Rikas, laiha ja kaunis

By Marjaana Aumasto

Millainen on maailma, jossa miehet ovat alisteisia naisille?Eletään tuntematonta vuotta tulevaisuudessa. Sodat ja kurjuudet ovat ohi, sillä yhteiskunnassa on enää pelkkiä naisia. Lapset hankitaan spermapankkien avulla, ja tarvittaessa naiset voivat tyydyttää seksuaaliset halunsa terapiakeskuksiin vangittujen miesten avulla. Poikalapsen saa synnyttää, mutta lapsi muutetaan hormonihoidoilla ja leikkauksilla naiseksi.Rikas, Laiha ja Kaunis -nimiset pojat ovat kokemassa juuri tämän kohtalon. He odottavat leikkausta lastenkeskuksessa. Onko heillä mitään mahdollisuutta välttää operaatio? "Rikas, Laiha ja Kaunis" on Marjaana Aumaston dystopia, joka pakottaa miettimään sukupuolten yhteiskuntarooleja.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 21, 2021
• ISBN: 9788726831719

Book preview

www.egmont.com

I

Meitä oli kolme

— E ttekö te koskaan ikävöi minnekään? uusi hoitaja kysyi. Hän oli tuonut tarjottimella teemukit ja vadillisen hapankorppuja. Sitten hän unohtui nojaamaan kaiteeseen.

Lastenkeskus Auringonkukka oli meren rannalla vanhassa peruskorjatussa kotitalousopistossa. Kauniilla ilmalla joimme iltapäiväteen yläkerran suurella parvekkeella. Meri välkkyi vaahteranlehtien takaa.

Me kaikki olimme hiljaa. Suuri punavalkoinen laiva lipui ulapalla

– Miten niin ikävöi? joku vanhemmista kysyi.

– Se on kuin tupakanhimo tai jotain, hoitaja mutisi.

– Mikä on tupakka?

Hoitaja ei vastannut. Monet meistä kyllä tiesivät. Tupakka oli laitonta. Mutta oli tyhmiäkin, jotka eivät ymmärtäneet lämmintä, kitkerää hajua. Minä nuuhkin sitä hoitajista niin kuin mitä tahansa hajua, ei se minulle enempää merkinnyt.

Lastenkeskus oli orpokoti. Itse en osannut ajatella muuta kotia kuin Auringonkukka. Talo oli kaunis ja rauhallinen, kaukana teistä ja asutuksesta. Vain meri ja metsä kohisivat sen ympärillä ja laivojen sumutorvet huusivat vaimeina. Talveksi laskeutui pimeys ja hiljaisuus; jotkut hoitajista lähtivät, joku täytti kuusitoista vuotta ja pääsi muuttamaan kaupunkiin. Me muut istuimme televisiohuoneen nojatuoleissa, odotimme ympärileikkauspäiväämme ja sitä että kasvaisimme isoiksi ja lähtisimme.

Paitsi minä, minä en odottanut lähtöä. Olin tyytyväinen elämääni. En tiennyt mitä voisin tehdä muualla. Joskus valvoin kun muut jo nukkuivat. Kuu paistoi folionvärisenä kaihtimien raoista. Tuijotin metallista valohehkua kunnes silmäni painuivat kiinni. Näin kummallisia unia hevosista ja pulppuavasta verestä. Veri oli kämmeniäni vasten lämmintä kuin pesuvesi.

Päivisin muistelin unia ja minun teki mieli juosta metsään, olla vaikka susi, kulkea kieli suusta roikkuen, ottaa suuhun mitä vastaan tuli. Haistelin itseäni ja tunsin soisen maan tuoksun käsivarsissani. Katselin ympärilleni ja hymyilin. En puhunut susikaipuustani kenellekään. Niinä hetkinä olin niin onnellinen että kipeää teki.

M eitä oli kolme. Rikas, Laiha ja Kaunis. Me istuimme yleensä nurkassa televisiohuoneessa ja katselimme muita. Emme olleet valinneet toistemme seuraa, muut olivat valinneet niin. He hälisivät ja nauroivat, liikkuivat ja huitoivat ja me peräännyimme yhä syvemmälle, yhä kauemmaksi.

Joskus hoitajat ottivat meitä kädestä, antoivat leluja ja katselukirjoja, kyykistyivät hymyilemään ja vääntelemään kasvojaan, mutta me peräännyimme taas hetken kuluttua, haparoimme toisiamme kohti, jäimme siihen.

– Autistisia, joku huokaisi. Niitä osuu aina joukkoon. Pitää yrittää lukea ja jutella. Pitää olla kärsivällinen, pitää olla niin kuin muillekin.

Monet kerrat istuimme johtajan huoneessa tekemässä testejä. Kasasimme palikoita, kokosimme palapelejä, piirsimme viivaa ja ympyrää. Testit onnistuivat aina hyvin.

– En minä ymmärrä, mitä näiden kanssa pitäisi tehdä.

– Pitäisikö hormoniannosta vähentää?

