Usko, toivo ja kuolema

By Kirsti Ellilä

Marja ja Markus Saarelma ovat nuori aviopari, joka on kokenut raskaan menetyksen. Kun Markus päättää selvittää asioita menneisyydestään, Saarelmat muuttavat Markuksen kotiseudulle Satakuntaan. Jo paikkakunnan nimi tuntuu kuitenkin olevan Marjalle kuin enne: paikan nimi on Pensee.Marja yrittää tehdä parhaansa, jotta viihtyisi uudessa asuinpaikassa – helppoa se ei kuitenkaan ole. Paikkakunnalla vaikuttaneen uskonlahkon lonkerot tuntuvat ulottuvan jokaiseen taloon, ja tunnelma on muutenkin karmiva. Myös Markus vaikuttaa salailevan Marjalta jotakin – mutta miksi ihmeessä Markus niin tekisi?"Usko, toivo ja kuolema" on Kirsti Ellilän hyytävä romaani vuodelta 1998.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 9, 2020
• ISBN: 9788726535587

Book preview

www.egmont.com

1

Hän piileksii herukkapensaiden takana ja odottaa. Marjat ovat tummanpunaisia ja läpikuultavia. Ne varisevat maahan kun oksaa hipaisee.

Ovi aukeaa ja tyttö tulee ulos. Seisoo rappusilla totutellen viileään yöilmaan. Mies seisoo tytön takana, tummanpunainen aamutakki levällään.

Näkee heti, millaista peliä siellä on pidetty. Mies on tyytyväinen, pitelee tyttöä raukeasti hamuillen. Tunnustelee rinnat ja vatsan. Nuuhkii ja puristelee.

Tyttö katsoo tihkusateesta kosteiden kuusenlatvojen taakse, sen silmien läpi virtaavat tuntemattomat unet, ne joista mies ei piittaa. Ei hän vienyt tyttöä asuntoonsa kuullakseen, mitä tämä ajattelee elämästä, millaisia unelmia kantaa mukanaan, vaan pitääkseen ahdistuksen loitolla, kertoakseen itselleen sellaisen valheen, johon vielä pystyy uskomaan.

Tyttö ottaa kamman ja vetää sen hiustensa läpi. Ne iskevät kipinää. Kauniit hiukset. Suorat ja vahvat kuin hevosen harja.

Hän kuvittelee, miten hän makaisi sängyllä alasti. Tyttö istuisi hänen päällään. Se olisi keskittynyt ja suloinen. Se taivuttaisi hentoa niskaansa, kaulajänteiden terävät harjanteet työntyisivät esiin silkinpehmeän ihon alta. Näinkö? Tästäkö sinä pidät? se kysyisi.

Ja hän antaisi sen jatkaa.

Mies sulkee oven. Tyttö lähtee kävelemään, on ajatuksissaan. Mikä mieltäsi painaa lintunen? Etkö äsken saanut sitä, mitä menit hakemaan? Jättikö hän sinut puolitiehen, se roisto? Ajatteliko vain itseään?

Valitsisit seurasi tarkemmin.

Hän seuraa tyttöä. Jää odottamaan lyhtypylvään taakse kun tyttö pysähtyy grillikioskille joka on jo sulkemassa oviaan.

Tyttö ostaa karamelleja. Osoittelee sormellaan muovilaatikoita joissa on kirkkaanvärisiä karamelleja. Väsynyt myyjä kauhoo keltaiseen paperipussiin makeisia ja tyttö odottaa keskittyneenä kuin lapsi. Kääntyy sitten grillin kulmalta vasemmalle ja kävelee puiston reunaa kirkon ohi ja siitä suoraan alas joen rantaan.

Miksi sinä sinne menet? Etkö osaa varoa? Noissa hylätyissä pihoissa joku voi väijyä ja siellä jos huudat vain joki kuulee, mutta sekään ei välitä. Sillä on kiire pois täältä ja sitä minä en yhtään ihmettele.

