Uniin piirretty polku

By Helena Waris and Aku Laitinen

Muinaissuomalaisiin maisemiin sijoittuva rakastettu fantasiaseikkailu nyt äänikirjana!

Sisarukset Arni, Troi ja Aile ovat lapsina joutuneet eroon toisistaan. Arni odottaa muita vielä vuosien jälkeen lumisten tuntureiden juurella, yksin, pimeydessä. Troista on tullut ukkosmies, matkaaja, joka väsymättä etsii taivasta, jossa tähdet olisivat taas oikeilla paikoillaan. Ja Aile, noidaksi haukuttu, ulkopuoliseksi katsottu, kohtaa kylän metsässä sielunkumppaninsa, jonka kanssa hän lähtee etsimään oikeaa kotiaan.

Sisarukset eivät muista toisiaan, mutta matkaavat toisiaan kohti, suojanaan vanhat mahdit ja ihmiset, joita he rakastavat.

Helena Waris on kirjoittanut lukuisia fantasiaromaaneja ja lastenkirjoja. Uniin piirretty polku on ensimmäinen osa hänen rakastetussa Pohjankontu-trilogiassaan, jonka kaikille kolmelle osalle on myönnetty Suomen Tolkien -seuran Kuvastaja-palkinto.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Oct 24, 2022
• ISBN: 9788702376944

Book preview

I

Minä istun tässä hiipuvan nuotion äärellä. Pimeys on asettunut jäseniini. Ainainen hämärä käpertää minua kokoon eikä liekkien lämpö enää läpäise jäistä naamiotani.

Olen väsynyt. Ainoat äänet jotka kuulen, ovat sydämeni lyönnit ja hiilloksen sihinä. Välillä säpsähdän, kun jossain lähellä pakkanen pirstoo puun sydämen halki. Minä säikähdän aina sitä. Minä en totu siihen koskaan. Odotan milloin kylmyys nujertaa minut. Millainen ääni minun sydämeni halkeamisesta kiirii pitkin näitä tyhjiä rantoja?

Älkää kysykö minulta mitä on tapahtunut, sillä sitä minä en muista.

Minä olen Arni. Minut on nimetty vartijaksi mutta en ymmärrä mitä minun täytyisi vartioida. Minä olen istunut tällä lumisella rannalla lapsesta asti ja nyt olen jo mies. Mikään muu ei ole muuttunut. Kaamos lepää painavana jääkentän päällä. Kuu kasvaa kerta toisensa jälkeen mustalla taivaalla. Selkäni takana, paljaan koivikon tuolla puolen kohoaa kolme mahtavaa tunturia, hohtaen ikuisessa yössä kirkkaan valkoisina. Niistä huokuva pohjaton raskasmielisyys on minulle melkein liikaa. En katso sinne kovinkaan usein. Minä katson toiseen suuntaan ja näen kuinka järven jäällä kulkee valkeita viimapyörteitä.

En jaksa laskea päiviä, sillä vuodetkin ovat menettäneet merkityksensä. Taivas ei vaalene, aamu ei koita. Olen yksin täällä enkä voi muuta kuin odottaa. Odottaa että unohdan loputkin. Silloin kaikki olisi helpompaa.

Olen jo melkein unohtanut ja toisinaan muistan väärin. Herätessäni uskon heidän olevan yhä täällä. Nousen majassani toivoa täynnä, avatakseni oven auringonpaisteeseen ja laineiden liplatukseen. Melkein kuulen korviini linnunlaulua, jalkapohjissanikin nipistelee kuin kävelisin muurahaisten polulla. Metsästä kantautuu pihkan tuoksu.

Sillä hetkellä, kun en saa työnnetyksi majan ovea auki syvennykseen tuiskuttaneen lumen vuoksi, havahdun. Ovenraosta näen vain talven. On vain tämä loputon talvi. Loputon uinuva yö.

Minä ja uneni.

1. LUKU

KAMOMILLA

Aile asteli hitaasti kostealla polulla. Hänen paljaat varpaansa jättivät pieniä painaumia saviseen maahan, ja sateen jäljiltä märät heinät kastelivat hänen hameenhelmansa painavaksi. Tyttö tunsi nenäänsä tuomenkukkien imelän tuoksun, joka leijui keväisen lehdon yllä, ja hän jatkoi matkaansa yhä eteenpäin vaikka kuuli lehtokurpan kiertävän jo iltalennollaan. Vaaleankeltaista taivasta kohti kohoavien koivujen takana häämötti jotakin.

Hän saapui pienelle metsäniitylle, jossa heikosti seurattava polku hävisi olemattomiin. Aukio ei ollut suuren suuri, polviin ulottuvat haavan nuoret vesat peittäisivät sen muutamassa kesässä. Aile seisoi paikoillaan ja katseli ympärilleen. Hän näki silmänurkastaan vilauksen punaturkkisesta ketusta, joka oli jo hävinnyt, kun tyttö katsoi metsän reunaan.

Aile tarkkaili niityn kasveja. Keltaiset kullerot riiputtivat nuppujaan ja mesiangervoa työntyi isoina tuppaina kulottuneen heinän seasta. Horsman vihreät versot ulottuivat häntä nilkkoihin. Hän kyykistyi tuntemattoman kasvin viereen, hieraisi liuskaisia lehtiä ja nuuhkaisi sitten tunnistaakseen tuoksun. Kasvin haju oli tympeä ja sai Ailen nyrpistämään nenäänsä.

