Hevosenpuolikas

By Kristiina Pelto-Timperi

Heikki on kuollut traagisessa auto-onnettomuudessa. Suru on suuri – Heikki oli poika, veli ja rakastettu. Kukin Heikin läheisistä käpertyy suremaan eri tavalla. Mutta oliko Heikki pelkästään hyvä ihminen? Mitä perheen dynamiikalle tapahtuu, kun sen kirkkain tähti on poissa? Tätä joutuu pohtimaan Heikin veli. Hän, joka jäi aina voimakkaan veljen varjoon.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 16, 2022
• ISBN: 9788728187432

Book preview

Hevosenpuolikas

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1983, 2022 Kristiina Pelto-Timperi and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728187432

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Oikeastaan koskaan aikaisemmin en ole nähnyt unia. Unet tulivat vasta Heikin kuoleman jälkeen. Ja ne ovat siinä mielessä merkillisiä unia, että unenkin alta tajuan näkeväni unta. Yritän unen hämäryydestä hereille, mutta auto ajaa jo tiellä —

Se ajaa pimeällä tiellä. Se ajaa lujaa. Sen valot kiiluvat ja välähtävät, ne muuttuvat valotunneleiksi, jotka syöksyvät maisemaan pilkkoen pimeyttä. Heikki ajaa. Heikin kädet puristavat rattia, meillä on melkein samanlaiset kädet, äidiltä perityt. Heikin silmät lupsahtelevat väsyneinä silmälasien takana. Ja äkkiä Heikki valahtaa rattia vasten, nukahtaa, auto alkaa vikuroida.

Minä huudan, unen alta tiedän huutavani:

— Varo, nyt tulee mutka! Herää, se tulee jo!

Mutta huuto ei auta. Se tapahtuu jo ennen mutkaa, Heikin auto ei ehdi edes sinne asti. Kuormaauto tulee tulee tulee, edessä pelkkää valoa, valoa. Kuorma-autonkuljettaja kiroaa, vääntää rattia oikealle, kuka hullu ajaa pitkillä valoilla keskellä tietä eikä väistä!

Kamala ääni. Sitä ei kestä kuin kymmenen sekuntia. Repimistä ja kolinaa. Rysähdys. Jossain tussahtaa pehmeästi, silmälasit särkyvät. Onneksi lumi ottaa vastaan, mutta silti päähän sattuu. Kuorma-auton moottori käy tyhjää.

Tässä kohtaa minä herään. Minun käteni ovat tiukasti nyrkissä ja hengitys on nopeaa. Paita on kiinni hikisessä selässä. Ja joskus tuntuu, että sydän tulee kylkiluiden läpi, se jyskyttää melkein kuuluvasti. Minun on pakko tuijottaa avoimin silmin pimeyttä, en uskalla edes räpyttää. Vasta kun vesi alkaa vuotaa väkisin aukipidetyistä silmistä, uskallan laskea luomeni, mutta Heikki makaa heti siinä, kovalla lumella, verta ei näy missään.

Verestä muistan valan. Heikki oli koulussa, minä en. Veljekset kuin ilvekset. Tai sitten ei.

– Anna mä painan syvemmälle, sulla on suonet niin sisässä.

– En anna, se sattuu.

– Joo mutta tätä valaa ei voi vannoa ilman verta ja en mä sitten voi puolustaa sua koulussa, turha odottaa mitään kun yläluokkalaiset tulee vetämään turpiin.

– Hakkaaks ne usein ekaluokkalaisia?

– Joka päivä saa joku selkäänsä ja talvella annetaan naamapesuja lumella.

– Pistä sitten.

Hakaneula painuu syvälle peukaloon, kipu on kuuma ja nopea, tykyttävä, kyyneleet humahtavat heti.

– Älä enää!

– Älä vaan ala vetistellä, likat parkuu ei pojat ja täältä tuleekin tarpeeksi. Pitele nyt sitä niin mä pistän omaani.

Heikki pistää omaan peukaloonsa, manaa ja kiroaa: kirkkaanpunainen veripisara pulpahtaa esiin.

– Nyt painetaan nää yhteen.

– Täähän on ihan samanlaista kuin siinä kirjassa josta sä kerroit mulle, se kun siitä likaisesta kulkuripojasta joka sitten löysi sen aarteenkin ja joka ei mennyt …

– Hiljaa nyt ja tää ei ole mistään kirjasta, mä olen tän itse keksinyt, ymmärrätkö?