– Minä luulen, että ne kiusallaan pitävät suunsa kiinni.

– Jos aivojen välittäjäaineen tuotanto on vähentynyt ratkaisevasti…

– Niillä ei taida olla mitään sanottavaa.

– Varhaislapsuuden traumat. Löydettiinkö joku niistä peräti jäteastiasta?

– Kaikilla näillä on traumansa. Ja koko ihmiskunnan trauma. Jos traumoja aletaan hakea niin ei ihmisen elämään muuta mahdukaan. Minäkin herään aamuyöstä ja haukon henkeäni. Hiiret rapistelevat nurkissa seinäpaperien takana ja minä pelkään tukehtuvani. Olen kuudenkymmenenkolmen ja pelkään kuolevani. Mutta niin kai ihmisen tässä iässä pitääkin, johtaja huokaisi ja tuijotti ikkunasta suurta tuulen riepottamaa koivua.

Nuori hoitaja liikutteli jalkojaan, ei tiennyt minne katsoa.

– Teidän lapsuutenne vanhan vallan aikana …

Johtaja heilautti kättään.

– Menkää nyt. Minun täytyy päästä pitkäkseni, suonikohjut ovat taas pahana, lääkäri epäilee jo laskimotukosta.

Hoitaja paimensi meidät ruokasaliin. Istuimme odottamaan. Johtaja oli ollut oikeassa, meillä ei ollut mitään sanottavaa. Joskus kun hoitajat lauloivat iltalauluna Tuiki, tuiki tähtönen, minun teki mieleni laulaa mukana. Kertaakaan en ollut vielä laulanut, mutta joku ilta laulaisin.

I min salaa tuttia seitsemänvuotiaaksi. Joskus joku hoitajista huomasi, mutta ei hennonnut kieltää. Minulta ei kielletty mitään, koska olin kaunis ja puhumaton. Minulla oli kuultava posliininen iho, lumenvalkeat kiharat, ripset, jotka painoivat ja kutittivat kuin hämähäkit silmissäni.

Kauneuteni oli häkellyttävää ja ylimaallista, se oli vastenmielistä ja lähenteli outoudessaan rumuutta, se sai ihmiset siirtymään kauemmaksi, jättämään puheensa kesken, tuijottamaan.

– Sillä täytyy olla leukemia, uusi hoitaja supatti.

– Anna sen olla.

– Suonet ovat niin hennot ja värittömät. Onko siinä verta ollenkaan?

– Anna sen olla omissa oloissaan.

– Kuka sen on jättänyt?

– Mistä minä tietäisin? Siihen aikaan niitä tuotiin melkein joka viikko. Ihmiset selittivät elämäänsä kuin papille tai terapeutille ja työnsivät parkuvaa kasaa syliin. Jotkut olivat oikein kriisipuhelimista tai lehtien palvelupalstoila kyselleet miten toimia. Luovutuksiin oli vain suositukset, ketään ei pakotettu. Tukea sai terveyskeskuksista ja mielenterveystoimistoista, mutta silti ne itkivät, että onko tämä nyt varmasti oikein. Minä sanoin, että älkää minulta kysykö, minä toteutan vain hallituksen tahtoa. Vaikka selvemmin se olisi saanut tahtonsa ilmaista, jokin selkeä kanta, kivuttomat toimenpiteet, olisi helpottunut meidänkin työtaakkamme.

– Mutta asian eettinen puoli …

– Kun minä olin nuori, oli oikein valtakunnan eetikko. Sortovalta selitettiin eettisin perustein, se oli kulttuurin rikkautta, uskonnonvapautta, suvaitsevaisuutta ja vaikka mitä. Jos tuomitsit alistajat, sinua kauhisteltiin ahdasmielisenä. Mutta älä sinä enää aloita. Laula vaikka niille. Hosujat rauhoittuvat ja nuo jotka eivät puhu, virkistyvät. Sano minun sanoneen, että kohta ne aukaisevat suunsa ja alkavat laulaa. Ei niitä mikään vaivaa.

Uusi hoitaja lauloi: Aamuun on aikaa mä valvon vain, varjot käy huoneessain. Menneet mun rintaani ahdistaa, en niiltä rauhaa saa.

Me kuuntelimme hiiskahtamatta ja katsoimme häntä kuin ihmettä. Istuimme ruokasalissa, pöydät olivat puhtaat, ruuantähteet siististi muovirasioissa jääkaapeissa, ilta hämärtymässä korkeiden ikkunoiden takana. Ja hoitaja jatkoi, laulu kiersi meitä kuin lämmin sumu, se toi meihin kummallisia tunteita, tuttuuden välähdyksiä, jotka syttyivät ja sammuivat saman tien. Kurkottelimme käsiämme, avasimme silmämme suurelle, mutta mitään emme tavoittaneet. Vain hoitajan hento ääni, kiristyvä pakkanen ulkona, ilta niin kuin kaikki muutkin illat.

