Talviverinen

By Helena Waris and Aku Laitinen

Rakastetun fantasiatrilogian huikea päätös

Maailma on vääjäämättä kulkemassa kohti pitkää talvea. Vain vanhojen mahtien suojeluksessa oleva perhekunta Ailegais, Arni ja Troi kumppaneineen ja lapsineen voi selvitä talvesta. He ovat kokoontumassa yhteen matkatakseen kotiin, suuren veden taakse Pohjankontuun. Mutta joukosta puuttuu yksi: Troi, jonka ympärille koko sisarusten ja heidän perheidensä maailma kietoutuu. Mille teille Troi on harhautunut, pääseekö hän koskaan rakkaidensa luo? Vai viekö hänen kirouksensa, talviverisyys, häneltä hengen ennen sitä?

Talviverinen vie päätökseen Helena Wariksen rakastetun Pohjankontu-trilogian, joka on täynnä julmia taisteluja, taikuutta ja romantiikkaa henkeäsalpaavissa muinaissuomalaisissa maisemissa. Helena Waris on kirjoittanut lukuisia fantasiaromaaneja ja lastenkirjoja ja asuu Ristiinassa 100 vuotta vanhassa puutalossa. Pohjankontu-trilogian kaikille kolmelle osalle on myönnetty ilmestymisvuonnaan Suomen Tolkien-seuran Kuvastaja-palkinto.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Dec 5, 2022
• ISBN: 9788702376982

Book preview

I

Minä seisahdun. Kuuntelen, kuinka metsä kahahtelee ja kuohuu ympärilläni. Puiden lehdet ovat kovia ja keltaisia, ne ropisevat sateen lailla osuessaan ohuisiin oksiin matkallaan latvuksista alas.

Maa on kylmennyt. Kivet. Hiekka. Kaikki. Heinät ovat katkeilleet ja taipuneet tuulessa, antaneet periksi.

Syksy. Täällä on aina syksy.

Edessäni on mustavetinen joki. Kylmä ja pohjaton. Ei mikä tahansa joki. Tämä on toinen niistä, jotka halkaisevat tämän maan, jota Valkoisten susien omaksi kutsutaan. Joki on reitti vanhasta maailmasta nuorempaan, pohjoisesta etelään. Reitti talven ja kesän välillä. Tai toisinpäin.

Vesi virtaa verkkaisesti. Äänettömästi.

Aurinko piilottelee tuolla jossakin joenmutkan takana. Näin siitä pilkahduksen pari päivää sitten. Tai ehkä siitä on kauemmin. Muistan sen silti. Pienen, kirkkaan valonsäteen puiden lomassa. Haluaisin nähdä sen vielä kerran, mutta minun on mentävä toiseen suuntaan, kun vielä jaksan.

Jossain takanani katkeaa oksa. Taivaalta kantautuu kurkiaurojen kaikuva kurkkulaulu, mutta en herkistä korviani sille. Minun pääni kallistuu metsään.

Ontto kolahdus, kuin sarvien vihamielinen kalaus kelopuuta vasten, kuin kaksi soivaa luuta.

En ole yksin täällä. Minua on seurattu jo monta päivää. Niin taitavasti, etten ole nähnyt varjostajaani, mutta niin äänekkäästi, että tiedän jonkun olevan tuolla.

Minun on kai tarkoituskin tietää.

Olen kuullut kuivien varpujen risahtelevan takanani hiipivien askelten tahtiin. Olen kuullut rinteeseen vierivät kivet, jotka ovat karanneet vakoilijani jalanjäljistä.

Nytkin tunnen hänen läsnäolonsa lähelläni. Varjoni. Hän odottaa metsän reunassa.

Ehkä hän ei halua kohdata minua tässä elämässä ja odottaa kuolemaani.

Siihen ei mene enää kauan. Minä olen jo myöhäisessä illassa.

Matkaakaan ei ole paljon jäljellä. Pystyn jo haistamaan makean meren. Kuulen merilintujen kirkunan.

Vereni on muuttunut jäänsiniseksi.

