Aurinkoratsastus

By Eeva Tikka

Niko ei ole aivan tavallinen poika – hän on kehitysvammainen. Niko ei pysty itse ymmärtämään, minkälaiseen tunteiden kaaokseen hänen perheensä on ajautunut. Toisin kuin perheen muut lapset, Niko ei voi ikinä itsenäistyä. Äiti takertuu Nikoon, joka on kasvamassa pojasta miehen kokoiseksi. Isä puolestaan haluaisi sulkea Nikon laitokseen. Sisko ei tiedä mitä ajatella. Kuinka pitkään hän jaksaa joskus aggressiiviseksikin yltyvää veljeään, kaikesta rakkaudesta huolimatta?Aurinkoratsastus on koskettava romaani, joka sai Valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1987.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 29, 2021
• ISBN: 9788728099575

Book preview

I

Hän katsoo kättään: Niko. Minä.

Hiljaa hän sanoo nimensä, ja huone kuuntelee. Silmätön nalle hyllyssä kuuntelee. Valo huoneessa kuuntelee. Huone ei ole se entinen, hänen huoneessaan nukkuu nyt pikkuveli. Mutta nalle on tuotu tänne; kyllä hän muistaa miksi se on silmätön.

Kyllä hän muistaa kaiken! Ja muistaminen on sokaiseva välähdys yhdestä järven kokoisesta silmästä.

Hän alkaa pukeutua, se käy nyt paremmin kuin ennen vaikka hitaasti vieläkin, käsi panee vastaan ja hänellä on kiire. Kun hänellä on vaatteet, hän seisoo keskellä lattiaa ja muistaa yhä, ja hän lähtee huoneesta ja käsittää vasta eteisessä että toiset nukkuvat.

Äiti, isä, Kristiina ja Timo. Mutta nyt on aamu. Hän avaa suunsa karjaistakseen: aamu! ne säikähtäisivät ja juoksisivat huoneistaan. Hän liikahtaa potkaistakseen äidin ja isän makuuhuoneen ovea: oven sälöjen yli ne hyppäisivät hänen luokseen, hänen puolelleen. Hän ojentaa kättään avatakseen Kristiinan huoneen oven, sen hän tekisi hiljaa eikä herättäisi Kristiinaa, katsoisi vain.

Nukkuu. Tukka. Poski. Hengitys. Niistä ei saa ottaa kiinni. Anna olla.

Myös portailta näkyy aamu mutta ei ihmisiä. Hän näkee linnun: se kiskoo matoa puutarhassa marjapensaan luona ja vilkuilee sivuttain häneen. Se pelkää mutta haluaa madon. Yhtään lintua hän ei ole tappanut.

Lintu syö madon ja lentää pois. Sitten hirnuu kaukana hevonen, ja taas hän muistaa: Kristiina, hevonen, se päivä. Ratsastus, lentäminen; se päivä. Iholla, ja sisällä, siellä. Hän tapailee kasvojaan, ruumistaan, päätään: se on siellä nyt. Se on juuri tullut, tässä, hänessä.

Hän menee pihalta tielle. Valo sinkoutuu hänen eteensä, pilvet taittuvat puiden taakse. Sinihameisen tytön talo on tässä, sen kohdalla tekee mieli juosta, nopeasti ohi sen päivän joka oli paha; hän juoksee siitä pois ja kohti sitä toista ja tulee metsikköön, siellä ovat puut lähekkäin ja valo pujahtelee tiellä ja leikkii puiden rungoilla kuin orava. Mutta lehtiä ei puissa vielä ole ja niiden yläpuolella sininen leviää ja laajenee loputtomasti. Ei tarvitse juosta.

Ei tarvitse, häntä odotetaan. Hevosen hirnahdus kuuluu nyt lähempää, metsä loppuu, hän tulee pellolle ja talo näkyy jo.

Hän lähestyy hevosta välillä pysähdellen: se on se sama. Ilo houkuttaa lähemmäksi mutta pelko nousee pyörteenä jalkoihin: jos muistaa kaiken, ei voi mennä. Jos muistaa kaiken mitä on. Hän katsoo hevosta: se on valkoinen ja sen pinnalla pieniä pyöreitä kuplia kuin maidossa joka on juuri kaadettu lasiin. Sen pää on korkealla. Se näkee hänet.

Yhtaikaa he näkevät toisensa ja hän kulkee kohti hevosen silmiä ja ne ottavat hänet vastaan, tuntevat. Unohda, ne sanovat, se muu mikä on. Niko, ne sanovat. Sinä olet Niko.

