Kuningaskalastaja

By Eeva Tikka

Kun nainen menee mökillä lähteelle, häntä odottaa kamala näky. Ihana lähde on saanut sateenkaaren värit. Miten mökkipihan lähteeseen on voinut päätyä öljyä? Onko joku kaatanut sitä sinne? Kun lähteestä löytyy myös kuollut rotta, nainen on entistä enemmän hämillään. Mieli täyttyy omiin vanhempiin liittyvistä muistoista – kuinka äiti kulki lähteelle kuin oikea keiju. Miten kauniisti isä aina puhui pihan lähteestä. Nainen ei kuitenkaan arvaa, että pian lähteestä löytyy jotain rottaakin kamalampaa.Kuningaskalastaja sisältää yhdeksäntoista Eeva Tikan taidokasta ja symbolistista novellia.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 15, 2021
• ISBN: 9788728099537

Book preview

I

Pohjavettä

Lähteen pinnalla läikkyvät sateenkaaren värit. Katson ihmeissäni, sitten kosketan veden pintaa. Sormeni tahriutuvat öljyyn.

Isä teki luonnonlähteestä lähdekaivon: nikkaroi sille kannen että se säilyisi puhtaana. Muistan hänet sitä tekemässä harmaatukkaisena mutta vielä vahvan näköisenä. Hän varoi vahingoittamasta lähteen ympärillä kasvavia komeita saniaisia ja hoikkia pienikukkaisia horsmia, sillä hänessä oli kasveihin saakka ulottuvaa hienotunteisuutta ja elämän kunnioitusta. Hänen kasvonsa olivat sileät ja rauhalliset, mutta silmissä surua: äiti oli keväällä kuollut.

Kun työ oli valmis, joimme kahvit lähteen päällä, tuoreelta puulta tuoksuvalla kannella.

Vesi, isä sanoi, on elementeistä salaisin ja arvaamattomin. Tuli näyttää heti luontonsa, mutta vesi kantaa arvoitusta yksinkertaisen kemiallisen kaavansa suojassa. Veden luonto on moninainen niin kuin ihmisluonto: raju ja lempeä, kuulas ja samea, seisova tai vuolaana virtaava tai ryöppyävä. Mutta kaikista vesistä lähdevedessä on suurin lumous: emme voi nähdä mitä teitä se on kulkenut, mutta matkallaan maan sisässä se on puhdistunut puhtaimmaksi kaikista vesistä; se on vesien kuningatar, jokainen pisara kuin kruununjalokivi. Se on tullut taivaasta ja vaeltanut maan suonistoissa ja se avaa salaisuutensa vain osittain, kaikkea tietämäänsä se ei kerro.

Isä saattoi puhua näin, hän oli puhdasmielinen kotifilosofi ja yhtä puhdasmielinen aviomies: luulen että äiti oli hänen elämänsä ainoa nainen. Äiti: kirkaskatseinen ja siron ryhdikäs, vanhanakin kauniimpi kuin minä koskaan. Minä muistan heitä kun lähteessä läikkyy sateenkaari.

Kerron itselleni heidän tarinaansa kun keitän kahvia järviveteen jossa on lahoavien kaislojen ja kalan maku. Juon kahvin kuistilla ja katselen ohi pyyhältäviä muskeliveneitä. Isä ja äiti tapasivat toisensa toisessa ajassa: järvivettä voi juoda huoleti keittämättä, soutuveneellä ehti tarpeeksi kauas. Rauhan täyteläisyyttä ei mikään häirinnyt, kun he soutivat eräänä iltana järvelle ja palasivat rantaan kihlatuneina. Äidin pitkä vaalea palmikko putosi hänen syliinsä, hän piteli sitä käsissään ja hänen poskensa hohtivat iltaruskon valossa. Hänen silmänsä olivat iloisen hämmentyneet. Häntä vastapäätä istui ja souti isä, kookas kunnollinen nuori mies, jolla oli äidin suhteen puhtaat ja vakaat aikeet.

