Teemestarin kirja

By Emmi Itäranta and Ville Tiihonen

Maailmasta on loppumassa vesi. Suunnattoman katastrofin - ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun - läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista.

Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo - ja edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katseet kiinnittyvät väistämättä teemestarin taloon...

Emmi Itärannan esikoisromaani "Teemestarin kirja" on harvinaisen uskottava ja pelottava kuvaus mahdollisesta tulevaisuudestamme. Samalla Itärannan kieli on kuitenkin kuulasta, tarkkaa ja paisuttelematonta. Kirjalle myönnettiin Kalevi Jäntin palkinto 2012 ja sen käännösoikeudet on myyty useisiin maihin.

• Language: Suomi
• Publisher: Kustannusosakeyhtiö Teos
• Release date: Mar 15, 2013
• ISBN: 9789518515367

Emmi Itäranta

Emmi Itäranta (b. 1976) was born in Tampere, Finland, where she also grew up. She holds an MA in Drama from the University of Tampere and an MA in Creative Writing from the University of Kent, UK, where she began writing her debut novel Memory of Water. Itäranta’s professional background is an eclectic blend of writing-related activities, including stints as a columnist, theatre critic, dramaturge, scriptwriter and press officer. She lives in Canterbury, UK.

Book preview

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Teoksen ensimmäistä kertaa vuonna 2012 painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

© Emmi Itäranta, 2012

Kannen suunnittelu Ville Tiihonen

ISBN 978-951-851-536-7

PROLOGI

Kaikki on nyt valmista.

Seitsemän viikon ajan olen jokaisena aamuna lakaissut teemajalle vievältä polulta lehdet, jotka ovat pudonneet kivilaatoille, ja neljäkymmentäyhdeksän kertaa olen valikoinut niiden joukosta kourallisen, jonka olen sirotellut takaisin kiville, jotta polku ei näyttäisi liiaksi ihmisen lakaisemalta. Se oli yksi asioista, joissa isä oli aina itsepäinen.

Sanja sanoi minulle kerran, ettei kuolleita tarvitse miellyttää. Ehkä ei tarvitsekaan. Ehkä yritän miellyttää itseäni. Toisinaan en tiedä eroa. Miten voisin, kun he ovat luissani ja veressäni, kun heistä ei ole jäljellä muuta kuin minä?

En ole uskaltanut käydä lähteellä seitsemään viikkoon. Eilen avasin vesihanan talossa ja pitelin vesileilin suuta sen metallia vasten. Puhuin sille kauniisti ja puhuin sille rumasti ja saatoin huutaa ja itkeäkin, mutta vettä eivät liikuta ihmisten murheet. Se virtaa vauhtiaan hidastamatta tai kiihdyttämättä maan pimeydessä, siellä missä vain kivet kuulevat.

Johto luovutti leiliini muutaman pisaran, ehkä lusikallisen.

Tiedän, mitä se tarkoittaa.

Tänä aamuna tyhjensin lopun veden leilistä pataan, hain kuivattua turvetta vajasta teemajaan ja asetin tulensytyttimen tulisijan viereen. Ajattelin isää, jonka toiveita vastaan olin rikkonut, ja ajattelin äitiä, joka ei koskaan nähnyt päivää, jolloin minusta tuli teemestari.

Ajattelin Sanjaa. Toivoin, että hän oli jo siellä, minne minä olin lähdössä.

Vieras, jonka kasvot eivät ole oudot, kävelee polkua pitkin ja ojentaa minulle kättään, johon olen valmis tarttumaan. Maailma ei pyöri hitaammin tai nopeammin, kun olemme yhdessä kulkeneet portista.

Jäljelle jää valoa veden pinnalla, tai väistyvä varjo.

LUKU 1

Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin. Niin isä kertoi minulle päivänä, jolloin hän vei minut paikkaan, jota ei ole. Vaikka hän oli väärässä monessa asiassa, siinä hän oli oikeassa, niin uskon yhä. Vesi kulkee kuun mukana ja syleilee maata, eikä se pelkää kuolla tulessa tai elää ilmassa. Kun siihen astuu, se on yhtä lähellä kuin oma iho, mutta jos siihen iskeytyy liialla voimalla, särkyy kappaleiksi. Kerran, kun maailmassa vielä oli talvia, kylmiä talvia, valkoisia talvia, talvia joihin saattoi kääriytyä ja liukastua ja joista saattoi tulla sisälle lämpimään, ihmiset kävelivät kiteytyneen veden pinnalla ja nimittivät sitä jääksi. Olen nähnyt jäätä, mutta vain pieniä, ihmisten tekemiä kimpaleita. Koko elämäni olen uneksinut siitä, millaista olisi kävellä meren jäällä.

Kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa toisistaan, eikä niistä kumpaakaan voi erottaa meistä, sillä niistä meidät on lopulta tehty: veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Vedellä ei ole alkua tai loppua, mutta kuolemalla on molemmat. Kuolema on molemmat. Toisinaan kuolema kulkee kätkettynä veteen, ja toisinaan vesi karkottaa kuoleman, mutta ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä.

Myös tämän opin isältä, mutta nyt uskon, että olisin oppinut sen yhtä lailla ilman häntä.

Voin valita oman alkuni.

Ehkä valitsen oman loppuni.

Alku oli se päivä, jolloin isä vei minut paikkaan, jota ei ollut.

Oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun olin käynyt ylioppilaskokeessa, joka oli pakollinen kaikille kansalaisille sinä vuonna, kun heistä tuli täysi-ikäisiä. Olin pärjännyt hyvin, mutta oli koko ajan selvää, että pysyisin isän opissa sen sijaan, että olisin lähtenyt kaupunkiin jatkamaan opintojani. Se oli valinta, jonka koin velvollisuudekseni, eikä siksi ehkä valinta laisinkaan. Mutta vanhempani vaikuttivat tyytyväisiltä enkä itse ollut onneton, eikä siihen aikaan juuri muulla ollut väliä.