Sutena voisin saada itselleni muutaman päivän, harhauttaa varjostajani eksyksiin, mutta olen päättänyt kulkea tämän elämäni loppuun ihmishahmossani.

Näillä silmillä.

Näillä muistoilla.

TUULTENSAARI

1. LUKU

ENSIMMÄINEN PÄIVÄ

Poika avasi silmänsä ja huomasi tuijottavansa ylleen kumartunutta valtavaa mustaa lintua.

– Kokko! Säikähtänyt parahdus karkasi hänen huuliltaan ennen kuin pelko ehti kietoa puristavat kätensä hänen kaulansa ympärille.

Hän huomasi makaavansa selällään jyrkässä rinteessä, niin jyrkässä, että hänen vartalonsa halusi valua hitaasti alaspäin. Kantapäät haparoivat pitävämpää otetta kahisevan heinikon juuresta. Hänen henkeään salpasi.

Tämä on yhä unta. Tämä ei ole totta. Mieti! hän komensi itseään ja hivutti toisen kätensä reidelleen. Nipisti.

Auh! Mihin minä olen joutunut!

Tämä ei ollut koti. Poika oli varma siitä.

Ilmassa oli myrskytuulen enteitä. Jostain alhaalta kuului meren pauhu, mutta hän ei uskaltanut siirtää katsettaan äänen suuntaan, ei edes vilkaistakseen. Hänen silmänsä olivat lukittuneet yllä odottavaan lintuun, sen viimassa lepattaviin naamasulkiin ja kiiltävään nokkaan, joka odotti kuin hiottu miekka hänen rintansa päällä kysyen lupaa viimeiseen iskuun.

Kokko kallisteli päätään. Halusi katsoa uhriinsa kummallakin silmällään, vuorotellen. Katse hehkui hiljaista tulta, puhui kieltä, jota poika ei ymmärtänyt.

Äkkiä pojan jalansija petti ja hän liukui suoraan kokon mahan alle kuhmuraisten kynsien ulottuville, ohikin. Linnun jalka nousi nopeasti ja poika näki harottavien varpaiden aukeavan yläpuolellaan tähden muotoon. Hän sulki silmänsä kun linnun jalka lähestyi.

Kankaan risahdus. Hän töyssähti paikoilleen.

Pojan luisu pysähtyi. Hän kuuli otuksen naksauttavan nokkaansa. Toruen, mutta lempeästi.

Poika raotti silmäluomiaan varovaisesti. Tuulessa värisevät sinisenmustat vatsasulat täyttivät koko näkökentän. Hän kohotti päätään ja näki kokon kynnen puhkaisseen housut reiden kohdalta ja naulinneen hänet paikoilleen. Kuinka varovasti otus olikaan sen tehnyt! Halutessaan se olisi voinut murskata hänet. Mutta kokko ei ollut halunnut. Se suojeli häntä!

Poika uskaltautui nousemaan kyynärvarsiensa varaan ja katsoi jalkojensa välistä aukeavaa maisemaa. Vieraan tuoksuinen tuuli ajoi rinteen heinää laineille. Kaukana alhaalla velloi vaahtopäinen harmaa meri. Vihreät rannikkokummut jatkuivat sivuilla silmänkantamattomiin. Näytti siltä, että minä hetkenä hyvänsä alkaisi sataa.

Vilunvärähdys kulki hänen selkäänsä pitkin. Mikään ei näyttänyt tutulta.

Missä ihmeessä minä olen?

Äkkiä jokin singahti ilmassa. Kokko rääkäisi ilkeästi ja horjahti. Kynsi, joka oli naulinnut pojan paikoilleen, nousi maasta. Valtavat siivet kohosivat linnun kyljiltä ja humauttivat ilmaa niin, että pojan korvat menivät lukkoon. Poika kierähti vatsalleen ja toivoi pysyvänsä paikoillaan. Kokko hypähti muutaman sivuaskeleen ennen kuin tavoitti tasapainonsa. Sitten tuli hiljaista.

