Taivaanrantojen maalari

By Riitta Latvala

Eletään vuotta 1919. Jaakko on nuori mies, jolle aukeaa kokonaan uusi maailma, kun hän muuttaa maaseudulta Helsinkiin. Jaakon unelmat ovat suuria – hän haaveilee kuvataiteilijan töistä. Jaakko on kuitenkin vain tuikitavallinen seinämaalari, joka saa tyytyä työväenluokkaiseen elämään ja töihin rakennuksilla. Kun Jaakko perustaa perheen Mandi-nimisen naisen kanssa, elämä vakiintuu. Pikkuhiljaa punainen aate alkaa saada pariskunnasta voimakkaan otteen. Voisiko elämä on tasa-arvoisempaa? Olisiko heidän parempi elää Neuvostoliitossa?Taivaanrantojen maalari on yhteiskunnallinen romaani Riitta Latvalalta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 25, 2022
• ISBN: 9788728203507

Book preview

Taivaanrantojen maalari

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2008, 2022 Riitta Latvala and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728203507

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Sivun 335 runo Tuonen lehto on Aleksis Kiven teoksesta

Seitsemän veljestä (1870).

perheelleni

I

Valkoinen

Jaakko

Minä juoksen. Nämä rappuset juoksen aina.

Ateneumin ylimpään kerrokseen nouseminen säväyttää joka kerta. Rappusia on paljon, mutta kiirehdin askeleitani, tap tap tap ne painaltavat kiviaskelmilla, tap tap tap, ja olen ylimmässä kerroksessa kuin maailman katolla.

Haluan ehtiä luokkaan ennen muita oppilaita, haluan asettua.

Opettaja on jo paikalla kantaessani tarvikkeet telineen luo. Hän kuuluu tänne, hän on osa museota, veistos joka tuijottaa Rautatientorin suuntaan kädet selän takana. Hän nyökkää mutta antaa minun olla rauhassa.

Tartun siveltimeen, kun ovelta kuuluu ääni ja oppilaita soljuu paikoilleen. Tervehdin vieruskaveria ja kuljen jo värien imussa. Ruskeaa, harmaata ja vihreää, kaupungin värejä, joukossa veikeää punaista ja auringonoranssia, kadunkulkijoiden kesävaatteiden vaaleutta. Vedän ensimmäisiä viivoja rautatieaseman kylkeen. Asema tarvitsee voimaa, se on toiminnan keskus. Taivaanranta punertaa kattojen yllä, pyöräytän päähänpistosta auringonkiekkoa etusormella, ja siitä kiertyy reunoilta utuinen aurinko, joka haluaa jo vaipua lepoon. Nuuhkaisen punavärin kirpeyttä ja naurahdan, vilkaisen vieruskaveria, mutta ei hän huomannut.

Paikkani on nurkassa ikkunan lähellä, tavoitan kurkottamalla rautatieaseman katot ja ihmisten liikehdinnän. Vielä ei ole auringonlaskun hetki, mutta olen tutkinut aihetta eri kulmista lehtiön kanssa, ja nyt se on minun maisemani. Maisema, jonka olen upottanut ikkunankehyksiin.

Opettaja kiertelee kankaalta kankaalle murahdellen huomioitaan. Hän punnitsee tarkoin sanottavansa, ja kun hän lopulta sanoo asiansa, se jää mieleeni. Kuten öljyvärien hienous ja joustavuus materiaalina.

En ollut huomannut ajatella maalaamista siltä kantilta: öljyllä voi tehdä paksua tai ohutta, moneen kertaan kuullotettua tai yksitasoista pintaa, voi maalata lavealla pensselillä tai piirtää pipertää näädänkarvalla niin tarkkaan, ettei moni pysty samaan kynänkärjelläkään. Voi maalata ja pestä ja taas maalata ja pestä. Ja kerros kerrokselta pinta elää vahvemmin. Kumarrun lähemmäs torilla käveleviä kaupunkilaisia, tuohon pari raapaisua, ja tuohon. Siinä ne kiiruhtavat, kukin suuntaansa, nuo tuossa käsikynkkää, ehkä matkalla teatteriin. Vaihtavat kuulumisia, äänet hukkuvat auton pörinään. Kansallisteatteri näyttää satulinnalta, olen liioitellut sen jyhkeyttä, luulisi että ikkunoista kohta räiskähtää tykinlieskoja.

Tulipalo! Sellaisen maalaankin seuraavaksi. Henkäisen – ja hämmästyn opettajaa, joka kakoo kurkkuaan luokan edessä ja katsoo minua murhaavasti.

– Niin, kuten siis jo sanoin, pankaa maisemaan sielunne, älkää pidätelkö.