Olimme puutarhassa teemajan takana, missä autoin isää ripustamaan tyhjiä vesileilejä kuivumaan. Muutama roikkui yhä käsivarrellani, mutta suurin osa riippui jo alassuin metallitelineen koukuista. Auringonvalo siivilöityi harsoina niiden läpikuultavan pinnan läpi. Vesipisarat valuivat hitaina niiden sisällä, ennen kuin lopulta tipahtivat nurmikolle.

Teemestarilla on erikoislaatuinen side veteen ja kuolemaan, isä sanoi ja etsi samalla yhdestä leilistä halkeamia. Tee ei ole teetä ilman vettä, eikä teemestari ilman teetä ole teemestari. Teemestari omistaa elämänsä muiden palvelemiseen, mutta osallistuu itse teeseremoniaan vieraana vain kerran elämässään, silloin kun tuntee kuolemansa lähestyvän. Hän määrää seuraajansa valmistamaan viimeisen rituaalin, ja teen juotuaan hän odottaa teemajassa yksin, kunnes kuolema painaa kätensä hänen sydämelleen ja pysäyttää sen.

Isä heitti leilin nurmikolle, missä pari muuta jo lojui. Leilien korjaaminen ei aina onnistunut, mutta ne olivat kalliita niin kuin kaikki kunnollisesta muovista tehty, ja yleensä kannatti ainakin yrittää.

Onko kukaan koskaan erehtynyt? kysyin. Luullut kuoleman tulevan, vaikka sen aika ei vielä ollut?

Ei meidän suvussamme, hän vastasi. Olen kuullut mestarista, joka määräsi poikansa valmistamaan viimeisen teerituaalin, asettui sen lopuksi teemajan lattialle makaamaan ja käveli kaksi päivää myöhemmin takaisin taloonsa. Palvelijat luulivat häntä aaveeksi ja yksi heistä sai sydänkohtauksen. Teemestari oli erehtynyt kuvittelemaan palvelijan kuolemaa omakseen. Palvelija tuhkattiin ja mestari eli vielä kaksikymmentä vuotta. Mutta niin ei yleensä tapahdu.

Läimäytin paarmaa, joka oli laskeutunut käsivarrelleni. Se surahti pois juuri ajoissa. Hyönteishupun otsanauha kiristi ja kutitti, mutta tiesin, että sen riisuminen houkuttelisi liikaa hyönteisiä.

Mistä sitten tietää kuoleman tulevan? kysyin.

Sen tietää, isä vastasi. Niin kuin tietää rakastavansa, tai niin kuin unessa tietää toisen huoneessa olijan tutuksi, vaikka hänen kasvonsa ovat vieraat. Hän otti viimeiset leilit minulta. Hae kaksi roihulyhtyä teemajan verannalta ja täytä ne valmiiksi.

Ihmettelin, mihin hän tarvitsi lyhtyjä, koska oli vasta alkuiltapäivä eivätkä edes yöt hukuttaneet horisontissa kelluvaa aurinkoa tähän aikaan vuodesta. Kiersin teehuoneen ympäri ja otin kaksi lyhtyä penkin alta. Toisen pohjalla kangerteli jähmeä roihukärpänen. Ravistin sen karviaispensaikkoon. Roihukärpäset viihtyivät parhaiten karviaisissa, joten ravistelin pensaiden oksia avonaisten lyhtyjen päällä, kunnes kummankin pohjalla oli kourallinen unisina ryömiviä kärpäsiä. Suljin lyhtyjen kannet ja vein ne isälle.

Hän oli nostanut selkäänsä tyhjän vesileilin. Hänen ilmeensä oli sulkeutunut hyönteishupun takana. Ojensin lyhdyt hänelle, mutta hän otti vain toisen niistä.

Noria, minun on aika näyttää sinulle jotain, hän sanoi. Tule mukaan.

Kävelimme talon takana leviävän kuivuneen suon poikki tunturin juureen ja ylös rinnettä. Matka ei ollut pitkä, mutta tahmea hiki liimasi hiukset päänahkaani. Kun tulimme korkeudelle, jolla rakkamaa alkoi, riisuin hyönteishupun päästäni. Tuuli oli niin voimakas, ettei paarmoja ja sääskiä ollut yhtä paljon kuin talon ympärillä.

Taivas oli puhdas ja liikkumaton. Aurinko kiristi iholla. Isä oli pysähtynyt, ehkä valitsemaan reittiään. Käännyin katsomaan taakseni. Alhaalla näkyi teemestarin talo puutarhoineen, läikkä häilähtelevää vihreää palaneen nurmen ja paljaan kiven haalistuneessa maisemassa. Kylän talot olivat hajallaan pitkin laakson pohjaa, ja sen toisella reunalla kohosi Alvinvaara. Kaukana sen rinteiden takana, siellä missä kastelualueet sijaitsivat, erottui kaistale tummanvihreää kuusimetsää. Kauempana samassa suunnassa oli meri, mutta sitä ei nähnyt täältä edes kirkkaimmalla säällä. Toisessa suunnassa oli Kuolleen metsän takkuinen, hitaasti kelottuva runkoryteikkö. Vielä lapsuudessani siellä oli kasvanut satunnaisia koivuja, jotka eivät ulottuneet vyötäröäni korkeammalle, ja kerran olin poiminut sieltä kokonaisen kourallisen puolukoita.