Käyn katsomassa lähdettä kuin potilasta. Olen kuullut että öljy vähitellen haihtuu vedestä, annan kannen olla auki. Kuorin öljyä lähteen pinnalta, yritän imeyttää sitä riepuihin, mutta sateenkaari ei häviä ja öljyn haju pysyy. Mitä lähteelle tapahtui, en tiedä; en osaa kuvitella ihmistä kaatamassa öljyä lähteeseen. Ei sellaista ihmistä ole, ei täällä. Mutta pulpahtiko öljy sitten maan sisäisistä suonista, onko tontilla auennut öljylähde?

Pilvisinä öinä on jo tumman hämärää, muutama viikko vielä niin yö tuo täyden pimeyden. Silloin lähde on pimeässä, ja järvi ja ihmiset sen rannoilla ja kylissä; he nukkuvat mistään tietämättä niin kuin minäkin olen nukkunut. Mutta enää en ole sama, en edes unessa, vaikka en vielä tiedä mitä minulle on tapahtunut. Nousen katsomaan ikkunasta, olen levoton enkä saa unta. Lähteelle vievä polku ei erotu, mutta näen sen silti: silmäni muistavat missä se katoaa suurten puiden väliin. Lähde on siellä kuusten ja saniaisten suojaamana, nyt kuitenkin turvattomana. Sydämeni lyö nopean pelästyneen sarjan. Olen luullut että pelko on hallittavissa, mutta sydän ei ole. Painaudun vuoteeseen peiton alle ja toivon että olisin kilpikonna, sydämeni kilpikonnan hidas viileä sydän, ihon suojana kuori jota vuodet haurastumisen sijasta lujittavat.

Hääkuvassa äidillä on sama iloisen hämmentynyt ilme. Isän katse on vakava, suojeleva. Sellaisina he lähtevät häämatkalle jolla minut pannaan alulle, synnyn säädettyyn aikaan, yhteiselämä vakiintuu. Yhä vielä heidän muistonsa on minun turvani, tänäkin yönä: on arvokasta omistaa sellainen muisto, tietää että jotain lujaa ja pysyvää on todella ollut.

Kaipaan saada puhua jonkun kanssa. Mutta en uskalla antaa itselleni siihen tilaisuutta, en uskalla mennä kylän taloihin enkä edes kauppaan, koska pelkään etten voi olla kertomatta lähteestä. Naapurimökin vanha mies puuhailee aidan takana kompostillaan; hän on ystävällinen ja luullakseni luotettava, mutta en voi kertoa hänellekään. Lähteen häpeä on myös minun häpeäni, ja jos kerron siitä se tulee julkiseksi. Minä toivon lähteen paranevan, siihen saakka saan luvan juoda järvivettä. Mökkinaapurilla on kaivo pihassa, hän antaisi minulle kyllä puhdasta vettä jos kertoisin lähteestä. Mutta juuri sitä en voi.

Löydän lähteestä kuolleen rotan. Se kelluu siellä sateenkaaren sylissä.

Ensin en tiedä mitä ajatella. Kuka, minä kuiskaan ja peräännyn lähteeltä tupaan kuin tappion kärsinyt. Kuka, kysyn ja yritän kuvitella ihmisen joka heittää kuolleen rotan toisen lähdekaivoon. En itke, ajattelen sitä silmät kuivina. Mutta en osaa kuvitella sitä ihmistä, aivoni eivät suostu piirtämään sellaisen kuvaa ja minä kiellän hänet. Häntä ei ole. Rotta on vahingossa pudonnut lähteeseen, olihan kansi auki, rotta hukkui tai kuoli öljyyn. Menen takaisin lähteelle ja nostan rotan pois, märkänä ja kuolleena se näyttää säälittävältä. Se ei ole vihollinen. Hautaan sen.

Minun ei kuitenkaan ole helppo saada sitä mielestäni. Mistä se ilmaantui mökkimetsään, miten osui lähteelle, janonko ajamana? Vai öljyn hajuko sitä houkutti? Äiti sanoi viime vuosinaan että kaikilla asioilla on selityksensä; asioista joilla selitystä ei ole vastaa Jumala. Niin hän uskoi, tai ainakin sanoi. Mutta vastaako Jumala kuolleesta rotasta ja öljystä lähteessä?