– Älä vain maista sitä! hän kuuli äänen selkänsä takaa. Säpsähtäen Aile kääntyi ja näki ikäisensä pojan seisovan heinikossa, suuri jousenkaari selässään.

– Se on ukonhattu. Myrkyllinen, poika sanoi ja osoitti kasvia.

Aile hieroi kasvin vihertämiä sormiaan hameensa helmaan ja nousi ylös. Hän huomasi olevansa poikaa hiukan pidempi ja se antoi hänelle rohkeutta. – Sinä säikytit minut! Ilmestyit ihan tyhjästä!

– Minä osaan kätkeytyä tarvittaessa. Katselin sinua tuolta metsän reunasta… Sinä olet se Niitonsalon löytölapsi, poika totesi tietävästi

– Mistä sinä minut tunnet?

– Kuka muu sinä voisit olla? Sinuna en kyllä kuljeskelisi ukonhattukimppu kourassa.

Aile katsoi epäluuloisesti nuorukaisen huvittuneita kasvoja. Pojan kauranväriset hiukset valuivat takkuisina hänen hartioilleen ja oudon väriset silmät pälyilivät kulmien alta ovelasti. Pojan yllä oli ylisuuri pellavapaita, joka ulottui melkein polviin asti ja vyötärölle sidotussa nyörissä roikkui kunnioitusta herättävän kokoinen puukko tuohisessa tupessa. Paljaat jalat olivat naarmuiset ja likaiset.

– No kuka sinä itse olet? tyttö kysyi.

– Minua sanotaan Vaskinuoleksi, poika sanoi ja nosti jousen selästään. – Minä olen Nuottavuorelta.

– Niinkö? Viekö tämä polku sinne?

– Sinnekin, mutta ei tämä suorin tie ole. Tämä vie Suuren rautajärven rantaan, Ukonvuorelle. Oletko eksynyt?

– En. Tulin suoraan polkua pitkin. Osaan varmasti takaisinkin.

– Kohta on hämärää, poika huomautti ja katsoi puiden latvojen taakse. – Myöhäinen hetki kerätä kukkia.

Aile ei antanut huomautuksen hermostuttaa itseään, vaan tuijotti yhä nuorukaisen pihkanvärisiin silmiin, joiden katse harhaili niityn reunoilla, ja palasi sitten tytön kasvoihin.

– Sinuahan sanotaan Kamomillaksi, poika sanoi ja astui askeleen tyttöä kohti. Aile näki oman kuvajaisensa pojan silmistä.

– Niin. Mataramuori yritti vaalentaa sillä hiuksiani kun olin pieni, Aile naurahti levottomasti ja kietoi pikimustan suortuvan sormiensa ympäri.

– No ei näköjään onnistunut, Vaskinuoli hymähti ja asteli verkkaisesti tytön ohi ukonhattujen yli.

Aile rentoutui ja hengitti syvään. Tytön sieraimiin tulvahti järven kostea tuoksu ja hän huomasi pojan paidan kastuneen selästä, märkien hiustenlatvojen kohdalta. Poika kumartui myrkkykasvin puoleen, tempaisi sen juurineen irti maasta ja viskasi heinikkoon. – Nämä olisi parasta unohtaa.

– Mataramuorille minä olisin vienyt tunnistettavaksi, tyttö selitti pojan selälle.

– Minä tunnistin ne sinulle. Usko minua, kukaan ei kanniskele ukonhattuja huvikseen. Sillä on pahat mielessä joka niin tekee. Ainakin Nuottavuorella sinut olisi jo piiskattu pelkästä aikomuksesta. Pienemmästäkin syystä…

Jokin pojan varoittavassa äänensävyssä sai vilunväreet kulkemaan pitkin Ailen selkää.

– Minun täytyy varmaan mennä, hän sanoi häkeltyneenä. – En edes aikonut tulla näin kauaksi.

Hän oli jo kääntymässä polun suuntaan, kun vielä kohotti katseensa poikaan.

– Olenko minä nähnyt sinut ennen? Aile kysyi äkkiä ja katsoi tarkasti pojan terästyviä kasvoja. Minä olen nähnyt nuo silmät aiemmin. – Minä… Oletko käynyt Niitonsalossa?

– Olen, tosin siitä on vuosia, poika nyökkäsi myöntävästi ja jokin hänen olemuksessaan valpastui, kun hän suuntasi keltaisen katseensa suoraan tytön tummansinisiin silmiin. Hetken he tuijottivat toisiaan ääneti.

Lehtokurppa lensi jo toistamiseen niityn yli ja havahdutti Ailen ajatuksistaan.

– Minä menen nyt.

– Sinun pitää tulla ensi kerralla aikaisemmin, niin näytän sinulle rannan, Vaskinuoli sanoi ystävällisellä äänellä. – Ja jos minä en ole täällä, seuraat vain polkua. Se jatkuu ihan selkeänä tuon suuren lehmuksen alta.

Aile katsoi pojan osoittamaan suuntaan ja nyökkäsi. – Selvä. Kiitos.

Tyttö heilautti kättään pojalle hyvästiksi ja maahan katsellen juoksi niityn reunaan, löytääkseen takaisin polulle jota pitkin hän oli tullut aukiolle. Kun hän vilkaisi olkansa yli koivikon laidassa, Vaskinuoli seisoi yhä paikoillaan ja katsoi hänen peräänsä.

