävarmoiksi ja Sven ojensi kättään, mutta Arnulf torjui sen. Mitä sukua Vagn on sinulle? Bue sanoi hänen olevan Palnatoken verta, mutta hän käyttää isänsä nimeä Ågenpoikaa.

Sven nyökkäsi: Palnatoke on suurin viikinki, joka milloinkaan on ilahduttanut Odinia, ja juuri hän kerran kokosi vahvimmat daanisoturit yhteen, rakennutti Jomsborgin ja määräsi sen lain. Kuningas Burislav antoi hänelle maata Tanskasta kaakkoon vastineeksi suojeluksesta sodan aikana. Kuningas pelkäsi kuollakseen ryöstöretkiä ja murhia, kun Palnatoke päästi laivansa hänen rannoilleen, mutta he tulivat hyvin toimeen ja Burislav antoi hänelle Jomin läänityksen linnan rakentamiseksi. Palnatoken poika Åge kihlasi isäni sisaren ja hänestä tuli Vagnin isä, ja kaikille on selvää, että Vagn on isänisänsä sukua. Ågen kuolema oli suuri suru Palnatokelle.

Milloin hän kuoli?

Mäki sai Arnulfin hengästymään.

Hän sairastui joitain vuosia sitten ja luovutti Jomsborgin Sigvaldelle, joka on jaarli Hattu-Haraldin poika, sillä Vagn oli edelleen liian nuori ja liian kiivasluontoinen. Sen jälkeen lakien noudattamisen kanssa on ollut vähän niin ja näin, mutta Sigvalde on suuri soturi, neuvokas ja viisaampi kuin useimmat miehet ja lisäksi naimisissa Burislavin tyttären kanssa. Jomsborgin maine ei kärsinyt vahinkoa.

En tiennyt, että Jomsborgissa on naisia!

Ei niitä montaa olekaan, mutta pienellä ystävällisyydellä ja vähäisellä määrällä hopeaa voi aina hakeutua maatalojen tyttärien luokse tai ainakin heidän orjatyttöjensä, ja sen lisäksi terve mies löytää retkillään tarvitsemansa.

Sven pysähtyi mäenharjalle ja osoitti kädellään, ja Arnulf vastusti kiusausta istua maahan. Kirottua, miten raskasta tämä oli! Alhaalla