Poika makasi poski heinikkoa vasten ja näki kokon vähän matkan päässä. Lintu ravisteli päätään ja katseli ympärilleen tuiman näköisenä.

Poika näki seuraavan kiven, kun se iskeytyi kokon otsaan. Kuului ikävä rusahdus ja kokon pää heilahti taaksepäin. Poika näki miten veri alkoi värjätä silmäkulman vaaleampia höyheniä. Hän tunsi pelon valuvan rintaansa kuin kylmä vesi.

Kolmas kivi lensi jo ilmassa. Poika tunsi linnun aistiman kivun omassa ohimossaan. Hänen kurkustaan kuuluva huuto sekoittui linnun tuskanrääkäisyyn.

– Nouse ilmaan! Lennä kauemmaksi! Kuuletko!

Poika kompuroi huterille jaloilleen ja katsoi suoraan linnun silmiin. Hän halusi linnun pelastuvan, vaikka samalla pelkäsi jäädä yksin.

– Mene turvaan! hän huusi.

Kokko nousi vastahakoisesti siivilleen. Se loi pitkän, kaihoisan katseen poikaan, joka pakahtui sydänjuuriaan myöten. Sitten kokko antautui tuulen nostettavaksi ja kaikkosi taivaalle.

Poika kääntyi siihen suuntaan, josta oli nähnyt kiven lentävän. Hän pyyhkäisi mustat hiukset kasvoiltaan ja puri hampaansa päättäväisesti yhteen kohdatakseen näyn, jolta oli linnun pelastanut. Veri kohisi hänen korvissaan ja hän oli sormenpäitään myöten vihainen, uhmakas. Jos hänelle olisi nyt annettu keihäs, hän olisi taittanut sen katki.

Hän huudahti epäuskoisena nähdessään tuntemattoman pojan kiipeävän rinnettä pitkin itseään kohti. Vaalea hiuspehko pelmusi yhä voimistuvassa tuulessa. Ankara puuskutus kuului ylös asti. Kun tulija paljasti punehtuneet kasvonsa, joilla oli yhtä aikaa sekä huolestunut että voitonriemuinen ilme, poika näki, ettei kiipeäjä voinut olla häntä itseään vanhempi. Tämä pui nyrkkiään kokon suuntaan ja puhui kiihtyneesti käsittämättömän kuuloisia sanoja.

Poika ei ymmärtänyt kieltä, mutta tajusi tulijan olevan täynnä uhoa pelastettuaan hänet hirmulinnun hyökkäykseltä ja varmalta kuolemalta. Typerys.

Vaalea poika kipusi viimeiset askeleet nelinkontin ja lysähti hänen viereensä leveästi virnistäen. Tulija kysyi jotakin hengästyneenä. Ehkä kyse oli linnusta, ehkä kivestä, jonka tämä oli viskannut. Ehkä vaalea poika halusi tietää mistä hän oli tupsahtanut paikalle.

Sen minäkin haluaisin tietää.

Vaalea poika odotti hänen vastaustaan, mutta tyytyi kohta kohauttamaan hartioitaan huomatessaan jäävänsä vaille ymmärtämistä. Sitten tämä osoitti sormellaan hänen kaulariipustaan ja sanoi siitä jotakin.

Poika kietoi sormensa tumman tulusraudan ympärille omistavasti. Se oli hänen ainoa omaisuutensa nyt, vaikka hän ei kyennyt muistamaan mistä oli sen saanut. Kapine tuntui kuitenkin tärkeältä. Äärettömän tärkeältä.

Tätä et saa.

Äkkiä vaalea poika kokeili hänen mustaa tukkaansa kiinnostuneena. Nykäisi suortuvaa ja päästi irti ennen kuin hän ehti nostaa kättään. Seuraavaksi poika puristi häntä ilkikurisesti käsivarresta ja kokeili hänen hauiksensa kiinteyttä. Ennen kuin hän ehti jännittää lihaksensa, vieras käsi oli jo päästänyt otteensa, ja poika hymähtänyt tavalla, josta hän tiesi voimiaan vähäteltävän.