Otello, hän sanoo. Sinä olet Otello. Sinun pitäisi olla musta, Kristiina sanoi.

Kristiina ei tiedä!

Se on valkoinen, se on hänen. Kaikki hänessä on nyt niin kuin pitääkin ja hän avaa veräjän ja nousee hevosen selkään aidalta.

Se päivä on tullut takaisin ja on tämä päivä ja hän ratsastaa siihen että eläisi ja unohtaa suljetut ovet joiden takana toiset nukkuvat. Hän itse on valveilla ja ilma ottaa hänet voimakkaana syliinsä, maan värit tulevat vastaan, sininen laskeutuu ylhäältä hänen luokseen ja nostaa lähemmäksi aurinkoa.

Yhä nopeammin hevonen vie häntä, tie jää taakse aurinkomattona, varjojen sivallukset käyvät kasvoihin. Nopeammin, ylemmäksi — vavahdukset hänessä eivät ole pelkoa vaan iloa. Tie vajoaa, päästää irti, puut väistyvät, taivas on vapaa. Hän painautuu lähemmäksi hevosen selkää ja kaulaa mutta ilo suoristaa hänet ja sanoo: muista! sinä et pelkää! ja nostaa hänet korkealle satulassa ja hevonen hirnahtaa ilmassa, ja sitten tulee pilvi.

Ja sitten maa on lähellä. Aivan lähellä: hän on maassa.

Se kastelee hänet märäksi, hänen kätensä puristaa kuollutta heinää. Hän liikahtaa, häneen koskee. Taivas näkyy kummallisena: se on kuin eksynyt järvi joka etsii paikkaansa. Se tulee hänen päälleen: hän on järven paikka ja se päästää hänet irti itseensä.

— Satuloin valmiiksi, vanha isäntä sanoi. — Kun heräsin ennen viittä. Ajattelin että onpa sulle valmiina kun tulet, kun oli puhe että heti aamusella. Vaan mistä sen tiesi että poika. Kun hevonen tuli yksinään, säikähin että sinulle on jotain sattunut.

Lähdin etsimään tielle jota tavallisesti ratsastin. Ajoin polkupyörällä, satoi. Ajoin, ja se mitä etsin tuntui etääntyvän uneen. Todellisuutta oli vain minä, sateessa, pyörällä. Ja välähdyksenä näin hevosen ratsastajineen katoavan edelläni puiden taakse. En nähnyt kuka ratsasti, vain katoamisen näin.

Ei se ollut Niko. Hevonenhan tuli takaisin.

Tien seuraavassa mutkassa näin heidät uudelleen, nyt hetkeä pitempään ennen katoamista: hevonen oli valkoinen, mies sen selässä nuori, suorana istuva.

Ei Niko! Niko oli toisenlainen.

Kun metsä loppui ja tulin peltoaukean reunaan, odotin näkeväni ratsastajan taas, olihan tietä nyt pitkälti näkyvissä. Mutta tie oli tyhjä. Ennen seuraavaa metsänlaitaa löysin sen vierestä Nikon; olin melkein hänen kohdallaan ennen kuin huomasin hänet, sillä siinä kohtaa oli maassa pieni painanne ja paksulti niittämätöntä kulottunutta heinää, ja aivan kylmänä kumarruin hänen puoleensa ottamaan selvää elikö hän. Ja näin taas äskeisen ratsastajan ja hänen hevosensa, ja mies istui ratsun selässä pelkäämättä ja suorana, ja se oli Niko, veljeni.

Muistin vihani ja rakkauteni, molemmat. Ne kasvoivat toistensa läpi. Ne tarvitsivat toisiaan. Mikä olisi toisin minussa, kuka olisin, ellei häntä olisi koskaan ollut?

Ei häntä, ei koskaan. Ajatus puristi mahdottomuudellaan. Sillä Nikohan oli ollut aina. Hän syntyi minun jälkeeni, mutta tuntui kuin hän olisi ollut ennen minua. Aikaa ennen häntä minulla ei ollut tai se oli minulta suljettu.

Minun muistoni alkavat hänestä.

Muistoilla on terävät kynnet; ne terottavat kynsiään aikaa vasten. Ne raapaisevat, ja aika puhkeaa ja sinä näet itsesi siinä reiässä etkä tunne itseäsi: tuo en ole minä, sinä sanot. Mutta reikä ei mene umpeen ja sinä tuijotat itseäsi kunnes tunnet.

— Sinä olet kamalan lihava, sanoin äidille syyttävästi. — Sinä olet ruma! Mitä varten sinä syöt niin paljon?