Hän oikaisee ryteikön läpi, äänettömästi, hän on taitava tässä. Hän vainuaa kuin nälkäinen susi. Hän tietää, missä riistaa on, ja hänellä on malttia olla äänetön ja sitkeä. Peloton. Hän jaksaa tainnuttaa säikkynä paukkuvan sydämensä, sanoa: odota.

Hän antaa varjojen imeytyä kiinni itseensä. Hän muuttuu varjoksi. Hän on pelkkää hämärää. Läpikotaisin äänetöntä pimeää. Kukaan ei huomaa. Hän odottaa.

Hengästyneenä. Kiven takana. Tyttö on tulossa, se tietämätön. Se joka ei osaa varoa.

Hän kuulee jo, miten sen jalkapohjat hiertävät polun kosteaa hiekkaa. Hän ajattelee sen varpaita, vaaleanpunaisia, pehmeitä, se on läpikotaisin pehmeä ja suloinen, hän tietää.

Sinun sietäisi varoa. Täällä, näillä hämärillä kulmilla mitä tahansa saattaa tapahtua ja vain joki on sinun todistajasi. Se on kylmä ja tahmea, välinpitämätön todistaja. Savinen ja sitkeä niin kuin ihmiset näillä main. Menee ohi eikä ole huomaavinaan.

Hiekka rahisee nyt aivan lähellä. Hän nuuhkii ilmaa ja värisee. Tytön tuoksu tuntuu jo. Lämmin aalto tulee kohti ja hautaa hänet alleen. Suloinen unohdus ja kasvoja vasten joen mutapohjan ihana silkki.

Voi sinua, kun et ymmärrä paeta.

2

Juhlat olivat täydessä vauhdissa, jos niin saattoi kuvata tilaisuutta missä ihmiset istuivat tiukasti tuoleillaan ja seurasivat ohjelmaa silmää räpäyttämättä. Miesten puvut kiristivät olkapäistä, eivätkä naiset olleet tottuneet leninkiensä kiiltäviin kankaisiin.

- Ystävyyttä yli Suomenlahden! Sylvi puuskahti. - Sanonko minä mistä siinä ystävyydessä on kysymys, sanonko?

Paikalla olivat projektin osapuolet sekä Penseestä että virolaisesta ystävyyskaupungista. Juhlaa varten Penseen seurakuntakeskus oli siivottu perusteellisesti. Marja painoi selkänsä pesuaineilta tuoksuvaa seinää vasten ja tunsi, miten sen viileys hitaasti syöpyi vaatteiden läpi ihoon.

- Ei kannata ottaa todesta jokaista huhua joka korviin kantautuu, hän sanoi.

- Jaa mutta tämä ei olekaan mikään huhu, Sylvi sanoi. - Minä kuulin siitä Ensiolta. Samaa peliä siellä on pidetty alusta alkaen. Mutta nyt kun projektista tehdään oikein virallinen, niin sehän on sama kuin antaisi luvan. Entä sitten kun mafian autot ajavat kylänraittia edestakaisin ja kirkkoherra saa maksaa suojelurahaa, että voi pitää saarnan sunnuntaina. Mutta Mäkynen on vaan innoissaan kun on mukana kaupunkia ja elinkeinoelämää ja hänen naamansa komeilee paikallislehden jokaisessa numerossa. Kai hän pian saa nimityksen rovastiksi.

Salista kantautuivat Satakuntalaisten laulun ensimmäiset tahdit. Ihmiset lauloivat ponnekkaasti, helpottuneina, valmiina lähtemään kotiin.

Aulassa oli hetken ruuhkaa ja sen jälkeen seurakuntakeskuksen hiljaisuus tuntui syvältä.

- Olet kultainen kun jäät minua auttamaan, vaikka sinulla olisi omiakin murheita, Sylvi sanoi.- Jaksatko sinä nyt varmasti?

Marja keräsi likaiset astiat kärryihin, pyyhki keksinmurut pöydiltä ja järjesteli virsikirjat paikoilleen. Hän meni keittiöön ja latoi astiat tiskikoneeseen.

Kylmiön ovet olivat puhtaaksi hangatut ja ne hehkuivat tumman oransseina loppukesän laskevassa valossa. Amppeleihin asetettujen saniaisten oksat liikahtelivat ilmavirrassa.