Muutaman tutkivan hetken jälkeen tulija osoitti itseään ja sanoi kiet. Poika toisti sanaa ylpeänä. Sen täytyi olla nimi. Kiet.

– Kiet, hän kokeili varovasti, jolloin toinen nyökytti ilahtuneena.

Sitten Kiet tökkäsi sormellaan hänen rintaansa.

Minun nimeni, poika ajatteli. Täytyyhän minulla nimi olla, tietysti, mutta miksi minä en nyt muista sitä! Enhän minä ole voinut unohtaa kuka minä olen!

Samassa rinnettä pitkin vyöryi raju tuulenpuuska, joka toi mukanaan tunnustelevan sateen. Kiet viittilöi ylempänä kalliolla näkyvää kielekettä kohti ja nykäisi häntä mukaansa. He kompuroivat pienen luolan suojiin juuri ennen kuin äkillinen ukonilma hyökkäsi maiseman kimppuun täydellä raivollaan.

Poika heräsi luolamaisessa syvennyksessä. Nähdessään vaaleatukkaisen vartijansa hän muisti mitä aiemmin iltapäivällä oli tapahtunut.

Nukahdinko minä?

Kaareutuvan kivikatoksen takana avautui nyt sateen tuoksuinen öinen rinneniitty.

Hän kömpi Kietin vierelle ja näki kunnolla alhaalla vellovan meren. Se näytti suunnattoman suurelta ja syvältä ja hän tiesi, ettei hän koskaan ennen ollut nähnyt sellaista vettä, ei sellaista rantaa. Rinteen jyrkkyys pusersi hänen rintaansa. Maisema pakahdutti vieraudellaan, mutta samalla värisytti häntä lumoavasti.

Entä taivas?

Hän katsoi ylös tähtiin ja säpsähti. Voi taivas!

Hän tunsi itkun nousevan kurkkuunsa. – Tähdet ovat väärin! hänen oli pakko sanoa Kietille, vaikka tiesi, ettei tämä ymmärtäisi. Ymmärtäisikö kukaan?

– Tähtien ei kuulu olla tuolla lailla, hän selitti hätääntyneenä. Hän viittilöi ylös, huitoi käsillään ja käski tähtiä oikeille paikoilleen, turhaan. Ne eivät totelleet häntä. Ne olivat jähmettyneet vieraisiin asentoihin, vääntyneisiin kuvioihin ja tuijottivat häntä kylmästi.

Kiet katsoi häntä kummissaan.

Poika purskahti itkuun. Hän rukoili, että joku herättäisi hänet. Tämän täytyi olla pahantahtoinen uni. Joku kiusasi häntä.

Hän nipisti itseään, ja tunsi kirpaisun käsivarressaan.

– Mitä minulle on tapahtunut, hän kysyi käheästi. – Onko tämä kuolema? Olenko minä kuollut?

Äkkiä Kiet näytti tajuavan jotain pojan hädästä.

– Fogl! muukalainen kysyi terävästi.

Fogl?

Kiet tarttui hänen käteensä ja lähti vetämään häntä rinnettä alas, ja toisti sanaa monta kertaa. Toisella kädellään hän matki linnunsiipien lyöntiä.

– Fogl, ei! ei! Hän tajusi, että Kiet luuli jättiläislinnun palanneen. Hölmö!

Kiet ei välittänyt hänen vastustelustaan vaan kiskoi häntä yhä alaspäin. Heidän vauhtinsa alkoi karata jyrkässä mäessä. He viilettivät rinnettä peräkkäin ja heidän käsiensä ote irtosi.

Poika tunsi jalkojensa irtoavan maasta ja hän tajusi juoksemisen olevan ainoa vaihtoehto, jarruttaakaan ei enää voinut. Ranta läheni ja läheni. Rinteen heinä muuttui jäykemmäksi, ja siellä täällä maasta paljastui hiekkaisia, paljaita kumpuja. Jalkoihin sattui.