Opettaja vaikenee ja käännähtää kiivaasti kahteen maalarisälliin päin, tuijottaa heidän naljailunsa hiljaiseksi. Pyyhkäisen luokkaa katseellani, kaikki ovat paikoillaan, huomio kankaassa, omassa ikkunamaisemassa. Kurssi on tarkoitettu ensisijaisesti koristemaalareille, mutta mukana on muitakin, esimerkiksi pari nuorta rouvaa, jotka maalaavat ajankuluksi. Rouvista vilkkaampi, iloluontoinen vaaleaverikkö, kääntyy supisemaan ystävättärelleen. Heitä taitaa häiritä opettajan murahtelu, samoin se kuinka häneltä jää välillä lause kesken. Minusta turhan puhuminen on turhan puhumista, eivätkä mitättömät ajatukset kuorrutuksilla parane.

Palaan torille ja alan kuullottaa Kansallisteatterin seinää. Vaikka kadunkulkijani ovat kuin puolihuolimattomasti sipaistuja kysymys- ja huutomerkkejä, teatterin graniittiin haluan etsiä juuri oikean harmaan. Nämä seinät kätkevät lukemattomia tarinoita, itkua ja naurua, silkkipukuja ja strutsinsulkia. Hieno väki pasteeraa aulassa, nyökkii toisilleen ja etsiytyy paikoilleen seuraamaan näytelmää, josta kaikki puhuvat ja joka on pakko nähdä. Nyt katsotaan taidetta, sensaatiota! Teen teatterille oranssiin taittuvan katon, joka kohoaa kohti taivaan punaa, loikin katolta toiselle ja otan haltuun koko kaupungin. Teen taidetta!

Opettajan kumea ääni halkaisee luokan. Vilkaisen lattiaa vaistomaisesti, mutta siinä ei näy säröjä. Opettaja on pysähtynyt rouva Eloisan telineelle.

– Teidän on päätettävä, millaisia nuo omenapuut ovat. Ovatko ne väreissä leiskuvia, hedelmiä notkuvia onnellisia puita vai kenties myrskyn runtelemia ja sateen masentamia rahjuksia? Pelkkä kuori ei riitä. Maalatkaa toinen taso, oman mielenne tila.

Jyrinä lakkaa yhtä äkisti kuin alkoi. Opettaja paarustaa paikalleen katse lattianrajassa, myhähtää itsekseen. Siveltimet ovat pysähtyneet, kamiina kohisee kuin ei kestäisi hiljaisuutta. Rouva Eloisa vaihtaa jalkaa. Pidätän hengitystä ja punnitsen sivellintä kämmenellä, en saa silmiäni irti rouva Eloisasta. Olen joskus ajatellut hänen pyöreitä ulottuvuuksiaan.

Eloisalta pääsee omituinen pyrskähdys, hän ryntää luokasta jättäen oven auki. Kengänkannat kopsivat rappusissa, ääni vajoaa, kunnes lakkaa. Minulle tulee vastustamaton halu mennä sulkemaan rouva Eloisan värituubit. Opettaja katsoo taas ikkunastaan, siveltimet pyörähtelevät.

Minun maisemani on sulkenut porttinsa.

Rouva Eloisa kulkee nyt tuolla alhaalla.

Entä jos opettaja olisi sanonut sillä tavalla minulle? Alan kerätä tarvikkeita. Tunnit ovat joka tapauksessa kohta lopussa. Opettaja ei näytä huomaavan; minun on mentävä Eloisan kankaalle. On pakko.

– Ajattelin, että nämä on hyvä laittaa kasaan, kuiskaan hänen ystävättärelleen. Nainen nyökkää ilme pinkeänä.

Kertoisikohan se osoitteen?

Pakkaan maalaustarvikelaatikkoa ja mielikuvissani olen jo viemässä sitä rouva Eloisalle. Näen kuinka hän seisoo ovella itkettynein silmin, hiukset pyörteilevät sekaisina, ja hän pyytää minut sisään, kun hänen miehensäkään ei ole nyt kotona. Sohvalla hän vuodattaa minulle vaikeuksiaan, silmät räpsyvät, ja minä hipaisen hiukset hänen kasvoiltaan. Hän nojautuu minuun ja tarjoaa minulle koko kyyneleisen pehmeytensä. Me kierähdämme sohvalle, joka onkin divaani, leveä ja upottava ja sellainen, että rouvan pää sopii tyynyjen väliin kuin kukan napa terälehtien keskelle.

– Minä voinkin viedä ne hänelle saman tien. Rouva Pinkeä on vieressäni, ojentaa käsiään ottaakseen laatikon.