- Jos ei ole muuta niin minä lähden kotiin, hän huikkasi tiskikoneen kohinan yli. Juhlasalista kuului kirskunaa. Sylvi siellä siirteli pöytiä, vaikka lääkäri oli käskenyt hänen varoa välilevyjään.

Marja vaihtoi pukuhuoneessa mustat avokkaat valkoisiin lenkkitossuihin ja veti anorakin päänsä yli. Iltahämärä syveni nopeasti ja hän hätkähti omien askeltensa yksinäistä kaikua kiirehtiessään ulko-ovea kohti.

Talosta näki, ettei Markus ollut vielä tullut kotiin. Ikkunoiden katse oli eloton.

Marja kulki hämärissä huoneissa ja kosketteli tuoleilla lojuvia vaatteita. Kylpyhuoneen kosteaan sekamelskaan kukaan ei ollut aamun jälkeen kajonnut. Geelit, shampoot ja muotovaahdot lojuivat ammeen pohjalla sikin sokin kuin lapsen kylpylelut.

Hän tuijotti niitä hetken, kiipesi sitten yläkertaan, avasi oven tyhjään huoneeseen.

Hän istui lattialle ja kietoi käsivarret polvien ympäri, keinutti itseään. Kaikki hyvin Marja. Ei hätää. Markus tulee kohta.

Hän nousi ylös ja meni ikkunaan, kun pihalta viimeinkin kuului ääniä. Hän näki, miten pimeyden keskelle syttyi valo joka pyyhkäisi näkyviin autotallin ja sen edessä kasvavat vanhat pihlajat.

Kuivat ruohot raapivat sääriä kun Marja kiirehti pihan poikki. Pimeyteen oli piiloutunut miljoona heinäsirkkaa. Siellä ne kyyhöttivät heinikossa, silmät selällään, tuntosarvet tomua nuuskien. Sumu liikkui pelloilla matalina, levottomina kiehkuroina.

Autotallin pariovet olivat auki. Markus seisoi lampun alla ja tarkasteli negatiiveja.

- Sinä tulet myöhään, Marja sanoi.

Markus käänsi päätään. Paljaan hehkulampun valo toi esiin otsan ja poskipäät ja nenän, mutta jätti silmät pimeään. Ne olivat kuin kaksi lommoa kalpeassa syysomenassa.

- Yritin soittaa, Markus sanoi,- mutta sinä et ollut kotona. Minä tulen kohta.

Vihreä maihinnousutakki roikkui Markuksen olkapäillä kuin vaatepuussa. Sen suuri irrotettava huppu oli kerran retkellä kerätty täyteen sieniä.

Marja muisti hyvin sen retken. He olivat lähteneet metsään koska Markus oli halunnut valokuvata naa vaisia kuusia, joita kuulemma kasvoi erään suolammen reunamilla.

Tyhmää kyllä he eivät olleet ottaneet mukaansa karttaa eivätkä kompassia. He kulkivat peurojen tallaamia polkuja kunnes eksyivät. Sitten rupesi satamaan pehmeää, äänetöntä tihkua. Sienten lakit alkoivat kiiltää ja niiden värit kirkastuivat.

Lopulta he päätyivät vanhalle ladolle, jonka seinillä riippui hapertuneita valjaita ja kuolaimia ja köysinippuja. He istuivat seinänvierellä odotellen sateen loppumista.

He olivat tavanneet toisensa Prahassa vain muutama viikko aikaisemmin. Marja oli huomannut hotellin aulassa nuoren miehen, joka oli katsonut häntä kysyvästi. Marjasta oli tuntunut kuin mies olisi ollut eksyksissä ja hän rakastui riipaisevasti, kyselemättä.

Kun he nukkuivat ensimmäistä kertaa yhdessä Marja heräsi aamuyöstä ja huomasi olevansa helpottunut: Olin pelännyt, etten koskaan löytäisi sinua, mutta siinähän sinä olet.