Hän oli jo juossut Kietin ohi, kun kuuli tämän huutavan jotain takaansa. Yhä juosten hän käänsi päätään huudon suuntaan, kompastui johonkin, ja lennähti nurin heinikkoon. Heti takana tullut Kiet ei ehtinyt jarruttaa vaan törmäsi häneen rajusti. He pyörivät yhtenä myttynä tasaiselle hiekalle.

Muutaman tuskan ähkäisyn jälkeen pojat alkoivat nauraa kaatumiselleen. Hän hieroi vielä kolhiintunutta polveaan, kun Kiet nousi pystyyn ja potki heinikkoa siinä kohdassa, jossa hän oli ensin kaatunut.

Äkkiä Kiet huudahti hyvin hämmästyneen kuuloisesti. Vaikka poika ei ymmärtänyt sanoja, hän näki mitä Kiet osoitti.

Kiet veti heinikkoon hautautuneen miekan varovasti esiin, kuin löytö olisi ollut haurasta lasia.

Millainen miekka!

Hänkin huomasi pidättävänsä hengitystään.

Poika tajusi Kietin puuskahduksesta kuinka painava miekan täytyi olla. Siltä se näyttikin. Mahtavalta aseelta. Terä kiilteli yössä himmeästi ja hän erotti siihen taotut koristukset ja kaiverrukset.

Hän ojensi kättään koskettaakseen miekkaa, mutta silloin Kiet veti miekkaa itseään vasten, ja poika tajusi, että tämä aikoi pitää sen itsellään. Hän närkästyi, koska hänhän miekkaan oli kompastunut, hän oli sen löytänyt ensin. Kiet näytti ymmärtävän sen myös, sillä hänen ilmeessään oli yhtä aikaa sekä harmistusta että ylpeyttä.

Poika lähti seuraamaan Kietiä, joka käytteli miekkaa kaksin käsin ja huitoi kömpelösti pitkiä heiniä edeltään. Miekka suhahteli raskaasti ilmassa.

Äkkiä Kiet pysähtyi ja kääntyi hänen puoleensa. Kiet katsoi hänen silmiinsä suoraan, vakavana. Ensin Kiet osoitti miekkaa, sitten itseään, sen jälkeen tuli puhetta ja eleitä, joita poika ensin kavahti luullessaan Kietin uhkailevan häntä, ennen kuin hän tajusi tämän puhuvan pelastamisestaan ja isosta linnusta ja kivestä.

Hän haluaa miekan olemattoman urotyönsä takia, poika tajusi ja nyökkäsi alistuneesti. Hän ei osannut oikaista tilannetta.

Kietillä oli vielä asiaa. Hän kiersi käden kaulalleen, työnsi kielensä suustaan ja yökki, teeskenteli kuristuvaa. Sitten Kiet tarttui hämmästyneen pojan käteen ja huitoi kädellä ilmaa, suoristautui ja ojensi miekan hänelle. Kiet sai toistaa esityksensä vielä kahdesti ennen kuin poika tajusi mitä hänelle yritettiin selvittää.

Jos pelastat minut, miekka on sinun.

2. LUKU

TUULENTUOMA

Poika nimeltä Viimakatse haukotteli pitkän talon kynnyksellä ja katseli vaalenevassa aamussa heräävää Tuultensaarta. Ilma enteili jälleen lämmintä päivää. Pienet kahlaajat olivat jo hiekkarannalla ja kilpailivat vesirajassa aaltojen tuomista makupaloista. Kauempana kaarteli valkoisia merilintuja, jotka tekivät nopeita syöksyjä veden alle. Niiden kirkuna kuului pitkän matkan päästä, ja poika hymähti huomatessaan tottuneensa siihenkin ääneen.

Kaukana lännessä väreilivät naapurisaarten siniharmaat siluetit. Pohjoisessa avautui rannaton, autereinen ulappa ja idänpuolella kaareutui pitkä niemi korkeine rantakallioineen.