– Joo. Ymmärrän.

– Anna se sormi.

Verinoro juoksee jo ranteessa. Peukalot yhteen. Kipu salamoi kosketuksesta.

– Tästä tulee hyvä vala, sulta tulee niin paljon verta.

Heikki selvittää kurkkuansa, yskii, matkii selvästi isää:

– Tässä vannotaan ystävyysvalaa ja veljesvalaa. Me lupaamme seuraavat asiat. Minä lupaan koulussa puolustaa pikkuveljeäni kun hän tulee ensimmäiselle luokalle ja yläluokkalaiset yrittävät häntä hakata ja antaa lumipesuja ja veljeni lupaa antaa minulle uuden koululaukkunsa ja hän saa minun vanhan ja jos tulee karamelleja tuliaisiksi niin minä saan ne aina jakaa ja jos tulee tuliaisiksi tai joululahjaksi hänelle karmivia jännityskirjoja niin minä saan lukea ne ensin. Mutta jos tulee likkojenkirjoja niin niitä ei tarvitse. Me olemme miehet ja veljekset ja nyt myös veriveljet. Me vannomme molemmat tämän valan ja se on voimassa iänkaikkisesti ja salama meihin iskeköön jos sen rikomme ja kaadutaan kuolleena maahan ja mätänemme.

Kauheita asioita! Tulee kylmät väreet ihan jos salamakin iskee, mutta ei ole hyvä kyllä joutua hakattavaksikaan. Varsinkaan joka päivä.

Ja vaikka Heikki on jo kuollut ja minusta tuntuu pahalta ajatella hänestä mitään sopimatonta, silti kuitenkin tämänkin muiston kohdalla minua harmittaa se suoranainen häikäilemättömyys, jolla hän käytti minua hyväkseen. Jo silloin — lapsena — hän halusi tehdä minusta jotenkin itsensä varjon. Ja minusta oli itsestään selvää että varjossa on hyvä kasvaa. Pilkistäähän aurinko minullekin — pensaan osa tuuhean puun juurella!

Tekevätkö vanhemmat veljet aina näin nuoremmilleen?

Kun herään tuosta jokaöisestä painajaisestani, nostan herätyskellon lattialta ja tutkin pimeässä fosforiviisareita, on se melkein aina kaksi. Kummallista! Olen miettinyt, onko unillakin jokin oma rytminsä tai aikataulunsa. Ja joka yö toimin samalla tavalla, aina samassa järjestyksessä: Työnnän peiton syrjään, nousen sängystä, sytytän valon, puen aamutakin, vien kellon pöydälle ja menen kylpyhuoneeseen. Oksennus kiertää jo mahassa! Juon haaleaa vettä suoraan hanasta, aina sama saippuan lemahdus, esanssinen puu. Niska tuntuu niin jäykältä ja enää pieni hetki niin se tulee taas: suuri kuorma-auto mutkan takaa ja Heikki lentää lentää.

On oksennettava.

Minun on pestävä kasvoni moneen kertaan ja purskutettava vettä suussani. Unen ja oksennuksen maku on saatava pois.

En tiedä, mutta jotenkin olen alkanut odottaa jo nyt ensi kesää. Kunhan tässä päästään ensi jouluun ja sitten se talvi siitä, niin sen jälkeen mies on taas meidän vuoromme! Mennään Lappiin tänä kesänä, oikein kuule korpia kiertämään! Mä olen saanut taas sieltä lääkefirmasta kesätyön, mutta jätän elokuun auki, yritä sinäkin saada vapaata siksi. Ei oteta kuin suolaa ja kahvia mukaan, katsotaan miten me luonnossa pärjätään. Kalaa ja sieniä ja marjoja! Mitkä apajat meitä odottaa! Ja tälle reissulle me ei oteta naisia mukaan ruikuttamaan ja kannon päälle kynsiä viilaamaan, tästä tulee miesten matka!

Menen keittiöön. Tiskipöydällä on likaisia tiskejä. Jääkaapissa ei ole mehua, purkki on tyhjä. Ylähyllyllä on omena, kuori maistuu vahalta.