Aile juoksi taakseen katsomatta lujaa vauhtia metsän halki kotikylään asti. Hän kiipesi harmaantuneen veräjän yli ketterästi. Iltausva oli alkanut kietoa salmen suulla uinuvaa maalaiskylää kosteaan harsoonsa ja talojen pehmeät silhuetit nousivat kuin varjot vihreästä maasta. Hengästyneenä hän hidasti vauhtinsa kävelyksi nähdessään Mataramuorin kumaran hahmon odottavan aitan kynnyksellä.

Muori päästi syvän huokauksen Ailen ilmestyttyä koivikon keskeltä pellon reunaan.

– Aile, missä sinä olet ollut! Pelästyin että jäät yöksi metsään, hän torui.

Tyttö hoiperteli iltakasteisen nurmen poikki muorin syliin ja halasi villantuoksuista äitiään.

– Missä asti sinä kävit? Mataramuori tahtoi tietää. Hän rutisti tytön hentoa vartta ja siveli tytön kiiltävänmustia hiuksia, jotka olivat purkautuneet tiukalta palmikolta.

– Minä kävin salmen tuolla puolen… aukiolla jossa kasvaa ukonhattuja, Aile sanoi innostuneesti hengityksensä tasaannuttua.

– Shh, hiljempaa, muori kiiruhti vaimentamaan tytön äänen. – Mennäänpäs sisälle! Hän veti tytön hämärään aittaan ja sulki oven heidän perässään.

– Siellä asti? muori supatti. – Miten sinä ne ukonhatut tunnistit?

– Siellä oli poika naapurikylästä. Hän se tunsi ne ja kielsi minua keräämästä, Aile sanoi haukotellen.

– Se oli viisaasti tehty. Vai Nuottavuoren poikia? Aika pitkässä matkassahan sekin oli jos te siellä kohtasitte. Oliko kunnolla? muori kysyi huoletonta teeskennellen, samalla kun veti kapeasta sängystä peitteitä syrjään. – Sanoiko nimeään?

– Vaskinuoli se taisi olla.

Mataramuori hätkähti ja huovan kulma kirposi hänen kädestään.

– Semmoinen keskenkasvuinen takkutukka, Aile jatkoi venytellen ja antoi mekkonsa valua nilkkoihin. – Tiesi minusta.

– Kaikkihan sinusta tietävät, kultaseni, muori ryhdistäytyi ja tarttui uudelleen peittoon. – Ja minä tiedän Vaskinuolen. Hän on sepän poika. Tunsin hänen äitinsä oikein hyvin. Hän asui täällä Niitonsalossa ennen kuin meni naimisiin nuottavuorelaisen kanssa. Kuoli lapsivuoteeseen, naisparka…

– Se oli outoa. Poika näytti jotenkin tutulta! Aile naurahti ja pujottautui ohueen yömekkoonsa.

– Vai niin, muori vilkaisi tyttöä syrjäsilmällä, tarttui rivakalla otteella tämän hiuksiin ja veti luukamman suortuvien läpi. – Vai että tutulta…

– Niin, ne silmät. Ei sellaisia unohda, Aile mietti.

– Onhan pojalla täällä sukulaisia. Samaa näköä…

– Huomenna tarkistankin kaikkien niitonsalolaisten silmät.

– Entä jos kellään ei löydy samanlaisia? mataramuori kysyi ja tukisti tyttöä hellästi salaperäinen hymy huulillaan.

– Sitten minä olen nähnyt hänet aiemmin. Tai olen nähnyt sellaiset silmät ennen tänne tuloani, tyttö päätteli ja katsoi muoriin olkansa yli.

Mataramuori suuteli tytön ohimoita ja ohjasi hänet vuoteeseen. – Voihan se olla niinkin. Mutta nyt. Käy jo nukkumaan. Kohta on aamu. Käväisen vielä pihanperällä.

Mataramuori astui pihalle, nojautui räystästä kannattelevaan tolppaan ja painoi harmaan päänsä sileäksi kulunutta puupintaa vasten. Suljetuin silmin hän kuunteli metsästä kantautuvia yölaulajien ääniä.

Hänen laiha kurttuinen kätensä hakeutui vasemman kainalon alle, teki pienen tunnustelevan eleen pellavapaidan läpi ja vetäytyi inhosta väristen nopeasti pois. Hän avasi silmänsä, karisti alkaneen puistatuksen luisuilta hartioiltaan ja ryhdistäytyi. Kirkkain, kimaltavin silmin hän tähysi hämärtyneelle niitylle eikä hämmästynyt huomatessaan ketun punaruskean turkin vilahtavan harmaanvalkoisen usvan seassa. Muori hymyili tietäväisesti ja hänen ajatuksensa olivat levolliset sumun hiipiessä hänen paljaitten jalkojensa ympärille, ajaen hänetkin aitan vällyihin.

***

Aile haukotteli Mataramuorin letittäessä hänen mustia hiuksiaan. Palmikko oli niin tiukka että Aile tunsi silmiensä venyvän ohimoita kohti, mutta hän tiesi valituksen turhaksi. Niinpä hän istui silmät ummessa paikoillaan. Kunhan hän pääsisi metsään, hän kiskoisi hiuksiaan kiinni pitävän nuoran auki

– No niin. Nyt minä mittaan, muori sanoi tyytyväisenä ja veti valmiin palmikon Ailen pään yli. Niskassa nipisteli ja letin latva hipaisi kulmakarvoja.

– Ei riitä. Kun olisi edes nenänpäähän.