— No, hän sanoi. — Älähän nyt. Kyllä minä tästä kohta laihdun.

Hän neuloi pitkillä puikoilla jotain vaaleaa ja pehmeää. Puikot heiluivat ilmassa kuin jättiläishämähäkin jalat, ne välähtelivät uhkaavasti ja estivät menemästä äidin lähelle.

— Varo ettet saa silmääsi, hän sanoi.

— Kenelle se tulee? Kenelle sinä teet?

— No tälle pikkuiselle, hän vastasi ja kosketti vatsaansa.

— Sekö siellä onkin? Minä luulin että se on täynnä ruokaa.

— Voi sinä hupsu! Olenhan minä kertonut.

— En minä muista.

Katsoin häntä epäluuloisesti, hän ojensi kättään ja kosketti päätäni.

— Onhan me puhuttu vauvasta. Ja siitä että sinäkin olet ollut äidin mahassa.

— En minä muista, sanoin itsepintaisesti.

— No muistatko nyt?

— En minä tiedä. Tuleeko siitä ihminen?

— Tulee tietysti. Se on ihminen jo nyt. Kohta se tulee pois.

Näin ihmisen hyppäävän äidin mahasta ja seisovan keskellä lattiaa, eikä se suostunut näyttämään vauvalta vaan nauroi minulle ja äidille jonka oli tullessaan halkaissut.

— Menetkö sinä halki kun se tulee? kysyin kauhuissani.

— En mene, se tulee semmoista valmista käytävää pitkin. Samaa mitä sinäkin silloin kun synnyit.

— En minä muista.

— Eihän sinun toki tarvitsekaan. Ei sitä kukaan itse muista.

Olin hiljaa, teki mieli väittää vastaan, teki mieli muistaa. Ajattelin käytävää, pimeää siellä ainakin oli kuin vuoren sisässä. Ajattelin itseäni käytävässä kulkemassa, ja jostain tuli sinne valoa ja minun kanssani oli eläimiä, ne asuivat luolassa ja kulkivat käytävää pitkin, ja silloin ajattelin että kaikki oli satua, ihmisten syntyminenkin.

— Voisitko sinä synnyttää eläimen, kysyin.

— En minä voisi. Ihmiset synnyttävät ihmisiä ja eläimet eläimiä.

— Mitä sinä sanoisit jos syntyisi eläin? Tykkäisitkö sinä siitäkin?

Äiti ei vastannut vaan neuloi, puikot sähisivät.

— Semmoinen pieni eläin, nätti? yritin vielä.

— Kuule, hän sanoi. — Ei tämä ole satu. Panehan kätesi tähän näin. Tuohon, tuonnemmaksi, paina vähäsen. Siinä taitaa olla sen pää. Tunnetko, se liikkuu.

Tunsin liikahduksen ja sävähdin. Se oli siellä, se oli totta. Se liikkui siellä vielä upoksissa, kummallisesti ja uhkaavasti olemattomasta kasvaneena. Se puski päällään tajuntani hataraa pohjaa, työntyi kysymättä läpi sen minkä ymmärsin.

Olinhan minä vauvoja nähnyt. Mutta tämä oli toista. Tämä tahtoi jotakin ja oli tulossa ottamaan sen, ja minä painoin pääni vasten äidin vatsaa, suljin silmäni ja huusin käytävän suulta pimeään:

Älä tule! Pysy siellä!

Se vaikeni liikkumattomaksi eikä vastannut. Se oli päättänyt tulla. Ja se oli ihminen, ja kokonaan totta.

En nähnyt miten se tapahtui. Äiti oli silloin poissa, sairaalassa. Hän meni sinne jo paljon ennen kuin vauva tuli ja se oli vuoden pimeintä aikaa, kaupassa paloivat valot keskellä päivää ja vesi valui pitkin ikkunoita ja tavarajunat kolisivat ohi usvassa mustina ja märkinä. Ylikäytävän edessä paloi junan kulkiessa punainen silmä ja se näkyi olohuoneen ikkunaan; kun se syttyi, silloin tiesi että juna kohta tulisi ja voi ruveta odottamaan ääntä, ja se alkoi kuulua niin heikkona ettei sitä uskonut ja vahvistui vähitellen ja muuttui pehmeästä huminasta nopeaksi, kirskuvaksi ja kolisevaksi, ja se oli liikkeessä ja kiskoi mukaansa, pitkin tummana kiiltävää rataa pimeään. Jos piti silmiä kiinni, lähti koko ruumis ääneen mukaan ja antoi viedä niin että huimasi, ja sitten avasin silmäni suoraan ylikäytävän punaiseen silmään joka paloi minulle ja piteli kiinni kun vaunujen musta liike ja ääni vei pimeään.