– Niin, aivan. Tai voin minäkin viedä, jos te…

– Ei, kyllä minä vien.

Rouva nappaa laatikon kuin olisi nähnyt ajatukseni. Nyökkään ja ryntään hakemaan omia tarvikkeitani. Mitä maailmassa minä kuvittelin, äkkiä pois.

Ulkona panen tupakan palamaan ja jään nurkan taakse odottamaan. Ei huvita vielä mennä luukkuun, eikä kapakkakaan vedä puoleensa. Asuukohan se Eirassa? Vai Kruununhaassa? Missä kaikkialla on omenapuita?

Rouva Pinkeä ilmestyy kadulle muutaman muun kanssa, lähtee ryhdikkäänä Esplanadin suuntaan. Minä kuljen varjona perässä. Miksi en voisi käydä iltakävelyllä, elokuu parhaimmillaan. Viivyttelen puistossa, kunnes Pinkeän hattu ja hameenhelma katoavat Korkeavuorenkadulle. Seuraan Pinkeää kadunpätkä toisensa jälkeen. Hän on helppo varjostettava, ei vilkuile sivuilleen. Kunnes hän pysähtyy – ja poikkeaa porttikonkiin. Sydämeni pomppii katukiveltä toiselle, minun on mentävä sisäpihalle, nähtävä ne omenapuut, jos ei muuta. Hiivin kivitunnelin läpi ja päädyn pihalle, jonka rinteessä rehottaa joitakin pensaita mutta ei ainuttakaan puuta.

Joku avaa oven, ja minä luikin takaisin kadulle. Onneksi Pinkeä ei nähnyt minua; en kehtaisi enää mennä kurssille. Puikkelehdin pihojen kautta, naurahdan ääneen. Selvisinpäs. Eloisan mies on varmasti kotona, ne pyytävät Pinkeän sisälle, mutta ei tämä tule, koska oma mies odottaa iltapalaa.

Eksyn Kaivopuistoon, missä ei kulje ainuttakaan sielua. Hämärä on komentanut ihmiset koteihinsa, ja minä pyrin kohti valoa kuin yöperhonen. Lähden juoksemaan Tehtaankadun suuntaan, hyppään pari kertaa kuin lapsena, jalat linkussa puoli metriä ilmassa, kassi heilahtaa. Olen kuin vanha Akusti, joka puhuu itsekseen ja lentää kaiken yllä.

Meillä on työn alla suuri kerrostalo rannan tuntumassa Kauppatorin lähellä. Osun aamutuimaan Vileenin ja Olkkiksen kanssa rapunovelle, ja me risautamme palamaan päivän ensimmäiset tupakit. Lokit kirkuvat meren puolella, tappelevat kai aamiaisesta. Vatsani kurahtaa, kun savu hipoo sisuksia. Rouva Eloisa vilahtaa mielessä; linnuntietä tästä olisi lyhyt matka. Keittäisiköhän se kahvit, jos menisin aamiaistunnilla?

– Ette tulleet Punamaijaan eilen, tokaisen pojille parin henkosen jälkeen.

– Olkkiksella oli reenit, enkä minä viittiny yksin, Vileeni selittää.

– Hyvä vaan, ettette tulleet. Kävi meinaan ratsia.

– Elä? Vileeni ja Olkkis hönkäisevät yhteen ääneen. Minua naurattaa, eniten oma hyvä tuurini.

– Ne tulivat justiin kun mä olin lähteny.

– Oliko monta polliisia?

– Ja lähtikö isokin sakki kamarille?

– No en jäänyt katteleen. Arvatkaa, pingoinko lujaa kohti luukkua.

Hautis tulee kulman takaa kädet taskuissa. Sillä on taas pää kumarassa, ja se huomaa meidät vasta ehdittyään muutaman metrin päähän. Minä tumppaan kivenmukulaan.

– Terve pojat! Mikäs torikokous teillä täällä? Mennään sisään, kello on jo.

Hautis avaa rapunoven, ja Kauppatorin suunnasta kurvaava Nikanderin kuormavaunu rämisee suoraan talon eteen. Verstaalta tulleet loikkaavat kadulle, tervehdyksiä satelee, ja me autamme lastin purkamisessa. Nikanderilla on reilu tusina maalareita, joista me nuorimmat pidämme yhtä, iän takia kai. Ukkoja eivät kiinnosta meidän juttumme ja munkkikahvimme torikuppilassa. Läskisoosille ne saattavat lähteä parinkin korttelin päähän, vaikka mieluiten vievät leipänsä ja makkaransa rantaan, jos sää on suosiollinen. Enimmäkseen ne murahtelevat, vetävät kessua ja läiskivät korttia omassa porukassaan.