Rakkamaan rajalla kulki polku, ja isä kääntyi sille. Tällä puolella tunturin rinne oli täynnä luolia. Nuorempana olin usein leikkinyt täällä. Muistin yhä, miten äiti oli kerran löytänyt minut leikkimässä vuorenpeikkoja Sanjan ja parin muun lapsen kanssa. Hän oli huutanut isälle, joka oli unohtanut katsoa perääni, ja retuuttanut minua käsivarresta koko matkan kotiin. En ollut saanut leikkiä kylän lasten kanssa kuukauteen. Mutta senkin jälkeen olin hiipinyt luolille Sanjan kanssa salaa aina, kun äiti oli työmatkoilla, ja olimme leikkineet löytöretkeilijöitä ja seikkailijoita ja Uuden Qianin salaisia agentteja Välimeren autiomaassa. Luolia oli kymmeniä, ellei satoja, ja olimme kolunneet niistä mielestämme kaiken koluamisen arvoisen. Etsimme salakäytäviä ja kätkettyjä aarteita, sellaisia kuin vanhoissa kirjoissa tai viestintarinoissa, mutta emme koskaan löytäneet muuta kuin rosoista kuivaa kiveä.

Isä pysähtyi kissan pään muotoisen luolan suulle ja ryömi siitä läpi sanomatta sanaakaan. Aukko oli matala. Polveni hankautuivat kalliota vasten housujen ohuen kankaan läpi, ja minulla oli vaikeuksia saada lyhty ja hyönteishuppu mukanani sisälle. Luolan ilma oli viileää ja liikkumatonta. Lyhdyt alkoivat hehkua himmeinä, kun roihukärpästen kellertävä kimallus syttyi hämärässä.

Tunnistin luolan. Olimme tapelleet siitä Sanjan kanssa yhtenä kesänä, kun hän oli halunnut käyttää sitä Uuden Qianin Ratkaisevan Tärkeän Löytöretkeilijäin Keskusseuran päämajana. Minusta hukkatilaa oli ollut liikaa, koska luola madaltui jyrkästi takaosaa kohti, ja mielestäni se oli myös ollut liian kaukana kotoa ruoan onnistunutta salakuljetusta ajatellen. Loppujen lopuksi olimme valinneet pienemmän luolan, joka oli lähempänä perheeni taloa.

Isä ryömi kohti luolan takaosaa. Näin hänen pysähtyvän ja työntävän kätensä suoraan seinään – siltä minusta näytti – ja näin hänen käsivartensa liikkeen. Kallio hänen yläpuolellaan kirskahti vaimeasti, kun siihen avautui tumma aukko. Luola oli sillä kohtaa niin matala, että kun hän nousi istumaan, hänen päänsä oli aukon korkeudella, ja hän pujottautui siitä läpi ottaen lyhdyn mukaansa. Sitten näin hänen kasvonsa, kun hän katsoi minuun aukon toiselta puolen.

Oletko tulossa? hän kysyi.

Ryömin luolan perälle ja tunnustelin seinää siitä kohtaa, missä olin nähnyt hänen jollain keinolla avaavan luukun. Roihulyhdyn huojuvassa valossa näin vain karheaa kiveä, mutta sitten sormeni löysivät kapean hyllymäisen muodostelman, jonka takana oli leveä halkeama, josta paljastui pieni piilovipu. Halkeamaa oli lähes mahdoton nähdä kallion muodon vuoksi.

Selitän myöhemmin, miten tämä kaikki toimii, isä sanoi. Tule nyt tänne.

Seurasin häntä luukun läpi.

Luolan yläpuolella oli toinen luola, tai oikeammin tunneli, joka näytti sukeltavan suoraan tunturin sisustaan. Sisääntuloaukon yläpuolella tunnelin katossa oli metalliputki, ja sen vieressä suurikokoinen koukku, joiden käyttötarkoituksesta minulla ei ollut aavistustakaan. Seinässä oli kaksi vipua, joista toista isä käänsi. Kiviluukku sulkeutui. Lyhtyjen hehku kasvoi kirkkaaksi tunnelin täydessä pimeydessä. Isä riisui hyönteishuppunsa ja leilin, jota oli kantanut, ja laski ne lattialle.

Voit jättää huppusi tänne, hän sanoi. Et tarvitse sitä edempänä.

Käytävä laskeutui tunturin sisustaa kohti. Huomasin, että metalliputki kulki sen viertä. En mahtunut kulkemaan suorassa, ja myös isän pää hipoi välillä kattoa. Kallio jalkojen alla oli odottamattoman sileä. Lyhtyni valo takertui ryppyihin isän takin selkämyksessä ja pimeys takertui seinien painaumiin. Kuuntelin maan hiljaisuutta ympärillämme, erilaista kuin maanpäällinen hiljaisuus. Se oli tiheämpää, liikkumattomampaa. Vähitellen aloin erottaa sen ytimessä venyvän, kasvavan äänen, joka oli tuttu ja silti vieras. En ollut kuullut sitä vapaana, kokonaan oman painonsa ja tahtonsa mukaan virtaavana koskaan aikaisemmin. Se oli samankaltainen kuin ikkunoihin osuva sade tai saavista männyn juurakkoon kaadettu kylpyvesi, mutta tämä ääni ei ollut kesy tai kapea, ei ihmisten takomiin rajoihin kahlittu. Se kääri minut ja veti minua syvemmälle, kunnes se oli lähellä kuin seinät, lähellä kuin pimeys.

Isä pysähtyi ja näin lyhtyjen valossa, että olimme tulleet aukolle, joka yhdisti toisiinsa käytävän ja toisen luolan. Ääni kohisi voimakkaana. Isä kääntyi katsomaan minua. Roihukärpästen valo kareili hänen kasvoillaan kuin vedessä, ja pimeys lauloi hänen takanaan. Odotin hänen sanovan jotain, mutta hän vain käänsi selkänsä uudelleen ja meni läpi aukosta. Seurasin häntä.