Verhot on vedetty huolimattomasti kiinni, raosta näkee kauas ulos. Pimeää. Pimeys vaalenee hämäräksi katulamppujen kohdalla. Sataa räntää. Näissä talvissa on kestämistä, velimies! Pihan pienet koristekuuset ovat lampun loisteessa mustia. Märkiä. Puut näyttävät ihmisiltä: hartiat, kaula ja pää. Ja kun tulee haviseva tuulenpuuska, horjuvat puut riemukkaasti mukana, ne ovat iloisia itseään ravistelevia lapsia. Räntä on maahan pudotessaan jo vettä. Autot nuokkuvat vetisenkiiltävinä parkkipaikalla. Vastapäinen talo on pimeä, yksikään valo ei pala.

Menen takaisin vuoteeseen. Jalat tuntuvat kylmiltä, hieron niitä peiton alla toisiaan vasten ja veri alkaa kiertää. Vilu nousee kuitenkin ylemmäs ja puistattelee. Hautajaisissakin minä palelin koko ajan, hytisin kuin horkassa. Siunauskappelissa tuoksui kukkakauppa: viileät kosteat kukat. Se tuoksu ärsytti minua, olin aina ennen tottunut yhdistämään sen myönteisiin asioihin. Urut ja lämmityslaite hymisivät epätahdissa. Äiti istui ilmeettömänä, isä nojasi keppiinsä molemmin käsin. Aamulla kotona äiti otti rauhoittavia lääkkeitä, yritti antaa pillereitä isälle ja minullekin.

En ollenkaan pidä siitä, että päähäni pälkähtää aina öisin niin paljon muistoja, koskaan aikaisemmin en ole välittänyt muistella. Merkityksettömiä pikkuseikkoja! Naurettavia yksityiskohtia! Kaikki nämä vanhat asiat ovat tulleet vasta Heikin kuoleman jälkeen.

Ja aina! Joka yö! Jossakin vaiheessa ajatuksien, unien ja muistojen sekamelskaa minä sitten yleensä väsyn. Kyllästyn. En enää jaksa. Tuijotan vain pää tyhjänä pimeyttä ja odotan nukahtamista.

Yö.

Tämä yö. — Edes aamuun.

Nukkuva lumi ja pimeä yö. Lohduttava kosketus. Ei kajahtelisi huone autiuttaan ja peilien varjot häipyisivät. Vuode on yksin niin suuri nukkua ja aamu totinen.

Kellon viisarit. Muiston pysyvyys.

1

Käyntiä

Puhelin soi eteisessä. Vaativasti ja kovaa. Raotan varovasti silmiä, tunnustelen valoisuutta. Kömmin kankeasti eteiseen ja vastaan suu kuivana, ääni tulee vieraana.

Armi. Armi? Kestää hetken ennen kuin muistan tumman tytön luennoilta. Sama joka väitti, että yliopiston vanhalla puolella on kumma haju, fylleissä on kuolleita hiiriä ja rottia mätänemässä, hajun tuntee parhaiten aamulla. Miten voi olla täytettä ja eristettä kiviseinässä, minä ihmettelin, mutta rotat siellä kumminkin kuulemma haisivat, jossain niissä ihme systeemeissä.

— Et kai sä nyt enää nukkunut, nythän on iltapäivä.

Yskin kurkkuani selväksi.

— Mitä tossa vähän torkuin.

— Sä olet niin salaperäisesti kadonnut viime aikoina kuvioista. Kun sua ei enää edes luennoilla näe, ihmiset sanoo sä olet mennyt ulkomaille.

— Mä mitään ole.

— Pääasia kuitenkin että olet nyt siellä ja tulet illalla mun juhliin, mulla on syntymäpäivät. Ja tänne tulee ihan kaikki. Pakko sunkin on tulla, mä loukkaannun muuten. Kuule, ei kai kaiken tämän pakoilemisen takana vain ole nainen, sähän voit ottaa sen salaisuutesi mukaan. Sun seuraasi mies kaivataan, alahan liikutella luitasi tänne.

Armi kertoo juttuja ja nauraa välillä. Nojaan seinään ja kuuntelen kärsivällisesti. Matto pistelee paljaita jalkapohjia.

— Muista tulla sitten.

Pakko tulla.

Pakko mennä.

Aukaisen verhot. Kevätkylmä, kevätharmaa. Hämärää räntää vilua. Tuijottelen ulos. Lapset leikkivät pihalla, niillä on punaiset posket ja nenät vuotavat.

Haen sanomalehden eteisen permannolta ja yritän lukea. Uutiset tuntuvat jotenkin