He järjestivät niin, että saivat paluumatkalla lentokoneesta vierekkäiset paikat. He pitivät toisiaan kädestä koko matkan. Seuraavana päivänä Marja muutti Markuksen yksiöön.

Elettiin kuukausi ja Marja epäili odottavansa lasta.

Viikkoa myöhemmin epäilys muuttui varmuudeksi. He tiesivät elävänsä yhdessä kunnes kuolema erottaisi. Tai ainakin he ajattelivat niin silloin.

Kun sade vaimeni he jatkoivat matkaa. Naavaiset kuuset jäivät löytämättä, mutta sammaloitunut rinne oli täynnä suppilovahveroita, ja he poimivat ne Markuksen huppuun. Sitten löytyi nurmettunut kärrytie, he seurasivat sitä ja päätyivät maantielle kilometrien päähän autosta.

Oli jo pimeää, kun he viimein olivat kotona. He lepäsivät vuoteessa syleillen toisiaan ja nukahtivat lohdullisen tietoisena siitä, että aamun koittaessa ensimmäiseksi näkisivät toistensa kasvot.

- Näyttäisit joskus minulle valokuvia.

- Näissä on vain rakennuksia, Markus sanoi. - Ei mitään erikoista.

Hän sujautti negatiivit takaisin kuoreen, avasi kirjoituspöydän ylälaatikon ja työnsi kuvat sinne. Sitten hän lukitsi laatikon, sulloi pöydällä lojuneet paperit taskuunsa ja sammutti valot.

Marja hapuili ulos ja hänestä tuntui kuin kaikki puutarhan heinäsirkat olisivat siirtyneet sirittämään hänen päänsä sisälle.

Hetken hän oli täysin sokko, sitten silmät tottuivat taas hämärään ja hän alkoi erottaa hahmoja. Omenapuut, pensaat, tontin reunaa virtaavan joen, jonka hengityksen hidas, keinuva tahti tuuditti häntä unettomina öinä.

Marja ajatteli ruutanoita. Joen savinen, paksu tuoksu sai hänet aina ajattelemaan ruutanoita. Ja äänettömästi lipuvia veneitä. Harvakseltaan lausuttuja sanoja, jotka kantautuivat vettä pitkin rantaan, kun miehet lyhtyjen valossa kävivät kokemassa nahkiaismertojaan.

Hän ei tiennyt tapahtuiko niin oikeasti vai oliko hän nähnyt unta.

Markus otti Marjaa kädestä. Puristi.

- Siitä lähtien kun muutimme Penseeseen olen alkanut ajatella Samuelia, hän sanoi.

3

Kello läheni puolta yötä, oli pakko lähteä kotiin.

Kirkkoherra Olavi Mäkynen otti tummansinisen popliinitakkinsa, sovitti hatun puoliksi kaljuuntuneeseen päähänsä ja meni ulos.

Ihmeellistä miten rauhallinen ja selkeä ilta. Kuten aina tähtien pilkuttama taivas lohdutti häntä. Tällaisena hetkenä hän vielä jaksoi uskoa, että kaiken takana oli suuri, lempeä järki. Ettei kohtalo sullonut ihmisiä myllyynsä summamutikassa, vaan jotta kuona jauhautuisi pois ja jäljelle jäisi puhdas, valkea ydin.

Olavi avasi ulko-oven. Television ääni kantautui eteiseen. Hän seisoi hetken naulakon vieressä ennen kuin siirtyi olohuoneen puolelle.

- Kotona ollaan, hän sanoi.

Annikki ei nostanut katsetta käsityöstään. Hän oli joitakin vuosia sitten kiinnostunut virkkaamisesta ja nykyään heidän asuntonsa oli täynnä pitsiliinoja.

Olavi otti sohvapöydältä aikakauslehden ja hypisteli sitä.

- Olisitpa ollut tänään mukana juhlassa, hän sanoi hiukan vaivaantuneena, sillä Annikin hiljaisuudessa oli tavanomaista enemmän vihamielisyyttä. - Petra soitti kuulemma kauniisti.