Yritin nähdä eteeni, mutta lyhtyjen valo ei ulottunut pitkälle. Pimeä otti meidät vastaan humisten. Se oli kuin kuumenevan teeveden kohinaa rautapadan pohjalla, mutta enemmän, kuin tuhannen tai kymmenentuhannen padan pohjalla silloin, kun vesi on juuri alkanut kiehua ja teemestari tietää, että on aika ottaa se tulelta tai se katoaa höyrynä tavoittamattomiin. Tunsin jotain viileää ja kosteaa kasvoillani. Sitten laskeuduimme muutaman askelman, ja roihukärpästen valo osui lopultakin ääneen, ja näin kätketyn lähteen ensimmäisen kerran.

Vesi ryöppysi kallion sisältä hohtavina noroina ja suihkuina ja säihkyvinä nauhoina, valtavina seinäminä jotka pirstoivat luolan pohjalla lepäävän lammen pintaa osuessaan siihen. Se purskahteli ja pyörteili kivien ympärillä, solmiutui ja kääriytyi itseensä, kuohusi ja tanssi ja purkautui taas. Pinta värähteli liikkeen voimasta. Lammesta solisi kapea puro kohti kielekettä, jolle olimme tulleet oviaukosta, ja se katosi kallion sisään kielekkeen alla. Näin kallioseinässä vedenpinnan yläpuolella jotain, mikä näytti valkoiselta tahralta, ja vivun kauempana seinämässä. Isä patisti minua eteenpäin, lammen reunalle.

Maista sitä, hän sanoi.

Työnsin sormeni veteen ja tunsin sen voiman. Se liikahteli kättäni vasten kuin hengitys, kuin eläin, kuin toisen ihmisen iho. Vesi oli kylmää, paljon kylmempää kuin mikään, mihin olin tottunut. Nuolaisin sormiani varovasti, niin kuin minulle oli aivan pienestä asti opetettu: älä koskaan juo vettä, jota et ole ensin maistanut.

Se on makeaa, sanoin.

Lyhdyn valo poimuttui isän kasvoilla, kun hän hymyili, ja sitten, hitaasti, hymy kuivui pois.

Olet seitsemäntoista ja täysi-ikäinen, ja tarpeeksi vanha ymmärtääksesi sen, mitä aion kertoa sinulle, hän sanoi. Tätä paikkaa ei ole. Tämä lähde ehtyi kauan sitten. Niin tarinat kertovat, ja niin uskovat nekin, jotka tuntevat toisia tarinoita, sellaisia joiden mukaan lähde tunturin sydämessä antoi kerran vettä koko kylälle. Muista se. Tätä lähdettä ei ole.

Muistan, sanoin hänelle, mutta ymmärsin vasta myöhemmin, millaisen lupauksen olin tehnyt. Hiljaisuus ei ole tyhjää tai aineetonta, eikä sitä tarvita kesyjä asioita kahlitsemaan. Usein se varjelee voimia, joilla on valta särkeä kaikki.

Palasimme takaisin käytävää pitkin. Kun tulimme sisääntuloaukolle, isä otti leilin, jonka oli jättänyt sinne, ja ripusti sen katossa riippuvaan koukkuun. Varmistettuaan, että leilin suu oli auki, hän käänsi vipua tunnelin seinässä. Kuulin sähköisen äänen, samantapaisen kuin se, joka lähti keittiön kylmälaitteista, ja uudenlaisen kohinan, kuin metalliin vangitun. Hetken kuluttua katosta ryöpsähti voimakkaana suihkuna vettä suoraan leiliin.

Teitkö sinä tämän kaiken? kysyin isältä. Vai äiti? Suunnitteliko hän tämän? Rakensitteko tämän yhdessä?

Kukaan ei tiedä varmasti, kuka tämän rakensi, hän sanoi. Mutta teemestarit ovat aina uskoneet, että se oli yksi heistä, ehkä ensimmäinen joka asettui tänne, ennen talvien katoamista ja sotien alkua. Nykyisin vain vesi muistaa.

Hän käänsi molempia vipuja. Vesiryöppy hidastui ja taukosi, ja luukku avautui uudelleen.

Mene edeltä, isä sanoi.

Pudottauduin läpi aukosta. Isä sulki leilin tiiviisti ja laski sen varovasti luolaan, missä otin sen vastaan. Kun luukku oli suljettu, luola näytti taas vain luolalta vailla salaisuuksia.

Roihukärpästen hehku haalistui nopeasti päivänvalossa. Kun tulimme kotipihaan, äiti nosti katseensa painavasta kirjasta, josta hän teki muistiinpanoja kangaskatoksen alla. Isä ojensi oman lyhtynsä minulle. Lehtien varjot kääntyilivät kivilaatoilla, kun hän käveli teehuonetta kohti vesileili selässään. Aioin seurata häntä, mutta hän sanoi: Ei nyt.

Seisoin paikoillani lyhty kummassakin kädessäni ja kuuntelin, miten roihukärpäset poukkoilivat niiden auringossa kuumenneita lasiseiniä vasten. Vasta kun äiti puhui, ymmärsin avata lyhtyjen kannet.

Olet taas palanut auringossa, hän sanoi. Missä kävit isäsi kanssa?

Roihukärpäset ponnahtivat ilmaan ja näin niiden katoavan pensaisiin.

Paikassa, jota ei ole, sanoin, ja sillä hetkellä katsoin häneen, ja tiesin, että hän tiesi missä olimme käyneet, ja että hänkin oli käynyt siellä.

Äiti ei sanonut mitään, ei silloin, mutta rauha kaikkosi hänen kasvoiltaan.

Myöhään illalla, kun makasin huoneessani hyönteisverkon alla ja katselin oranssin yöauringon valoa männyissä, kuulin, miten hän puhui isän kanssa keittiössä pitkään. En saanut heidän sanoistaan selvää, ja silti erotin niissä tumman, terävän reunan, joka kurkotti uniini asti.