Hautis on nuorista vanhin, ikänsä ja ammattitaitonsa takia minusta nokkamies. Hautis asuu vanhassa puutalossa Itä-Viertotietä pohjoiseen. Se ei pahemmin puhu kotioloistaan, mutta muutamista sananpuolikkaista on muodostunut käsitys, että samassa talossa asuu useampiakin miehiä, joista yhtä Hautis kutsuu äijäksi – onko se sitten isä vai vuokraisäntä, en ole halunnut udella.

Vileeni puhuu muidenkin puolesta, valittaa asunnottomuuttaan ja huonoa palkkaansa tai kuvailee Olkkiksen kanssa näkemiään elokuvia. Sunnuntaiksi ne matkustavat kotipuoleensa ja palaavat sieltä voirasiat, pullat ja lihakimpaleet kasseista pullottaen. Ne ovat saaneet jonkunlaisen alkuopin maalareiksi omissa pitäjissään, mutta kyllä ne ovat vielä ihan oppilaita, sen mestari oli nähnyt heti alussa ja määrännyt miehet apupojiksi.

Vileeni sadattelee, että kohta pitää palata häntä koipien välissä kotiin, jos ei kortteeria löydy, sillä pakkasella hän ei majoissa värjöttelisi.

– On se nyt perkele, kun työ kyllä kelpaa mutta kattoa ei saa pään päälle, ei sitten millään, Vileeni ärähtää sliipatessamme porrassyöksyjen kaiteita. Punainen tukka pyrkii silmille niin että miehen on vähän väliä heilautettava kuontaloaan sivuun. Vileeni on niin iloluontoinen, että sen kiukkukin on hetkessä haihtuvaa, sellaista jota minä en osaa ottaa vakavasti. Mutta siksipä sen kanssa on hyvä tehdä töitä.

– No kun kukaan ei välitä, Hautis huikkaa alapuoleltamme. Ne maalaavat Olkkiksen kanssa sapluunaa pohjakerroksessa.

– Milloin missäkin tuttujen nurkissa luuhataan, Vileeni sanoo minulle ja menee ottamaan vesihuikkaa mukista.

– Mestari kyllä lupas yrittee kaikkesa, Olkkis muistuttaa.

– Totta kai se lupailee, ettette lähde muualle. Menee opit hukkaan, Hautis murahtaa.

Hautis on nähnyt maailmaa ja tainnut nähdä myös setäni sisälle, kun tietää, että oman puolesta omistajat ovat valmiita tekemään vaikka mitä, oman liikkeen ja oman urakan. Vilunväre sipaisee karvat pystyyn, kun sedän kasvot vilahtavat mielessä. Tuntuu kuin Hautis puolustaisi minua setää vastaan, vaikka mitään puolustettavaa ei ole. Setä on satojen kilometrien päässä. Mikä onni.

Ja sekin, että pääsin parin onnettoman verstasrähjän jälkeen juuri Nikanderille. Nikanderilta löysin Hautiksen – ja pojat, Vileenin ja Olkkiksen sekä Helmin.

Helmi suihkii vaaleankeltaisella Hautista ja Olkkista vastapäätä. Helmi pysyttelee yleensä syrjässä, seurailee meitä muita ja hymähtelee omiaan. Sillä on sukulaistensa hommaama kortteeri, ja se käy kuulemma kirkossakin, mikä on Hautikselle silmien pyörityksen aihe. Helmin uskovaisuus ei sovi ollenkaan Hautiksen tieteellisen maailmanymmärryksen pirtaan. Olkkiksen juoksuharjoitukset ja urheilukisaintoilun Hautis sulattaa helpommin.

– Sata, kakssattoo ja neljäsattoo vae? Tulet sitte remmiin vuan, Olkkis kärttää minulta, kun lähden töiden jälkeen katsomaan kortteeria hänelle ja Vileenille. Kieltäydyn toistamiseen; pitikin kertoa sille juoksemisistani. En minä ehdi urheiluharjoituksissa hypätä. Haluan maalata. En vain ole vielä kehdannut kertoa taulujen tekemisestä kavereille. Se on ihan oma piirini, maalauskurssit ja luukussa yksin tekeminen. Vileeni tempoo rapunoven auki, kumartaa meille. Vassokuu, se sanoo.

– Älä Toivola lannistu. Arvaa, kuinka monta kertaa se on meikäläistäkin yrittänyt huijata mukaansa.