Harmaantuneessa laiturissa natisi köysissään puolen tusinaa pikku-uiskoa, jotka olivat kalastusta ja naapurisaarissa käymistä varten. Kolme suurta merien ylitykseen tarkoitettua laivaa oli vielä kuivilla, ja Viimakatse haistoi tervan, jolla niiden kyljet oli sudittu. Kotkanpäisiksi veistetyt keulapuut kohosivat korkealle pilvetöntä taivasta kohti. Yhden uiskon masto oli nostettu pystyyn ja siitä roikkuvat köydet läpsyttivät aamutuulessa yksitoikkoisen piiskaavaa ääntä.

Neljäs laiva oli vasta tekeillä ja sen rakennustyömaa näytti samalta kuin Nuolisaaren rantaan toissakesänä ajautuneen valaan luuranko.

Ei tämä maisema tuntunut enää vieraalta. Ei tämä elämä, nämä aamut.

Minun kyläni. Minun ihmiseni. Tuultensaari ja ukkosmiehet.

Viimakatse nojasi olkapäänsä ovenkarmiin ja hypisteli kaulassaan riippuvaa tulusrautaa. Talo, jossa hän oli herännyt, oli Tuultensaaren ainoan kylän suurin asumus. Mahtavan tuvan seinustoilla oli pitkät rivit vuodekomeroita, verhoilla suljettavia leveitä sänkyjä kahdessa kerroksessa, ja keskellä tupaa seisoi pöytien ja penkkirivien suora jono. Koko kylän väki, tällä hetkellä seitsemänkymmentäneljä ihmistä, mahtui asumaan ja ruokailemaan saman katon alla talvikuukausien ajan, mutta se vaati kaikilta hyvää tahtoa.

Ukkosmiehet juhlivat mielellään, ja pitojen aikaan meteli särki korvia, mutta muulloin yritettiin olla häiritsemättä muita. Viheltää ei saanut ja laulaminen oli kielletty auringonlaskun jälkeen. Siitä huolimatta pieniä kahnauksia syntyi silloin tällöin, kun asuttiin ahtaasti.

Suurella joukolla tuvan ilma kävi helposti raskaaksi hengittää, ja iltaisin talon kummatkin päätyovet avattiin selälleen, silloinkin kun ulkona oli pakkasta. Se oli Viimakatseen mielestä päivän paras hetki, kun paljaiden nilkkojen ympärille kietoutui viileää yöilmaa. Hän ei ymmärtänyt miksi suurin osa ihmisistä pakeni vällyjen ja verhojen suojiin. Hän itse seisoi lattialla ja veti vuoteensa peitteet syrjään.

Aamuisin hän kävi pihamaalla paljain jaloin, kelistä huolimatta. Se oli hänen heräämisriittinsä.

– Sinä oletkin sellainen talviverinen, hänen veljensä Kiet aina sanoi hänelle.

Nyt oli alkukesä, ja yöt olivat lämmenneet. Pahin tungos oli hellittänyt. Kyläläiset olivat levittäytyneet sivutaloihin ja ranta-aittoihin joissa ei ollut lämmitystä. Vain muutama perhe, Viimakatseen perhe mukaan lukien, asui pitkässä talossa vuoden ympäri.

Kokonainen ajankierto siihen oli mennyt. Enemmänkin. Tottumiseen, kielen oppimiseen, ja sen uskomiseen, että jokin outo tapahtuma oli paiskannut Viimakatseen vieraitten keskelle, eikä hänen auttanut kuin sopeutua vallitsevaan tilanteeseen. Niin ukkosmiesten heimokin oli tehnyt, kun oli ottanut hänet pienen kummastelun jälkeen kasvatettavakseen. Siitä oli nyt jo kolme kesää.

Meren keskellä asuvat olivat tottuneet siihen, että tuulet viskoivat heidän saarelleen mitä kummallisimpia terveisiä veden yli. Siitä saaren nimikin tuli. Tuultensaari.

Ukkosmiesten asuttamia saaria oli tusinan verran meren tällä kolkalla, mutta muualla rinteet eivät kohonneet niin korkealle kuin täällä. Ja Tuultensaari oli ensimmäinen saari itäiseltä mantereelta tultaessa. Vanhin asuinpaikka. Ukkosmiesten alkukoti.