LUKU 2

Maa hengitti vielä yön kylmyyttä, kun autoin isää lastaamaan rikkinäiset vesileilit helipyörän matalaan perävaunuun. Niiden naarmuuntuneet muovikyljet kiilsivät aamuauringossa. Kiinnitin paksut kuljetushihnat leilien ympärille, ja kun olin varma, että leilit olivat kiinni riittävän tukevasti, heitin meriruoholaukun olalleni ja nousin helipyörän istuimelle.

Käytä Jukaraa, isä sanoi. Hän antaa alennusta. Jukara oli kylän vanhin muoviseppä ja isän ystävä. En ollut luottanut häneen sen jälkeen, kun hänen korjaamansa leilit olivat edellisvuonna rikkoutuneet uudelleen vain muutaman käyttökerran jälkeen, joten en sanonut mitään, heilautin vain päätäni tavalla, jonka saattoi tulkita nyökkäykseksi. Äläkä viivy koko päivää, isä jatkoi. Meille tulee huomenna vieraita. Tarvitsen apuasi teehuoneen siivoamisessa.

Polkaisin helipyörän liikkeelle. Yksi aurinkokennoista oli rikki ja moottori oikutteli, joten jouduin polkemaan melkein koko matkan tomuista tietä taloa ympäröivän, kullanvihreänä taipuilevan metsikön läpi. Vasta vähän ennen metsänreunaa pyörä asettui kehräämään vaimean tasaisesti. Käänsin varovasti pyörän ja peräkärryn kylään vievälle leveämmälle tielle, lukitsin polkimet ja annoin jalkojeni levätä niillä pyörän kulkiessa hiljalleen kylää kohti. Aamuilma oli viileää paljailla käsivarsillani, eikä paarmoja ollut vielä paljon. Riisuin hyönteishupun ja annoin ilman virrata kasvoilleni yhdessä auringon kanssa. Taivas oli paljaan sininen ja kuiva, maa oli liikkumaton, ja näin, miten pienet eläimet etsivät vettä peltojen tomussa.

Kun olin ohittanut muutaman talon kylän reunalla, tulin risteykseen. Tie Jukaran pajalle erkani vasemmalle päin. Pysähdyin ja epäröin hetken. Sitten jatkoin matkaani oikealle, kunnes näin tutun, hilseilevänsinisen aidan.

Kuten useimmat kylän rakennuksista, Sanjan koti oli entismaailman ajalta peräisin, yksikerroksinen monen huoneen talo. Siihen kuului puutarha ja autotalli ajalta, jolloin useimmat ihmiset vielä omistivat nopeita entisajoneuvoja. Seinissä näkyivät toistuvien korjausten jäljet. Sanjan vanhemmat olivat kertoneet, että katto oli aikoinaan ollut lähes tasainen eikä siinä ollut ollut aurinkopaneeleita. Minun oli vaikea kuvitella sellaista kattoa.

Kun pysähdyin avoimen portin ulkopuolelle, Sanja seisoi etupihalla tyhjentämässä vesileilin pohjia metallisaaviin ja kiroili. Ulko-ovi oli auki, ja miltei huomaamattoman vaimea viestinuutisten virta leijaili talon

Reviews for Teemestarin kirja

[amsee-2 · Rating: 4 out of 5 stars]

“Water is the most versatile of all elements. It isn’t afraid to burn in fire or fade into the sky, it doesn’t hesitate to shatter against sharp rocks in rainfall or drown into the dark shroud of the earth. It exists beyond all beginnings and ends.”Set in a post-apocalyptic world where water is at a premium, Memory of Water is the story of seventeen-year-old Noira is an apprentice tea master, learning from her father the intricacies of the tea ceremony that has been passed down through the generations. Her education consists not only of the secrets of the tea ceremony, but also the tangible secret of a spring, hidden from the government and known only to the tea master of her village. Foraging through the plastic graveyard of garbage from the times before, Noira and her friend Sanja find a silver disc that speaks of water in the Lost Lands, which the government insists have no potable water and are inaccessible.As war rages on in distant parts of her country, water rationing becomes stricter and stricter until Noira has to make difficult choices–to move to the city to be with her mother, to attempt an expedition to the Lost Lands or not, and whether or not to continue to commit water crime by hiding the spring and help those in need in her village.This beautifully-wrought story is part coming-of-age novel, part warning, both about nurturing the planet and man’s inhumanity to man.

[albertgoldfain · Rating: 5 out of 5 stars]

A tense and tender novel that frames a coming of age / apprenticeship story against the beginnings of a very plausible water-scarcity dystopia. The tension is occasionaly released through valves of childhood friendship, wonder, and a mystery surrounding a lost history.

[rachelep-1 · Rating: 5 out of 5 stars]

I won this book from Goodread giveaways. I well written, smooth, fast read about a futuristic dystopian society. A time when water is scarce and supplied by military. The main character is training to be a tea master with her father. She learns of many generations of secrets. She has to make some dangerous choices ,wonderful read.

[daemon6-1 · Rating: 4 out of 5 stars]

Good speculative dystopian fiction. Primarily a portrait of one girls attempt to make a difference in a brutal world. Finely wrought writing and believably complex characters.

[brakketh-1 · Rating: 4 out of 5 stars]

In a world of scarcity post climate change water is a precious commodity. A story of traditions versus a military regime with political overtones.

[maaike15274 · Rating: 4 out of 5 stars]

Beautiful, slow paced story about a young girl who is forced to make her own choices under stressing circumstances. Dystopia with less action but a lot of tension and suspense. During reading I had the feeling there was a lot to read between the lines.