Tuli myös valaistuja junia ja niissä ihmisiä, ne junat humahtivat ohi kolisematta ja ihmettelin miltä ihmisistä tuntui olla niissä.

Yhtenä iltana isä tuli huoneeseen, sytytti valon ja sanoi:

— Mitäs sinä täällä pimeässä. Minä lähden nyt sinne sairaalaan, siellä on nyt lopulta tainnut ruveta jotain tapahtumaan. Olet sitten kiltisti täällä mummin kanssa, isä sanoi ja lähti.

— Minkä takia pitää syntyä? kysyin mummilta iltakaakaota juodessa. — Eikö voi olla olemassa muuten?

— Eihän tuota näy voivan. Kaikki me ollaan synnytty.

— Minä olisin ennemmin tullut vaikka lentämällä suoraan omaan sänkyyn. En minä olisi tahtonut tulla äidin läpi. Siinä tulee vertakin. Minusta on paha tulla sillä tavalla.

— No, pääasia että tullaan. Eikä se veri ole niin kamalaa. Kuka sinulle semmoista kertoi?

— Marjukka. Se sanoi että siihen voi vaikka kuolla.

— Ennen kuoltiin kyllä, mutta ei enää nykyään. Elä sinä semmoisista huolehdi. Kyllä äiti sieltä tulee ja sen kanssa pieni veli tai sisko.

Minä en huoli niitä, sanoin ja odotin että hän suuttuisi. Mutta hän katsoi minua tavallisen näköisenä ja sanoi:

— Et halua veljeä etkä siskoa? Niin, eihän sinulta ole kysytty. Eikä niiltä veljiltä ja siskoilta. Ihmisiä tulee ja menee, ei keneltäkään kysytä. Minulla oli viisi nuorempaa, hoidin niitä, joskus tykkäsin niistä ja joskus toivoin ettei niitä olisi. Parempi oli silloin kun pystyi tykkäämään. Ja ehkä on hyväkin ettei meiltä kysytä. Mitä siitäkin sitten tulisi. Niin että annetaan sen nyt tulla.

Mutta sen pää on veressä kun se tulee, se on äidin verta, ja se avaa silmänsä ja katsoo veren läpi ja sen silmäkin on punainen, kuin ylikäytävän silmä. Se läpättää minussa, pumppaa verta kuin sydän: mitä tapahtuu?

Kun heräsin aamulla, isä oli tullut. Hän näytti väsyneeltä eikä ollut iloinen. En uskaltanut kysyä häneltä mitään mutta hän sanoi:

— Sinulla on nyt pieni veli. Mutta sen pitää jäädä vielä joksikin aikaa sairaalaan.

— Onko se sairas?

— Se ei osaa vielä oikein kunnolla hengittää. Se ei ollutkaan ihan valmis kun se tuli.

— Kuoleeko se? kysyin ja sydämeni melkein pysähtyi.

— Toivotaan että ei. Ei se kuole, isä sanoi päättävästi ja katsoi ohitseni, ja tiesin ettei hän anna sen kuolla.

Äiti tuli ja hänen vatsansa oli iso vieläkin, mutta pehmeämpi eikä enää niin korkea. Painoin kasvoni arastellen sitä vasten, minun teki mieli itkeä. Äidin haju oli vieras mutta hänen kätensä tutut, ne puristivat minut syliin, hän oli vieläkin minun. Ehkä pikkuveli ei tulisikaan, ehkä hän jäisi sinne, toivoinko minä että jäisi? Jos toivoin, silloin petin äitiä ja isää ja olin paha tyttö ja kaikki enkelit lensivät pois, siivet hulmahtivat kun ne lensivät, eikä minulla enää ollut varjelusta ja jäisin junan alle.

Päätin ruveta toivomaan pikkuveljen tuloa.

Äiti oli usein vauvan luona. Kun hän oli kotona, hän oli silloinkin poissa. Hän seisoi ikkunan ääressä ja minä hänen vieressään, rutistin hänen hamettaan, sulloin sitä kourani täyteen. Minäkin olin väsynyt.

Jättiläisamaryllis avasi nuppunsa. Kolme kukkaa oli auki yhtenä aamuna ja päivän mittaan ne avautuivat vielä enemmän ja suurenivat. Mutta neljäs oli jäänyt aukeamatta, nupuksi, ja nuppu oli pieni.

