Kahdesti kastettu

By Eeva Tikka

Mitä tapahtuu, kun saarnamiehen oma tytär sairastuu vakavasti? Onko kuolema edelleen vain matka vapahtajan tykö? Entä kuinka käy vanhan miehen, joka ei ole ikinä oppinut tanssimaan? Pystyykö hän edes vanhoilla päivillään vastustamaan voimakkaita naisia, jotka ovat päättäneet viedä hänet mukanaan tansseihin?Kahdesti kastettu sisältää viisitoista koskettavaa ja taidokasta novellia. Novellien ihmiset ovat sivullisia, ehkä hieman erikoisia – ja kaikilla heistä on ainutlaatuinen tarina kerrottavanaan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 22, 2021
• ISBN: 9788728099483

Book preview

I

Veden psalmi

Kuikka tuli uneen ja saarnasi, mustavalkoinen puku yllä. Sen ääni oli väliin karhea ja väliin valittava, viimein kuin veden solinaa airon lappeelta takaisin järveen.

Tule takaisin, se sanoi. Lapseni, tule takaisin, tyttäreni.

Nousin istumaan ja katsoin ikkunasta. Aurinko ei ollut vielä noussut, tuulta ei ollut, järvi kuulsi ohuen usvan läpi.

Kuikka saarnasi kuin isä, tylysti, lempeästi, houkutellen, valittaen. Miksi he eivät usko, ääni sanoi, miksi on autuuden matka heiltä salassa? Miksi eivät tule kun kutsutaan, miksi vaeltavat suolla sumussa, kun ylhäällä vaaralla valaisee aurinko ja autuuden rannoilla vedet välkkyvät?

Aamun valo lipui kuikan läpi niin että se oli kuin lasilintu, helähti kun viriävä tuuli sitä kosketti. Ei mennyt rikki, ei vielä. Jumalalla oli aikaa odottaa.

Toivat vettä valuvan, verkkoon sukeltaneen ja siihen hukkuneen kuikan. Mitä minä tuolla teen, sanoin. Vie Krögerille täytettäväksi, ne sanoivat, liian komea lintu on hukkaan heitettäväksi. Ei minun ollut pakko totella, mutta silti vein, Kröger käsitteli sitä myrkyillään ja täytti sen. Ei se enää ollut kuikka vaan esine kirjahyllyn päällä, keräsi pölyä; ei siinä ollut edes kuikan muistoa, ei veden muistoa, ei järven aamuja. Viimein heitin sen pois. Se toi mieleen ajan jona isä lopetti saarnaamisen. Oli alistunut, salaa kauhuissaan kuoleman edessä. Mutta vielä ei ollut hänen lähtönsä aika, Jumalalla oli aikaa odottaa.

Parhaina päivinään hän oli jylhä mies ja herätti kunnioitusta. Hän katsoi ihmistä suoraan läpi, mutta hänen lävitseen ei voinut katsoa, hänen silmänsä eivät olleet auki sisälle päin. Minä katsoin häntä kun hän puhui, en kuunnellut mutta katsoin niin kiinteästi että hän luuli minun kuuntelevan, hän puhui minulle ja minä katsoin hänen suuria käsiään jotka väliin laskeutuivat alas kohti kuolemaa ja helvettiä ja väliin lennähtivät ylös autuuteen ja armon valoon ottamaan vastaan Kristusta ja enkeleitä. Minä katsoin hänen silmiään, joskus ne hänen puhuessaan loistivat läpinäkymätöntä valoa, ja minä katsoin hänen suutaan, liikkuvia huulia ja partaa joka kätki paljon, oli kummallista että hän oli minun isäni silloinkin kun puhui. Olin nähnyt hänen kasvonsa parrattomina vain jossain nuoruudenkuvassa, ne näkyivät kokonaan ja olivat säälittävät, kuin lampaan ja ihmisen kasvot yhtä aikaa, mutta yhtä kaikki niitä teki mieli silittää.

Isän partaa en silittänyt mielelläni, vain joskus kun hän piti minua sylissään ja parta oli lähellä minä kosketin sitä. Se tarttui sormiin, siinä oli taivaan haju. Mutta minä en tahtonut taivaaseen, en mennyt sinne vaikka olisin helposti päässyt. Seisoin Tuhkasen navetan sillalla ja mietin hyppäisinkö alas; jos hyppäisin, olisin taivaassa aivan pian, sillä niin korkealta ei voinut hypätä kuolematta. Mutta tulin siihen tulokseen ettei ollut kiire taivaaseen, minä halusin ennen sinne menoa saada sen uuden kevätjuhlamekon jota varten oli jo mitatkin otettu, ja halusin esiintyä kevätjuhlanäytelmässä jossa minulla oli keijun osa, ja kesäkin oli taivaaseenmenon esteenä. Jos syksyllä sitten, tuumin ja kävelin navetansiltaa alas. Mutta toista niin hyvää tilaisuutta minulle ei annettu.