Olen silti iloinen siitä että äidin sanat muistuivat mieleeni. Ne tulivat ehkä oikeaan aikaan, saatan tarvita niitä. Ehkä mitään kovin pahaa ei olekaan tapahtunut, koska äidin luottamus tulee niin elävänä mieleeni.

Peitän lähdekaivon kannella, ettei mikään eläin enää tapaisi siinä kohtaloaan.

Naapurimökin mies lähtee iltapäivällä pois. Kun hänen autonsa katoaa tielle, kadun etten puhunut hänelle. Hänen läsnäolonsa on antanut minulle turvallisuutta, vaikka emme olekaan keskenämme enempää kuin hyvänpäivän tutut. Kun hän on mennyt, olen rannalla yksin. Lahden toisella puolella oleva mökki on ollut koko kesän tyhjillään, omistajapariskunta on eroamassa ja omaisuus jaossa. Mökki katsoo lahdelle tyhjin silmin kuin syyllinen.

Äidin ei tarvinnut kokea turvattomuutta niin kuin minun nyt, hän oli täällä isän kanssa. Luulen ettei hän koskaan ollut täällä yksin, ei edes kahdestaan minun kanssani silloin kun olin pieni. Isä oli läsnä, pelkoa ei ollut, lähdettä ei mikään uhannut. Äiti haki siitä vettä neljän litran maitopeilarilla, se oli sopivan kokoinen: lähdevettä ei saanut hakea liian suurella astialla, ettei se joutuisi seisomaan. Lähdeveden seisottaminen liian kauan astiassa on veden häpäisemistä, sanoi isä eikä sietänyt lähteellä muovisankoa. Muistan äidin hahmon katoamassa lähdepolulle, hän oli kuin metsän keiju, herkkä ja hauras. Joskus hän viipyi lähteellä kauan ja minä huolestuin, ehkä hän oli jäänyt tanssimaan keijujen kanssa ja liittynyt heihin ja poistunut ihmisten elämästä? Mutta hän tuli aina takaisin, joskus lehdokkeja tai talvikkeja kädessään.

Äidin kuoltua keijut lakkasivat tulemasta lähteelle. Minä menin sinne samaa polkua kuin äiti, mutta painavampana. Satu ei viihtynyt minun sisälläni, mutta muistot viihtyivät. Katselin äidin jalanjälkiä vielä kauan hänen mentyään, ihmettelin miten hän pystyi kulkemaan niin kevyesti. Hän pujahteli saniaisten lomitse niin ettei yksikään lehti taittunut, minä tallasin niitä samalla kun yritin varjella.

Vasta äidin kuoltua isä teki lähteelle kannen kuin säilyttääkseen siinä hänen kuvansa. Isä selitti että lähdettä piti hoitaa, hän taisi pitää pitkän esitelmän lähteen hoidosta, mutta olen sen jo unohtanut. Minun mielestäni lähde osaa hoitaa itse itsensä, on osannut aina. Mutta jos sen kimppuun käydään pahoin aikein, on asia tietysti toinen.

He jättivät minulle lähteen ja samalla oman unohtumattoman läsnäolonsa.

Kuljen lähdepolkua ja jalkani ovat raskaat yön katkonaisista unista. Puissa painaa sade. Lintujen siivet ovat verkkaiset ja hyönteiset menneet piiloon. Märät saniaiset lähdekaivon ympärillä kiiltävät, hento lähdehorsma taivuttaa punertavat keihäänsä kohti maata.

Kaivon kansi on painavampi kuin koskaan. Jo ennen kuin siirrän sen syrjään, tiedän etten tahdo katsoa lähteeseen mutta että minun on katsottava, minun on pakko. Lähteessä on vasikan pää.