– Voi! Minä haluan markkinoille! Eikö sitä voisi venyttää edes vähän, Aile pyysi ja tunsi silmäkulmiensa kostuvan. Hän ei tiennyt johtuiko se liian tiukasta letistä vai silkasta harmista.

– Kulta Kamomilla, sinun on odotettava vielä vuosi, Mataramuori sanoi peräänantamattomasti ja päästi tytön palmikon tippumaan selkään.

– Sinä olet leikannut minun tukkaani nukkuessani!

– Älä höpsi. Avaa ovi äläkä murehdi. Kyllä sinä vielä ehdit. Muori nosti nurkasta villalankakopan syliinsä. – Tokko jaksaisitkaan sinne asti…

– Sinä itse sanoit että kävin jo puolimatkassa silloin keväällä, ukonhattuniityllä…

– Shh, Aile! Etkö sinä ymmärrä? Älä puhu siitä kasvista ääneen. Avaa nyt se ovi.

Aile oli noussut uhmakkaasti oven eteen ja tuijotti syyttävästi äitiinsä.

– Avaa ovi, Aile.

– Enkä. Minä olen jo tarpeeksi vanha. Tuo lettijuttu on ihan tyhmä. Minä leikkaan koko lettini pois jos se ei kelpaa, tytön silmät salamoivat.

– Jos olet mielestäsi jo neito, sinun täytyy heittää hyvästit metsäretkillesi. Kuten tiedät, nuoret neidot eivät juokse yksin öitä myöten kaiken maailman ketunpoluilla. Se on sitten loppu. Mieti kumpi on sinulle tärkeämpää. Yhdet vaivaiset markkinat koko kesän vapautta vastaan. Onko se sen väärti? Ja nyt pois oven edestä. Jos rupeat neidoksi, lähdet samantien värjäämään näitä. Lapsilla on leikkinsä mutta neidolla töitä!

Aile piteli hämillään ovea auki ja Mataramuori loi häneen ohimennessään säälinsekaisen katseen.

– Kultaseni, mikä kiire sinulla on?

***

Aile istui laiturilla ja uitti jalkojaan viileässä vedessä. Keskikesän aurinko paistoi korkealta ja heitti kahden vierekkäin istuvan tytön lyhyet varjot aaltoilevaan järvenpintaan.

– Sinun täytyy painaa kaikki mieleesi, ja kun minä sitten kysyn, nyökkäät tai pudistat päätäsi, niin että melkein itse kertoisit millaista siellä oli, Aile sanoi rinnallaan kyykkivälle tytölle, joka huuhteli lankavyyhtejä laiturin päässä.

– Lupaatko?

Tyttö hymyili Ailelle ja nyökkäsi. Liili oli Niitonsalon kaunein tyttö punaisine poskineen ja sinisine silmineen, mutta mykkä. Ainoa ääni jonka hän sai suustaan, oli omituinen kurkkulaulu. Samassa sudenkorento, jollaisen uskottiin vieneen hänen äänensä kehdon yli lentäessään, viuhahti heidän välistään. Aile yritti huitaista otusta mutta ei osunut. Liili katsoi korennon perään kirkkaassa auringonpaisteessa silmiään siristellen ja alkoi hymistä.

Aile nousi laiturilta ja käveli katokseen, jossa Mataramuori hämmenteli höyryävää pataa.

– Varopas tyttö ettet saa savuja silmillesi! Muori laittoi padalle kannen ja alkoi lajitella pöydälle leviteltyjä kasveja. Hänen kätensä poimivat vikkelästi kanervat ja suopursut omiin kekoihinsa. – No, mitäs mietit? Vieläkö ne markkinat vaivaavat?

– Liili lupasi kertoa minulle kaiken, tyttö totesi mietteliäänä.

– No sittenhän sinä et jää mistään paitsi, muori hyvitteli. – Käy kipaisemassa minulle tyhjä säkki lampolan nurkalta. Nämä täytyy saada erilleen, muori haroi varpukasoja pöydän eri laidoille.

Aile pinkaisi juoksuun rantaniityn poikki. Hän nautti tuulenviristä kasvoillaan. Hän sieppasi harvaan kudotun säkin eläinsuojan seinustalta ja pysähtyi rapsuttelemaan liekaan sidottua nuorta pässiä, joka oitis ryhtyi hieromaan sarventynkiään tytön muhkuraisiin polviin.

– Senkin tyhmä poika, Aile närkästyi ja siirtyi eläimen ulottuvilta. – Juuri tuon takia sinä joudut seisomaan siinä sidottuna. Kun et voi mitään tuolle uhoamiselle. Jos edes hetkeksi unohtaisit villin luontosi.

Pässi urahti haastavasti. Samassa sudenkorento viuhahti vaimeasti päristen Ailen ohi ja sai houkuteltua hänet peräänsä.

– Nyt minä sinut nappaan! Anna Liilin ääni takaisin!

Aile laahusti nuhraantunut säkki kainalossaan lankarantaan. Sudenkorento oli juoksuttanut häntä kylän toiselle laidalle ja kadonnut sitten salmen yli, ilkkuen tytölle, joka ei voinut sitä seurata. Aile arveli Mataramuorin odottavan jo tuskastuneena ja hidasti askeleitaan lähestyessään värjäyskatosta. Harvan lautaseinän raoista pilkotti muorin selkä ja vanhuksen moittiva ääni näytti kohdistuvan Liiliin, joka seisoi vettävaluvat villat käsivarsillaan Mataramuorin rinnalla.