Ei isäkään päästänyt minua taivaaseen. Kun sairastuin keuhkokuumeeseen ja olin vähällä kuolla, hän rukoili että minä paranisin. Koskaan ennen hänen rukousäänensä ei ollut ollut sellainen, hän ei painanut edes päätään alas vaan katsoi ylös, suoraan ja tiukasti, ja ääni oli vaativa ja kova, lähes huuto kun hän pyysi minulle paranemista. Minä vapisin kuumeesta ja isän äänestä ja isän parran taivashajusta joka tuli lähelle ja kosketti nenää, eikä Jumala uskaltanut olla isää kuulematta: minä paranin nopeammin kuin kukaan olisi uskonut. Mutta se tapahtui vasta parin päivän kuluttua, kun makasin siinä eikä ketään ollut huoneessa ja silloin avoimesta ikkunasta lensi vuoteelle pieni kivi. Minä haparoin sen käteeni ja se oli lämmin kuin olisi juuri ollut jonkun toisen kädessä, ja siinä luki: PARANE PIJAN.

Pitelin kiveä kädessäni, se oli valkoinen enkelinkivi. Kaikki enkelit, etenkään pienimmät, eivät ehkä osanneet kirjoittaa ihan oikein. Oli minulla myös toinen ajatus siitä kivestä ja se meni ristiin enkeliajatusten kanssa, mutta taivaasta tullut kivi oli toki arvokkaampi kuin Rehvanan Teijon heittämä. Oli kiven alkuperän kanssa niin tai näin, minä nousin vuoteesta sen saman päivän iltana, kävelin hiukan haparoivin jaloin tupaan ja istuin penkille. Ilta-auringolla oli oma mattonsa lattialla ja sen päällä makasi kissani jonka olin sairauden aikana unohtanut, ja seinällä oven vieressä oli uusi kaunis taulu, mustavalkoinen. En ehtinyt mennä sitä lähempää katsomaan, sillä äiti tuli sisälle ja vei minut takaisin sänkyyn eikä minua peitellessään huomannut kiveä tyynyni alla. Siitä siirsin sen omaan laatikkooni, sinne missä koulutavarani olivat.

Uusi mustavalkea taulu oven vierustalla oli kuikan nahka. Kosketin sitä varovasti, se oli sileä ja pehmeä ja puhdas. Oli kuin kuikka olisi vasta äsken noussut kirkkaasta vedestä ja vesi valunut sen höyhenistä rantakalliolle, mutta tässä oli vain nahka, kaunis sekin, höyhenet elossa vielä. Kun kosketin sitä, mielessä liikahti epämääräinen suru. Oli kuin tuvassa takanani olisi laulettu niin vanhaa virttä ettei sen alkua tiennyt, se tuli jostain hämäristä eikä sillä ollut numeroa, se tuli luvatta ihmisten suihin itseään laulattamaan. Ja he lauloivat outoja sanoja joita kukaan ei tuntenut ja joita kukaan ei ollut kirkossa eikä seuroissa laulanut. Eivätkä he virren loputtua tienneet mitä olivat laulaneet, sydämessä vain oli suuri tyhjyys kuin joku olisi juuri mennyt pois.

Mutta yhtenä aamuna kuikannahka valui vettä. Pisarat tipahtelivat kirkkaina lattialle, vierivät vähän matkaa ja katosivat. Seurasin niitä, ne katosivat aina samalla kohdalla. Siinä oli raja. Siinä on raja, sanoin itsekseni. Siinä se tapahtuu.

Isä tuli sisälle märkänä ja järkyttyneenä eikä aluksi saanut mitään sanotuksi, huokui vain ja seisoi lammikossa. Sitten hän sanoi jotain joka oli kuin kirous, ja vaikka hän sanoi sen hiljaa, tupa tärähti.

– Mikä on? äiti kysyi. – Mikä sinun on?

– Teijo hukkui, isä sanoi. – Se Rehvanan poika hukkui.

Minä huusin ja juoksin rantaan, istuin kivellä ja katsoin kun Teijoa naarattiin, naapurimökin poikaa joka oli heittänyt minulle parantavan taivaskiven.

Syksystä isä alkoi kulkea yhä enemmän puhumassa kuin ei olisi kestänyt olla aloillaan. Hän puhui myös entistä kiihkeämmin; toiset sanoivat että hänessä oli nyt enemmän Hengen voimaa, toiset taas arvostelivat ja sanoivat että Jumala on järjestyksen Jumala: jos hän on saanut luoda ihmisen sisikuntaan rauhan ja järjestyksen, se näkyköön myös hillittynä puheena.

Olin mukana, kun hän puhui seuraväelle viimeistä kertaa. Hänen äänensä jyrisi ja maanitteli vuoronperään, hän puhui lain tuomiosta ja suuresta ihanasta armotuomiosta, mutta kaiken aikaa hänen silmissään näkyi ahdistus. Ne olivat muuttuneet, nyt niiden läpi näkyi. Istuin jäykkänä, minun ei ollut hyvä olla ja olisin tahtonut pois, toivoin että isä pian lopettaisi. Mutta hän ei osannut lopettaa, hän ei uskaltanut, ja sitten kuulin hiljaista rapsetta kun talon koira tuli uuninurkasta sängyn alta isän eteen ja alkoi haukkua. Se oli harmaakuonoinen musta karhukoira ja pysytteli yleensä omassa olossaan, mutta nyt se tuli rohkeasti seuraväen eteen, katsoi isää suoraan kasvoihin ja haukkui kunnes talon isäntä vei sen ulos.