Se ei ole voinut kävellä sinne itsestään, vahingossa. En uskalla tarttua siihen, mutta olen tyynempi kuin rotan löytyessä. Haen sangon ja nostan sen pois. Se haisee muultakin kuin öljyltä, sen silmät ovat auki ja sameat.

Nyt tiedän ettei tämä ole vain minun asiani. On joku toinen, joku joka tietää, joka ehkä suunnittelee seuraavaa siirtoa. Minun seuraava siirtoni on vaatimaton: hautaan vasikan pään. Koko päivä on sateesta raskas, ja iltapäivällä näen äidin toisenlaisena kuin tähänastisissa muistoissani: hän kaataa lähdevettä peilarista vesipannuun raskain käsin ja raskain kasvoin, koko ruumis raskaana.

Ja kun alan muistaa, muistan muutakin toisin. Vai nytkö muistot vasta syntyvät, nytkö minussa vääristyy peili josta heidän kaunis yhteiselämänsä kuvastui? Näen äidin istumassa yöllä tuvan pöydän ääressä: hänen yöpaitansa on vaalea kuin kesäyö ja tukka hajallaan, ja hän itkee melkein äänettömästi. Isän vuode on tyhjä. Mitään selitystä hänen poissaololleen ei ole. Äiti nousee ja menee paljain jaloin kuistille, järven yllä hohtaa usvassa kevyt vaalea kuu. Äiti itkee, mutta jo seuraavana päivänä hän laittaa ruokaa, isä tulee ja syö, he eivät sano mitään toisilleen moneen päivään.

Uusien muistojen myötä ahdistus kasvaa minusta kuin kynnet. Se puree kyntensä ja kasvattaa ne taas, minun mieleni ja ruumiini ahnehtivat uusia muistoja, uusia salattuja todisteita. Miksi isä peitti lähteen kannella kun äiti kuoli, pelkäsikö hän äidin kiusattuja kasvoja? Ahdistus puree kynsiään ja huutaa muistoja, rantakivien kylmyyttä jonain alkusyksyn aamuna: miten vesi on käynyt raskaaksi ja painaa kahlaajan jalkoja, ja silti hänen on kahlattava yhä syvemmälle ja tunnettava veden raskaus koko ruumiissaan, tultava hylätyksi; minä kahlaan yhä syvemmälle, minä olen äiti, minun äitini, sisälläni vihloo kipeä salaisuus joka ei mahdu lähteeseen vaan on kannettava kylmään järveen, minä huudan salaisuuteni raskaaksi käyneeseen veteen ja herään ja tiedän: kaikki saavat paljon kärsiä.

Se yö menee minulta muistaessa, en nuku juuri lainkaan. Välillä katselen ikkunasta: liikkuuko metsässä joku? Mutta kuusivartion taakse lähteelle en näe.

Vasikan pää on yöllä kaivettu ylös. Otan tiedon vastaan rauhallisena ja arvelen ketun tai koiran olleen asialla. Pää on kuljetettu pois. Jouti viedäkin.

Olen rauhallinen mennessäni lähteelle. Hiukan pelkään että pää on viety sinne takaisin enkä voi enää syyttää kettua tai koiraa. Olen rauhallinen ja tunnen olevani valmis vielä pahempaan, yö on murtanut pelkoni tai turruttanut sen.

Avaan kannen ja yllätyn: lähteessä on kukkia. Kumarrun nostamaan ne ylös: ne ovat valkeita ruusuja, niitä on monta.

Kuka pyytää lähteeltä anteeksi?

Katselen kuusikkoon. Jos siellä on joku, jos on joku toinen ja hän tietää, hän tuskin tahtoo minulle pelkkää pahaa. Ehkä hän on iloinen voidessaan antaa minulle kukkia öljyisen veden ja rotanraadon ja vasikanpään jälkeen. Ehkä hän nyt katsoo voivansa tehdä sen, ja minä saan olla tyytyväinen: monelle elämä antaa ensin ruusut ja sitten sen muun, niin ettei ruusuja enää muista.