Aile oli jo valmiina astumaan esiin puolustaakseen puhumatonta ystäväänsä, kun jokin noiden kahden värjärin asennossa sai hänet painumaan seinän viereen.

– Hän rakastaa vaelluksiaan liiaksi pystyäkseen luopumaan niistä. Tiedän että syy on minun. Olen ollut liian lepsu, Mataramuori huokasi. – Minä vain olen halunnut antaa hänen mennä. Hän ei ole kuin me muut, joille riittää pihapiiri ja kotimetsä. Hän etsii jotakin, ja olen varma, ettei hän löydä sitä täältä. Ja jotenkinhan hänen on levottomuutensa purettava. Enhän minä voi häntä liekaan laittaa!

Ailen rinnassa jysähti. Hän nielaisi muistaessaan lampolan nurkalle sidotun pässin. Hän painautui syvemmälle heinikkoon ja pidätti hengitystään. Tämä oli häpeällistä salakuuntelua eikä Mataramuori säästelisi pajunvitsaa, jos tietäisi, mutta Aile ei voinut itselleen mitään.

– Tosin hän on kyllä ollut tänä kesänä mahdottomampi kuin ennen. Voitko kuvitella, että hän karkasi tässä taannoin melkein Ukonvuorelle asti?

Sanaton tyttö katsoi paljonpuhuvasti muoriin, jonka kädet olivat pysähtyneet ohuen kanervanvarvun ympärille.

– Kertoiko hän niistä pojansilmistä sinullekin?

Vaalea tyttö nyökkäsi.

– Niin, Vaskinuoli… No oli miten oli, ajattelepas Liili, Aile on ollut meillä jo kymmenen kesää. Vaikea kuvitella, että siitä on jo kymmenen kesää.

Aile rypisti kulmiaan.

Naiset katoksessa olivat hiljaa. Mataramuori huokasi raskaasti ja uppoutui hämmentämään pataa sankan savun tuprahtaessa hänen ympärilleen. Liili kurottui ripustamaan keltasävyisiä lankavyyhtejä katoksen orsiin kuivumaan. Hetken kuluttua vaimea kurkkulaulu kantautui Ailen korviin.

Aile jätti säkin heinikkoon ja hiipi rantakatokselta poispäin. Kun hän pääsi salmen ylittävälle kivisillalle, hän juoksi metsään niin lujaa kuin jaloista lähti.

Aile otti tukea sammaloituneesta kivestä väistäessään polulle kaatunutta puunrunkoa. Ylhäältä puiden latvoista kantautui vain tuulensuhinaa hänen jatkaessaan matkaa muhkuraisella polulla. Männynjuurakot luikersivat neulasten peittämän painanteen poikki ja Aile varoi astumasta muurahaisten poluille. Kallionhalkeamassa versoi vaaleanvihreitä saniaisia ja tummanharmaata sammalta. Hetken päästä puiden lomasta pilkotti kimalteleva, syvänsininen vesi. Tyttö henkäisi ihastuneena.

Metsässä oli hiljaista. Suuren rautajärven ranta oli autio. Aile laski kanervakorin rapautuneelle rantalohkareelle ja pysähtyi kuuntelemaan ja katselemaan ympärilleen. Hän tähyili taakseen rinteeseen. Ukonhattuniitylle johtavalla polulla ei näkynyt ketään eikä vuorelta kuulunut ääntäkään. Hän oli aivan yksin ja vesi lepäsi hänen edessään kesynä ja kutsuvana.

Aile punoi tossujensa nyörit kiireesti auki. Hän kahlasi rantaveteen ja tunnusteli sileää hiekkaa varpaittensa alla. Vesi pyörteili hänen valkoisten pohkeittensa ympärillä ja vaivaiset laineet yrittivät kastella hänen pellavamekkonsa helmat, jotka hän oli kahminut syliinsä. Hymyillen hän vetäytyi takaisin kuivalle maalle, riisui vaatteensa nopeasti ja palasi veteen. Hän hengitti syvään tuntiessaan pehmeän tuulen hyväilevän paljasta ihoaan. Askel askeleelta vesi syveni ulottuen ensin polviin, reisiin. Hän siveli kämmenillään järven elävää pintaa ja antoi veden johdattaa häntä yhä kauemmas rannasta. Laineet peittivät hänen valkoisen vatsansa, ja vihdoin Aile seisoi paikoillaan aaltojen kastellessa hänen olkapäänsä ja pienet rintansa. Hän punoi palmikkonsa auki ja katseli kuinka hänen mustat hiuksensa levisivät veteen hänen ympärilleen kuin ukkospilvi. Hän seisoi hievahtamatta pitkän aikaa. Lopulta hän veti syvään henkeä ja vajosi hitaasti veden alle.

Vuoren rinteellä Vaskinuoli säikähti. Hän nousi istumaan nähdäkseen paremmin jyrkänteeltä alas. Sininen vesi oli nielaissut tytön kokonaan pinnan alle ja nyt hän näkyi enää epäselvänä hahmona pohjaa vasten. Poika tunsi sydämensä lyöntien kiihtyvän. Tyttöhän hukkuisi hänen silmiensä edessä! Hän oli liian kaukana auttaakseen.

Samassa tytön vartalo muuttui näkyvämmäksi ja Vaskinuoli näki hänen nousevan pintaan käsillä meloen. Helpottuneena poika painautui takaisin kyynärpäittensä varaan piilopaikkaansa ja katseli kuinka tyttö liukui sulavasti vedenpinnalla. Selvästikin tyttö osasi uida!