Panin merkille ettei isäntä vienyt koiraa pois heti, vaan ensin ikään kuin odotti. Kuin olisi kuunnellut mitä koiralla oli sanottavana ja minusta näytti että isäkin kuunteli, ei enää yrittänyt jatkaa puhettaan vaan katsoi kysyvästi koiraa. – Siinä kuulitte, hän sanoi seuraväelle kun koira oli viety pois, ja sitten hän istuutui pöydän taakse ja ehdotti virttä. Se oli outo vähän laulettu virsi eikä siihen kukaan yhtynyt, jotkut hymisivät hiljaa mukana mutta useimmat istuivat vaiti jäykin huulin. Ehkä sitä virttä ei virsikirjassa ollutkaan, ehkä se oli yhtä vanha ja unohdettu kuin kuikan virsi ja tuli niin syvältä että sinne näki vain isä, hän lauloi pitkän virren loppuun asti. Sitten hän nousi, toivotti seuraväelle siunausta, kätteli talonväen ja lähti kotiin sairastamaan.

Hän sairasti sen kevään, kesäkuulle asti. Se oli hyvin pitkää aikaa. Hän oli kotona mutta minun oli vaikea mennä hänen luokseen.

Kerran hän kutsui minut kamariin. Menin arkaillen, sairaana isä oli minulle vieras. Hän oli rauhallinen ja puhui hiljaa mutta selkeästi.

– Istu siihen sängylle, hän sanoi. – Istu vaan, ei tämä sairaus tartu. Minä kerron sinulle jotain ja se kestää jonkin aikaa. Sinä tunsit Teijon, sen joka hukkui. Olitte samalla luokalla.

– Niin. Minä sain häneltä taivaskiven, sanoin.

– Taivaskiven?

– Silloin kun olin sairas. Ja minä en kuollutkaan. Mutta hänestä tuli enkeli.

– Enkeli. Niin tietysti, niin.

Isä oli vähän aikaa mietteissään ja jatkoi sitten:

– Oltiin tuolla järvellä, tuossahan se on likellä se paikka. Sen muistaa aina kun ei järveä saa silmistään, kuka sen tuosta kuiville kiskaisisi? Se tykkäsi Teijo olla minun kanssa järvellä kun oma isä oli kuollut, ja mukava se oli minustakin kun lähti mukaan. Mikä se niin äkkiä nosti sen tuulen silloin, vene kaatui ja tuuli vei sen tiehensä. Minä näin että Teijolla oli siinä perätuhto, pysytteli sen varassa pinnalla, potki kohti rantaa joka oli aika kaukana. Minä uin siinä hänen lähellään ja tuulessa minun voimat uupui vaikka uida osaankin, ja kun tunsin että pian painuisin minäkin tartuin siihen tuhtoon, se oli ainut mihin tarttua. Mutta hänen otteensa irtosi silloin ja hän vajosi. Hän ei osannut uida, tai jos osasi ei enää jaksanut.

Isä vaikeni. Minä istuin siinä jalkopäässä ja hänen jalkansa tuntuivat minua vasten ja käsi oli laihana peitteen päällä. Minä mietin hänen sanojaan ja sitä miksi hän oli minulle kertonut, ja ajattelin Teijoa jonka olin jo melkein unohtanut, hän vajosi veden läpi niin syvälle ettei häntä voinut nähdä, vajosiko hän silmät avoinna, mitä hän näki? Mutta isä jäi pinnalle.

– En minä työntänyt häntä pois tuhtolaudalta, isä puhui. – En minä irrottanut hänen sormiaan. Ehkä hän ei vain enää jaksanut pitää kiinni, niin minä ajattelen, minä olen varma etten työntänyt häntä pois. Minä tulin rantaan ja pelastuin sen tuhtolaudan avulla, hän sen sai ensin käsiinsä ja ui sen varassa, mutta minä sen varassa pelastuin, pitikö niin käydä? Siitä asti se kuikka on tullut minun uniin, joskus jäälle huutamaan, mitä se tietää kun kuikka tulee jäille. Ja se sukeltaa aina siihen kohtaan mihin Teijo vajosi. Näytä se kivi.

Menin hakemaan kiven laatikostani. Tunnustelin kädessäni sen sileyttä ja pyöreyttä ja omituista lämpöä, oli kuin se olisi juuri ollut jonkun toisen kädessä.

– Kvartsia, isä sanoi asiallisesti, hän oli aina ollut kiinnostunut kivistä. – Veden silottama ja pyöristämä. Taivaskivi, miksikäs ei. Taivaan rantakivi.