Jäät

Järvi hänen edessään oli yhtä vieras kuin mies joka seisoi hänen kanssaan laiturilla. Mutta vieraaseen oli mahdollista tutustua. Hän päätti olla rohkea; uusi ihmissuhde vaati aina rohkeutta. Ja ihmisen näköinen oli tuokin mies, ja järvi järven näköinen. Jää oli tummaa ja siinä pieniä aukkoja kuin silmiä.

— Ei se enää kauan kestä, sanoi mies ja tiiraili järvelle tyytyväisen näköisenä. — Sopiva tuuli ja se on kohta tiessään.

— Hyvä ettei olla saaressa. Miten täältä pääsisi pois.

— Odotettaisiin vesikeliä. Ei noilla jäillä ole paljon armonaikaa.

— Minä en ole ikinä nähnyt noin mustia jäitä. Voisi luulla että vesikin on mustaa.

— Se johtuu valaistuksesta, mies sanoi ja katsoi nyt jäälle kiikarilla. — Vesi on kyllä kirkasta.

Irene ei enää tiennyt mistä olisi puhunut. Olisi kai pitänyt kehua maisemaa, mutta se näytti jotenkin kolkolta, vaikka aurinko oli näkyvissä. Oli sellainen valaistus joka teki kirkkaan mustaksi. Häntä paleli. Kauempana jäät taisivat liikahdella: kuului hiljaista rahinaa. Maisema hengitti mustin keuhkoin.

— Kuule, hän sanoi. — Sinähän olet kotoisin täältä. Millainen lapsuus sinulla oli?

— Mitä sinä sillä tiedolla teet?

— Saa kai sitä kysyä? Se kiinnostaa minua.

— Mutta kun siinä ei ole mitään kiinnostavaa. Tavallinen lapsuus vain.

— Kai me käydään katsomassa sinun vanha kotitalo? Jos se on vielä pystyssä.

— Ei se ole. Se paloi.

— Entä sisarukset, olihan sinulla niitä?

— Yksi veli. Mutta se otti pitkät, häippäsi muille maille.

— Et tiedä missä se on?

— Ei ole ottanut sieltä yhteyttä. Mitä sinä sitä niin tarkkaan kyselet?

— Enhän minä — muuten vain. Taidan mennä sisälle, paleltaa.

— Minä jään lämmittämään saunaa.

Mies tuli saunalta vasta kylvettyään. Irene tunsi helpotusta: hän kylpisi siis yksin, tänä ensimmäisenä iltana niin oli varmaan parasta. Kun hän tuli löylystä, aurinko oli laskemassa, jää muuttunut punertavaksi ja aukoissa läikkyivät sulina iltaruskon värit. Hän seisoi laiturilla ja kuvitteli menevänsä uimaan lähimpään sulaan: kulkisi kevyesti pitkin keinuvaa jäätä, kastautuisi, tulisi takaisin, hänen vartalonsa loistaisi auringonlaskun punaiseen kultaan kastettuna. Mies tulisi häntä vastaan mustana ja vahvana kuin seppä Ilmarinen, ottaisi kultanaisensa syliin.

Hän meni takaisin saunaan, pesi kullanhohteen iholtaan ja oli alasti, ihmetteli suojatonta ihoaan: niin alttiiksi on ihminen pantu.

Teerien soidinääneet kantautuivat jäältä, oikukkaana virtaileva pulputus ja sen katkaisevat kiihkeät sähähdykset. Mies oli tullut kiikareineen rantaan, katseli jäälle joka hitaasti muuttui sinipunaiseksi ja tummui. Irene seisoi pukeutuneena saunan portailla, mutta ei mennyt enää laiturille. Teerien vaiettua kantautui hiljaisuudessa rantaan murtumisen ääniä.

Seuraavana iltana sama toistui: teeret, auringonlasku, jään värit. Jään aukot olivat päivän mittaan vähän laajentuneet, mutta mökkirannassa jää kesti vielä kävellä.

— Pohjoisranta, mies sanoi selitykseksi ja nosti vettä jäähän hakkaamastaan avannosta. Laskeva aurinko hehkui avannon ympärillä olevista jäälohkareista. Irene