Naurunpyrskähdykset kuuluivat jyrkänteelle asti, kun Aile roiskutti vettä käsillään korkealle ilmaan. Vaskinuoli katseli näkyä lumoutuneena.

Aile nousi järvestä vastahakoisesti. Hän asteli vaatemyttynsä luo ja istuutui hameensa päälle. Hän veti polvensa leukansa alle ja sormeili varpaitaan, huvittavan lyhyitä ukkovarpaitaan, jotka hävisivät pituudessa vieressä oleville, luisevan hoikille akkavarpaille. Vesi valui paljasta selkää pitkin hitaasti kutittaen, ja auringonpaiste nosti hennot ihokarvat pystyyn hänen valkeissa kyynärvarsissaan.

Ilta alkoi hämärtyä kun Aile vihdoin lähti rannalta. Hän puki viivytellen ja veti sormiaan kosteitten hiusten läpi. Hän kulki polkua pitkin aivan Vaskinuolen piilopaikan vierestä, varvikkoon viskatun jousen ohi.

Tytön kosteista hiuksista kantautui järven tuoksu pojan sieraimiin. Poika odotti kunnes tytön pehmeät askeleet polulla kaikkosivat ja nousi vasta sitten epämukavasta kolostaan ja venytteli puutuneita jäseniään.

– Kamomilla, meidän on tullut aika puhua, Mataramuori aloitti väsyneesti ja kohottautui pieluksiltaan istualleen.

Aile säpsähti. Hän oli hetkeä aiemmin livahtanut aitan ovesta sisään ja hiippaillut vuoteeseensa uskoen muorin olevan jo sikeässä unessa. Hän veti vaistomaisesti huopaa ylemmäksi ja puristi silmiään tiukasti kiinni.

– Aile, minä tiedän että olet hereillä. Aitan lattia narahti yhden askeleen verran, sitten tyttö tunsi olkipatjansa painuvan kokoon toiselta reunaltaan. Vanhuksen kädet tarttuivat lempeän päättäväisesti peiton reunaan ja vetivät huovan syrjään. Mataramuorin pimeässä kiiltävät silmät kohtasivat Ailen tummien silmien kirkkaan katseen.

– Tyttö kulta sinun hiuksesi ovat ihan märät! Muori huudahti silittäessään tytön päätä. – Missä sinä olet käynyt?

– Suurella rautajärvellä, tyttö myönsi häpeissään.

– Siellä asti? Minkä ihmeen takia? Eikö tämä meidän kotijärvemme riitä sinun uitavaksesi? Mataramuori kysyi vaikka jokin hänen sisällään tiesi jo vastauksen. Vastauksen jota tyttö itse ei vielä ehkä tiennyt.

– Siellä on niin rauhallista… Jokin vetää minua sinne.

– Itseksesikö sinä siellä kävit? Muori kysyi kulmat kurtussa ja suuntasi pistävän katseen tytön soikeisiin kasvoihin.

– Itsekseni tietysti!

– Varmastiko? Tiedäthän, että jos sinä huitelet pitkin metsiä naapurikylän sepän pojan kanssa, siitä tulee vaikeuksia, niin sinulle kuin minullekin. Olen aikani katsellut läpi sormieni näitä retkiäsi, sydän pamppaillen valvonut öitä myöten, kun olen kuulostellut salaisia askeleitasi poluilla, olen ymmärtänyt, olen sietänyt… mutta tiedäthän, että alat olla siinä iässä, että kohta en voi tällaista enää sallia.

– Siinä iässä! Tytön ääni oli närkästynyt. – Minuahan pidetään ihan lapsena! Onko se minun vikani jos hiukset kasvavat hitaasti? En pääse vielä edes markkinoille, enhän minä ole vielä mitenkään siinä iässä!

– Ne markkinatko tässä ovat kaiken avain? Lopetatko sinä yöjuoksusi, jos otan sinut markkinoille?

Aile painoi punastuneet kasvonsa tyynyyn.

– Ymmärrätkö sinä että olen huolissani. Jos minä en nyt pyydä sinua asettumaan aloillesi, joku toinen sen tekee. Sinun vapauttasi katsotaan jo nyt pahalla silmällä. Kyläläiset puhuvat. Se on kerta kaikkiaan ennenkuulumatonta että tyttölapsi kirmaa kaiket kesät pitkin metsiä… Etkö sinä ihan varmasti ole tavannut sitä poikaa?

– En! Ailen katse nousi syvän sinisenä.

– Kamomilla, tiedätkö… minä olen aivan voimaton sinun kanssasi. Sydäntäni raastaa kieltää sinua ja siksi en niin tee. Näen että sinun on pakko kuljeksia itseksesi. Se on sinun luontosi enkä minä sille mitään mahda mutta… minä pyydän, minä rukoilen että voisit edes yrittää sopeutua kylän muitten nuorten tyttöjen tavoin tulevaan naisenelämääsi. Neitoikäsi on jo ovella ja minun täytyy saada sinut hyviin naimisiin ennen kuin kuolen, sillä jos sinä et ole miehelässä minun aikani tullessa, sinä joudut kievariin töihin ja se on viimeinen paikka missä soisin sinun koskaan työskentelevän. Tiedä, että siinä talossa piian tehtäviin kuuluu tarjota muutakin kuin olutta. Siellä päiväsi ovat pitkät ja yöt vielä pitemmät…

Tytön kauhistunut ilme havahdutti Mataramuorin, joka tajusi puhuneensa ohi suunsa. Hänen hartiansa lysähtivät kokoon ja hänen kätensä hivuttautui hipaisemaan vasemman kainalon alla tuntuvaa kohoumaa.