Olkkis irvistää Vileenille ja tönäisee sitä kyynärpäällä marssiessaan rappuun. Minä ramppaan perässä, Vileeni peesissäni. Nousemme peräkanaa kolmanteen kerrokseen, ja kaverit sanailevat ohitseni kuin veljekset. Minulle tulee kuuma, yhtä paljon niiden sanoista kuin kiipeämisestä. Lapsena veljien nahistelu oli kuin turvallisenvanuttunut peitto ympärilläni. Ihailin heitä niin kuin vain pikkuveli voi.

– Ei helevetti! Olkkis pysähtyy niin äkisti, että olen törmätä häneen. Oveen on lätkäisty iso lappu, jossa lukee: VUOKRATTU.

– Se siitä ja sen kestävyydestä sitten, Vileeni raapii takaraivoaan.

– Entäs se toinen kortteeri? minä yritän.

Vileeni tuijottaa otsakuontalonsa lomasta.

– No meidänhän pitäisi pukeutua naisiksi, kun ilmoituksessa luki, että kaksi siistiä naista saa huoneen, Vileeni alkaa taas nauraa röhöttää.

– Jaa. Mutta mun luukkuuni voi tulla kaksi miestäkin. Väliaikaisesti.

Vileeni kiittää tarjouksestani ja vilkaisee Olkkista, joka näyttää epäröivän.

– Mutta kahtotaan ny vielä. Se on kyllä luvalla sanoen aika pieni se sinun mörskäsi.

Minä nyökkään, ja pudottelemme takaisin kadulle. Lähdemme lompsimaan keskustan suuntaan; Rautatietorin lähellä on koju, josta saa hyvää metrimakkaraa, ja meillä on nälkä. Sanon pojille, että kannattaa haahuilla ympäri katuja, sillä koskaan ei tiedä, missä repsottaa VUOKRATAAN-kyltti. Itse löysin luukun kapakkareissulla kaatosateessa, hyvä kun erotin kirjaimet vettyneestä lapusta. Pojat myöntelevät, kyllähän hekin, vaikka väsyttää jo koko touhu.

Olin majaillut lesken luota lähdettyäni useissa kortteereissa, seilannut linjojen ja Vilhovuoren väliä kuin maankiertäjä. Samaan tapaan kuin pojat nyt. Luukku oli ensi silmäyksellä vilkaistuna juuri minun kämppäni, minun ja niiden öljyvärien, jotka olin mielessäni valinnut. Sijaitsikin Punavuoressa lähellä monia työmaita, ja talonmies oli reilu, antoi puukamiinan lisäksi käyttööni öljylampun, sängyn ja pöydän. Varastossa maanneet romut me kannoimme yhdessä pois.

Luukun löydettyäni istuin rappusilla, kunnes iltasade kasteli minut kokonaan, pyyhki pois pölyt ja hien, ja minä nauroin helpotuksesta. Olin viimein asettunut.

Rautatientori. Jatkan ikkunamaisemani kuullottamista. Se on nyt helpompaa, koska rouva Eloisa on jättänyt kurssin. Jättänyt minuun pyöreiden ulottuvuuksiensa muotoiset painanteet. Puristan käsivarret ristiin rinnalle ja pakotan ajatukset kankaalle. Ihoa ei voi maalata. Sen voi vain tuntea.

Ensimmäisenä talvena kärsivällisyyteni oli koetuksella jatkuvan hiilellä piirtämisen takia. Asetelmia, valoja ja varjoja, perspektiiviä. Opettaja tuli luokseni, murahti ja sanoi, että maalarinkin täytyy hallita piirtämisen perusteet. Jos minä olen hyvä öljyvärien kanssa, siitä olisi minulle paljon iloa myöhemmin, mutta ensin minun on opiskeltava sommitteluja muut perusasiat. Opettaja katsoi vakavana, käski hakemaan teurastamosta lampaan pääkallon ja piirtämään siitä kuvan. Hän toi toisen pääkallon luokkaan, ja sitä me sitten jäljensimme hartaana koko sakki.

Opettajan läsnäolo tuntui alusta pitäen erityiseltä mutta ei tippaakaan vaivaannuttavalta. Hän veti minua puoleensa merkillisellä tavalla. Ei niin, että olisin kaivannut häntä esimerkiksi kurssitauoilla; minulle riitti, että hän käveli tämän kaupungin kaduilla. Oli ja hengitti.

Pääkaupunkiin muuttaessani, junan pudotellessa kohti etelää, minä vasta haaveilin taulujen maalaamisesta. Siitä, että tienaisin vihdoin kunnon palkkaa ja voisin ostaa kaiken tarvittavan kulööriväreistä kankaisiin, ja että olisin oma herrani ja saisin päättää, mitä maalaisin, missä ja milloin. Tulevaisuudennäkymät avautuivat yli lumisten peltojen, ajatus vapaudesta poltti.