Yleensä myrskyt huuhtoivat Tuultensaaren rantaan laudan kappaleita ja purjeiden riekaleita hajonneista laivoista. Harvemmin löytyi lastina olleita aarteita, kuten pilaantuneita makkaroita tai ylikäynyttä olutta. Olipa hiekalle ajautunut aikoinaan kirstullinen helmiä, mutta siitä oli niin kauan aikaa, ettei kukaan sen ajan ukkosmiehistä ollut elossa, eikä kylässä ollut enää yhtä ainoaa helmeäkään todisteena. Sen sijaan useampikin soturi oli ollut paikalla, kun tuulenpyörre oli tempaissut mukaansa pitkän talon katolla laiduntaneen lampaan ja kuljettanut sen saaren korkeimmalle kohdalle. Tapahtuneen jälkeen Ilmattareksi ristitty lammas oli kylässä edelleen ja sen villa oli kiharaisempaa kuin muiden.

– Se johtuu ilmalennosta, Kiet oli selittänyt vakavana.

Ukkosmiehet ja heidän rakkaat lampaansa…

Viimakatse hymyili. Ukkosmiehet eivät enää pelottaneet häntä. Hän oli jo tottunut kiivauteen ja karkeaan kieleen, eikä säikkynyt enää jokaista kirousta, joka ilmoille manattiin. Soturit olivat usein kovaäänisiä ja karskeja, mutta vielä useammin lempeitä ja hyväsydämisiä, jopa lepsuja, ainakin syksyisin. Vaaleat jättiläiset olivat hurjasta ulkonäöstään huolimatta aivan tavallisia miehiä, jotka vain kyllästyivät joka talvi hitaaseen elämään purjehduskelvottomien kuiden aikana. Tuultensaaren todellisia hallitsijoita olivat ukkosmiesten vaimot, jotka pitivät villeimmätkin soturit kurissa. Se huvitti poikaa suuresti.

Kesäisin suurin osa saaren miesväestä purjehti kaupantekoon eteläisille merille ja palasi kotiinsa vasta syksyllä.

– Sinne häipyvät etelän porraskyliin elostelemaan ja riehumaan. Mutta parempi että purkavat turhautumisensa siellä eikä täällä kotona. Se on kuule ukkosmiehen luonto sellainen. Ei niistä oikein ole koti-ihmisiksi, eräs vanha emäntä oli sanonut hänelle ja Kietille.

– Ja tuovatpahan korut ja kalliit kankaat vaimoillensa kun on vähän huono omatunto, nainen oli käkättänyt tietäväisesti.

Viimakatse oli viettänyt Tuultensaarella jo kolme ajankiertoa, ja hän oli nähnyt kuinka väsyneinä miehet palasivat reissuiltaan. Ukkosmiehet jaksoivat olla aloillaan keskitalveen, mutta kun aurinko kääntyi kevään puolelle, levottomuus iski miehiin kuin kuume. Riidat puhkesivat ilman syytä ja kieli muuttui karkeaksi kuin villakarsta.

– Joutaisivat jo lähteä, oli kuulunut useammankin vaimon suusta kun lähtöpäivät lähenivät.

– Joutaisimme lähteäkin, Viimakatse sanoi ääneen.

Kymmenen yön jälkeen hän astuisi ensimmäisen kerran isoon uiskoon ja suuntaisi etelän vesille. Yhtenä ukkosmiehenä muiden joukossa.

Vaikka Viimakatse piti Tuultensaarta jo kotinaan, hän kaipasi yhä jotakin, joka odotti hänen unissaan. Jossain hänen mielensä pohjalla värjyi toinen maisema, josta hän sai vain harvoin kiinni. Aamuisin herätessään hän tiesi käyneensä vanhassa kodissaan, kävelleensä entisen elämänsä rannoilla, mutta muistikuvat olivat liian epäselviä, liian kaukana, että hän olisi pystynyt kertomaan näkemästään kylän arpojalle, yksisilmäiselle Artulle, joka näki sokealla silmällään sinne, mihin muut eivät.