Laulun jälkeen hoitaja tuli luokseni ja sanoi: Sinusta tulee enkeli joulunäytelmään.

Jo harjoituksissa minulle laitettiin siivet ja kullanvärinen rengas päähän. Koko näytelmän ajan seisoin paikallani liikahtamatta. Tunsin tuulen siivissäni, olisin voinut irrota maasta, lähteä jonnekin, mutta en halunnut liikauttaa jalkojani, kantapääni pysyivät vanhoissa lattialankuissa kuin liimattuina.

– Liiku ja tanssi, hoitaja sanoi. – Enkelit leijuvat ja lentävät.

Pudistin päätäni. Tiesin, että olisin voinut lentää ja tanssia, mutta se oli mahdotonta.

R ikas ei ollut oikeasti rikas. Kukaan meistä ei tietenkään ollut rikas. Mutta Rikas oli löydetty siistin rivitaloalueen yleisestä kompostorista paksu kultaketju kaulassa. Kompostoripönttö oli seissyt lasinkeräysastian vieressä. Joku oli tiputtanut pilttipurkkeja astiaan ja kuullut kilinän takaa vauvan itkua.

Kompostorissa rikas oli potkinut kahvinporoja ja banaaninkuoria. Kädet olivat viuhtoneet kaurapuurossa. Hän oli ollut pulska ja punakka ja kultaketju oli kiiltänyt kaulassa.

Löytäjä oli katsonut vauvaa ymmällään. Hän ei ollut tiennyt mitä pitäisi tehdä. Kultaketju ei ollut maatuvaa orgaanista jätettä. Pöntön kyljessä oli tarkat ohjeet kompostorin käytöstä, hän luki ne kahteen kertaan ja päätti, että kaulaketju olisi irrotettava ja vietävä vaikka löytötavaratoimistoon.

Löytäjä oli vienyt kätensä kohti vauvan kaulaa, mutta tämä oli napannut sormesta eikä ollut päästänyt irti. Mustanruskeat silmät olivat tuijottaneet ahnaina, suu oli vääntynyt kovaan huutoon. Löytäjä oli seissyt siinä käsi kompostorissa ja vilkuillut ympärilleen. Uteliaita ihmisiä oli alkanut kerääntyä viereen kurkistelemaan.

– Ota nyt edes kaulaketju pois, joku oli sanonut.

– Eikö ihmiset vieläkään ymmärrä. Lajittelu on kierrätyksen a ja o, toinen paheksui.

– Ei tämä ole minun, löytäjä sanoi.

– Kiitä siitä luojaasi.

– Anna olla siellä vain. Kansi kiinni niin ei huutokaan kuulu.

– Jos joku minun mielipidettäni kysyisi, niin kompostori ei ole oikea paikka elävälle vastasyntyneelle.

– Mutta sehän on väärää sukupuolta.

– Olkoon vaikka krokotiilin poikanen, mutta yleisessä kompostorissa niiden ei tarvitse sätkiä ja säikytellä ihmisiä.

Löytäjä nosti vauvan syliinsä. Hänellä oli oma vauva kotona ja lapsen itku sai hänen rintansa pakottamaan ja valumaan maitoa. Ja ennen kuin edes tiesi mitä teki, löytäjä repäisi puseronsa auki ja alkoi imettää.

Ihmisten joukossa kävi kohahdus.

– Ei se taida olla järjissään.

– Jos se on sittenkin sen oma, se ei vain kehtaa tunnustaa.

Vauva imi pitkään. Löytäjä tuijotti häntä eikä huomannut enää muita. Nämä alkoivat kyllästyä seisoskeluunsa, jonkun piti ehtiä vielä hakea lapsensa tarhasta, toisella oli ruokaostokset tekemättä.

– Sen voi antaa orpokotiin, sanoi viimeiseksi jäänyt. – Kyllä se on sallittua. Ne ottavat ja antavat hormonihoitoa. Niitä syntyy vieläkin seulonnasta huolimatta. Minä voin antaa osoitteen, ne vaikka hakevat pois huomiota herättämättä.

Auringonkukassa Rikas kasvoi jänteväksi ja vahvaksi. Hänellä oli paksu niska ja lihaksikkaat reidet. Saimme vain kasvisruokaa, se kuului hoitosuunnitelmaan, mutta ei sekään Rikasta laihduttanut. Joskus annoin hänelle osan omasta annoksestani. Minä olin laiha, pureskelin ruokani hitaasti, en pysynyt muiden tahdissa.

Mutta Laiha vasta laiha olikin. Hänen lantioluunsa nousivat vatsakuopan molemmin puolin kuin littanat siivet. Joskus katselimme televisiosta luonto-ohjelmia. Antiloopit synnyttivät huojuvajalkaisia vasoja. Laihan jalat olivat samanlaiset. Ihmettelin kuinka hän pysyi niillä pystyssä, mutta hän ei kaatunut koskaan, hän oli terve kuin pukki ja meistä kolmesta iloisin.

Meillä ei