– Olen pahoillani Aile mutta niin se on. Minä alan hiipua ja sinun tulevaisuutesi huolettaa minua kovin.

Seuraava aamu vaaleni lämpimänä ja kirkkaana. Aile heräsi jäsenet kankeina. Edellisillan keskustelun paino tuntui kylmänä kivenä hänen rinnassaan. Hän tunsi vanhentuneensa monta ajankiertoa yhdessä yössä ja uskoi palmikkonsakin ylettyvän nyt ainakin leukaan asti, mutta kun hän mittasi, letin häntä pystyi yhä vain hädin tuskin hipaisemaan nenänselkää hänen silmiensä välissä. Hän huokaisi pettymyksestä.

Mataramuorin öinen ennustus painoi hänen mieltään niin raskaasti, ettei hän halunnut edes metsään. Ilo oli kuollut hänen silmistään. Hitaasti, kori kainalossaan hän seurasi Mataramuoria rantatöyräällä mutkittelevaa polkua pitkin koivikkoon, jossa puitten täysikasvuiset lehdet olivat suurimmillaan. Edellisviikolla oli vietetty keskikesän juhlaa ja joen rannassa poltetun rovion kohdalla levisi mustaksi hiiltynyt kehä, jonka hienoksi jauhautunut hiillos tuntui yön jäljiltä kostealta.

Aile seisahtui ja kaivoi varpaansa mustaan maahan. Noki tahrasi hänen jalkansa nilkkoja myöten. Se tuntui hänestä jotenkin lohduttavalta. Mitään ajattelematta hän kumartui ja kouhaisi käteensä hiilipölyä. Aamukaste sitoi sen mustaksi maaliksi. Etusormellaan hän veti leveän nokisen viivan poskipäihin, kummankin silmänsä alle. Hänen olonsa kohentui heti. Hän suoristi selkänsä, tähyili koivikon reunaan ja tavoitti puun alla seisovan Mataramuorin katseen.

Mataramuori kaatui märkään heinikkoon. Pajukori lensi hänen kädestään ja vastakerätyt koivunlehdet valuivat polulle. Aile juoksi vikkelästi niityn poikki hameenhelmojaan kannatellen. Sydämenlyönnit kaikuivat ukkosen lailla hänen korvissaan, kun hän kyykistyi maassa huohottavan vanhuksen ylle.

Muori puristi nyrkkejään rintaansa vasten ja oli kasvoiltaan harmaa. Hänen hailakat silmänsä porautuivat Ailen nokisiin kasvoihin. Muorin sinisten huulien välistä purkautui äänettömiä sanoja. Aile nousi seisomaan ja huusi hätääntyneesti kauempana rannassa hääriville miehille. – Harto, Asko, tulkaa auttamaan! Mataramuori kompastui!

Miehet jättivät askareensa ja harppoivat kiireesti mesiangervojen yli muorin luo. Tämä makasi liikkumatta, silmien pyytäessä apua.

– Ei tainnut muori kompastua. Tuo on kohtaus, Kamomilla, hae Satatieto, nopeasti! Ja sano että ottaa rohtopussinsa mukaan! Me kannamme hänet latoon. Harto tarttui velttoon muoriin ja nosti tämän kainaloista ilmaan. Asko tarttui jalkoihin ja he kantoivat vanhuksen niityn laidalla nököttävään katokseen.

Aile juoksi tukka liehuen pellon poikki ja huusi parantajaa ääni pelosta väristen. Mies tuli saunan nurkalle kysyvä ilme kasvoillaan ja säpsähti nähdessään tytön noetut posket.

– Nopeasti! Aile sopersi. – Mataramuori on saanut kohtauksen!

Ladon eteen oli kertynyt monta kyläläistä, jotka tekivät tietä kun Aile ja Satatieto juoksivat hengästyneenä niityn yli. Satatieto otti muorin harmaat kasvot käsiinsä ja katsoi vanhuksen sumuisiin silmiin.

– Kamomilla, mies sanoi käskevästi. – Ota pussistani nyytti, joka on sidottu sinisellä langalla. Parantaja tuijotti yhä hellittämättä vanhuksen velttoja poskia kun Aile ojensi hänelle vapisevin sormin kevyen nyssäkän. Satatieto otti nyytistä vihreää jauhetta jota kaatoi hyppysellisen vesikuppiin. Hän pakotti mataramuorin juomaan ja vaikka juomaa valuikin rinnuksille, jotain meni myös kurkusta alas.

– Nyt odotamme iltaan.

– Eikö muuta? Aile kysyi typertyneenä ja katsoi Satatiedon ilmeettömiin kasvoihin.

– Jos on tullut aika, niin emme voi muuta. Mataramuori on minuakin vanhempi, Satatieto sanoi ja silitti hellästi vanhan naisen kurttuista kädenselkää.

– Pitäisikö meidän siirtää hänet mökkiinsä? Harto kysyi ladon ovenpieleen nojaten.

– Ei vielä, hänen on hyvä maata tuossa heinillä. Jäätkö sinä hänen luokseen, Kamomilla? Parantaja kysyi ja katsoi mustia viiruja tytön kalpeilla kasvoilla.

– Tietysti, tyttö vastasi hiljaa ja siirtyi istumaan muorin viereen.