En tullut ollenkaan ajatelleeksi, että lesken luona minulla olisi hädin tuskin tilaa kääntyä. Ja että vaikka kaupungissa vossikat kolkkasivat ajoradan mukulakivillä, onnipussit jyristivät ja raitiovaunut vonkaisivat ohi ihan vierestä, en löytäisi maiseman avaruutta kulman takaa.

Oli kulunut vuosi veljessodasta, kun minäpoika kävelin asemalta Lehtosen raapustamaan osoitteeseen: sillan yli – Siltasaarenkatua torin ohi – sitte oikealle Itä-Viertotietä linjojen ohi – Viides linja 8. Sillankulma oli kuin murtunut nokka, oli tietysti saanut tykistä osuman, eikä kiviä ollut vielä korjattu. Villapaita höyryten takin alla harpoin ohi linjojen puutalojen, mutta Viidennellä linjalla, kivitalojen suodessa minulle varjonsa, askeleni hidastuivat. Punikinleski, olisi sanottu kotipuolessa. Miten minä sellaisen luokse olin menossa?

Sisällä leski tuijotti pannujaan kädet puuskassa, kun minä keskityin maton haalistuneisiin raitoihin.

– Näiltä kulmilta onkin sitte miehet menneet, tai ainaski kovasti harventuneet, leski mutristeli.

– Enimmäkseen on parkuvia akkoja ja mukuloita jälellä, nainen ärähti kuin se olisi ollut minun syytäni. – Siellä se oli lopulta ruumiskasassa Siltasaarella minunkin ukkoni, ei ehtiny aseitten luovutukseen. Ja mukuloita on kolme, niinku näät, onneksi ei ehtiny enempää siunaantua, se kimposi viimeisen kuin kirosanan.

Mumisin käyväni käytävän perällä, en minä osannut lesken vuodatukseen mitään sanoa. Porrastasanteella heräsin outoon tuntemukseen, kuin minun olisi pitänyt ravistella korvista vettä; jotta voisin taas tajuta olemiseni, kivimuurien takana kerrostalossa, missä lapset mekastivat alemmassa kerroksessa ja joku nainen pajatti naapurin oven takana, ja missä makkarankäry kietoutui paistuvan leivän ja käymälän lemuun.

Minä olen nyt tässä, omillani.

Olisin minäkin halunnut lähteä rintamalle, suojeluskuntalaisten uho veti puoleensa, mutta ukot käskivät kotiin kasvamaan. Arvasin heti, että ne olivat jo sopineet asian, setä oli vaatinut niitä palauttamaan minut. Jonkun täytyy tyätkin teherä, se oli tietysti sanonut, oli aina laskenut pitkälle ja nähnyt kevään kohta tulevan. Mitä siitä tulisi, jos kaikki vain lähtisivät kiväärillä roiskimaan. Minua tarvittiin kotona, olin riski tekemään.

Palasin kotiin, vaikka sapetti vietävästi. Mutta ei kulunut montaa viikkoa, kun niitä alkoi tulla takaisin: silmäpuolia ja raajarikkoja – tietoja kaatuneista, ruumiita. Katkeruus oli suuri kaiken sen äkseeraamisen ja suunpieksännän jälkeen, kun punaiset olivatkin olleet kova vastus.

Haukatessani perunaa ja makkaraa petini laidalla katselin vaivihkaa vaarallista susipesuetta, jota moni isäntä olisi kammonnut. Leski ja lapset olivat ahtautuneet pöytäkaapin ääreen ja söivät hartaina, pöydästä kuului vain pientä kilahtelua ja maiskutusta.

Tyhmähän minä olisin ollut, jos en olisi huomannut, kuinka se jolla jotain oli, piti siitä sudenhampain kiinni ja halusi vielä lisää. Muille jäi pari silakantirriä jos sitäkään. Mutta sedän luona oltiin kuin kaikki olisi tehty yhteiseksi hyväksi, enkä minä maailmanjärjestystä vastaan olisi uneksinutkaan nousevani.

Isän kuoltua olin joutunut vieraalle huutolaispojaksi, kun sedän omissa pojissa oli kai tarpeeksi. Vasta täytettyäni kolmetoista setä otti minut maalarinoppiin; sen ikäisenä minusta oli jo hyötyä. Äijä oli kova luu, sitä piti pelätä ja teititellä, vaikka ei se minua enempää rökittänyt kuin omiaan – ja oli minun myönnettävä, että äijältä sain ammattiopin.