- Sattuipas hassusti. Petra kertoi, ettet sinä ollut edes kuuntelemassa. Hän etsi sinua ennen juhlan alkua, mutta sinä olit kerta kaikkiaan kadonnut.

Annikki puhui tyynesti, matalalla äänellä, mutta Olavi vaistosi syytöksen. Hän puolustautui vaimeasti.

- Kaupunginjohtaja sanoi, että tytöllä on lahjoja.

- Petra itse kertoi, että esitys meni pilalle koska flyygeliä ei ollut viritetty. Haluatko iltapalaa?

- Ei kiitos. Olen väsynyt. Menen nukkumaan.

Virkkuukoukku teki äkäisen sukelluksen ketjusilmukkaan.

- Kuten haluat.

Olavi asteli raput toiseen kerrokseen ja empi hetken Petran oven kohdalla. Sitten hän koputti ja kurkisti sisään.

Petra istui kirjoituspöytänsä ääressä ja tuhersi jotain paperille. Kirjettä kenties, tytöllä oli monta kirjeenvaihtoystävää. Hänen olkapäänsä olivat lysyssä. Pitkät suorat hiukset valuivat kasvojen molemmin puolin.

Olavi värähti. Tietenkin sitä omaa lastaan rakasti, mutta Petra oli yrmeä ja näytti aina nuhruiselta. Tytöllä oli ongelmia ihonsa kanssa, mikä ei tietenkään ollut hänen oma vikansa ja kuului ikään.

- Kiitos tämäniltaisesta, Olavi sanoi ja meni lähemmäksi. - Sen paremmin tämä projekti ei olisi voinut lähteä käyntiin. Sinä soitit hienosti.

Olavi ei itse asiassa ymmärtänyt musiikista paljoa mutta oli hyvä, että lapsella oli jokin harrastus. Tyttö harjoitteli ahkerasti ja kävi viulutunneilla. Ainakin se piti hänet poissa kaduilta ja kyseenalaisista harrastuksista.

- Ja vitut, Petra sanoi. - Sinä et ollut edes kuuntelemassa.

- Käväisin viraston puolella, kulta. Olisin kyllä halunnut kuulla sinun soittavan, mutta tuli äkillinen virka-asia. Ihmiset kertoivat minulle, että sinä soitit kauniisti.

- Jos et kerran ollut salissa, sinä et tiedä mitään.

Olavi tuijotti tytön torjuvaa olemusta. Pyöreitä, umpimielisiä kasvoja. Pieniä valkoripsisiä silmiä. Mitä niiden takana liikkui? Hän saattoi vain arvailla ja arvailut lisäsivät hänen levottomuuttaan.

Hän yritti koskettaa tytön hiuksia, mutta Petra väisti hänen kättään.

- Minulle ihan totta kerrottiin, että se oli hieno esitys.

- Se joka niin sanoi ei tajua musiikista mitään.

- Etköhän sinä nyt ole liian ankara itsellesi?

- Ja paskat minä itselleni ankara olen vaan sille vittupäälle joka jätti flyygelin virittämättä.

- Olen sataprosenttisen varma, ettei kukaan huomannut mitään.

- Ja vitut. Sitä paitsi tuo viulu on romu. En pysty kehittymään ellen saa parempaa viulua. Veera sanoi, että joku hänen oppilaansa myisi halvalla käytetyn Paesoldin.

- Et kiroilisi niin paljon.

- Ei vittu ole kirosana, vaan naisen elin, ellet tosiaankaan satu sitä tietämään.

- No, minä tulin vain kertoakseni sinulle, että sinun esityksestäsi oli pidetty. Olen oikein ylpeä sinusta.

- Jos se on totta, sinä hankit minulle paremman viulun.

- Huomenna on koulupäivä. Eiköhän sinun olisi nyt viisainta mennä nukkumaan.

- Ja vitut.

Olavi painoi oven kiinni ja meni makuuhuoneeseen, mutta ei sytyttänyt valoja. Hän riisuutui hitaasti ja asetteli takin ja housut vaatepuulle. Hän antoi sormiensa liukua karheaa kangasta pitkin ennen kuin