– Hyvä. Katson että vaimoni tuo sinulle ja muorille syötävää. Katsotaan sitten illalla… Nyt muut matkoihinne siitä. Täällä tarvitaan hiljaisuutta. Se tapahtuu mikä tapahtuu.

Aile jäi hämärään latoon muorin kanssa kahdestaan. Seinäriukujen välistä paistoi aurinko, joka juovitti heinäsuovat raidallisiksi. Katonrajassa olevasta luukusta pääskyset kulkivat kurkihirren päälle muurattuun pesään, josta poikasten piiskutus kuului vaimeasti. Tyttö tarttui kasvatusäitinsä käteen. Vanhus näytti nyt nukkuvan, ja huovan alla kapeat hartiat kohoilivat tasaiseen tahtiin.

– Äiti? Tyttö kuiskasi arasti ja puristi kylmää kättä.

Ulkona oli jo ilta ja niityn yllä pienet hyttysparvet kisailivat nuoren koivikon takaa pilkottavissa viimeisissä auringonsäteissä, kun Satatieto astui latoon. Aile kohottautui parantajan viereen ja tämä tarttui muorin ohueen ranteeseen ja katseli muorin nukkuvia kasvoja. Muori näytti levolliselta, hämärässäkin hänen kasvoillaan näkyi väriä.

– Hän taitaa selvitä, Satatieto kuiskasi lopulta ja laski käden takaisin huovan päälle.

Aile oli pidättänyt hengitystään kauan ja huokaisi nyt helpottuneena.

– Mutta ei hän elä ikuisesti, mies jatkoi ja katsoi tyttöön joka sipaisi kämmensyrjällään nukkuvan poskea.

– Tiedän, Aile myönsi alistuneesti. Puhuimme siitä eilisiltana ja tiedän mitä tapahtuu jos…

– Oletteko te puhuneet mitä tapahtuu jos…

Tytön nyökkäys oli vaisu.

– Kamomilla, Aile… teitkö sinä tämän? Satatiedon ääni oli raskas.

– Mitä! Tämän?

– Kyläläiset puhuvat, että sinä teit jotain… maalasit kasvoihisi surumerkit ja näin kävi. Onhan se melkoinen yhteensattuma.

Aile vei kätensä poskilleen ja hankasi. Hän ei ollut muistanut maalauksiaan koko päivänä. – Surumerkit? Tytön ääni värisi eikä hän uskaltanut katsoa miestä, jonka leveät hartiat jännittyivät ohuen paidan alla, kuin valmistautuen hyökkäykseen.

– Yleensä hyviin tapoihin kuuluu odottaa jonkun kuolemaa ennen kuin nokeaa itsensä… Vanhan kansan tapoja. Mutta menee manaamisen puolelle tehdä se etukäteen. Eikö lie Mataramuorikin sen sinulle kertonut.

– En minä mitään ole manannut! Enkä minä mitään surumerkkejä tehnyt!

– No miksi sinä sitten teit noin?

– En tiedä! Se vaan tuntui oikealta… Minä olin muistamaisillani jotakin tärkeää.

– Tarkoitatko sitä mistä olet kotoisin?

– Niin kai, Aile nyökkäsi nolona.

– En tiennyt, että muistat siitä mitään, Satatieto sanoi synkeänä.

– En muistakaan. En mitään muuta kuin noen, Aile sanoi ikivanhasti. Tai ehkä se on pelkkä väri, pikemminkin pelkkä tunne, musta ajatus, mutta lohdullinen sellainen.

– Tuollainen ei totisesti lupaa hyvää, varsinkin jos sillä on jotain tekemistä kotipaikkasi kanssa. Sinun täytyy tietää, että tämän jälkeen kyläläisiä on entistä vaikeampi vakuuttaa tavallisuudestasi. Minä en haluaisi uskoa sinusta pahaa mutta sanon sen, että huonot ennusmerkit sinulla on tulevaisuuttasi ajatellen. Sinulla on vain Mataramuori, ja kun häntä ei ole, kukaan ei puolusta sinua. Noitapuheet eivät kauaa odota tämänpäiväisen jälkeen. En tiedä mikä kohtalonoikku sinut keskellemme heitti, tuntuu kuin vanhoilla mahdeilla olisi ollut sormensa pelissä. Kaikessa ystävällisyydessä sanon nyt sinulle, että sinun täytyy olla todella varovainen toimissasi. Kaikki tarkkailevat sinua.

Aile jähmettyi kuullessaan varoituksen sanat, jotka vyöryivät hänen ylleen jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä. Hän tiesi tuskallisen selvästi merkityksen Satatiedon sanojen takana. Hän oli alusta asti ollut muukalainen ja sellaisena hän pysyisi ikuisesti. Mataramuori oli ollut hänen kilpensä kymmenen ajankiertoa ja se suoja olisi mennyttä heti, kun muori horjahtaisi lopullisesti.

Harto ja Satatieto kantoivat muorin omaan aittaansa ja parantajan vaimo Himmi tarjoutui valvomaan muorin vierellä aamuun asti, mutta Aile vakuutti sen olevan turhaa. Hän söi leivänkannikan ja antoi valoisan, viileän yön tulla hetkeksi sisään avonaisesta ovesta. Sitten hän kipusi muorin viereen kapealle lavitsalle ja kietoi kätensä suojelevasti tämän rinnalle, joka kohoili rauhallisesti huovan alla.

Tyttö tunsi että jokin asia oli alkanut,