Isäkin oli maalari, mutta hän kuoli minun ollessani kahdeksanvuotias, eikä minulle jäänyt ukosta montaa muistikuvaa, vielä vähemmän äidistä, joka oli kuollut samaan lentävään keuhkotautiin pari vuotta aiemmin. Hiukan ennen äitiä tautiin oli kuollut pikkuveljeni, näin kerrottiin.

Minä ihmettelin, miten sama tauti saattoi lentää ihmisestä toiseen ja miksi se ei minuun lentänyt. Mietin, millaiset siivet keuhkotaudilla oli ja istahtiko se ensin ihmisen olkapäälle vai tunkeutuiko heti nukkuvan suusta sisään, jos sattui hengittämään suu auki tai peräti kuorsaamaan. Tädit antoivat kysymyksilleni huutia hautajaisissa.

Sitten lähtivät isotveljet. Ne olivat isän ensimmäisestä avioliitosta ja aika paljon minua vanhempia. Kun isoviikate korjasi isäukon, ei veljiä pidätellyt mikään, pakkasivat kamppeensa, ostivat laivaliput ja lähtivät Amerikkaan. Pikku Jaakko tuloo sit perässä, ne sanoivat läksiäisiksi.

En lähtenyt. Tulikin maailmansota, ja minä muutin sedälle.

Pääkaupungissa olin irti kaikesta. Olin jättänyt sedän talon, lumilakeuden. Minä en Kauhavalle kaipaisi. Enkä muistelisi setää, en sedän akkaa, en serkkujani, kun ei niistä kumminkaan ollut minulle perheeksi.

Mutta lesken luona olin rauhaton ja pakenin kaduille. Tiesin jo ensimmäisenä yönä, etten voisi jäädä asuntoon. Heräsin pian sudenhetken jälkeen ja ajattelin, että ei minulla oikeasti ollut kortteeria. Minulla oli päästävedettävä liian lyhyt sänky huoneessa, jossa asui tuntematon naisihminen lapsikatraansa kanssa. Minä yövyin paksujen kivimuurien sisällä, ja silti kuka tahansä näki sinne, naapurit ja tuttavat, jotka supisivat niin kuin eivät ennen olisi kortteerimiestä tavanneet. Eivätkä taatusti olisi uskoneet, kuinka häveliäs leski oli ja kuinka minä puolestani olin halukas pysymään tieltä poissa.

Lesken oli ollut pakko ottaa minut hyyryläiseksi, edes väliaikaisesti, koska edellinen asukki oli yllättäen lähtenyt palvelustytöksi muualle. Leski sanoi, ettei hänellä ollut varaa mainettaan ajatella. Minä vastasin, että siellä mistä minä tulen, maine on kaikki mitä ihmisellä on.

Esplanadin väri- ja vernissaliike ei ole vielä avoinna; ikkuna heijastelee puita ja lyhtypylväitä. Siellä niitä olisi, jauheita, tuubeja, siveltimiä. Aavistan tuoksun. Heti kun palkkarahoista taas liikenee, ostan lisää öljyvärejä ja kankaita.

Mutta valmiit tuubit ja tarvikkeet ovat kalliita. Saisikohan mestarin kautta halvemmalla?

C-rapussa on jo porukkaa minun harppoessani ylimpään kerrokseen. Huikkaan tervehdyksiä, ja apupoika huutelee kolmannesta, että maali on valmiina ja kaide valmis ootrattavaksi. Avaan kannen ja huudan pojan ylimpään.

– Eihän tästä tule mitään! Porsaan tuhrimaa korkeintaan, jos tällä värillä rupeaa!

Poika nousee rappuset puuskuttaen. Se on uusi apuri, aloittanut Nikanderilla minua myöhemmin.

– Kyllä minä jauhoin sen niistä kulööreistä jotka annettiin.

– Mutta ei tätä voi käyttää. Ei tästä tule pähkinää, sävy taittuu liikaa keltaiseen.

Poika jupisee jotakin seiniin katsellen, ja minulle tulee hiki. Kaiteet piti ootrata tänään valmiiksi, niin minä lupasin mestarille, kun se pamautti selkään ja epäili, etten pärjäisi. Näytät hiukan köyryltä poika, häh?

Nikanderilla oma arvo tiedetään. Ja minä tiedän tämän: vain paras jälki on arvokasta, sellaista jota kehtaa jättää jälkeensä. Eikä lievä ryhtivikani ole työntekoa haitannut.

– Tartteeko sen ny olla niin kummosta, kaiteiden puukuviointia vaan, poika uhmaa. Nyt se katsoo suoraan kohti, ja minussa liikehtii jo raivo.

– Se on kuule sillä lailla, että joko tehdään kunnolla tai ei tehdä ollenkaan. Viet tämän verstaalle takaisin. B-rapussa voi olla vielä eilistä jäljellä, mä aloitan sillä.