Kukat olivat melkein valkoiset, niissä oli vain hentoja vaalean punaisia viiruja. Ne tuoksuivat hyvältä kuin hajusaippua. Nousin tuolille haistelemaan.

— Haistele äiti, sanoin.

Äiti haisteli kuin ei olisi tuntenut tuoksua ollenkaan.

— Haistele, minä sanoin käskevästi. — Haistele kunnolla!

Hän kosketti sitä nuppua joka ei ollut auennut.

— Ei se aukea, hän sanoi. — Ei se jaksa.

Hän raotti nuppua hiukan kärjestä, työnsi sormeaan varovasti sen sisään. Kun hän veti sormensa pois, siihen oli tarttunut keltaista pölyä nupun sisältä.

— Ei aukea, hän toisti.

— Kuoleeko se? minä kysyin ja hän katsahti minuun nopeasti ja terävästi:

— Kuka?

— Se, minä kuiskasin pelästyneenä.

— Kuka niin on sanonut?

Kukaan ei ollut sanonut niin, isä päinvastoin sanoi ettei se kuole. Silti tuntui kuin olisin kuullut jonkun sanovan, vakuuttavan: kuolee kuolee; ihan minun vieressäni, korvani juuressa, sisälläni. Ja äiti katsoi kuivin kirkkain silmin, kysyvästi.

— Ei kukaan. Joku, vastasin hänelle ja menin pois.

Jos ei osaa hengittää, silloin kuolee. Jos on tahallaan hengittämättä, kuolee silloinkin. Menin huoneeseeni ja pidätin henkeä niin kauan ettei varmasti ollut pitkälti kuolemiseen, mutta samalla pidin varani ja ärsytin kuolemaa. Kun pidätin henkeä, se ojensi kättään, mutta kun hengitin taas, se vetäisi kätensä pois. Kiusasin sitä: se luuli saavansa minut eikä saanutkaan. Se oli minun vallassani ja minä nauroin sille kunnes se pettyneenä käänsi minulle selkänsä.

Mutta toisen ihmisen puolesta ei voinut hengittää, ei edes vauvan. Jokainen hengitti itse ja yksin tai sitten kuoli, sillä kuolema odotti kaiken aikaa että hengitys lakkaisi. Se kuuli sen lakkaamisen. Kun sitä ajatteli, tuntui ettei osannutkaan hengittää ja jokainen hengenveto piti erikseen muistaa; jos unohtui ajattelemaan muuta, hengitys loppui. Sitä kuolema odotti varjossa mustan ja valkean viirullisena, ei ihmisen eikä eläimen näköisenä, mutta viekkaana.

Minulla oli nalle, mutta ilvekseni oli voimakkaampi. Vedin sen luokseni ja hengitin sen turkin lämpimäksi, ja se hengitti vuorostaan minut lämpimäksi ja sanoi:

— Älä välitä, lähdetään pois, ilvesten metsään.

Sen turkki oli mukavan täplikäs. Sen kanssa saatoin unohtaa hengittämisen ja hengitin silti, ja kun katsoin sen turkin takaa, kuoleman viirut olivat hävinneet. Me elimme ja hengitimme niin että sänky aaltoili, tuhat kukkaa aukeni kun me hengitimme, eikä kenenkään tarvinnut olla surullinen.

Se ei kuollut. Se tuotiin. Se täytti koko talon.

Veli, ne sanoivat. Veli.

Ei se ollut veressä, mutta punainen. Sen huuto täytti talon.

Katso sen varpaita, ne sanoivat. Sen käsiä, tukkaa! Silmiä!

Minä katsoin, käskettynä. Mutta en sillä tavalla kuin he tahtoivat, vaan niin kuin halusin. Minä uskalsin katsoa niin kuin halusin, ja se oli ruma. Sen katse oli piilossa silmien takana, se ei uskaltanut katsoa minuun, mutta minä katsoin.

— No? kysyi äiti. — Mitäs pidät?

— Se ei ole oikea, sanoin.

— Miten niin — ei oikea?

— Sillä ei ole silmiä, syytin umpimähkään.

— Onhan, mitä sinä nyt!

— Minä en jaksa kun se riitelee.

— Se huutaa, kaikki vauvat huutavat. Kun eivät vielä osaa puhua. Niin sinäkin teit.

En pitänyt siitä että minua verrattiin vauvaan. Minä en ollut se! Mitä enemmän katsoin sitä, sitä enemmän tuntui siltä että minua oli petetty. Minulle oli luvattu sellaista mitä ei ollutkaan, ja se mikä oli tullut, mikä se sitten olikin, oli mahdoton otettavaksi vastaan.

— Se ei ole