[chaiya_1 · Rating: 5 out of 5 stars]

Memory of Water is hauntingly lyrical, made me cry, and broke my heart. What might happen in the future if potable water was controlled by the government, and your family ran the town's only tea house?This book checks all my boxes: central female characters, psychologically complex, science fiction based on science, fiction that makes you think. Probably my favorite novel from 2014. (I read the English version of this novel.)

[tldegray-1 · Rating: 5 out of 5 stars]

I just finished this book like ten minutes ago, I'm still very emotional. The ending sucked all the breath right out of me. It was painful and hopeful. Actually, that's it; that's the book: painful and hopeful.

A dystopian future in a world where waste ran rampant, climate change went unchecked, and water is scarce and rationed by the military. A story of tradition and change as viewed through a hereditary skill. A testing of friendship, family, and love.

It's quite lovely.

[junipersun · Rating: 5 out of 5 stars]

Excellent portrayal of a society centuries after sea level rise has reshifted geographic boundaries with consequent change in political rulership. Presumably set in a Finland which is now under the control of a Japanese-like society, access to clean water is strictly rationed, and people scavenge in "past-world" dumps for items to be repurposed.. Noria, age 17, has learned to be a Teamaster under her father's tutelage. A new Water Police suspects him of having an unregulated source of water. After her father's death, Noria now has to make decisions about this secret. This is complicated by relationships with the local villagers, Mikoa, her dear friend, is trying to support her sister & out-of-work parents. Other villagers are suspicious or desperate enough to do anything. Noria is either naturally intuitive or has been well-trained in reading the unsaid motives behind others' actions. She also has a zen-like perspective on life and the choices one makes.Then ending is not what you'd expect from a usual suspense theme.Heard as audio book. The reader's rhythm and voice greatly added to feeling like you are in a different culture, where one must weigh the consequences of one's actions.

[judithproctor · Rating: 4 out of 5 stars]

A curious book. Beautifully written with text that draws on varied imagery, and uses both the nature of water and the tea ceremony to reflect the narrator's thoughts and her approach to life.In this post-climate change world, water is in very short supply, and the government use the water supply to control the population. Finland, one of the last inhabitable areas has been ruled for a long time by people of Chinese origin and some of the names and customs reflect this. Much technology has been lost and people scavenge the waste dumps of the past for useful items, or things that can be converted into useful objects.It works well as a background and was pretty convincing overall. the only item that really threw me out of the book was an almond tree (almonds need large amounts of water and I can't see them being grown in a region with severe water shortages).

[flying_monkeys_1 · Rating: 5 out of 5 stars]

Imaginative and engaging, lyrical and poignant, Memory of Water is an indelible novel that portrays a future that is all too possible.I will not forget Noria Kaitio anytime soon. She was such a real person, a strong female, yet a teenager nonetheless; I liked her immediately. The world in which this novel was set ... whew, I can still feel the horseflies against the insect hood and the sand and sun beating down relentlessly. Such evocative imagery coupled with a wholly believable and completely frightening premise made this a novel I will remember forever even if I'm not brave enough to re-read it anytime soon.4.5 stars"Of all silences I had encountered this was the gravest and most inevitable: not the silence of secrets, but of knowing (195)."

[2wondery_1 · Rating: 1 out of 5 stars]

Surprisingly stale. The story lacks coherence and believability. I want my end of the world stories to have reasons, not just scenarios.

[sturlington_1 · Rating: 4 out of 5 stars]

In a far future where water has become scarce due to climate change, a young girl tries to master the tea ceremony while keeping the family secret of the underground spring hidden near her house.This short dystopian novel was well written, slow and elegiac, musing on water and the loss of snow in what was formerly the Scandinavian region. Not a lot happens, but neither does the story unfold exactly the way I expected. While I greatly enjoyed the writing, I found myself wishing the world had been a bit more fleshed out. Clearly China has achieved some kind of global dominance in this future vision, but the details are hazy, perhaps purposefully, since a lot of history has been lost following a general collapse of civilization. Still, there is an obsession with the past; mining the dumps for bits and pieces of old junk that can be reused, Noria and her friend discover an old CD that they figure out how to play and learn about an expedition farther north where there may be water. They also learn a terrible secret, which is never revealed in the text, but which I assume is that the climate change they suffer under was caused by people. Even though the vagueness could be frustrating, I thought this was a rewarding read, quite different from other dystopians featuring a teen protagonist.Read in 2015 for the SFFCat.

[cosimas-1 · Rating: 2 out of 5 stars]

The story failed to pull me in at the beginning, but I held out hope that it would get better. It never did.

I had so many problems with this book, I don't know where to start. The setting is very bleak, which is fine when combined with a decent plot, but that isn't the case here. The flow of the story is stagnant and the characters are about as dull as a box of rocks. The sense of place is severely lacking. Ridiculously convenient coincidences abound. The writing is often repetitive and VERY flowery. I couldn't read one page without inane meandering passages describing what was happening inside and outside with bugs and dust and water and tea and the human life span, or without the painful attempts to make everything sound poetic. Blah. Sometimes less is more.

The plot is so skeletal that without the fluff this book could have been less than 100 pages, possibly even 80. I've never had such a hard time picking up such a short book after having put it down, but I finished it and was glad it was finally over. I almost gave it 1 star but it's more like a 1.5. Needless to say, I don't recommend it.

[kale.dyer · Rating: 4 out of 5 stars]

In a world of scarcity post climate change water is a precious commodity. A story of traditions versus a military regime with political overtones.

[altheaann · Rating: 4 out of 5 stars]

Blurb comparing a book to Ursula LeGuin? Gets me to read it every time...

Yes, I can see where the comparison came from. It probably reminds me most of the feel of LeGuin's 'Annals of the Western Shore' trilogy. The similarity is not so much in actual content, but in what is dwelled on; the themes and pace.