– Ja sulta mää en ota komentoja vastaan. Millä lihaksilla toi määrää, millaista värin pitää olla? Poika kääntyy ottamaan tukea Vileenistä, joka nousee rappusia pojan takaa.

– Se lihaksista oo ennenkään ollu kiinni vaan taidoista.

– Mää laitoin tän maalin just niinku opetettu on.

– Sitten sun opit on kananpeestä, minulta pääsee. Ärsyttää tämä ajanhukka ja selvästä asiasta jankkaaminen.

– Ite oot perseestä. Painu helevettiin siitä komentamasta. Pohojalaaset ne luulee aina olevansa parempia ku muut, se kyllä tiedetään.

– Ja äkkiä se juttu kulkee. Tietääkseni ei ole ennen nähty.

– Eikä tän pidempään nähdä nytkään. Mulla on B-rapussa krapsimiset kesken.

– Olkoon vaan, mutta tämän pytyn voit palauttaa saman tien. Tällä ei tee mitään.

Nostan sankoa pojalle, mutta se kääntyy kokonaan Vileeniin päin, katsoo sen kengänkärkiä.

– Mää en palauta mitään. Se on hyvää maalia, ja jos ei kelpaa, niin tunge vaikka persmuksiisi, saatanan lipputanko!

Viha leimahtaa takaraivoissani, kipunoi kuumasti kämmeniin saakka, ja päästän sangon käsistäni. Tartun poikaa hartioista, pudotan polvilleen ja kastan sen naaman maalisotkuun, niin että se näkee, kenelle alkaa! Vileeni nostaa kätensä kuin estäisi maanvyöryä pojan livahtaessa rappusiin.

– Älkää ny tuollaisesta käsirysyyn ruvetko.

Puristan kämmenet kaidetta vasten ja hengitän.

– Sano mestarille, että teet tästä lähin omat maalisi. Kyllä se tajuaa. Nikanderit on tarkkoja maineestaan.

Riuhtaisen sangon tasanteelta niin että lahkeelle loiskahtaa ruskea viiru. Olen jo rappusissa, kun Vileeni lähtee perään. Tällaista vauvanpaskaa, joutaisi viemäriin.

– Mitä sä meinaat? Vileenin ääni pomppii askelmilla. Rappu kaikuu muutenkin, äänet kimmahtelevat kerroksissa. Vileeni tavoittaa minut ja tarttuu hihasta. Pysähdyn, kun ei Vileenille viitsi ruveta.

– Vien tämän verstaalle, mitäs muuta?

– Ahaa, no hyvä. Kysytään kuskia, se on varmaan vielä B-rapussa.

Mestari tuntuu jo melkein ihmiseltä, kun se katsoo sangon sisältöä eikä heti kiellä. Katsoo ja miettii pitkään kuin punnitsisi vaihtoehtoja: myöntääkö, että minä olen oikeassa, että poika ei ole läheskään valmis näihin hommiin, vai kieltääkö oma virhe? Sillä on mestarin virhe laittaa kokematon apuri tekemään värejä, jotka ovat kaiken perusta. Yhtä tärkeitä kuin maalarin ammattitaito.

Seison mestarin vieressä, vaikka se piinaisi iltaan asti. Pyörittelisi tikkua maalisotkussa ja mietiskelisi, mikä tuo on muka miehiään, latvasta köyry hongankolistaja, joka tuhlaa parasta maalausaikaa täällä seisomiseen. Nousee mestaria vastaan.

– Ja Toivolako sitten osaa kulöörivärit?

– Öljystä osaan kaiken.

– Ja mitenkähän on nuori mies ehtinyt kokemuksensa hankkia?

– Setäni luona tein maalit. Sedällä on liike Kauhavalla.

Aina joutuu selittämään, aina teloitusryhmän eteen.

Mutta vaikka nyrkki kohta heilahtaisi, nöyristely ei auta, ei ikinä. Ne hyökkäävät joka tapauksessa.

– Tästä lähtien teette sitten maalit myös meillä.

Nyökkään hätäpäissäni ja painun tarvikehyllyille. Selvä voitto kuohuttaa, mutta ei tässä auta riemusta pomppia. Rupean saman tien jauhamaan kuivavärejä ootrausta varten. Tuntuu, että taas voi hengittää. Kaksi solmua selvisi samalla kertaa: mestari tietää, miksi lupaamani aikataulu falskaa, mikä on tärkeää, koska lupaukset on pidettävä, ja me saamme jatkossa maalata täsmälleen oikeilla sävyillä.

Värihylly