– Minä tarvitsisin jotain enemmän kuin tulusraudan pystyäkseni auttamaan sinua. Edes sinun oikean nimesi, Artu oli pahoitellut ja levitellyt käsiään neuvottomana. Hänen hietikolle viskaamansa kalanluut eivät suostuneet paljastamaan mitään pojan tulevasta saati menneestä.

Ainakaan tähän asti.

Viimakatseen käsivarren karvat nousivat pystyyn aamutuulessa.

Nimi.

Nyt hänellä oli se!

Hän muisti nyt millaisessa maisemassa hän oli vaeltanut ennen heräämistään.

Toisenlainen maailma, toisenlainen aamu, jossa kaikui pienen linnun kaihomielinen laulu ja jossa puiden korkeimmilla oksilla yöksi vaipunut tuuli kuiskaili päivää saapuvaksi.

Troi, unen mustatukkainen tyttö oli sanonut.

Troi.

Hänen nimensä.

***

– Troi? Mikä nimi se sellainen on? Ei tarkoita mitään! Ainakaan meidän kielellämme, Diur närkästyi. Hän oli keskeyttänyt säärystimiensä pauloituksen hetkeksi, mutta kumartui nyt uudestaan ja puuskahti. – Troi! Hah!

– Tarkoittavatko muut nimet sitten jotakin? Viimakatse kysyi Kietin isältä, mieheltä, joka oli ottanut hänet kasvatettavakseen.

– Tietysti!

– Mitä Kiet sitten tarkoittaa, poika halusi tietää.

– Kiet. Äh…

– Se on muinainen merihirviö äidin kotikielellä, ovensuussa notkuva Kiet paljasti.

– Kyllä minä sen muistin, Diur huomautti kiusaantuneena ja jatkoi: – Sunna oli silloin sitä mieltä, että pojan piti saada pelottava nimi. Se oli kai hurjinta mitä hän keksi. Turso… Minä kielsin antamasta sitä nimeä ukkosmiesten kielellä. Siksi nimeksi tuli Kiet. Minusta se kuulostaa siedettävältä.

– No mitä Diur sitten tarkoittaa? Viimakatse jatkoi.

Diur sai lahkeensa valmiiksi, suoristi selkänsä ja katsoi suoraan kasvatuspoikaansa. Hänen kasvoilleen hiipi mahtipontinen ilme. – Diur tarkoittaa muinaiskielellämme keihästä, jonka päähän on veistetty eläimen hahmo.

Pojan katse siirtyi keihääseen, joka nojasi seinään oven vieressä. Keihääseen oli veistetty hirventurpa. Diuria kutsuttiinkin Keihäsmieleksi kylän ulkopuolella.

– Saattaapa se tarkoittaa muutakin, Kiet lisäsi arvoituksellisesti.

– Kiet! Perkele! Oletkos virnuilematta siinä, senkin! Diur ärähti.

Viimakatse näki veljensä kiemurtelevan pidätetystä naurusta. Pian Diurkin tyrskähti vaikka yritti peittää huvittuneisuutensa.

– Mitä? Kertokaa minullekin!

Kiet osoitti haaroväliään.

– Poika perkules!

Diur nappasi halon käteensä ja Kiet pakeni pihalle juuri ennen kuin hänen peräänsä heitetty kalikka kolahti ovenkarmiin, niin että säleet sinkoilivat. Samassa sisään astui tyhjää pyykkikoria kantava Sunna, joka potkaisi polttopuun kipakasti kynnykseltä takaisin tupaan. – Mitäs hittoa täällä riehutaan! Diur? hän kysyi tuimasti ja lampsi tupaan.

– Miesten juttuja, Diur vakavoitui saman tien ja vilkaisi hiljentävästi Viimakatseeseen.

Pojan oli vaikea pitää kasvonsa ilmeettöminä ja hän loi silmänsä maahan. Oli pakko purra hampaitaan yhteen, muuten nauru