This will also appeal to those looking for post-apocalyptic YA who are interested in more thoughtful, character-oriented stories instead of just action.

The setting is a dystopian future Scandinavia, which has been under an oppressive Chinese (New Qian, that is) rule for generations. Water is mysteriously scarce, and controlled by the corrupt and brutal military junta. Noria is a young woman who has brought up in the tradition of the tea ceremony, a ritual that helps give peace and stability to people whose lives have too little of those elements. She has a secret. Her family knows the location of a secret fresh water spring. When she is left alone in the world, will she choose to keep her knowledge to herself, even as her friends and neighbors go thirsty?

The themes of secrets, knowledge, sharing and trust run through the story, contributing to a lovely and satisfying tale. No, the author is not as masterful as LeGuin - but few are.

I received a copy of this title through the Goodreads First Reads giveaway. Much appreciation for the book.

[titania86_1 · Rating: 2 out of 5 stars]

Memory of Water takes place in the future where water is very expensive and quite scarce presumably because of global warming and climate change. Our era is a distant past and very little of us is known to them. The book is lyrically written and flows very well. I would have liked to see a clearer picture on how the characters would live their day to day lives with so little water. If you really think about it, so much of what we do every day involves water. There were numerous other small things that seemed a little incongruous in the story. How did no one else notice how much water their family uses? Why didn't Noria leave faster when she knew someone posing as her mother was sending messages? These and many other questions grew frustrating and made the book not easy to enjoy. I loved the inclusion of the Japanese style tea ceremony even if it seemed quite impractical for the setting.

[msbaba · Rating: 4 out of 5 stars]

“Memory of Water,” by debut author Emmi Itäranta, is an impressive and lovely literary work of speculative fiction. The overall mood is somber and meditative. The novel is set sometime in the distant future in the far north of Europe, probably in what was once Finland. The author does not make it clear how far it is in the future. What she does reveal is that after our era, there was a period of global oil wars together with abrupt climate change. Then a century followed during which mankind recovered and readjusted…and similar to the Middle Ages, many books were burned and much knowledge about the past was lost. In the new world order, time is now divided into three parts: the Past World, the Twilight Century, and New Qian Time. Earth no longer has glacial or polar ice. Worldwide sea levels have risen, reclaiming much of the land and drowning most major coastal cities. Oil and oil-based technology has disappeared. What energy there is appears to be entirely solar.In this new world, fresh water is scarce, highly valued, and in the complete control of the military. The government also controls what people can know about the present and the past. Everywhere it’s hot and dry. What was once Norway and Sweden are now Forbidden Lands unfit for human life because of some Past-World catastrophe. The present world is unstable and wracked by wars. Freedom to travel is severely curtailed. New Qian has taken over what was once Europe and many Asian customs have been absorbed into a new blended culture. This novel is the story of seventeen-year-old Noria Kiatio, the daughter of a Japanese-style ritual tea master, a position that holds great respect, and responsibility. Noria is studying to follow her father’s career path. As the book opens, Noria is ready to learn the family secret. It is a secret that dates back through an unbroken line of tea masters over many generations. Exceptional tea needs exceptional water and the Kiatio family controls a secret underground spring. In this world of severe water shortage and water rationing, owning a private hidden spring is a crime punishable by death. I found this novel slow to start. It wasn’t until I was at least halfway before the pace picked up and I was compelled to finish. But the early problem with pacing was more than balanced by an abundance of elegant, original, and thoughtful prose. Many of the passages were as exquisite as delicate haiku. For example: “Secrets carve us like water carves stone. If we let another person into the silent space a secret has made within us, we are no longer alone.”This is a very subtle and elegiac book. It must be read carefully and closely. The reader needs to stop at times to contemplate the inner meaning suggested by the prose. This is necessary for enjoyment as well as comprehension. If you read some of the reviews available online, you will find that some people were disappointed that the book did not reveal the details of the world-changing truth that Noria and her friend Sanja discover in an ancient past-world garbage dump. They are mistaken. The book does reveal all that is necessary about this discovery; however, it does this very indirectly, mostly through emotion, and only with the faintest hint at basic facts. What is given, is entirely enough…and exquisite in its brevity, clarity, and emotional shock. To have given more would be to spoil the overall Zen-like quality of the revelation. I was shocked and the more I thought about it, the more my eyes started to brim with tears. In my estimation, the ending was perfect…full of the horror of comprehension and fierce persistence of hope.The author wrote this book simultaneously in Finnish and English. It has won three Scandinavian literary awards. In retrospect, I am surprised by what a strong affect this book had on me. I was moved far more than I thought I could be by this theme of oil wars, global collapse, abrupt climate change, and accumulated knowledge lost.I did not realize what a strong reservoir of responsibility I maintain for what is happening to our world. This book tapped directly into that deep hidden vein of guilt. I am glad it provided some release.I look forward eagerly to future novels by this deft, sensitive, and skilled storyteller.

[passion4reading_1 · Rating: 4 out of 5 stars]

Noria is the daughter of a tea master and his apprentice, living in an unnamed village in what is now Finland, and what Noria calls the Scandinavian Union – under New Qian occupation – at an unspecified point in the distant future. Very soon it becomes clear that the world we know today has changed beyond recognition by global warming and the relentless plunder of Earth’s resources: the region where Noria and her family live is surrounded by desert; water is so scarce that it is rationed, and such a precious commodity that it is even used as currency, while the military controls the entire supply; there are no more winters, and the images of snow and ice can only be found in books; the world has run out of its oil reserves, so Noria’s village represents a curious mixture of a low- and high-tech society; wars were fought over oil and water in the past, while there is an ongoing war somewhere on the continent. Before Noria’s graduation ceremony that will see her become a tea master in her own right, her father takes her into the fells and shows her a secret spring that generations of tea masters – as watchers of water – have had the duty to protect, and makes her promise that she honour the secret too. But events have already been set in motion that will make Noria realise that sometimes it is the duty of a tea master to break with tradition …One of the joys of discovering a new author is that you don’t always know where – or for that matter when – you’ll end up; this is exactly the case here. Memory of Water is a thought-provoking coming-of-age tale written in the most beautiful, almost lyrical, prose, but there’s no getting away from the fact that the portrayed events are very bleak and that from the opening lines of the prologue the novel is moving towards its inevitable conclusion. One of the things that struck me was that Noria’s society appears to be dominated by women; there are men around, but they are usually of Noria’s father’s age and traders or merchants, and there is a distinct lack of young men, and I could only assume they were away fighting in the war; the men that do appear in the village are often not local and in the military, and as such to be feared. There is a tangential thread to the story about a past-world expedition that took up too much room in the novel and left too many questions unanswered, and one of these highly unlikely coincidences that are difficult to get away with, even when they’re written with the best intentions; yet for all that, there is some memorable imagery to be found within its pages: for example, the so-called plastic grave, where Noria and her friend Sanja like to dig for artefacts from the past-world; secrets acting like water; the painting of a blue circle on the door of someone’s house where the military decides a water crime has been committed; a poignant version of a cremation, where the dead person’s water is used to nourish the earth; and the ancient Greek notion that one has to cross the river to the underworld after death takes on an added significance. There were also powerful scenes that spoke to me as a mother, especially when they cannot provide water for their thirsty and sick children; coincidentally, my son had a high temperature this week and it felt like a complete luxury to simply open the tap and give him all the cold, clean water he needed straight away after reading about how the rations given out to the villagers are never enough. No second guesses where the author’s sympathies lie in the current environmental debates, and I believe we can all do with acting more responsibly, but for all that her novel does not come across as preachy. I can only guess that the epilogue contains a glimmer of hope, but I personally can’t see it and the novel is simply too bleak to be picked up again.I will end this review with the most powerful sentiment the novel has to offer in my opinion, spoken by Noria’s friend Sanja: when talking about the people in the past-world, she tells Noria that it is not them but their relics she’s thinking of, because they didn’t think about them, i.e. future generations, either.(This review was originally written as part of Amazon's Vine programme.)

[shetreadssoftly · Rating: 4 out of 5 stars]

Memory of Water by Emmi Itäranta is a highly recommended, sensitive dystopian novel set in a future where water is scarce and controlled by the military.

Noria Kaitio, 17, is studying with her father to continue the family tradition of tea master. Set in future Finland, now part of the New Qian empire of Asia and Europe, global warming has made many areas of the world uninhabitable. Water shortages are common and what water there is is strictly controlled by the military and rationed out. When Noria learns the secrets of being a tea master, a role traditionally only held by males, and all the teahouse ceremony involves, she also learns a bigger secret: the location of a hidden spring unknown to anyone but her father.

Major Bolin has been protecting her father but when Commander Taro comes on the scene it becomes clear that he is suspicious and plans to discover their secret and destroy her family.

Noria also explores the plastic filled landfills of garbage with her friend Sanja, who is able to repair many broken things. They find a disk that mentions yet another secret, a secret Noria also wants to learn.
This dystopian novel by Finnish author Itäranta is set in one small area of a very change future world. Although some of the large global scale catastrophes are hinted at or mentioned, the setting remains in this one small part of Finland and the story stays focused on the effects the new world has on one person in that small part of the new world.

The writing in Memory of Water can be described as poetic, delicate, atmospheric, and expressive. The juxtaposition of a hard, harsh world being described in beautiful prose can be startling, but the contrast helps set the tone of despair even as the carefully crafted writing flows along so seductively. While there is tension in this novel, it is not overwhelming. It flows along at an even pace, picking up speed slowly.

Although not stated, I'd place this among other YA dystopian fiction selections based on the age of the character and the uncomplicated linear plot. The writing is a step up from most YA selections, however.

Disclosure: My Kindle edition was courtesy of HarperCollins for review purposes.

Excerpt
harpervoyagerbooks.com/2014/05/27/excerpt-of-the-memory-of-water-by-emmi-itaranta/

[strider66_1 · Rating: 4 out of 5 stars]

Pros: lyrical prose, philosophical, characters face difficult choicesCons: slowIn a world where water is tightly controlled by the military, Noria Kaitio is training as her father’s apprentice to become a tea master. Tea masters historically had a duty to preserve sacred springs, and her family has kept the knowledge of one in the fells behind their house secret for decades. But Noria finds it hard to keep the secret as her best friend Sanja and their village suffer under harsher and harsher conditions. This is a novel about the importance of water and how people survive under challenging circumstances. It’a a novel that questions motives and wonders who’s trustworthy in a world where helping others will get you killed.There’s very little action and the story is unravelled slowly. There’s foreshadowing of the ills to come and some gorgeous, lyrical prose. There’s also a lot of contemplative passages, mostly about water, but also about being in the moment, noticing the little things that always escape notice. It’s a novel about thinking deeply about life and appreciating the life you have, because life is always changing and you can never regain what you’ve lost.Despite the slowness with which the plot unfolds, the novel is a quick read. The characters and the situations they find themselves in are intensely interesting.It’s a beautiful novel, and sad. And while it contains hope, it acknowledges that sacrifices are required and that not everyone lives to see better days.

[davecapp-1 · Rating: 4 out of 5 stars]

What is History? A haunting and exceptionally well told story from a simple individuals viewpoint in a far from utopian future. Emmi Itäranta's story telling has the impact of Kate Wilhelm (where late the sweet birds sang), Ayn Rand (Anthem or We the Living), or even Ursula LeGuin (Left Hand of Darkness, Dispossesed).